Chapter 6

Visiiri vei hänet heti kalifin luo, ja kun poika kumarsi hänelle syvästi ja katsoi häntä rohkeasti silmiin, niin kalifi taputti häntä olkapäälle ja sanoi hänelle:

-- Minä kuulin eilen teidän leikkinne, poikaseni, ja siksi olen käskenyt sinut nyt luokseni. Tule mukanani, niin saat tuomiosalissani uudistaa leikkisi ja ratkaista oikean Ali Chodjahin ja Mustafan riidan.

Hän otti poikaa kädestä kiinni ja astui hänen kanssansa tuomioistuinsaliin, jossa koko hovi oli koolla. Ali Chodjah ja Mustafa seisoivat keskellä lattiaa, ja vähän matkan päässä heistä tuomari, joka oli langettanut väärän tuomion. Sillä kalifi tahtoi antaa hänellekin pienen opetuksen, miten tuomittaessa oli otettava asioista selkoa.

Kalifi nousi tuomioistuimelleen ja nosti pienen pojan viereensä istumaan. Kaikki katsoivat ihmeissään tuota köyhää poikaa, voimatta ymmärtää, mitä tekemistä hänellä saattoi olla tässä tärkeässä tilaisuudessa.

Nyt käski kalifi, että Ali Chodjah ja Mustafa esittäisivät asiansa. Mustafa vakuutti jälleen syyttömyyttään ja oli valmis valalla vannomaan viattomuutensa, ja Ali Chodjah pyysi, että hänelle annettaisiin takaisin kadottamansa rahat.

Kun molemmat kauppiaat olivat lopettaneet kertomuksensa, sanoi pieni poika kaikkien läsnäolevien suureksi hämmästykseksi:

-- Älä vanno, Mustafa, ennenkuin sinua käsketään. Tuokaa saviruukku tänne, jossa oliivit olivat säilössä.

Ruukku tuotiin esille, ja Mustafan täytyi tunnustaa, että se oli sama astia, joka hänen aitassansa oli ollut seitsemän vuotta. Sitten poika kääntyi kohteliaasti kalifin puoleen ja pyysi, että hän maistaisi oliiveja.

-- Totta tosiaan, ne ovat erinomaisen maukkaita, sanoi kalifi, pistäen yhden suuhunsa.

-- Kuuletteko, sanoi pieni tuomari, oikeauskoisten hallitsija sanoo, että ne ovat maukkaita. Mutta kuinka kauan oliivit voivat säilyä? Jos täällä olisi oliivikauppiaita, niin voisimme saada sen tietää.

Visiiri oli pitänyt tästäkin seikasta huolta, ja kutsuttanut useita oliivikauppiaita paikalle. Nämä astuivat nyt esille ja sanoivat olevansa valmiit lausumaan mielipiteensä.

-- Kauemmin kuin kolme vuotta eivät oliivit voi säilyä, sanoivat he.

-- Tutkikaa näitä ja sanokaa, kuinka vanhoja ne voivat olla, sanoi pieni tuomari.

Oliivikauppiaat tekivät niinkuin heitä käskettiin, ja kaikki väittivät yhdestä suusta, että ne olivat saman vuoden satoa.

-- Sehän on mahdotonta, huudahti pieni tuomari, seitsemän vuotta sitten Ali Chodjah antoi ne Mustafan haltuun!

Mustafa kalpeni ja aikoi sanoa jotakin puolustukseksensa, mutta kalifi pakotti hänet vaikenemaan.

-- Sinun rikoksesi on tullut ilmi, sanoi hän Mustafalle, tämä lapsi on sen paljastanut kaikille. Viekää pois varas ja hirttäkää hänet, mutta vasta sitten, kun hän on tunnustanut, minne hän on kätkenyt Ali Chodjahin rahat.

Vahdit ottivat Mustafan heti vangiksi ja veivät hänet pois, ja kalifi kääntyi tuomarin puoleen, joka oli tuominnut Mustafan syyttömäksi.

-- Ota oppia tältä lapselta, sanoi hän laskien kätensä pojan päälaelle, ja muista, että tästälähin tutkit tarkemmin asiaa, ennenkuin tuomitset.

