Chapter 5

Kun hän oli kertonut loppuun, tunsi seppä vielä entistä suurempaa sääliä häntä kohtaan ja vei hänet asuntoonsa, missä hän sai levätä ja syödä hyvän aterian. Sitten hän lupasi antaa hänelle hyvän neuvon.

-- Koska et osaa mitään ammattia, jolla voisit hankkia itsellesi elatusta, niin voithan koettaa onneasi. Mene joen rantaan, sinne missä naisten uimahuoneet ovat, ja asetu oven eteen seisomaan. Kun näet jonkun naisen tulevan ulos uimahuoneesta lähteäkseen kotiinsa, niin kysy häneltä onko hän naimisissa. Jos hän on naimisissa, niin hän nyökkää päätään ja astuu edelleen. Mutta jollei hän ole naimisissa, niin täytyy hänen pysähtyä, sillä maan tapa on sellainen, että hän ottaa miehekseen sen, joka tekee hänelle tuon kysymyksen. Jos sinulla on hyvä onni, niin voit saada rikkaan vaimon. Ja jollei ole, niin tuskimpa voit joutua sen kurjempaan tilaan, kuin missä nyt jo olet.

Sulttaani kiitti häntä ja päätti seurata miehen neuvoa. Voisihan sattua, että onni suosisi häntä.

Sepän neuvon mukaan hän kulki nyt kaupungin läpi ja tuli pian naisten uimahuoneelle. Hän kävi seisomaan oven pieleen ja odotti, kunnes joku tuli ulos.

Hetken kuluttua ovi aukenikin ja toinen hunnutettu nainen toisensa jälkeen astui ulos. Muutamista hän luuli voivansa huomata, että he olivat vanhoja ja rumia, ja jonkunmoisella pelolla hän kysyi heiltä olivatko he naimisissa. Mutta kaikki, sekä nuoret että vanhat, lihavat ja laihat nyökkäsivät päätään ja astuivat edelleen. Kylpyaika läheni loppuaan, ja sulttaani tuumi mielessänsä, tokko kaikki kaupungin naiset olivatkin naituja, kun ovi jälleen avautui ja kookas, komea nainen näyttäytyi kynnyksellä.

Hänen pukunsa oli koristettu jalokivillä ja helmillä, ja siitä sulttaani päätti, että hän varmaan oli rikas. Ja luultavasti hän oli nuori ja kauniskin, sillä hänellä oli hyvä ryhti ja juostava käynti. Siksipä sulttaani nyt sykkivin sydämin kysyi häneltä, oliko hän naimisissa.

Sulttaani otaksui, että tämäkin nainen nyökkäisi vain hänelle päätään ja astuisi hänen ohitsensa, niinkuin kaikki muutkin, mutta hän ihastui suuresti, kun tämä pysähtyikin ja jäi häntä katselemaan. Mutta hetken kuluttua hän viittasi palvelijallensa ja heittäen kopeasti päätään jatkoi matkaansa. Sulttaani jäi nolona paikoilleen seisomaan, sillä hän ei voinut muuta otaksua, kuin että nainen halveksi hänen huonoa pukuansa, ja ettei maan laki merkinnyt mitään tuollaiselle kurjalle raukalle kuin hän oli.

Alakuloisena hän istahti nyt maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuumia mitä hän nyt tekisi. Sillä turhaa hänen enää oli kysyäkään niiltä naisilta, jotka vielä tulivat uimahuoneesta, olivatko he naituja vai ei.

Äkkiä hän heräsi kuitenkin ajatuksistansa, sillä joku puhutteli häntä, ja kun hän katsoi ylös, niin hän näki edessään mustan orjan, joka oli puettu komeaan pukuun ja kumarsi hänelle syvään.

-- Minä etsin erästä repaleista miestä, joka vast'ikään kysyi kaikilta ohikulkevilta naisilta, olivatko he naituja vai ei, sanoi orja. Minä oletan, että sinä olet samainen mies.

Kun sulttaani vastasi myöntävästi, niin orja pyysi häntä seuraamaan itseään. He kulkivat kadulta toiselle, kunnes he tulivat kauniin palatsin edustalle, jonka portilla seisoi kaksi orjaa. Nämät avasivat portin ja kumarsivat syvään sulttaanille. Orja saattoi hänet komeaan saliin, jossa oli peililasiset seinät ja purppuranpunaiset, pehmeät sohvat.

