Chapter 5

Sattuipa puoti, jossa hän kauppaansa harjoitti, olemaan aivan vastapäätä Kasim vainajan puotia, jonka Ali Baban poika, Tabet, oli ottanut haltuunsa. Tämä oli nuori, toimelias mies, ja kun päällikkö sai tietää kuka hän oli, niin hän rupesi hieromaan tuttavuutta hänen kanssaan. Hän toivoi Tabetin kautta pääsevänsä Ali Babankin taloon ja voivansa vihdoin kostaa hänelle.

Päällikkö kutsui Tabetin usein luoksensa ja kestitsi häntä kaikenlaisilla herkuilla. Hän kertoi hänelle paljon hauskoja juttuja ja osoitti hänelle kaikella tavalla ystävyyttä, jotta poika mielistyi suuresti hänen seuraansa. Hän kertoi isälleenkin tästä uudesta tuttavastansa ja halusi kutsua hänet kerran kotiinsa, jotta hänkin vuorossaan voisi osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta. Ali Baba oli myös suostuvainen poikansa pyyntöön.

Kerran kun päällikkö oli kävelyllä Tabetin kanssa, johti tämä hänet sille kadulle, missä Ali Baba asui ja pyysi päällikköä sisään. Vaikka päällikkö olikin hartaasti toivonut pääsevänsä tähän taloon, niin hän nyt kuitenkin esteli, ja vasta kun Ali Babakin oli tullut ulos pihalle ja yhä uudestaan oli kutsunut häntä luokseen, hän suostui. Mutta Ali Baban kutsua aterialle hän koetti kaikella tavalla vastustaa. Päästäkseen siitä vapaaksi hän selitti tälle, ettei hän koskaan syönyt ruokaa, jossa oli hiukkasenkin suolaa joukossa.

Mutta Ali Baba meni heti keittiöön Morgianan luo ja käski hänen valmistaa suolatonta ruokaa vieraalle. Tämä käsky hämmästytti suuresti Morgianaa, sillä suola oli persialaisilla vanhoista ajoista saakka ollut ystävyyden ja uskollisuuden merkkinä. Siksipä häntä halutti mennä katsomaan tuota outoa vierasta ja tarkasteltuaan häntä oven raosta hän tunsikin hänet rosvojen päälliköksi. Huomasipa hän vielä, että vieraalla oli viittansa alla tikarikin piilossa.

Morgiana ei epäillyt hetkeäkään, ettei päälliköllä ollut jälleen paha mielessä ja että hän oli tullut taloon varta vasten tuhotakseen Ali Baban. Hän tuumi mielessään mitä tehdä. Hän valmisti aterian käskyn mukaan, kantoi sisään ruuat sekä juomat, ja kun ateria oli syöty, niin hän pukeutui tanssijattaren pukuun, pisti terävän tikarin vyöhönsä ja otti tamburiinin käteensä. Sitten hän astui jälleen sisään.

Morgianan tulo ei ollut päällikölle lainkaan mieleen, sillä tämän korjattua ruuat pöydästä päällikkö oli toivonut voivansa panna aikomuksensa täytäntöön ja kostaa Ali Baballe kaikki kärsimänsä vahingot. Mutta nähdessään Morgianan tanssipuvussa Ali Baba kysyi vieraaltaan saisiko tyttö heidän huviksensa tanssia, eikä päällikkö katsonut voivansa sitä kieltää. Morgiana alkoi siis tanssia. Hän tanssi sulavasti ja kauniisti, vähä väliä helisyttäen tamburiiniaan ja tanssiessaan hän tuli yhä lähemmäksi päällikön istuinta. Tanssi kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin kukaan aavistikaan riuhtaisi Morgiana tikarin vyöltään ja pisti sen suoraan päällikön sydämeen. Ali Baba ja hänen poikansa kauhistuivat nähdessään päällikön sortuvan maahan ja veren pulpahtavan hänen rinnastansa.

"Onneton, mitä sinä olet tehnyt!" huudahtivat he yhteen suuhun Morgianalle.

Mutta Morgiana pysyi aivan rauhallisena ja osoitti päällikköä.

"Katsos, minkälaisen vieraan olet taloosi ottanut", sanoi Morgiana avaten päällikön viitan ja osoittaen tikaria, "katso häntä tarkasti, niin etköhän tunne häntä samaksi mieheksi, joka öljykauppiaana kerran ennenkin on käynyt talossasi. Tunsin hänet heti paikalla rosvopäälliköksi, joka toveriensa kanssa joku aika sitten tunkeutui taloosi."