Sitten kalifi syleili poikaa ja käski antaa hänelle tuhat kultarahaa vanhempiansa varten. Eikä siinä kylliksi. Hän piti huolta siitä, että poika sai hyvän kasvatuksen, ja kun hän oli varttunut mieheksi, otti kalifi hänet palvelukseensa ja osoitti hänelle aina suurta suosiota ja hyvyyttä.

KUNINGAS MAHMUD JA LEIPURI.

Suuressa valtakunnassa itämailla hallitsi kauan aikaa sitten vanha kuningas, joka rakasti suuresti alamaisiansa. Siksipä hän kasvatti myös pojastansa hyvän hallitsijan ja antoi hänen oppia ja kehittää lahjojansa.

Mutta jotakin häneltä vielä puuttui ennenkuin hänen kasvatuksensa oli loppuunsaatettu: hänen tuli matkustaa ja nähdä vieraita maita oppiakseen maailmaa tuntemaan. Vanha kuningas oli tähän asti halunnut pitää hänet kotona, sillä hän tiesi, ettei hänellä itsellään ollut enää pitkältä elinpäiviä ja hän tahtoi mielellään nähdä poikansa luonaan kuoleman lähestyessä. Mutta vihdoin hän päätti antaa hänen matkustaa, sillä kun poika kerran oli päässyt kuninkaaksi, ei hän voinut enää poistua valtakunnastaan.

-- Rakas Mahmud, sanoi vanhus eräänä päivänä prinssille, koska minä näyn elävän vaikka sadan vuoden vanhaksi, niin ei maksa vaivaa lykätä enää matkaasi. Ota paras hevonen tallistani ja kaksi palvelijaa seuralaiseksesi! Ota matkaasi kaksi rahakukkaroa ja täytä kumpikin kolmella tuhannella sekiinillä! Ratsasta sitten ulos maailmaan ja palaa takaisin viisaampana ja kokeneempana!

Mahmud suuteli isänsä kättä ja lähti iloisin mielin matkaan. Useita maita ja kaupunkeja ja paljon merkillisyyksiä hän näki tällä matkallansa, mutta kaikista näkemistään miellytti häntä kaikkein eniten eräs ihmeen ihana tyttö. Hänen isänsä oli linnanvoutina erään kuninkaan linnassa, jossa prinssi oli vieraisilla.

Ihastuttava Naima hurmasi hänet siihen määrään kauneudellaan ja suloudellaan, että hän jäi linnaan paljoa pitemmäksi aikaa kuin mitä hän alkujaan oli aikonut ja lopulta hän huomasi, ettei hän voinut elää ilman häntä. Tosin tyttö ei ollut kuninkaallista sukua, mutta hänen suloinen käytöksensä, komea ryhtinsä ja kauneutensa olivat kuin kuningattaren, ja hän päätti pyytää hänet omaksensa.

Eräänä aamuna prinssi kutsui tytön isän, linnanvoudin, luoksensa, ja kun tämä seisoi syvästi kumartaen hänen edessänsä, niin prinssi kehotti häntä ystävällisesti istuutumaan.

-- Olen kutsunut sinut luokseni, sanoi hän, siksi että tyttäresi suuresti miellyttää minua, ja minä haluan ottaa hänet puolisokseni, jos isäni siihen vain suostuu.

Linnanvouti nousi ylös kumartaen syvään.

-- Suo anteeksi, herra prinssi, mutta minä saan luvan sanoa sinulle, ettei asia vielä sillä ole päätetty.

Prinssi, joka aina oli tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi ja joka sitäpaitsi luuli osoittaneensa yksinkertaiselle linnanvoudille tavattoman armon, josta tämän olisi pitänyt kiittää häntä polvillansa, hämmästyi niin suuresti, ettei hän aluksi voinut muuta kuin katsella voutia silmät pyöreinä päässä.

-- Mitä tämä merkitsee? sanoi hän vihdoin.

-- Niin, se merkitsee sitä, että minullakin on jotakin sanottavaa asiassa.

-- Ehkäpä minä sinun mielestäsi en ole kyllin hieno vävyksi? kysyi prinssi pilkallisesti.

