Chapter 3

Kuningas teki aivankuin prinssi oli määrännyt ja läksi sitten itsekin visiireinensä ja sotajoukkoinensa kaupungin ulkopuolelle. Prinssi seurasi hänen mukanansa. Kaiken aikaa hän lausui loihtusanoja, tarkasteli milloin taivaan kantta, milloin maan pintaa ja antoi suitsutussavuja levittää ylt'ympärille. Hetken kuluttua hän nosti päänsä pystyyn, astui kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, minä tiedän nyt, että paha henki, joka tähän tyttöön on mennyt, asusti alkuaan erään mustan ebenpuisen eläimen ruumiissa. Jos meidän ei onnistu löytää tuota eläintä, niin tauti tulee uudistumaan kerran kuukaudessa."

"Sinä olet viisain kaikista viisaista!" huudahti kuningas. "Omin silmin näin, että tytön ja tuon vanhan rosvon vieressä seisoi musta ebenpuinen hevonen, ehkäpä se on sama, josta puhut."

Kuninkaan käskystä hevonen tuotiin heti paikalle. Prinssi tarkasteli sitä joka puolelta ja huomasi, että se oli täydessä kunnossa. Sitten hän käski sytyttää tulen suitsutusastiaan ja otti turbaanistansa kourallisen paperipaloja:

"Niinpiankuin istun hevosen selässä", sanoi hän sitten, "nostakaa tyttö eteeni istumaan ja heittäkää nämät paperipalaset tuleen. Heti kun hevonen tuntee tuon hajun, se avaa suunsa ja sieramensa, ja kun väännän tätä kampia, niin paha henki pakenee ulos."

Prinssin neuvoja seurattiin täsmällisesti, ja heti kun prinsessa istui hevosen selässä, kiersi prinssi kampia, ja hevonen kohosi keveästi taivasta kohti.

Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan ikäänkuin estääkseen heidän menoansa, mutta ne vaipuivat jälleen voimattomina alas, sillä prinssi ja prinsessa olivat jo kaukana ilmassa ja hetken kuluttua katosivat kokonaan näkyvistä. He saapuivat pian Persiaan, jossa heitä ilolla ja riemulla tervehdittiin. Sitten he viettivät häänsä suurella komeudella ja loistolla, kestiten koko kaupunkia. Ja he elivät monta, monta vuotta onnellisesti yhdessä.

HARUN ARRASHID JA BABA ABDALLAH.

Kerran kun kalifi Harun Arrashid valepuvussa käyskenteli yhdessä visiirinsä kanssa Bagdadin kaduilla, kohtasi hän keskellä siltaa vanhan, sokean miehen, joka pyysi häneltä almua. Kalifi antoi hänelle kultarahan. Sokea tarttui heti häntä käsivarteen kiinni ja sanoi:

"Armelias mies, ken hyvänsä lienetkin, osoita minulle vielä toinenkin armelias teko. Anna minulle korvapuusti!"

Kalifi hämmästyi suuresti ja sanoi sokealle:

"En voi täyttää pyyntöäsi. Miksi olisin antanut sinulle almun, jos tahtoisin lyödä sinua korvalle?"

Sanottuaan sen kalifi koetti irroittautua sokeasta miehestä, mutta tämä ei päästänyt hänen kättänsä irti.

"Herra", sanoi sokea jälleen, "suo anteeksi tungettelevaisuuteni, mutta anna minulle korvapuusti, tai ota lahjasi takaisin. En tahdo rikkoa Jumalalle antamaa lupaustani. Jos tietäisit syyn pyyntööni, niin myöntäisit, että rangaistukseni on kovin pieni."

