Chapter 6

"Me kuljeskelimme pitkin saarta tietämättä minne joutuisimme ja söimme kasveja ruuaksemme. Äkkiä näimme talon puitten välistä siintävän ja astuttuamme lähemmäksi huomasimme, että se oli suuri komea linna. Me astuimme sisään portista ja tulimme suurelle pihalle, jossa oli luita ja kuivia risuja. Me ihmettelimme suuresti mitä se saattoi merkitä, mutta jäimme kuitenkin linnaan lepäämään, sillä olimme kovin väsyneet, emmekä nähneet siellä ainoatakaan ihmistä.

"Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin kuulimme myrskytuulen tapaista huminaa, ja palmupuun korkuinen ihminen astui sisään linnaan. Hänellä oli vain yksi tulipunainen silmä, hänen kasvonsa olivat aivan mustat, ja sieramet ammottavan suuret. Hän kävi penkille istumaan ja tarkasteli meitä. Me vapisimme pelosta ja kauhistuksesta. Sitten hän tarttui minuun kiinni, asetti minut kämmenellensä ja tarkasteli ja koetteli minua joka puolelta ikäänkuin teurastaja teuraseläintä. Sitten hän laski minut maahan erilleen tovereistani.

"Hän tarkasteli jokaista samalla tavalla kunnes kapteenin vuoro tuli, joka oli lihavin kaikista. Tämän hän heitti suulleen maahan, painoi häntä jalalla selkään ja taittoi häneltä niskan. Sitten hän keräsi puita, sytytti ne palamaan ja kun ne olivat hiiltyneet, niin hän pisti kapteenin vartaaseen ja paistoi hänet. Jäähdytettyään hänet hän söi hänet suuhunsa ja heitti luut syrjään. Sitten hän heittäytyi lepäämään ja kuorsasi aivan kauheasti.

"Kaiken yötä me seisoimme liikkumatta paikoillamme uskaltamatta puhua toistemme kanssa. Mutta äkkiä juolahti mieleeni tuuma. Hiivin kahden toverini kera jättiläisen makuuhuoneeseen, sillä aioin anastaa häneltä linnan avaimen, jonka tämä oli kätkenyt tyynynsä alle. Minä kiipesin vuoteen jalkopäähän ja kutitin jättiläistä isostavarpaasta, ja sen johdosta hän heräsi ja kavahti pystyyn. Toverini, jotka seisoivat vuoteen pääpuolessa, käyttivät hetkeä hyväkseen ja anastivat avaimen haltuunsa. Samassa me kaikki kolme hyppäsimme alas lattialle ja kätkeydyimme vuoteen alle, jotta jättiläinen ei huomaisi meitä. Unimielissään tämä raappikin vain varvastansa ja ymmärtämättä mistä oli kysymys laskeutui jälleen levolle.

"Saatuamme ulko-oven avaimen haltuumme läksimme ulos ja neuvottelimme, minne me pakenisimme, jottei jättiläinen söisi meitä kaikkia suuhunsa. Mutta kesken neuvotteluamme saapui jättiläinenkin ulos, ja ennenkuin ennätimme mitään tehdä valitsi hän joukostamme lihavimman ja paistettuaan hänet söi hänetkin suuhunsa.

"Me katselimme kauhun vallassa tätä teurastusta, emmekä uskaltaneet liikkua paikaltamme sittenkään, kun jättiläinen oli taas vaipunut sikeään uneen. Vasta aamulla, kun hän oli lähtenyt luotamme, aloimme taas neuvotella mitä tehdä. Sillä parempi oli vaikka hukuttautua veteen, kuin antaa paistaa itsensä jättiläisen ruuaksi.

"Eräs joukostamme ehdoitti, että koettaisimme keksiä keinon, jonka avulla saisimme jättiläisen hengiltä. Mutta minä esittelin, että sillä välin rakentaisimme lautan, jonka avulla voisimme päästä pakenemaan, jos saisimme jättiläisen tapetuksi.

"Toiset hyväksyivät ehdotukseni, ja niinpä aloimme kantaa puita rantaan, sekä nuoria ja kaikenlaisia rääsyjä, joilla sidoimme puut yhteen lautaksi. Kun se oli valmis, niin palasimme takaisin linnan pihalle.