-- No, herra prinssi, mitä siihen tulee, niin voisin olla aivan tyytyväinen. Mutta katsos, minä olen antanut pyhän lupauksen, etten anna tytärtäni kellekään, joka ei taida jotakin ammattia. Voisihan tosin tuntua siltä, ettet sinä, tuleva kuningas, koskaan joutuisi minkäänlaiseen pulaan. Mutta eihän mistään voi olla aivan varma, ja kuningaskin voi menettää paikkansa. Ja täytyyhän jokaisen oppia itse ansaitsemaan leipänsä. Jos tahdot saada tyttäreni, niin tulee sinun oppia jokin ammatti. Se on minun viimeinen sanani.

Tämä puhe tuntui kuitenkin prinssistä niin hävyttömältä, että hän antoi röyhkeän linnanvoudin heti lähteä ja läksi tapaamaan hänen tytärtänsä, kun tämä iltapuolella oli kävelyllä linnan puutarhassa.

Prinssi ilmaisi hänelle peittelemättä rakkautensa ja pyysi, että hän lähtisi isänsä luota ja seuraisi häntä valtakuntaansa. Mutta tyttö loi vain ylpeän silmäyksen prinssiin.

-- Prinssini, sanoi hän, en koskaan mene naimisiin vastoin isäni tahtoa.

Toistamiseen hänen aikeensa siis menivät myttyyn ja vihan ja harmin vallassa hän läksi heti kotimatkalle. Hän tahtoi unohtaa tuon ylpeän kaunottaren ja hänen vieläkin kopeamman isänsä.

Olipa sekin laitaa, kun pantiin ehtoja prinssille, joka kosi alhaista linnanvoudin tytärtä. Ja mikä häpeä, kun häntä käskettiin oppimaan jotakin ammattia.

Kun hän saapui jälleen kotimaahansa, niin hän sai yllin kyllin muutakin ajateltavaa, sillä ensimäinen sanoma, joka kohtasi häntä, oli hänen isänsä äkillinen kuolema.

Hän oli rakastanut hellästi isäänsä, ja siksi hänen surunsa oli hyvin suuri, ja hän tunsi nyt seisovansa aivan yksin maailmassa. Hänen uudet hallitsijavelvollisuutensa eivät voineet lievittää hänen suruansa, yhtä vähän kuin kansan rakkauskaan, ja yhä kiihkeämmin hän alkoi taas kaivata kaunista Naimaa, joka oli voittanut hänen sydämensä. Hän yksin olisi voinut lohduttaa häntä, sen hän nyt selvästi tunsi.

Mutta osaamatta mitään ammattia hän ei voinut saada häntä puolisokseen, ja miten olikaan, niin hän aikoi koettaa oppia jotakin.

Hän päätti oppia kutomaan silkkimattoja. Sehän on hienoa ja siistiä käsityötä, ja hän pyysi kaikessa salaisuudessa suurvisiiriään hankkimaan hänelle opettajan. Sellainen löytyikin helposti, ja kuningas Mahmud istui nyt joka ilta työssä kutoen silkkimattoja ja koristaen niitä reunusmalleilla tai kreikkalaisilla lauseparsilla, sillä hän oli hyvin mieltynyt kreikankieleen.

Vihdoin hän sai valmiiksi maton, joka suurvisiirin mielestä oli niin erinomaisen kaunis, että se heloitti kirkkaammin kuin itse aurinko ja kuu. Oppimestarinkin mielestä se oli oikein hyvä, ja hän antoi kuningas Mahmudille mestarikirjan, joka todisti, että hän oli täysin oppinut matonkutomisammatissa. Nyt kuningas saattoi siis uudestaan lähteä kosimaan.

Hän läksikin pian matkaan, eikä mikään estänytkään enää häntä tuomasta kaunista Naimaa morsiamenansa kotiin. Linnanvouti oli kovin hyvillänsä, sillä kun hän tiesi saavansa vävykseen matonkutojan, niin hän arveli, että hänen tyttärensä tulevaisuus oli taattu.