Kalifi, joka tahtoi päästä erilleen sokeasta, löi häntä vihdoin keveästi korvalle. Sokea päästikin hänet heti irti lausuen hänelle tuhannet kiitokset, ja kalifi astui visiirinsä keralla eteenpäin. Mutta he eivät olleet astuneet montakaan askelta ennenkuin kalifi sanoi:

"Tuolla sokealla lienee tärkeät syynsä, miksi hän pyytää jokaista, joka hänelle almun antaa, iskemään häntä korvalle. Tahtoisin mielelläni saada hänestä tarkempaa tietoa. Palaa takaisin, sano hänelle, kuka olen ja käske hänet huomenna iltapuolella palatsiini puheilleni."

Visiiri palasi sokean luo ja ilmoitti hänelle kalifin käskyn.

Seuraavana päivänä saapui sokea mies palatsiin ja hän vietiin kalifin eteen.

"Mikä on nimesi?" kysyi kalifi.

"Baba Abdallah", vastasi sokea.

"Kuulehan sitten, Baba Abdallah", jatkoi kalifi, "sinun käytöksesi eilen hämmästytti minua suuresti, ja sen vuoksi kutsuin sinut luokseni saadakseni kuulla syyn siihen."

Baba Abdallah heittäytyi kalifin eteen maahan ja sanoi:

"Herra, kun olet kuullut kertomukseni, niin huomaat itsekin, että ansaitsisin vielä paljoa suuremmankin rangaistuksen. Olen syntynyt Bagdadissa, ja vanhempani kuolivat molemmat melkein yhtä aikaa jättäen minulle vähäisen omaisuuden. Olin silloin varsin nuori, mutta hoidin omaisuuttani huolellisesti ja kulutin aikani työssä ja ahkeruudessa. Täten tulin lopulta niin varakkaaksi, että omistin kahdeksankymmentä kamelia, jotka vuokrasin kauppiaille ja voitin siten joka vuosi suuria summia.

"Eräänä päivänä, palatessani kotiin Bassrahista kamelieni kanssa ja antaessani niiden levätä hetken aikaa, tuli eräs dervishi luokseni ja istahti viereeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja minne hän meni. Hän teki myös minulle samat kysymykset ja kun molemmin puolin olimme tyydyttäneet uteliaisuutemme, jaoimme eväsvarat keskenämme ja söimme yhteisen aterian.

"Aterian aikana me juttelimme aluksi aivan välinpitämättömistä asioista. Mutta vihdoin dervishi kertoi aivan lähellä lepopaikkaamme olevan suuren suunnattoman aarteen kätkettynä. Vaikkapa ottaisin sieltä niin paljon kultaa ja jalokiviä kuin kamelini ikänä jaksaisivat kantaa, niin sitä tuskin saattaisi huomata.

"Tämä uutinen ilahdutti minua siinä määrin, että tuskin saatoin hillitä itseäni. Vaikka olinkin varakas, niin halusin tulla vieläkin rikkaammaksi. Minä heittäydyin siis dervishin kaulaan ja sanoin hänelle:

"'Rakas dervishi, näenhän, ettet sinä pane mitään arvoa tämän maailman tavaroihin, mitä tuo tieto sinua siis hyödyttää! Sinä olet yksin, etkä voi suuria mukanasi viedä. Näytä siis minulle, missä tuo aarre on, niin sälytän nuo kalleudet kamelieni selkään ja lahjoitan yhden niistä sinulle palkaksi ystävyydestäsi ja avuliaisuudestasi.'

"Se oli tosiaankin huono ehdotus minun puoleltani, mutta kitsauden pahahenki oli mennyt sydämeeni ja luulin hyvinkin paljon antavani luvatessani hänelle yhden kameleistani. Sitä vastoin muut seitsemänkymmentäyhdeksän kamelia eivät mielestäni olleet minkään arvoisia tuon yhden rinnalla.

"Dervishi, joka huomasi kitsauteni ja voitonhaluni, ei suuttunut minuun, vaan sanoi:

"'Veljeni, näethän itse, että ehdotuksesi on kohtuuton. Olisihan voinut olla puhumattakin sinulle koko aarteesta. Mutta jotta ymmärtäisit kuinka halukas olen sinua auttamaan, ehdotan että annat minulle puolet kameleistasi kuormineen kaikkineen. Sittenkin jää sinulle niin paljon rikkautta, että voit hankkia itsellesi vaikka tuhat uutta kamelia.'