Ali Baban viha muuttui heti kiitollisuudeksi ja hän tarttui Morgianaa käteen kiinni.

"Minä lahjoitan sinulle vapautesi", sanoi Ali Baba ja salavihkaa silmäiltyään Tabetiin hän jatkoi: "Olet osoittanut meille niin paljon ystävyyttä, että tahtoisin palkita sinua vielä toisellakin tavalla. Etkö tahtoisi ruveta Tabetin vaimoksi ja minun tyttärekseni? Olemme kauan rakastaneet sinua aivan kuin omaista."

Siten viisas Morgiana pääsi rikkaan kauppiaan vaimoksi. Pitkään aikaan ei Ali Baban tehnyt mieli mennä rosvojen luolaan, mutta vihdoin vuoden kuluttua hän läksi sinne poikansa kanssa ja neuvoi hänellekin taikasanat. Hän otti sieltä mukanansa joukon kultaa, jotta hän saattoi elää huolettomana monta, monta vuotta. Ja hänen kuoltuansa hänen poikansa käytti hyväkseen noita rikkauksia ja opetti taas vuorossaan pojalleen miten tuonne kallioluolaan saattoi sisälle päästä. Siten salaisuus pysyi suvussa polvesta polveen, ja kun he käyttivät rikkauksiaan viisaasti ja kohtuudella, ei niistä rikkauksista koskaan tullut loppua.

MERENKULKIJA SINDBAD.

Kalifi Harun Alrashidin aikana eli Bagdadissa kaksi miestä. Kumpikin oli nimeltään Sindbad, toinen oli merenkulkija, toinen kuormankantaja. Kuormankantaja Sindbad oli köyhä mies. Hänellä oli suuri perhe ja vähän ansiota. Merenkulkija Sindbad sitä vastoin oli arvossapidetty ja viisas kauppias, joka harjoitti niin laajaa kauppaa, ettei hän lopulta tiennyt missä säilyttää kaikkia aarteitansa ja monenlaisia tavaroitansa. Hän osti orjia ja orjattaria ja hänellä oli linna, joka olisi sultaaninkin asunnoksi kelvannut. Sen seinillä oli kauniita maalauksia ja koristeita, kultaa ja hohtokiviä. Ja sitä ympäröi mitä ihanin puutarha, jossa kauniit kukat kukoistivat ja hedelmäpuut kasvoivat. Soittoa ja laulua kajahti alituisesti sen seinien sisäpuolelta ja lukuisat orjat olivat aina valmiit palvelemaan ja auttamaan.

Toinen Sindbad sitä vastoin oli köyhä raukka, joka kantoi ihmisten tavaroita milloin minnekin vähäisestä palkasta. Kerran eräs mies pyysi häntä kantamaan tavarakuormaa. Sindbad lupasi ja hetken kuluttua hän oli jo menossa. Mutta tultuansa merenkulkijan asunnon kohdalle hän laski hetkeksi kuormansa maahan ja istahti levähtämään.

Siinä istuessansa hän kuuli sisältä huoneista linnun laulua ja harpun soittoa. Hän katsahti sisään, ja näki palvelijoita ja orjia, jotka kantoivat herkkuruokia ja juomia, sellaisia joita vain kuninkaiden ja sulttaanien pöydässä tavataan. Ja hän kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi ääneensä:

"Oi herrani ja luojani! Sinä jakelet lahjasi oman mielesi mukaan. Minä elän köyhyydessä ja kurjuudessa, jota vastoin toiset omistavat suuria rikkauksia. Ja kuitenkin kaikki ihmiset ovat synnyltään samanlaisia!"

Tuskin hän oli sen sanonut, niin kaunis, komeapukuinen nuorukainen astui hänen luoksensa ja kehotti häntä seuraamaan mukanansa sisään talon isännän luo. Hän koetti vastustella, mutta turhaan. Hän laski siis kuormansa eteiseen ja astui nuorukaisen jäljessä suureen saliin, jonka keskellä suihkulähde pulppuili. Avonaisista ikkunoista tunkeutui leudon tuulen mukana kukkien tuoksu ja lintujen laulu sisään huoneeseen, missä talonomistaja ystäviensä keralla oli aterialla.