"Tuskin olimme kaikki siellä koolla, kun jättiläinen taas saapui paikalle kovalla jyrinällä, ja valittuaan yhden joukosta, paistoi ja söi hänet samoinkuin edellisenäkin päivänä. Heti kun hän oli uneen vaipunut, lisäsimme me puita tuleen ja kuumensimme paistinvartaan tulikuumaksi. Sitten astuimme jättiläisen luo ja puhkasimme tulikuumalla raudalla hänen silmänsä. Jättiläinen parkasi kamalasti ja alkoi juosta ympäri pihaa, tavoitellen joka taholle. Mutta me koetimme piiloutua jos jonnekin kuoleman tuskassamme, ja päästimme vihdoin helpotuksen huokauksen, kun jättiläinen hyökkäsi ulos linnan portista. Me käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kiiruhdimme rantaan lautallemme.

"Mutta tuskinpa olimme ehtineet sinne, kun jättiläinen hyökkäsi jälkeemme kahden miehen kera. He olivat jättiläistäkin julmemman näköiset ja silmät kiiluivat heillä päässä kuin tuliset hiilet. Kummaltakin puolelta tukien he taluttivat jättiläisen rantaan.

"Me irroitimme lautan rannasta ja työnsimme sen vesille. Jättiläiset keräsivät kiviä ja heittivät niitä jälkeemme. Usea sattuikin kumppaneihini, joista jotkut kuolivatkin. Me sousimme voimiemme takaa ja jouduimme vihdoin keskelle merta aaltojen ajeltavaksi. Jäljellä meitä olikin enää vain kolme toverusta.

"Väsymyksestä ja nälästä aivan uupuneina me vihdoin saavuimme saaren rantaan, jossa löysimme hedelmiä ja vettä juodaksemme. Hiukan virkistyttyämme panimme maata, mutta heräsimme keskellä yötä omituiseen suhinaan, ikäänkuin myrsky olisi ympärillämme riehunut. Suuri suunnaton käärme oli piirittänyt meidät ja ennenkuin ehdimme sen enempää ajatella, hyökkäsi se toisen toverini kimppuun ja nielasi hänet elävältä. Kuulimme hänen tuskanhuutonsa ja näimme hänen päänsä ja hartiansa häviävän pedon suuhun. Sitten käärmeen pitkä ruumis käpertyi hiukan kokoon ja oikaisi jälleen itsensä, kun toveri parkamme oli soljunut sen kurkusta alas.

"Seisoimme kauhun vallassa ja odotimme vuoroamme. Olimmehan pelastuneet jättiläisen kynsistä sekä meren laineista, mutta mitäpä siitä, kun vieläkin julmempi kuolema odotti meitä. Ihmeeksemme käärme kuitenkin käännähti ympäri ja mateli hiljalleen pois.

"Me koetimme etsiä suojaa saarella, mutta emme löytäneet mistään. Me söimme hedelmiä, kun nälkä ahdisti meitä, mutta kaiken aikaa olimme tuon tuskallisen tunteen vallassa, että käärme minä hetkenä hyvänsä hyökkäisi esiin ja söisi toisen meistä. Vihdoin keksimme korkean puun, johon me kiipesimme, voidaksemme viettää yön siellä rauhassa. Hetken kuluttua käärme lähestyikin puuta. Se kiersi ruumiinsa puun rungon ympärille ja jäi siihen liikkumatta makaamaan ikäänkuin odottaen jotakin. Mutta äkkiä se kohosi jälleen ylös, kiemurteli puun runkoa pitkin ja tavoitettuaan toverini nielaisi hänet. Minä kiipesin puun latvaan ja ajattelin itsekseni, että jos putoaisinkin alas, niin vapahtuisinhan ainakin nälän tuskasta ja matkan vaivoista.

"Käärme poistui jälleen syötyään toverini, ja minä vietin yöni ypöyksin puun latvassa. Olin aivan suunniltani kaikista näkemistäni kauheuksista ja päätin lujasti hypätä alas puusta, jos käärme jälleen ilmestyisi. Aamun valjetessa aioin syöksyä mereenkin, mutta sekin jäi minulta tekemättä, sillä jokaiselle on elämäkulta sittenkin rakas.