"En voinut kieltää, että dervishin ehdotus oli varsin kohtuullinen. Kuitenkin minua suututti, että siten kadottaisin puolet kameleistani, ja varsinkin minua harmitti se seikka, että dervishi tulisi siten yhtä rikkaaksi kuin minäkin. Jo edeltäpäin minä siis kiittämättömyydellä palkitsin hyväntahtoisuutta, jota en ollut vielä osaksenikaan saanut. Mutta aprikoimisiin ei ollut pitkältä aikaa. Joko minun piti suostua ehtoihin, tai saisin katua koko elämäni ajan, että olin päästänyt niin hyvän tilaisuuden livahtamaan käsistäni.

"Minä keräsin siis heti kamelini yhteen ja me läksimme yhdessä matkaan. Jonkun ajan kuluttua me saavuimme kapeaan vuorensolaan, josta tie laskeutui alas avaraan laaksoon. Sola oli niin kapea, että kamelit saattoivat vain yksitellen kulkea siitä läpi. Laaksoa piirittivät molemmin puolin hyvin korkeat vuoret, ja niiden yli oli aivan mahdoton päästä.

"Jouduttuamme laaksoon sanoi dervishi:

"'Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa. Anna kameliesi laskeutua maahan, jotta helposti voisimme sälyttää kuormia niiden selkään. Minä menen sillä aikaa aarretta etsimään.'

"Tein niinkuin dervishi oli käskenyt ja kun palasin hänen luoksensa, oli hän kerännyt kuivia oksia kasaan ja sytyttänyt ne palamaan. Sitten hän heitti suitsutusta tuleen ja mutisi jotakin itseksensä. Heti kohosi paksu savu ylös ilmaan. Hän hajoitti savun molemmille sivuille ja samassa kallioseinä avautui.

"Katsottuamme aukosta sisään näimme kauempana suuren linnan, joka tuskin saattoi olla ihmiskäsien rakentama, niin suunnattoman suuri ja taidokas se oli. Mutta vasta perästäpäin tulin tätä kaikkea ajatelleeksi. Silloin en kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun kuin suuriin kultakasoihin, joiden kimppuun iskin kuin kotka saaliiseensa ja aloin kerätä niitä säkkeihin.

"Dervishi kokosi myös kalleuksia, vaikka huomasin hänen etupäässä valitsevan itselleen jalokiviä. Silloin minäkin rupesin niitä keräämään. Vihdoin olivat kaikki säkit täynnä ja sälytimme ne kamelien selkään. Muuta tehtävää ei enää ollut kuin sulkea aarrelinna ja lähteä kotimatkalle.

"Ennenkuin läksimme matkaan palasi dervishi kuitenkin vielä linnaan ja etsi kultamaljojen ja kalliitten kankaitten joukosta pienen puisen rasian, jonka hän pisti povellensa. Hän sanoi sen sisältävän vain jotakin hiusvoidetta.

"Sitten dervishi sulki aarrekammion oven samoilla menoilla kuin oli sen avannutkin, ja hetken kuluttua kallioseinä seisoi taas entisellään ja kaikki jäljet linnasta olivat kadonneet.

"Me annoimme nyt kamelien nousta maasta ja jaoimme ne keskenämme, kukin kuljettaen neljääkymmentä edellänsä kapean solan kautta. Saavuttuamme valtatielle oli meidän määrä erota toisistamme: dervishi aikoi jatkaa matkaansa Bassrahiin ja minä Bagdadiin.