Kun kuormankantaja näki heidät, niin hän tervehti heitä suudellen maata heidän edessänsä ja ajatteli:

"Näin ihanaa paikkaa ei liene missään muualla kuin paratiisissa!"

Talon herra pyysi hänet viereensä istumaan ja kyseli häneltä, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli ja mikä toimi hänellä oli. Kuormankantaja vastasi:

"Herra, minun nimeni on Sindbad kuormankantaja, sillä minä kannan ihmisten tavaroita. Se on minun toimeni, josta saan elatukseni. Olen hyvin köyhä mies, ja teen tätä raskasta työtä, jotta en kuolisi nälkään."

Talon herra vastasi:

"Minunkin nimeni on Sindbad aivankuin sinun, minä olen Sindbad merenkulkija, ja olet Sindbad maankulkija. Ole siis tervetullut talooni!"

Ja he antoivat hänelle ruokaa, ja kun hän oli syönyt kylliksensä, sanoi talon herra:

"Etkö tahtoisi uudistaa minulle ne sanat, jotka kuulin sinun puoliääneen lausuvan taloni edustalla, kun sattumalta seisoin ikkunassa."

Sindbad painoi päänsä häpeissään alas ja sanoi:

"Herra, älä pahastu noita sanojani! Ihminen lausuu usein mielettömiä ja sopimattomia sanoja, kun väsymys ja köyhyys painostavat mieltä."

Mutta talon herra vakuutti hänelle, ettei hän ollut laisinkaan pahastunut, ja pyysi vain uudestaan lausumaan nuo sanat. Ja kun Sindbad vihdoin suostui hänen pyyntöönsä, niin talon herra kiitti häntä ja sanoi:

"Minua nimitetään merenkulkija Sindbadiksi. Tahdonpa kertoa sinulle mitä kaikkea olen kokenut, ennenkuin tulin tämän talon herraksi, sillä vain suurten vahinkojen ja vaivannäköjen kautta olen kohonnut nykyiseen varallisuuteeni. Miten paljon olenkaan saanut karua. Olen ollut seitsemällä matkalla, ja kukin matka muodostaa oman ihmeellisen kertomuksensa, joista kaikille voi olla hiukan hyötyä."

Sitten hän alkoi kertoa:

"Tietäkää, hyvät ystävät, isäni oli rikas kauppias, mutta hän kuoli minun nuorena ollessani ja jätti minulle suunnattomia rikkauksia, tiluksia, puhdasta rahaa ja kallisarvoisia tavaroita. Minä elin iloisessa seurassa, söin ja join ja luulin tuota elämää ikuisesti kestävän. Siten kului vuosikausia, kunnes lopulta käsitin, miten kevytmielinen elämäni oli, ja huomasin, että olin hukannut kaiken omaisuuteni. Tuo tieto masensi minut ensimmältä kokonaan.

"Mutta tarkemmin tuumittuani päätin lähteä matkoille. Möin kaikki huonekaluni ja tavarani mitä minulla vielä oli ja sain siten vähäisen summan rahaa kokoon. Ja sitten läksin ensimäiselle matkalleni."

Ensimäinen matka.

"Ostettuani kaikenlaisia kauppatavaroita", kertoi Sindbad, "lastasin ne laivaan, sillä mieleni teki lähteä merille. Laiva oli hyvin suuri ja siinä oli paljon kauppiaita. Me kuljimme saaresta saareen, purjehdimme monen meren halki ja kävimme monissa satamissa. Joka paikassa me vaihdoimme ja möimme tavaroitamme. Täten matka kului pitkän aikaa, kunnes me tulimme erään kauniin saaren läheisyyteen, joka heloitti vihreänä ja ihanana kuin paratiisin puutarha. Laivan kapteeni käski väkensä laskemaan ankkurin alas. Kaikki läksivät laivasta saareen. Siellä sytytettiin tuli, toiset keittivät ruokaa, toiset pesivät vaatteitansa, toiset taas läksivät kävelemään saarelle ja ihailivat kaunista luontoa. Mutta äkkiä kuulimme kapteenin äänen, joka hätääntyneenä huusi meille:

"'Matkustajat, palatkaa nopeasti laivaan! Jättäkää kaikki sikseen ja pelastakaa vain henkenne. Saari, jolla te olette, on vain suuri kala. Kun se tuntee tulen kuumentavan selkäänsä, niin se sukeltaa veteen, ja vie teidät kaikki mukanaan syvyyteen!'