Häät vietettiin suurella komeudella, juhlia pantiin toimeen ylt'yleensä koko valtakunnassa, ja kuningas Mahmud eli onnellisena kauniin kuningattarensa kanssa monta monituista vuotta. He saivat useita lapsia, ja kuningas hallitsi kansaansa rakkaudella ja viisaudella, jotta kaikki häntä rakastivat. Hänen paikkansa valtaistuimella ei siis ollutkaan niin epävarma, kuin hänen appensa oli luullut, ja usein hän itsekseen naureskeli ukon pelolle.

Mutta saipa hän kerran kokea, ettei vanhus ollut niinkään väärässä ollut.

Samoinkuin suuri sulttaani Harun al Rashid ja monta muuta itämaista hallitsijaa, oli kuningas Mahmudillakin tapana kuljeskella valepuvussa alamaistensa parissa oppiaksensa tuntemaan heidän olosuhteitansa niin hyvin kuin suinkin.

Kerran hän oli pukeutunut dervishin pukuun ja läksi varhain aamulla yksin ulos. Kävelyllään hän osui aina laitakaupungille saakka, ja aika kului häneltä nopeammin kuin mitä hän oli luullut katsellessansa kaikenlaista, mikä hänen mieltänsä kiinnitti. Vihdoin hän tunsi kuitenkin olevansa nälkäinen, ja koska hän oli kaukana palatsista, niin hän päätti poiketa leipurin luo, joka oli ovensa edustalle ripustanut houkuttelevan kyltin. Siellä varmaan olisi ainakin jotain, joka poistaisi hänen nälkänsä.

Astuttuaan sisään hän huomasi, että puoti oli erinomaisen hieno ja soma. Leivoksia oli rivissä pöydällä, ja kaikki oli puhdasta ja miellyttävää. Raollaan olevan oven kautta näkyi toinen vieläkin kauniimpi huone. Seiniä koristivat maalatut köynnökset, ja pehmeät, punaiset patjat huoneen nurkissa houkuttelivat hetken lepoa nauttimaan.

Kohtelias leipuri, joka kiiruhti tarjoamaan vieraalleen parasta mitä talossa oli, kysyikin heti, eikö hän tahtonut astua toiseen huoneeseen.

-- Siellä on hyvin mukava istua, sanoi hän, ja aivan rauhassakin saa siellä olla, sillä siellä ei ole ketään muuta tällä erää. Voinpa sulkea ovenkin, ettei kukaan pääse häiritsemään.

Kuningas Mahmud oli mielissään saadessaan syödä ja levätä rauhassa. Hän astui siis aistikkaasti järjestettyyn huoneeseen ja antoi leipurin tuoda muutamia leivoksia, jotka tämä asetti pienelle pöydälle kaikkein pehmeimmän patjan viereen. Heti kun isäntä oli poistunut ja sulkenut oven, niin kuningas heittäytyi punaiselle höyhenpatjalle ja tarttui halukkaasti leivokseen.

Mutta tuskinpa hän ehti haukatakaan sitä, ennenkuin hän kauhukseen huomasi vajoavansa lattian alle. Hän ei kyennyt liikuttamaan kättänsäkään pelastuaksensa, ennenkuin hän vajosi syvään pimeyteen.

Kaikkein ensiksi hän kuuli kovan kolahduksen. Luukku oli osunut pohjaan, ja puoleksi tunnotonna hän vieri kostealle maapermannolle.

Kun hän tointui ja saattoi selvästi ajatella, niin hän käsitti joutuneensa kellariin. Katonalaisesta ikkunasta tunkeutui hiukan valoa, ja kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämäryyteen, niin hän saattoi erottaa esineitä ympärillään.

Mutta samalla hän keksi jotakin kauheaa. Hän näki lattialla ihmisten ruumiita ja katkottuja jäseniä, ja kaikesta päättäen nuo ihmiset olivat murhattuja. Kaikkialla oli pääkalloja ja luita, ja hirveä löyhkä oli tukehduttaa hänet.

Mutta hän ei ehtinyt vielä selvästi käsittää koko onnettomuuttansa, ennenkuin rautaovi aukeni kellarin pimeimmässä sopukassa, ja mies hiipi sisään kädessään kirves, joka välähti puolihämärässä. Hetkeksi valo lankesi myös miehen kasvoille, ja Mahmud tunsi hänet. Se oli leipuri.