"Illalla nousin jälleen puuhun ja jäin käärmettä odottamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin se ilmestyi ja yritti kavuta runkoa ylös, mutta luiskahti useamman kerran jälleen maahan. Istuin puun latvassa henkeäni pidätellen. Mutta äkkiä huomasin käärmeen huomion kiintyvän muualle. Se loi kiiluvat silmänsä metsään, josta kuului hiljaista risahtelua, ja hetken kuluttua näin norsun lähestyvän piilopaikkaani. Tuskin se oli päässyt puun kohdalle, niin käärme hyökkäsi sen kimppuun ja kiersi ruumiinsa usean kerran sen ympärille ja puristi sen hengiltä. Norsu kellahti kyljellensä, ja käärme alkoi sitä ahmia.

"Minä päästin helpotuksen huokauksen. Norsu oli pelastanut henkeni ainakin täksi kertaa, ja käärme mateli hiljakseen pois saatuaan aimo ateriansa.

"Aamun valjetessa uskalsin laskeutua alas puusta, samoilin ympäri saarta, söin hedelmiä pahimpaan nälkääni ja nousin korkealle kummulle. Sieltä näin laivan, joka purjehti meren selällä. Huusin minkä kurkustani ääntä läksi ja heilutin puun oksalla. Vihdoin laivamiehet älysivätkin minut.

"He laskivat laivan lähemmäksi saarta ja kuultuaan, että olin suuressa hädässä, he ottivat minut mukaansa, antoivat minulle ruokaa ja puhtaita vaatteita ja halusivat kuulla seikkailuistani. Minä kerroin heille kaikki onnettomuuteni, ja he surkuttelivat minua suuresti.

"Muutamia päiviä purjehdittuamme suotuisalla ilmalla saavuimme satamaan, ja matkustajat nousivat maihin kauppaa tekemään. Minä jäin laivaan, sillä eihän minulla ollut tavaroita eikä rahaakaan. Silloin astui kapteeni luokseni ja sanoi:

"'Laivassani on erään kauppiaan tavaroita, joka matkan varrella jäi meiltä erääseen asumattomaan saareen. Omistaja on aikoja sitten kai jo kuollut, mutta tavarat aion myödä täällä ja antaa voiton hänen omaisillensa, kun taas palaamme Bagdadiin. Jos tahdot niin voit myödä nuo tavarat ja saada hiukan palkkaa vaivoistasi.'

"Olin hyvilläni kapteenin ehdotuksesta, mutta varmuuden vuoksi kysyin häneltä tavaroiden omistajan nimeä.

"'Hänen nimensä oli Sindbad', vastasi kapteeni.

"'Minunkin nimeni on Sindbad', vastasin hänelle, 'ja minut te juuri jätittekin tuohon asumattomaan saareen, jossa luulitte minun kuolleen. Mutta Rok lintu pelasti minut sieltä ihmeellisellä tavalla.'

"Kapteeni katseli epäillen minua, mutta eräs matkustajista astui luoksemme ja sanoi tuntevansa minut. Lähemmin häntä katseltuani huomasin hänet samaksi kauppiaaksi, jonka olin tavannut timantteja pyytämässä. Vihdoin kapteenikin uskoi minua ja antoi minulle tavarani takaisin. Palasin kotiin entistä rikkaampana ja elelin taas jonkun aikaa rauhassa omaisteni kanssa."

Kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa, niin lahjoitti hän kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet palaamaan takaisin seuraavana päivänä.

Seuraavana iltapuolena aterian jälkeen keräytyivät kaikki Sindbadin ystävät hänen ympärilleen ja odottivat jännityksellä uutta kertomusta.

Neljäs matka.

"Neljännelle matkalleni", alotti Sindbad, "läksin vasta muutaman vuoden kuluttua ja ikävystyttyäni hiljaiseen elämääni. Tutustuin muutamiin kauppiaihin, joiden seura miellytti minua, ja päätin heidän kanssaan lähteä matkalle. Me olimme jo pitkähkön aikaa purjehtineet suotuisalla säällä, kun äkkiä eräänä päivänä kova myrsky nousi, kaatoi laivan maston ja repi purjeet säpäleiksi. Laiva vajosi mereen ja useimmat matkustajat joutuivat aaltojen uhriksi.