"Me hyökkäsimme kaikki rantaan, mutta ennenkuin kapteeni oli ehtinyt puhua loppuunkaan, alkoi saari liikkua, ja vajosi mereen kaikkine matkustajineen. Minäkin jouduin kuohuvien aaltojen keskelle, mutta onneksi sain käsiini suuren laudan, jolla matkustajat olivat pesseet vaatteitansa. Kävin sille istumaan ja tuuli ajoi minut keskelle merta. Kapteeni, joka näki kaikkien matkustajien hukkuvan, nosti laivansa purjeet ja purjehti miehistönsä keralla pois. Näin laivan kaukaa, mutta en voinut sitä enää saavuttaa.

"Äkkiä sain kuitenkin muuta ajattelemisen syytä. Vedestä kohosi aivan minun viereeni kaksi kummaa meripetoa. Toinen oli suunnaton kala, jonka pää oli pyöreä kuin pöllön, toisella oli norsun kärsä. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. Epätoivoissani hutkin niitä kädelläni ja ihmeekseni ne poistuivatkin jonkun matkan päähän. Ne näyttivät pelkäävän minua yhtä paljon kuin minä niitä.

"Päivä oli jo mennyt mailleen ja pimeys laskeutui meren yli. Kaiken aikaa meripedot pysyttelivät läheisyydessäni ja ajoivat minua yhä edemmäksi. Kun aamulla pelosta puolikuolleena saatoin ympärilleni katsoa, huomasinkin joutuneeni erään saaren rantaan.

"Mutta rannat olivat niin jyrkät, etten missään voinut nousta maihin. Varmaan olisin menehtynyt, jollen olisi saanut kiinni rannalla kasvavan puun oksasta. Tartuin kaikin voimin siihen kiinni ja suurella ponnistuksella pääsin kiipeämään ylös puuhun ja sieltä laskeuduin itse saarelle.

"Kun tarkastelin jalkojani, niin näin, että kalat olivat syöneet lihan varpaistani, vaikka ponnistellessani en ollut sitä huomannut. Heittäydyin maahan pitkäkseni, sillä olin melkein tunnotonna tuskasta ja väsymyksestä. Siten makasin seuraavaan aamuun saakka. Heräsin vasta kun aurinko jo oli korkealla taivaalla. Nousin ylös ja koetin kävellä, mutta jalkani olivat niin turvoksissa, että vain vaivoin pääsin liikkumaan. Siitä huolimatta laahauduin eteenpäin, söin hedelmiä ja join vettä lähteestä ja elin siten jonkun päivän.

"Olin veistänyt itselleni puusta sauvan ja sen nojassa kuljin ympäri saarta. Satuinpa siten tulemaan vihreälle nurmikolle, missä joukko hevosia oli laitumella. Vähän loitommalla oli useita pieniä majoja. Eräästä majasta astui mies ulos.

"'Kuka sinä olet ja mistä tulet?' kysyi hän minulta.

"Kerroin hänelle, että olin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut tälle saarelle. Hän kutsui minut sisään majaansa ja tarjosi minulle ruokaa. Hän oli kuningas Mirdjanin tallimestari, joka joka vuosi käytti kuninkaan hevosia täällä laitumella, sillä täällä kasvoi voimakasta ruohoa. Mutta he olivat juuri poislähdössä, ja minä saatoin siis kiittää onneani, että olin tavannut heidät, sillä muuten olisin nääntynyt täällä nälkään.

"Seuraavana päivänä he läksivätkin kotimatkalle ja veivät minut mukanansa kuninkaansa luo. Kun kuningas kuuli minun onnettomuudestani, niin hän salli minun jäädä luoksensa, kestitsi minua ja antoi minulle kaikenlaisia toimia.

"Joka kerta kun kauppalaivoja saapui rantaan, kiiruhdin tiedustelemaan, tokko siellä olisi ketään Bagdadista, sillä mieleni paloi kotimaahani jälleen. Mutta ei kukaan edes tuntenut Bagdadia nimeltä, vielä vähemmin oli käynyt niillä tienoilla.