"Minä kiitin dervishiä ystävyydestä, jota hän oli minulle osoittanut ja sitten me syleilimme toisiamme jäähyväisiksi. Mutta tuskinpa olin kulkenut muutaman askeleen saavuttaakseni kamelini, jotka olivat jo lähteneet liikkeelle, kun kateuden ja kiittämättömyyden pahahenki sai minut valtoihinsa. En voinut unohtaa, että olin kadottanut toisen puolen kameleistani ja vieläpä kaikki ne rikkaudet, jotka niiden selkään oli sälytetty. Dervishi ei tarvitse kaikkia noita rikkauksia, ajattelin itsekseni, ja sitä paitsi hän voi milloin hyvänsä saada uutta lisää luolasta.

"Pysäytin siis kamelini, juoksin dervishin jäljissä ja huusin häntä nimeltä niin kovasti kuin jaksoin. Hän kuulikin huutoni ja pysähtyi. Kun olin päässyt hänen kohdallensa, niin sanoin:

"'Hyvä veli, sinä olet hurskas dervishi, ja tottunut rauhalliseen elämään. Pelkäänpä pahoin että nuo neljäkymmentä kamelia tuottavat sinulle kovin paljon vaivaa. Seuraa siis neuvoani ja ota vain kolmekymmentä mukanasi. Niistäkin sinulla on aivan kylliksi huolta.'

"'Olet oikeassa', vastasi dervishi, 'en yhtään tullut asiata siltä kannalta ajatelleeksi. Valitse siis kymmenen kamelia mielesi mukaan ja vie ne kanssasi.'

"Valitsin siis kymmenen kamelia ja aloin kuljettaa niitä mukanani. Mutta dervishin taipuvaisuus hämmästytti minua niin suuresti, että rupesin ajattelemaan voivani ehkä saada häneltä vielä toisetkin kymmenen.

"Sen sijaan siis että olisin kiittänyt häntä suuresta lahjastansa, jatkoin:

"'Veljeni, olen vieläkin kovin huolissani puolestasi. Et usko miten vaikea tottumattoman on kuljettaa kolmeakymmentä kamelia. Sinun olisi paljoa mukavampi kulkea, jos lahjoittaisit minulle vielä toiset kymmenen. En ehdoita sitä itsekkäisyydestä, sen voit uskoa, vaan ainoastaan auttaakseni sinua. Minulla ei niistä ole mitään vaivaa, sillä yhtä helposti hoidan sata kamelia kuin yhden ainoankin.'

"Puheellani oli toivottu vaikutus, ja dervishi antoi vastustamatta minulle vielä kymmenen kamelia. Hänellä oli siis enää kaksikymmentä jäljellä, jota vastoin minulla oli kuusikymmentä. Olisihan luullut minun nyt olleen tyytyväisen.

"Vaan eipä niinkään! Olin kuin vesitautinen, joka, mitä enemmän hän juopi, sitä janoisemmaksi tulee. Yhä kiivaammin minä himoitsin noita kahtakymmentäkin kamelia, jotka vielä olivat dervishin hallussa.

"Minä aloin siis uudestaan yhä kiihkeämmin häneltä anoa vielä kymmentä kamelia ja hän suostuikin. Ja saadakseni vielä hänen viimeisetkin kamelinsa syleilin ja hyväilin häntä, kunnes hän lahjoitti nekin minulle. Mutta ennenkuin erosimme toisistamme sanoi hän minulle:

"'Käytä hyvin omaisuuttasi, veljeni, ja muista että Jumala yhtä helposti voi ottaa meiltä rikkautemme pois kuin hän sen antaakin, jollemme auta tarvitsevia lähimäisiämme.'

"Olin liiaksi sokaistu kiinnittääkseni huomiota tähän hänen neuvoonsa. Ja vaikka olin siis saanut kaikki kamelini sekä suunnattomat rikkaudet, jotka olisivat voineet riittää mille ruhtinaalle hyvänsä, en tuntenut tyydytystä sittenkään. Mieleeni juolahti pieni rasia, jonka dervishi oli pistänyt povelleen ja rupesin epäilemään, tokko se voisi olla vieläkin suuremman arvoinen kuin kaikki rikkauteni yhteensä. Enpä siis malttanut vielä kerran olla kääntymättä takaisin ja sanomatta hänelle:

"'Kuulehan vielä! Mitä sinä tuolla rasialla aiot tehdä? Se näyttää niin arvottomalta, ettei sitä maksaisi vaivaa mukanaan kuljettaa. Ja mitäpä dervishi tekisi niin maallisella tavaralla kuin hiusvoiteella? Anna se mieluummin minulle!'