Orja jätti hänet hetkeksi yksin ja palatessaan takaisin toi hänelle komean puvun, jonka hän auttoi hänen yllensä.

Eipä kestänyt kauan ennenkuin sulttaani oli kurjasta kerjäläisestä muuttunut kauniiksi, komeaksi mieheksi, mikä hän todellisuudessa olikin, ja musta orja katseli häntä ihmeissään. Hän kumarsi nyt vielä entistään syvempään ja vei hänet toiseen huoneeseen, joka oli vieläkin suurempi ja komeampi kuin se, jossa hän äsken oli ollut.

Kaunis tyttö nousi sohvalta, kun sulttaani tuli sisään, ja astui häntä vastaan.

Hänen kasvonilmeensä oli kylmä, eikä hän ensin tahtonut edes silmiään kohottaa sulttaaniin. Mutta kun hän vihdoin katsoi häneen, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta samassa hänen hämmästyksensä muuttui iloksi ja hän ojensi ystävällisesti sulttaanille kätensä.

-- Tervetuloa, herrani ja puolisoni! sanoi hän. Maan lain mukaan olen minä nyt sinun vaimosi ja minun olisi pitänyt tyytyä sinuun sittenkin, vaikka olisit ollut vain kurja kerjäläinen, joksi sinua luulin. Mutta iloni on suuri, kun nyt huomaankin, että olet jalo ja miellyttävä mies.

Tytön vanhemmat astuivat nyt sisään ja lausuivat sulttaanin tervetulleeksi. Sitten he veivät hänet suureen saliin, jossa juhla-ateria oli valmistettu. Herkullisia ruokia ja hienoja viinejä tarjottiin ihanan soiton kajahtaessa korkeitten lehtikasvien takaa, ja laulajattaret lauloivat morsiamen kunniaksi.

Kun juhla, oli päättynyt, niin morsiamen äiti saattoi tyttärensä ja sulttaanin heitä varten varattuihin huoneihin, jotka olivat järjestetyt hyvin aistikkaasti ja kauniisti.

Täällä sulttaani vietti nyt onnellisia päiviä yhdessä kauniin puolisonsa kanssa. Vuoden kuluttua syntyi heille kaksoiset, tyttö ja poika. Ja kun taaskin vuosi oli umpeen kulunut, syntyi heille jälleen tyttö ja poika. Siten jatkui vuosi vuodelta, kunnes heillä kaikkiaan oli neljätoista lasta.

Mutta silloinpa oli sekä heidän omat varansa että appivanhempien omaisuus lopussa. Niin monta suuta oli vaikea syöttää, kun ei kukaan ansainnut mitään. Kallisarvoiset huonekalut olivat nyt myötävät, samoin orjat, vaatteet ja koristukset. Vihdoin heidän oli pakko muuttaa pois kauniista palatsistaankin ja asua pienessä kurjassa mökissä. Ja eräänä päivänä tuli sulttaanin puoliso hänen luoksensa käsiään väännellen.

-- Nyt kaikki varat ovat lopussa, sanoi hän. Nekin rahat, jotka saimme palatsistamme, ovat kuluneet loppuun, eikä minulla ole edes leipää antaa nälkäisille lapsillemme. Seitsemän vuotta minä olen elättänyt sinua. Nyt on sinun vuorosi elättää meitä.

Sulttaani tietysti tuli kovin pahoillensa. Mutta hän myönsi kuitenkin, että hänen vaimonsa oli oikeassa, ja että hänen velvollisuutensa oli nyt pitää huolta perheestänsä. Raskaalla mielellä hän läksi ulos ja astuessaan edestakaisin kaduilla tietämättä mitä tehdä, hänen mieleensä äkkiä muistui seppä, joka seitsemän vuotta sitten oli antanut hänelle niin hyvän neuvon. Ehkäpä hän nytkin voisi auttaa häntä.

Viipymättä hän läksi hänen luokseen ja kertoi hänelle huolensa.

-- Mitä minä nyt teen? lopetti hän puheensa. Nyt minun asemani on tuhat vertaa tukalampi kuin seitsemän vuotta sitten, sillä silloin minä olin yksin, jota vastoin minulla nyt on neljätoista lasta, vaimo, anoppi ja appi.