"Sattuipa kuitenkin kerran, että rantaan saapui eräs laiva, jossa oli paljon kallista lastia. Minä seisoin rannalla katselemassa, kun lastia purettiin, ja vihdoin laivan kapteeni astui luokseni ja sanoi:

"'On meillä vielä muutakin tavaraa laivassamme, mutta en tiedä mitä sillä tavaralla tekisin. Niiden omistaja jäi matkan varrella erääseen saareen, enkä luule hänen enää olevan hengissä. Parasta lie myödä tavarat ja viedä rahat hänen omaisilleen.'

"Kun kysyin kapteenilta miehen nimeä, niin hän vastasi:

"'Sindbad merenkulkija oli hänen nimensä ja hän oli kotoisin Bagdadista.'

"Silloin en malttanut enää vaieta. Sanoin kapteenille, että olin samainen mies, jota hän etsi. Mutta kapteeni ei ottanut heti uskoaksensa minua. Vasta kun olin kertonut hänelle kaikki seikkailuni sekä muistuttanut hänelle keskusteluistamme laivassa, hän kutsui laivaväkensä saapuville, ja kun useat heistäkin tunsivat minut, niin hän antoi minulle tavarani. Minä möin ne suurella voitolla, ostin jälleen uusia tavaroita ja vein ne laivaan. Sitten sanoin jäähyväiset kuningas Mirdjanille ja läksin kotimatkalle. Tuuli oli suotuisa ja jonkun ajan kuluttua saavuimme Bagdadiin, jossa ostin entisen taloni ja aloin elää entistä elämääni unohtaen kaikki matkani vaivat ja kärsimykset."

Oli jo ilta, kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa ensimäisestä matkastansa. Hän antoi kuormankantajalle sata dinaria ja pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä takaisin, jolloin hän lupasi kertoa toisen matkansa seikkailuista.

Kuormankantaja otti taakkansa ja läksi pois ajatellen kuulemaansa merkillistä kertomusta. Hän malttoi tuskin nukkua yönsä ja kiiruhti heti aamulla takaisin merenkulkija Sindbadin luo. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan, kutsui hänet ystäviensä kera pöytään syömään ja aterian jälkeen sanoi hänelle:

"Kuuntele nyt hyvin tarkkaavaisesti tätä kertomusta. Se on paljoa merkillisempi kuin edellinen."

Toinen matka.

"Tällä matkallani sain kokea vielä paljoa kovempaa kuin ensimäisellä. Ensimäisen matkani jälkeen, niinkuin jo eilen mainitsin", alkoi Sindbad kertoa, "alotin jälleen entisen elämäntapani ja vietin päiväni huolettomasti ystävieni parissa. Tätä elämää kesti jonkun aikaa. Mutta eräänä päivänä heräsi minussa jälleen matkustushalu. Minä ostin tavaroita ja läksin kauppalaivaan.

"Me matkustimme paikasta paikkaan, katselimme eri seutuja ja teimme hyviä kauppoja. Satuimmepa eräänä päivänä joutumaan saarelle, jossa kasvoi paljon erilaisia hedelmäpuita ja kukkia, mutta siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa eikä elävää olentoa. Matkustajat nousivat maihin ja käyskentelivät siellä iloksensa. Minäkin seurasin muiden mukana ja istahdin lähteen reunalle aterioimaan. Syötyäni nukahdin ja herätessäni huomasin, ettei laivaa ollut enää missään nähtävänä. Olin jäänyt aivan yksin asumattomaan saareen, ei kukaan ollut tullut minua ajatelleeksi eikä kaivanneeksi. Jouduin hirveän tuskan valtaan. Eihän minulla ollut minkäänlaisia ruokavaroja, minun siis täytyi nääntyä täällä nälkään. Kaduin jo kovasti, että olin koko matkalle lähtenytkään, sillä mielestäni olin jo ensi matkallani saanut aivan kylliksi kärsiä.

"Lopulta aloin kuljeskella ympäri saarta ja nousin korkeaan puuhun nähdäkseni eikö missään ollut jälkiä ihmisolennoista. Katseeni harhaili yli koko meren pinnan, mutta en voinut muuta huomata, kuin loppumattoman meren ja sen yli kaareutuvan taivaan.

"Vihdoin näin saarella jotakin valkealta hohtavaa. Kiipesin alas puusta ja astuin sitä kohti. Jo kaukaa saatoin eroittaa, että se oli suunnattoman suuri valkoinen kuula. Lähelle tultuani koskettelin sitä. Sen pinta oli silkkiäkin hienompi. Kuljin sen ympäri etsien siinä jotakin aukkoa, mutta sitä siinä ei ollut. En päässyt sen päällekään nousemaan, sillä sen pinta oli kovin liukas. Ympärimitaten se saattoi olla lähes viisikymmentä askelta.