"Jospa hän ei olisi suostunut pyyntööni! Mutta olin silloin niin sokaistu, että jollei hän olisi suostunut, niin olisin väkivallalla sen häneltä anastanut, sillä minä olin häntä vahvempi.

"Mutta dervishi ottikin heti rasian esiin ja sanoi ystävällisesti:

"'Tässä, veljeni, on tämä rasiakin, jotta olisit täysin tyytyväinen. Ja jos jotakin muuta vielä haluat, niin käske vain; olen valmis sinua palvelemaan.'

"Saatuani rasian, avasin sen ja tarkastelin voidetta.

"'Koska olet niin ystävällinen', sanoin hänelle, 'niin neuvopa minulle vielä, mihin tarpeeseen tätä voidetta käytetään.'

"'Se on hyvin merkillistä voidetta', vastasi hän. 'Jos sivelet sitä hiukan vasemmalle silmäluomellesi, niin näet kaikki maahan kätketyt aarteet edessäsi. Mutta jos sivelet sitä oikealle silmäluomellesi, niin tulet aivan sokeaksi.'

"Tahdoin itse koettaa tuon voiteen voimaa ja ojensin siis rasian dervishille.

"'Sivele sitä vasempaan silmääni', sanoin hänelle, 'sinä osaat sen paremmin tehdä kuin minä.'

"Dervishi suostui pyyntööni. Hän käski minun sulkea vasen silmäni ja siveli sitä voiteella. Minä avasin sitten silmäni nähdäkseni oliko hän puhunut totta. Ja totta tosiaan! Edessäni näin suunnattoman joukon aarteita, kallioluolia täynnä äärettömiä kalleuksia, jotta minun olisi ollut mahdoton niitä luetella. Mutta koska minun kaiken aikaa täytyi pitää oikea silmäni suljettuna, ja se ajan pitkään kävi kovin tukalaksi, niin pyysin dervishin sivelemään sitäkin.

"'Voinhan sen tehdä', sanoi dervishi, 'mutta muista että heti tulet sokeaksi.'

"Minä en uskonut dervishiä, vaan luulin että voiteella oli jokin muukin voima, vaikkei hän tahtonut sitä minulle ilmoittaa. Siksipä sanoin hänelle hymyillen:

"'Veli hyvä, sinä teet minusta pilkkaa. Miten samalla voiteella voisi olla niin vastakkainen vaikutus.'

"'Niinpä se sittenkin on', vakuutti dervishi. 'Voit uskoa minua, sillä en koskaan salaa totuutta.'

"Mutta minä en uskonut dervishiä. Kuvailin mielessäni, että koska saatoin nähdä kaikki maailman aarteet, kun voidetta siveltiin vasemmalle silmälle, niin varmaan voisin saada ne kaikki haltuuni sitä oikealle sivellettäessä. Ja siksipä itsepäisesti vaadin dervishin voitelemaan toistakin silmääni.

"Dervishi koetti kaikella tavalla saada minua luopumaan tästä mielettömästä halustani, mutta kun se ei onnistunut, niin hän sanoi vihdoin:

"'Olkoon menneeksi sitten; koska välttämättä tahdot, niin teen sen.'

"Hän otti hiukan voidetta ja siveli sitä oikeaan silmääni, jonka olin ummistanut. Mutta kun avasin sen, niin en nähnytkään muuta kuin pilkkoisen pimeyden edessäni. Siitä hetkestä asti olen ollut aivan sokea.

"'Kirottu dervishi', huusin tuskissani, 'puhuit liiankin totta! Mihin kadotukseen uteliaisuuteni ja rahanhimoni ovat minut syösseetkään! Rakas veli, sinä olet ollut niin hyvä minulle, etköhän voisi antaa minulle silmieni valon takaisin?'