"Minä sekä muutamat muut matkustajat saimme käsiimme laudan, jonka varassa me ajelehdimme laineilla, ja saavuimme vihdoin erään saaren rantaan. Me nousimme maihin aivan nälästä ja väsymyksestä menehtyneinä. Me heittäydyimme pitkäksemme maahan ja nukuimme seuraavaan aamuun saakka. Ensimäiset auringonsäteet herättivät meidät ja me läksimme tarkastelemaan saarta. Puitten oksien välistä näimme talon katon siintävän ja vastaamme astui musta neekeri. Tervehtimättä hän tarttui meitä käteen kiinni ja kuljetti meidät päällikkönsä luo.

"Päällikkö antoi meille ruokaa syödäksemme, mutta se oli niin kumman näköistä, etten uskaltanut siihen kajota, vaikka nälkä ahdisti minua julmasti. Mutta toverini eivät malttaneet olla siihen koskematta. He söivät hyvällä halulla, mutta eipä kestänytkään kauan ennenkuin ruoka vaikutti heihin hyvin surullisella tavalla. Heidän ruokahalunsa kiihtyi kiihtymistään ja he ahmivat yhä enemmän tylsästi eteensä tuijottaen. Kun he olivat kyllikseen syöneet, niin huomasin heidän menettäneen järkensä.

"Olimme joutuneet taikurien luo, jotka syöttivät ja lihottivat kaikkia muukalaisia, ja söivät ne sitten suuhunsa. Minä olin heidän luonansa kaksi kokonaista päivää, mutta en koko sinä aikana koskenutkaan ruokaan, enkä siis, laiha kuin olin, kelvannut myöskään heille paistiksi.

"Mutta kolmantena päivänä veistin vankilani seinään kolon ja tunkeuduin siitä ulos. Sitten läksin kävelylle etsiäkseni kasvien juuria. Siten pääsin jonkun matkan päähän taikurien asunnosta ja tapasin metsässä vanhan paimenen, joka kaitsi ihmeellistä karjaa. Ne olivat kaikki muukalaisia, jotka nautittuansa ruokaa taikurien luona olivat kadottaneet järkensä ja kulkivat nyt metsässä laitumella. He söivät kasvien juuria lihotaksensa ja kelvataksensa taikureille ruuaksi. Aioin lähteä paimenta pakoon, mutta tämäpä viittasi minut luokseen ja neuvoi, mitä tietä minun tuli kulkea. Minä käännyin oikealle, niinkuin hän oli neuvonut, ja kuljin lakkaamatta seitsemän päivää, suomatta itselleni edes yön rauhaa. Sillä vaikka olin jo joutunut kauaksi taikurien asuinsijoilta, niin pelkäsin sittenkin heidän ajavan minua takaa.

"Kahdeksantena päivänä näin kaukaa joukon ihmisiä. He olivat kaikki valkeaihoisia ja olivat saapuneet tänne laivassa pippurin korjuuseen. He tulivat heti minun luokseni ja kysyivät, kuka olin. Kerroin heille laivamme haaksirikosta ja miten tällä saarella olin joutunut neekerien käsiin. He ihmettelivät suuresti, miten olin voinut pelastua heidän kynsistänsä, ja minä kerroin heille koko seikkailuni.

"He antoivat minulle ruokaa, ja kun olin saanut hetken levätä, niin läksimme kaikin heidän laivaansa, ja purjehdimme siihen saareen, josta he olivat kotoisin. He veivät minut kuninkaansa luo, ja kun tämä oli kuullut ihmeellisen kertomukseni, osoitti hän minulle suurta ystävällisyyttä ja minä jäin hänen kaupunkiinsa asumaan. Olin varsin tyytyväinen olooni ja voitin siellä paljon ystäviä.

"Minua ihmetytti kuitenkin varsin suuresti, ettei kukaan tässä kaupungissa ratsastaessansa käyttänyt satulaa eikä jalustimia. Kun kysyin kuninkaalta syytä tähän omituiseen seikkaan, niin hän vastasi, että sellaiset kojeet olivat hänelle vallan outoja. Niinpä läksin heti nikkarin luo, opetin häntä tekemään satulan piirustuksen mukaan, jonka annoin hänelle. Kun se oli valmis, niin panin siihen pehmikkeeksi villoja ja päällystin sen sitten nahalla. Sitten annoin sepän valmistaa kuolaimet ja jalustimet.