Pimeässä ei leipuri voinut oikein tietää, missä hänen uhrinsa oli, mutta äkkiä hän huomasikin hänet ja ryntäsi häntä kohti kirves ojossa. Mutta kuningas oli huomannut hänen aikomuksensa, väistyi syrjään ja piiloutui suuren arkun taakse, joka seisoi nurkassa. Ensiksi hän aikoi ilmaista kuka hän oli, mutta hän huomasikin samassa, ettei se häntä auttaisi, sillä tuo roisto ei kuitenkaan koston pelosta uskaltaisi päästää häntä hengissä luotaan.

Silloin äkkiä hänen mieleensä juolahti keino, millä pelastaa itsensä.

-- Säästä minua! huudahti hän. Minähän olen vain köyhä dervishi, et sinä minusta hyödy yhtään. Mutta jos annat minun elää, niin voisit ansaita paljon minun työlläni, sillä minä olen taitava ammatissani.

Leipuri näytti epäilevältä. Dervishin vaatteet eivät tosiaankaan olleet suuren arvoiset, ja jos hänellä oli rahoja, niin saattoihan hän ne ottaa häneltä tappamattakin häntä.

-- No, mitä sinä sitten osaat? kysyi leipuri murahtaen.

-- Minä osaan kutoa erinomaisen kauniita mattoja, sanoi kuningas Mahmud. Anna minulle vain silkkiä, lankaa ja kultarihmaa ja tuo minulle lamppu, niin kudon sinulle mattoja, joita ruhtinaat ja kuninkaatkin voivat kadehtia, ja sinä rikastut myömällä niitä.

-- Sinä valehtelet varmaan, sanoi leipuri, mutta voithan saada koettaa.

Leipuri läksi pois ja toi hetken kuluttua hiukan lankaa, silkkiä ja lampun, jotta Mahmud saattoi kutoa hänelle näytteen.

Mahmud kävi heti työhön käsiksi, ja kun rosvo huomasi, kuinka taitavasti hän teki työtä, niin hän päätti antaa hänen elää. Taiteellisesti tehdyt matot olivat haluttua tavaraa, ja hän laski helposti ansaitsevansa tällä vangillaan enemmän kuin kymmenellä tavallisella vieraalla, joita hän pudotutti alas luukusta ja murhasi.

Jotta Mahmudin olo ei olisi kovin tukala, kuljetti leipuri ruumiit pois kellarista, lakaisi lattian, antoi hänelle olkivuoteen ja toi hänelle kahdesti päivässä ruokaa ja juomaa. Sitäpaitsi hän antoi hänelle runsaasti silkkiä, lankaa ja kultaa ja näki iloksensa, miten suuri, komea matto valmistumistaan valmistui hänen uhrinsa käsistä. Iloiset, kirjavat värit muodostuivat kauniiksi kuosiksi, mutta laitoja pitkin kulki pienistä epäsäännöllisistä kuvioista punottu reunus, jota leipuri ei oikein voinut ymmärtää.

-- Mitä tuo on olevinaan? hän kysyi.

-- Se on uudenlainen kuosi, joka nykyään on hyvin muodissa, sanoi kuningas.

Mutta todellisuudessa se ei ollutkaan mikään kuosi, vaan kirjoitusmerkkejä, ja tämän kummallisen reunuksen avulla kuningas Mahmud toivoi pelastuvansa.

Parin viikon kuluttua matto oli vihdoin valmis, ja se ilahdutti loistollaan ja komeudellaan leipurin mustaa, ahnasta sielua. Sillä hän varmaan ansaitsisi hyvät rahat.

-- Minäpä sanon sinulle, minne sinun tulee mennä saadaksesi matto myödyksi, sanoi kuningas Mahmud. Kuninkaan suurvisiiri on kovasti ihastunut kauniihin mattoihin. Ei kukaan osaa panna niihin niin suurta arvoa kuin hän, eikä kukaan voi niistä parempaa hintaakaan maksaa.

Se neuvo oli leipurista hyvä. Hän kääri maton kokoon, otti sen kainaloonsa ja läksi heti visiirin luo, joka asui kuninkaallisessa palatsissa.