"'Onneton', vastasi dervishi, 'minä en ole syypää onnettomuuteesi. Ja kohtalosi olet täysin ansainnut. Vaikkapa tahtoisinkin, en kykene sinua auttamaan. Jumala yksin voi sinut parantaa.'

"Dervishi vaikeni, eikä minullakaan ollut sen enempää sanottavaa. Hän jätti minut yksikseen, ajoi kamelini ja vei ne mukanaan Bassrahiin.

"Rukoilin häntä, ettei hän jättäisi minua yksin kurjuuteeni, vaan saattaisi minut edes ensimäisen karavaanin luo. Mutta hän ei kallistanut korvaansa minun puheelleni. Jäin aivan yksin erämaahan sokeana ja epätoivoisena. Olin kadottanut näköni ja kaiken omaisuuteni ja olisin varmaan kuollut nälkään ja tuskaan, jollei seuraavana päivänä karavaani olisi saapunut paikalle ja vienyt minut mukanaan Bagdadiin.

"Minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin kerjuulla elättää itseäni, ja sitä olen tähän saakka tehnyt. Mutta sovittaakseni syntini panin itselleni sen rangaistuksen, että pyytäisin jokaista armeliasta ihmistä, joka antaa minulle almun, lyömään minua korvalle."

Kun Baba Abdallah oli lopettanut kertomuksensa, sanoi kalifi hänelle:

"Sinun syntisi oli suuri, Baba Abdallah, mutta sinä olet sitä myös rehellisesti katunut ja kärsinyt rangaistuksesi. Tästä lähin sinun ei kuitenkaan pidä enää almuja anoa eikä korvapuusteja kärsiä, vaan saat minulta mitä elatukseksesi tarvitset."

Baba Abdallah lankesi maahan kalifin eteen ja kiitti häntä suuresta armostansa.

ALI BABA JA NELJÄKYMMENTÄ ROSVOA.

Persiassa eli kerran kaksi veljestä, toisen nimi oli Kasim ja toisen Ali Baba. He olivat perineet isältään vähäisen omaisuuden, ja olisi siis voinut luulla, että he olisivat kumpikin olleet yhtä varakkaat. Mutta niinpä ei ollutkaan.

Kasim nai vaimon, joka sai periä suuren omaisuuden ja hänestä tuli äkkiä rikas mies.

Ali Baba sitä vastoin nai yhtä varattoman vaimon kuin hän itsekin oli. Hän asui hyvin vaatimattomasti ja elätti perhettään puunhakkuulla.

Eräänä päivänä, Ali Baban ollessa kolmen aasinsa keralla metsässä puita keräämässä, hän näki äkkiä tomupilven kohoavan metsän reunasta ja lähestyvän sitä paikkaa, missä hän työskenteli. Tarkemmin katseltuansa hän huomasi sen ratsastajajoukoksi, joka täyttä ravia ajoi eteenpäin. Vaikka sillä paikkakunnalla ei koskaan oltu kuultu rosvoista, niin Ali Baba heti epäili heitä siksi ja päätti piiloutua jonnekin. Hän päästi aasinsa irralleen ja kiipesi itse korkeaan puuhun, jonka tuuhea latva peitti hänet kokonaan. Lehvien välistä hän saattoi kuitenkin nähdä kaikki mitä alhaalla tapahtui.

Ratsastajat, jotka olivat kookkaita, aseellisia miehiä, pysähtyivät korkean kallion kupeelle, aivan sen puun viereen, minne Ali Baba oli piiloutunut. Niitä oli kaikkiaan neljäkymmentä miestä. Heidän puvuistaan ja kasvojenilmeestään saattoi selvästi huomata, että he olivat rosvoja.

Rosvot hyppäsivät hevosten selästä alas, sitoivat ne kiinni ja nostivat kuormat maahan. Ne olivat raskaita säkkejä, täynnänsä varmaan kultaa ja hopeata.