"Kun satula oli täydessä kunnossa, niin menin kuninkaan luo ja kiinnitettyäni sen hevosen selkään pyysin häntä koettamaan sitä. Kuningas ihastui siihen ikihyväksi ja antoi minulle palkaksi suuremmoisia lahjoja. Sen jälkeen valmistin useita satuloita maan ylimyksille, jotka antoivat minulle myös paljon lahjoja, ja siten lyhyessä ajassa tulin rikkaaksi mieheksi.

"Eräänä päivänä sanoi kuningas minulle:

"'Sindbad! Minä pidän sinusta hyvin paljon, ja tiedän myöskin, että olet saavuttanut kaikkien kansalaisteni suosion. Minulla olisi sinulle pieni pyyntö ja toivon ettet sitä vastusta.'

"'Kuningas', vastasin hänelle, 'mitä minulta haluat?'

"'Toivon, että otat jonkun kaupunkini ylhäisistä tyttäristä puolisoksesi, jotta jäisit asumaan keskuuteemme.'

"En uskaltanut vastustaa kuninkaan käskyä, ja jonkun ajan kuluttua naitti kuningas minut ylhäisen ja kauniin neidon kanssa, joka omisti suuria rikkauksia. Hän antoi minulle sitten komean talon asuttavakseni ja lahjoitti minulle orjia ja palvelijoita. Olin hyvin mielissäni ja heitin itseni Jumalan huomaan, sillä tiesin, että hän johtaisi minut jälleen kotimaahani, jos hän sen hyväksensä näkisi.

"Miellyin suuresti vaimooni, ja hänkin rakasti minua, ja sitten elelimme hyvän aikaa onnellisesti yhdessä. Mutta eräänä päivänä kuulin itkua ja valitusta naapurini talosta. Minä tiedustelin syytä suruun ja sain kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut. Läksin heti ystäväni luo lohduttaakseni häntä.

"Minä puhuin hänelle lohduttavia sanoja ja toivoin Jumalan antavan hänelle voimaa kantamaan suruansa, mutta hän katsoi pitkään minuun ja sanoi:

"'Mitä sinun puheesi auttavat minua? Eihän minulla ole enää kuin tunnin verran aikaa elää! En näe sinua enkä muita ystäviäni jälleen ennenkuin tuomiopäivänä.'

"En ymmärtänyt mitä hän tällä tarkoitti.

"'Tiedä siis', sanoi hän minulle, 'heti kun vaimoni ruumis on pesty ja kääritty hikiliinoihin, niin minutkin haudataan yhdessä hänen kanssansa. Sellainen on maan tapa. Sillä miehen ja vaimon tulee olla eroamattomat kuolemankin jälkeen.'

"'Sepä on kauhea tapa', sanoin ihmeissäni, 'eipä sellaiseen kukaan mielellänsä taivu.'

"Jutellessamme saapuivat kaupungin asukkaat melkein kaikki järjestänsä ystäväni taloon surevia lohduttamaan. Sitten he panivat vainajan arkkuun ja kantoivat hänet saaren toiseen päähän sileälle kalliolle. Siellä oli suuri kaivo, jonka suuta peitti iso kivi. Kivi nostettiin paikoiltaan, ja nuoran varassa laskettiin sekä arkku että elävä mies alas kaivoon. Miehelle annettiin ruukullinen vettä ja seitsemän leipää eväiksi ja kun nuora oli irroitettu ja vedetty ylös, niin kivi asetettiin jälleen aukolle. Kukin läksi sitten kotiinsa.

"Käydessäni kerran taas kuninkaan luona kysyin häneltä, miten he saattoivat haudata ihmisiä elävältä. Hän vastasi:

"'Se on meidän tapamme. Jos mies kuolee, niin vaimo haudataan hänen mukanansa, ja jos taas vaimo kuolee, niin mies haudataan hänen kanssansa. Samaa tapaa seurasivat meidän isämme, esi-isämme ja kuninkaamme.'

"'Sepä on huono tapa', sanoin minä. 'Mutta koskeeko tuo tapa muukalaistakin?'

"'Tietysti', vastasi kuningas.