Mutta tullessaan sinne oli koko hovi syvän surun vallassa, sillä rakastettu kuningas oli ollut kateissa kauan aikaa, eikä visiiri ensin tahtonut kuulla puhuttavankaan maton ostosta. Mutta kun leipuri oli kovin kiihkeä ja käski sanoa, ettei kukaan ollut ennen nähnytkään niin kaunista mattoa kuin hänellä oli tarjona, niin visiiri vihdoinkin halusi nähdä sitä, sillä muistuttihan se hänelle rakasta herraansa ja kuningastansa, jonka hän luuli ainaiseksi kadottaneensa.

-- Anna miehen tulla sisään, sanoi hän, niin saamme nähdä mitä hänellä on!

Leipuri saatettiin sisään, ja hän levitti maton visiirin eteen, joka heti ihastui siihen. Mutta mikä ihmeellinen reunus siinä oli? Hän kumartui lähemmäksi ja katseli sitä tarkemmin. Ja hänen hämmästyksensä eneni yhä. Siinähän oli kirjoitusmerkkejä ja kreikkalaisia sanoja!

Hän alkoi tavata ja sommitella kirjaimia yhteen ja kun hän oli lopettanut lukemisensa, seisoi hän hämmästyksestä aivan jäykkänä. Siinä seisoi:

"Seuratkaa miestä, joka tarjoo tätä mattoa! Hän on roisto, joka on vanginnut kuninkaanne kellariholviin."

Visiiri ei kuitenkaan ilmaissut mielenliikutustansa, vaan käski maksaa sata sekiiniä leipurille kallisarvoisesta matosta. Mutta kun tämä oli lähdössä, niin visiiri käski kahden oikeudenpalvelijan seurata häntä salaa, ja itse hän heitti hartioilleen vaipan ja hiipi varovaisesti roiston jäljessä.

Tämä ei aavistanut mitään. Hän ajatteli vain sitä suurta rahasummaa, jonka hän matosta oli saanut ja läksi tyytyväisenä kotiinsa valmistaakseen itselleen iloisen päivän.

Mutta juuri kun hän oli päässyt ovesta sisään ja parhaillaan sitoi eteensä leipuriesiliinansa, astuivat oikeudenpalvelijat sisään ja tarttuivat häntä olkapäistä kiinni. Ja samassa suurvisiirikin ilmestyi kynnykselle.

-- Lurjus, sinun konnanvehkeesi ovat tulleet ilmi! Vie meidät heti kellariin, huusi tämä ukkosäänellä.

Leipuri vapisi kuin haavanlehti, sillä hän tiesi loppunsa nyt tulleen, ja vastustelematta hän otti esiin kuningas Mahmudin vankilan avaimen. Visiiri kiiruhti heti alas ja avasi kellarin oven selkoselälleen. Seuraavassa hetkessä hän sulki herransa ja kuninkaansa syliinsä, ja he itkivät molemmat ilosta onnellisen pelastuksen johdosta.

Sillä välin oli koko korttelissa levinnyt tieto siitä, mitä leipurin talossa oli tapahtunut. Väkijoukko tunkeili kellarin oven edustalle, ja kun kuningas Mahmud astui ulos, tervehdittiin häntä loppumattomalla riemulla, ja sitä jatkui pitkin matkaa hänen astuessaan linnaansa.

Mutta kun oikeudenpalvelijat astuivat ulos puodista leipurin kanssa, niin silloinpa tuli toinen ääni kelloon. Silmänräpäyksessä kansanjoukko riisti hänet heidän käsistänsä ja kivitti häntä, kunnes hän heitti henkensä.

Tämän seikkailun jälkeen kuningas Mahmud eli taas tyytyväisenä ja onnellisena perheensä ja rakkaitten alamaistensa keskuudessa. Mutta niinpiankuin hän sai aikaa, matkusti hän appensa luo ja kiitti häntä siitä, että hän oli pakottanut häntä oppimaan jotakin ammattia, sillä nyt hänen täytyi myöntää, että hänellä oli ollut siitä hyötyä.

End of Project Gutenberg's Tuhannen ja yhden yön tarinoita III, by Anonymous