Kookkain rosvoista, jonka Ali Baba oletti joukon päälliköksi, astui kallion luo ja Ali Baba kuuli hänen ääneensä sanovan:

"Sesam, avaudu!"

Tuskinpa päällikkö oli lausunut nämät sanat, ennenkuin ovi kalliossa avautui ja hän astui joukkoineen sisään. Ovi sulkeutui heti heidän jäljissänsä.

Rosvot viipyivät hyvän aikaa luolassa. Ali Baba ei uskaltanut liikahtaa paikaltansa, vaan istui kärsivällisesti odottaen puussansa. Sillä hän pelkäsi rosvojen palaavan luolasta ja saavuttavan hänet ennenkuin hän pääsisi pakenemaan.

Vihdoin ovi avautui jälleen ja kaikki neljäkymmentä rosvoa astuivat ulos. Ali Baba kuuli päällikön jälleen sanovan:

"Sesam, sulkeudu!"

Ja ovi sulkeutui jälleen. Kukin palasi hevosensa luo, nousi sen selkään, ja päällikkö asettui joukkonsa etunenään. Hetken kuluttua he olivat kadonneet samaan suuntaan mistä olivat tulleetkin.

Ali Baba ei heti laskeutunut maahan puusta.

"Voisihan olla", ajatteli hän itseksensä, "että rosvot olisivat unohtaneet jotakin ja palaisivat takaisin."

Mutta kun tomupilvikin heidän jäljestänsä oli kadonnut, laskeutui hän varovaisesti alas. Hän lähestyi kallioseinää, sillä hänen mielensä teki koettaa, tokkopa hänkin saisi tuon kivioven avautumaan lausumalla samat sanat kuin päällikkökin. Ja tuskin hän oli ne sanonut, niin ovi lennähti selkoselällensä.

Ali Baba oli luullut tulevansa pilkkopimeään luolaan, mutta niinpä ei ollutkaan. Suureksi ihmeekseen hän näki edessään korkean, valoisan holvin, jonne valoa ylhäältä virtasi. Se oli täynnänsä kallista tavaraa, silkkikankaita, mattoja ja kultaompeluksia, vieläpä hopea- ja kultarahaa suurissa kasoissa sekä nahkasäkeissä ja kukkaroissa.

Ali Baba ei miettinyt kauan mitä tehdä. Hän astui holviin, ja ovi sulkeutui heti hänen jälkeensä. Se ei häntä kuitenkaan huolestuttanut, sillä tiesihän hän miten saada se jälleen avautumaan. Hän keräsi sitten säkkeihin niin paljon kultarahaa kuin hän ja hänen aasinsa suinkin jaksoivat kuljettaa ja läksi jälleen ulos. Aasinsa hän löysi jonkun matkan päässä luolasta, sälytti kultarahat niiden selkään ja peitti ne risuilla, jottei kukaan voisi epäillä millaisia kuormia hän kuljetti. Sitten hän palasi jälleen kaupunkiin.

Tultuaan kotiin hän ajoi aasit pihalle ja sulki portin visusti jälkeensä. Sitten hän kantoi säkit taloonsa ja näytti niitä vaimollensa.

Kun vaimo näki mitä säkit sisälsivät, luuli hän Ali Baban varastaneen ne ja aikoi juuri ruveta moittimaan häntä. Mutta Ali Baba keskeytti hänet sanoen:

"Ole rauhassa, rakas vaimo, en minä ole varas, sillä nämät rahat olen ottanut vain varkailta. Odotapas vain niin kerron, mikä onni minua on kohdannut!"

Ali Baba tyhjensi rahat yhteen kasaan, ja hänen vaimonsa aivan typertyi nähdessään niin paljon kultaa yhdellä haavaa. Ja sitten hän kertoi koko jutun alusta loppuun kehottaen vaimoaan pitämään sen kaiken mokomin salassa.