"Siinä katsellessani pimeni ilma aivan äkkiä, ikäänkuin paksut pilvet olisivat laskeutuneet auringon eteen. Minä hämmästyin suuresti tätä äkillistä muutosta, sillä olihan kesäinen aika, mutta pian huomasin, että suunnattoman suuri lintu oli siihen syynä. Samassa muistin merimiesten kertoneen minulle Rok linnusta, jota joskus tavattiin näillä seuduin, ja oletin siis, että tuo suuri kuula oli samaisen linnun muna.

"Oletukseni olikin aivan oikea, sillä lintu levitti siipensä ja laskeutui alas hautomaan munaa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja sidoin itseni vyöllä kiinni linnun jalkaan. Sillä olisihan mahdollista, että siten pääsisin linnun mukana asuttuun maahan, enkä enää olisi pakoitettu kuljeskelemaan yksinäisellä saarella.

"Lintu hautoi munaansa koko yön, mutta aamun valjetessa se lähti lentoon. Se kohosi aina pilvien yläpuolelle, jotta maa katosi kokonaan näkyvistäni, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan painoa toisessa jalassansa. Sitten se hyökkäsi jälleen niin huimaavaa vauhtia alas maata kohti, että menetin tajuntani. Tuntiessani maan allani toinnuin jälleen ja irroitin siteeni. Tuskin olin sen tehnyt, niin lintu, joka noukallaan oli tarttunut suureen jättiläiskäärmeeseen, kohosi saaliineen jälleen ilmaan.

"Jäätyäni yksin aloin tarkastaa ympäristöäni. Olin syvässä laaksossa, jota jyrkät vuoret joka taholta ympäröivät. Ei missään polkua, jota myöten olisi voinut kulkea, ei missään minkäänlaista poispääsöä. Tilani tuntui siis vallan tukalalta.

"Laakson pohja oli hyvin epätasainen, täynnä karkeata soraa, mutta tarkemmin katseltuani huomasin siinä olevan timantteja. Mutta mitä hyötyä minulla niistä oli. Vieläkin kurjemmalta tuntui oloni, kun joka puolelta näin suurien käärmeiden matelevan esiin. Ne olisivat voineet niellä vaikka norsunkin elävältä.

"Kuljeskelin laaksossa ristin rastin, kunnes keksin erään luolan ja astuin siihen sisään. Aukon tukkesin kivellä, sillä se oli varsin ahdas. Mutta hetken aikaa istuttuani siellä pisti käärme päänsä loukosta sisään. Se oli kamala otus, jonka sieramista ja silmistä tulta tuprusi. Pelosta en uskaltanut ummistaa silmää koko yönä ja päivän valjetessa läksin taas ulos. Voimani olivat aivan lopussa paljosta valvomisesta ja levottomuudesta.

"Äkkiä näin tuoreen lihapalan vierivän vuoren rinnettä pitkin alas laaksoon. Samassa juolahti mieleeni eräs juttu, jonka muuan kauppias oli minulle kertonut. Hän sanoi jossakin olevan syvän timanttilaakson, jonne ei kukaan pääse tunkeutumaan, sillä vuoret ympäröivät sitä joka puolelta. Mutta viekkaudella noita timantteja sittenkin voi saada kerätyksi. Kauppiaat teurastavat lampaita, nylkevät ne ja heittävät lihan laaksoon, johon timantit takertuvat kiinni. Kun kotkat sitten anastavat tuon tuoreen lihan ja kohoavat ylös ilmaan, niin alkavat kauppiaat hirveästi huutaa ja elämöidä, jolloin kotkat peloissansa päästävät saaliinsa irti. Silloin kauppiaat ottavat timantit, jotka ovat tarttuneet siihen kiinni ja jättävät lihan pedoille ruuaksi.

"Aloin kerätä timantteja taskuni täyteen ja sidoin sitten vyöllä lihapalan niskaani kiinni. Pianpa kotka saapuikin, tarttui kynsineen kiinni lihaan ja kuljetti minut sen mukana ylös korkeuteen. Äkkiä kuulin kirkunaa allani ja ennenkuin aavistinkaan olin keskellä kotkan pesää, korkean puun latvassa.