"Tästäpä minun mieleni kävi kovin levottomaksi. Aloin pelätä vaimoni kuolemaa, sillä silloinhan minäkin tulisin elävältä haudatuksi. Oloni tässä kaupungissa alkoi rasittaa minua, olinhan ikäänkuin joutunut vankilaan, josta en koskaan voisi päästä vapaaksi. Koetin lohduttaa itseäni sillä, että vaimoni ehkä ei kuolisikaan ennen minua tai ehkä jollakin ihmeellisellä tavalla pääsisin sitä ennen kotimaahani. Mutta jonkun ajan kuluttua vaimoni sairastui ja kuoli.

"Tuskani oli hirveä, sillä en voinut enää päästä pakenemaan. Ystäväni tulivat luokseni lohduttamaan minua, tulipa itse kuningaskin surkuttelemaan kohtaloani. Vaimoni ruumis pantiin arkkuun ja vietiin samalle kalliolle, josta kivi nostettiin kaivon suulta. Ystäväni lausuivat jäähyväisensä minulle ja alkoivat poistua. Minä huusin heidän jälkeensä ja sanoin, ettei heillä ollut oikeutta antaa haudata elävältä muukalaista, joka ei tuntenut heidän tapojansa, mutta he eivät kuunnelleet valitustani, eivätkä säälineet minua. Minut sidottiin kiinni ja laskettiin alas kaivoon, ja kun pohjaan päästyäni en irroittanutkaan nuoraa, vaan yhä huusin ja valitin, niin nuora heitettiin alas syvyyteen ja kaivon suu tukittiin jälleen.

"Jäätyäni yksin aloin tarkastella kaivon pohjaa. Siellä oli kauhea haju ja eräästä nurkasta kuulin hiljaista valitusta. Tuo ääni tuli miehestä, joka pari päivää aikaisemmin oli laskettu tänne alas. Jouduin aivan vimmoihini ja kirosin kovaa kohtaloani, joka oli johdattanut minut tähän maahan. Olinhan elänyt täällä niin onnellisena! Mikä minua oli pakoittanut naimaan! Ja jospa edes olisin saanut kuolla kauniimmalla tavalla ja tulla haudatuksi niinkuin kaikki muut ihmiset! Mutta tämä oli kauheatakin kauheampaa. Luolaan pääsi hiukan valoa ylhäältä katosta, ja puolihämärässä näin ympärilläni hirveän joukon ruumiita ja luita. Kylmän väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun ajattelin kuinka paljon ihmisiä oli täällä kuollut mitä hirveimmällä tavalla.

"Olin aivan varma siitä, että minunkin elämäni loppuisi yhtä surkeasti ja jouduin niin hirveän epätoivon valtaan, että hakkasin päätäni kallioseinää vasten ja itkin ääneeni. Silloin äkkiä tunsin jotakin liukasta jalallani. Se oli varmaan käärme, joka mateli täällä ruumiitten keskellä. Koetin väistyä sitä syrjään, mutta samassa tunsin jonkun livahtavan ohitseni. Se oli iso rotta, joka kävi täällä aterioimassa. Aloin hutkia ympärilleni, jotta nuo elukat eivät söisi minua ainakaan elävältä ja lopulta olin niin uupunut, että kesken tuskaa ja pelkoani vaivuin seinää vasten ja nukahdin.

"Herätessäni olin hiukan virkeämmällä mielellä. Ehkäpä sittenkin pääsisin hengissä tästä luolasta, olinhan ennenkin pelastunut kuin ihmeen kautta niin monesta vaarasta. Tunsin kovaa nälkää ja janoa ja etsin leipäni ja vesiruukkuni esille, jotka olin saanut eväiksi mukanani.

"Olin ehtinyt tyydyttää pahimman nälkäni, kun kuulin hiljaista nakerrusta. Nousin katsomaan mitä tuo saattoi merkitä, ja huomasin, että jokin suuri elävä liikkui edessäni. Otin luun aseekseni ja seurasin sitä, mutta se pääsi aina livahtamaan edestäni. Seurasin sitä kunnes silmiini iski valo, ikäänkuin jokin tähti olisi kaukana etäisyydessä tuikkinut. Astuin yhä lähemmäksi valoa, sillä luulin luolassa olevan toisenkin aukon. Vihdoin huomasin, että valo tuli kallion halkeamasta, joka jyrkkänä kohosi merestä. Tätä tietä elukat saattoivat tunkeutua luolaan luita jyrsimään.