Kun vaimo oli ensi hämmästyksestään tointunut, niin hän ilossansa tahtoi tietää kuinka paljon kultaa he omistivat ja aikoi ruveta kolikoita lukemaan. Mutta Ali Baba sanoi:

"Vaimo kulta, oletko aivan mieletön. Et sinä koskaan ehtisi lukea niitä. Minäpä kaivan kuopan ja kannan ne sinne. Ei meillä ole aikaa kulutettavana."

"Olisipa sentään hyvä", sanoi vaimo, "jos tietäisimme suunnilleenkin paljonko rahaa meillä on. Minäpä lainaan naapurista mitan, jolla voimme ne mitata."

Ali Baba koetti estää häntä tästäkin, mutta suostui kuitenkin vihdoin, jos vaimo vain pitäisi asian salassa. Ja niinpä vaimo heti kiiruhti lankonsa, Kasimin luo, joka asui aivan lähellä heitä.

Kasim itse ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa lupasi antaa hänelle lainaksi mitan. Mutta mennessään sitä noutamaan hän ihmetteli mitähän mitattavaa Ali Baballa saattoi olla, sillä hän tiesi kuinka köyhä hän oli. Siksipä hän pani hiukan taikinaa mitan pohjaan nähdäksensä perästäpäin mihin sitä oli käytetty.

Ali Baban vaimo läksi kotiin ja alkoi mitata rahoja. Hän laski mitan kultakasalle, täytti sen ja kaasi rahat sohvalle. Kun kaikki oli mitattu, oli hän hyvin mielissänsä ja kertoi miehellensä kuinka monta mittaa niitä oli. Ali Baba oli saanut kuopan valmiiksi ja vei rahat sinne talteen. Vaimo lennätti mitan takaisin kälyllensä, mutta ei huomannut, että kultaraha oli tarttunut pohjaan kiinni. Kiitettyään lainasta hän palasi jälleen kotiin.

Tuskin Ali Baban vaimo oli sulkenut oven jälkeensä, niin Kasimin vaimo tarkasteli mitan pohjaa, ja suureksi ihmeekseen näki kultarahan tarttuneen siihen kiinni. Heti kateus täytti hänen mielensä.

"Mitenkä!" sanoi hän. "Onko Ali Baballa niin paljon rahaa, että hän voi mitalla sitä mitata? Mistähän tuo raukka lie ne varastanut?"

Aika tuntui hänestä hirveän pitkältä odotellessansa Kasimia, joka oli puodissansa. Vasta illalla hän saapui kotiin, ja vaimo kiiruhti hänelle heti ilmoittamaan tuota merkillistä uutista.

"Luulet olevasi rikas mies", sanoi vaimo Kasimille, "mutta siinäpäs erehdytkin. Ali Baba on tuhat kertaa sinua rikkaampi. Hän ei voi rahojansa lukea, hänen täytyy niitä mitata."

Kasim ei voinut käsittää, mitä hänen vaimonsa tarkoitti, ennenkuin tämä kertoi mitenkä hän viekkaudella oli päässyt salaisuuden perille. Hän näytti myös miehelleen kultarahaa, joka oli tarttunut mitan pohjaan kiinni. Se oli niin vanha, etteivät he sen ruhtinaan nimeäkään tunteneet, joka oli sen lyöttänyt.

Sen sijaan että Kasim olisi iloinnut köyhän veljensä onnesta, hän kadehti vain häntä. Hän sai tuskin unta silmäänsä koko yönä, ja jo ennen auringonnousua hän meni veljensä luo, jonka kanssa hän ei ollut yhtään seurustellut naimisensa jälkeen.

"Ali Baba", sanoi hän tälle. "Sinä olet kovin umpimielinen ja salaperäinen. Olet olevinasi köyhä, oikea kerjäläinen, ja kuitenkin mittaat kultaa mitalla."

"Rakas veli", vastasi Ali Baba, "en ymmärrä mitä sinä tarkoitat. Selitä sanasi selvemmin."