"Kotkanpoikaset kirkuivat ja hakkasivat minua voimiensa takaa. Minä puolustauduin minkä taisin ja keskeltä tappelun melskettä kuulin puun juurelta uusia ääniä. Näin miehen, joka yritti kiivetä ylös puuhun ja haukkui minua niin paljon kuin jaksoi.

"'Lurjus, varas', huusi hän minulle, 'vai aiotko varastaa timanttejani! Kyllä minä sinulle annan niin että tiedät.'

"Hän uhkasi minua sauvallansa, mutta minä heitin hänelle lampaanlihan, jonka olin irroittanut selästäni.

"Hän tarttui kiihkeäsi lihaan kiinni, mutta kun siinä ei ollut ainoatakaan timanttia, niin hän alkoi surkeasti valittaa.

"Minä laskeuduin alas puusta ja otin taskustani esille kourallisen timantteja.

"'Valitse tästä niin monta kuin tahdot', sanoin hänelle, 'sillä sinua saan kiittää ihmeellisestä pelastuksestani.'

"Kauppias ihastui nähdessään niin paljon loistavia timantteja, ja kun hänen toverinsakin keräytyivät paikalle, niin kerroin heille ihmeellisen seikkailuni. He vuorossaan kertoivat kukin pyytäneensä timantteja laaksosta, ja ihastuivat suuresti, kun lahjoitin heille kullekin pari suurta timanttia.

"Kauppiaat kohtelivat minua erinomaisen ystävällisesti ja heidän mukanansa läksin heidän maahansa, josta olin kuullut paljon ihmeellisiä tarinoita. Siellä oli suuria sarvikuonoja, jotka tappelussa voittivat norsunkin. Ne puhkasivat norsun ruumiin pitkällä sarvellansa ja kantoivat sitä selässänsä pitkät matkat, kunnes se heitti henkensä. Mutta kesäiseen aikaan norsun rasva valui useinkin sarvikuonon silmiin, josta se saattoi tulla aivan sokeaksi. Silloin Rok lintu tarttui kynsineen kiinni sarvikuonoon ja kuljetti sekä sen että norsun pesäänsä poikasilleen ruuaksi.

"Paljon muutakin ihmeellistä oli siellä nähtävänä, mutta jonkun aikaa kauppaa harjoiteltuani palasin takaisin kotiin Bagdadiin omaisteni luo, jotka ilolla ottivat minut vastaan."

Tähän loppui kertomus Sindbadin toisesta matkasta. Hän antoi kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet seuraavana päivänä jatkoa kuulemaan.

Kuormankantaja Sindbad läksi kotiinsa ja palasi takaisin seuraavana aamuna. Aterian jälkeen merenkulkija alotti jälleen kertomuksensa.

Kolmas matka.

"Jonkun aikaa rauhassa elettyäni", jatkoi Sindbad, "heräsi minussa jälleen halu lähteä uusille matkoille, sillä ihmisen mieli palaa alati johonkin uuteen. Keräsin kokoon tavaroita matkaani varten, unohdin entiset kärsimykseni ja läksin meren rannikolle odottamaan jonkun laivan tuloa. Pian minun onnistuikin päästä suureen laivaan, joka oli menossa kaukaisiin maihin ja tein hyviä kauppoja.

"Eräänä päivänä, kun iloisin mielin keinuimme meren laineilla, päästi kapteeni hätähuudon, repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja sanoi:

"'Me olemme kaikki hukassa.'

"Kun kysyimme syytä hänen pelkoonsa, niin hän vastasi:

"'Kova myrsky on ajanut laivamme oikealta suunnalta ja olemme joutuneet apinasaaren läheisyyteen, jossa on apinoita yhtä paljon kuin muualla hyttysiä. Ei yksikään ihminen ole vielä elävänä päässyt tuolta saarelta.'

"Laiva pantiin ankkuriin ja purjeet laskettiin alas, mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin apinat lähestyivät laivaamme ja kiipesivät siihen joka puolelta. Niitä oli sellainen joukko, ettemme voineet niitä tappaa, eikä liioin karkottaa poiskaan. Ne purivat ankkurinuoran poikki ja vetivät laivan rantaan, ja kun me nousimme maihin, niin ne anastivat koko laivan ja veivät sen tavaroineen kaikkineen pois. Noilla apinoilla oli keltaiset silmät, mustat kasvot ja tahmea karva.