"Kallion halkeama oli kuitenkin kovin ahdas, sillä siihen oli keräytynyt multaa ja soraa. Kaivoin sen käsilläni pois ja suurella vaivalla tunkeuduin ulos. Huomasin joutuneeni meren rannalle, jonka korkea kallio erotti kaupungista. Mutta tietä ei ollut minkäänlaista ja kallion jyrkkiä seiniä oli mahdoton kavuta.

"Kiitin kuitenkin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Olinhan ainakin raittiissa ilmassa, ja ehkäpä joku laiva sattuisi kulkemaan ohitse, joka saattaisi minut kotimaahani. Läksin takaisin luolaan hakemaan viimeisiä ruoka- ja juomavarojani. Etsiessäni niitä luolan pohjalta, sattui käteeni jokin kova esine. Se oli kultainen rannerengas, joka oli irtaantunut jonkun vainajan kädestä. Aloin kerätä muitakin koristeita, sillä tässä maassa oli tapana panna vainajien arkkuihin hohtokivi- ja kultakoristeita. Otin niitä suuren joukon, sillä eihän niitä kukaan täällä enää tarvinnut, jotavastoin ne minulle saattoivat tulla vielä hyvään tarpeeseen. Sitten läksin jälleen ulos.

"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin näin laivan, joka purjehti meren selällä. Minä huusin minkä kurkustani lähti ja viittasin hurjasti. Vihdoin laivamiehet huomasivatkin minut ja laskivat veneen mereen ja tulivat minua noutamaan.

"Laivamiehille kerroin joutuneeni haaksirikkoon ja suurella vaivalla pelastuneeni tälle saarelle. Mutta en hiiskunut sanaakaan mitä minulle kaupungissa oli tapahtunut, sillä pelkäsin, että joku matkustajista saattaisi olla sieltä kotoisin. He ottivat minut laivaan, ja kerroin heille kadottaneeni suurimman osan tavaroistani ja kaikki rahani, ainoastaan jalokivikoristeeni olin saanut pelastetuksi. Tarjosin kapteenille koristeita palkaksi, koska hän oli minut pelastanut, mutta hän ei ottanut mitään vastaan. Onnellisesti saavuin siten taas kotiini. Koristeeni jaoin perheeni ja ystävieni kesken ja köyhille lahjoitin suuria summia. Sitten elin jonkun aikaa rauhassa omassa maassani. Nyt olet kuullut neljännen matkani seikkailut", sanoi Sindbad kuormankantajalle, lahjoittaen hänelle jälleen sata dinaria. "Tule huomenna takaisin, niin saat kuulla kertomuksen viidennestä matkastani. Se on entisiä vielä paljoa ihmeellisempi."

Viides matka.

Kun kuuntelijat seuraavana päivänä olivat keräytyneet Sindbadin luo ja ateria oli iloisin mielin nautittu, niin Sindbad alkoi jälleen kertoa:

"Elämäni kului niin hupaisesti, että hyvinkin pian unohdin kaikki matkani vaivat. Ostinpa siis jälleen tavaroita ja läksin Bassrahiin, jossa näin suuren laivan. Ostin tuon laivan, otin palvelukseeni kapteenin ja laivamiehiä, ja läksin matkaan yhdessä useiden muiden kauppiaiden kanssa.

"Me kuljimme kaupungista kaupunkiin, kunnes kohtalo suuntasi aluksemme autiolle saarelle, josta jo kaukaa näkyi silmiimme suuri valkea pallo. Lähemmäksi tultuamme huomasimme sen Rok linnun munaksi. Poikanen oli juuri puikahtamaisillaan sen kuoresta ulos, ja nokallaan se oli jo hakannut siihen aukon.

"Minä heittäydyin väsyneenä laivan läheisyyteen lepäämään ja nukuin sikeästi. Kun heräsin, näin kauhukseni, että matkatoverini viskelivät munaa kivillä. Minä kielsin heitä kovasti, mutta he eivät ottaneet varoituksiani kuuleviin korviin. He särkivät munan kuoren ja ottivat poikasen ulos. Sitten he tappoivat sen ja paistoivat sen lihan ja söivät sen suuhunsa.