Seppä pudisti päätänsä ja tuumi hetken aikaa. Sitten hän ojensi hänelle kultarahan ja sanoi:

-- Ystävä parka, ota tämä raha ja osta itsellesi nuora! Sinulla ei ole muuta neuvoa kuin heittää se olalle ja mennä satamaan, asettua siellä toisten kantajien joukkoon ja odottaa kunnes joku antaa sinulle työtä. Muuta neuvoa en tiedä, kun et osaa mitään ammattia.

Tuo neuvo ei ollut kovin houkutteleva, mutta sulttaani kiitti kuitenkin seppää, osti nuoranpätkän ja asettui kantajien joukkoon seisomaan. Mutta toiset olivat paljoa nopeammat kuin hän tarjoutumaan työhön, ja kesti kauan ennenkuin sulttaani sai tavaroita kannettavakseen.

Vihdoin kuitenkin eräs kauppias antoi hänelle arkun kannettavaksi. Sulttaani kiersi nuoran arkun ympärille ja nosti sen selkäänsä. Mutta se oli niin raskas, että hänen täytyi matkalla levätä monta kertaa. Hiki juoksi virtana otsalta, ja hän luuli tuon kovan painon musertavan jalat hänen altaan. Kun hän vihdoin kumminkin pääsi määräpaikalle, sai hän kauppiaalta muutamia hopearahoja, ja hän kiiruhti kotiin antaakseen ne vaimolleen.

Mutta vaimo alkoi vain valittaa ja voivotella.

-- Voi, puoliso raukkani, sanoi hän, etkö koko päivään ole ansainnut sen enempää? Jollet joka päivä voi antaa minulle ainakin kymmenen vertaa näin paljon, niin me kuolemme nälkään.

Nämä sanat koskivat kovasti sulttaaniin, kun hän ajatteli, kuinka kovasti hän oli saanut raataa ansaitakseen tämänkin summan, ja hän huomasi, että hänen olisi aivan mahdotonta ansaita edes kaksi sen vertaa. Ja kuitenkin vaimo olisi halunnut saada kymmenen kertaa enemmän.

Epätoivoissaan hän läksi jälleen ulos ja astui kauaksi ulkopuolelle kaupunkia saadakseen olla yksin omine ajatuksineen. Kaiken yötä hän samoili umpimähkään ajatellen onnetonta kohtaloaan ja kiroten dervishiä, joka oli syynä kaikkeen. Kun päivä alkoi sarastaa, niin hän huomasi tulleensa aina sille autiolle rannalle, jossa hän seitsemän vuotta sitten oli herännyt alastomana ja turvattomana, kaukana kotoaan ja maastaan.

Hän aikoi polvistua maahan ja rukoilla Allahilta armoa, mutta samassa hän muisti, että hänen sitä ennen tuli pestä itsensä, niinkuin jokaisella hurskaalla muhamettilaisella on tapana tehdä ennenkuin hän toimittaa hartauttansa.

Kiireesti hän riisui yltään ja kasteli itseään vedessä. Mutta samassa, kun hän nosti päänsä ylös, himmeni kaikki hänen silmissänsä, eikä hän voinut ymmärtää mitä hänelle oikeastaan tapahtui.

Hän ei tuntenut enää ympäristöään. Meri ja ranta oli kadonnut ja sen sijaan hän olikin omassa kylpyammeessansa. Hänen vieressään seisoi dervishi ja kaikki hänen palvelijansa.

Ensin hän hieroi silmiään eikä voinut uskoa muuta, kuin että näkö petti häntä. Mutta kun ei mikään muuttunut hänen ympärillään, kohosi hän vihdoin ylös ja puristi nyrkkiään dervishille.

-- Sinä lurjus! huusi hän. Miten olet uskaltanut kohdella tällä tavalla herraasi ja sulttaaniasi? Minä kostan sinulle nuo seitsemän vuotta, jotka olen saanut maanpaossa viettää!

-- Seitsemän vuotta! Minä en käsitä mitä sinä sanot, armollisin hallitsijani, sanoi dervishi. Tuskin on tunti siitä kulunut, kun tulin palatsiisi ja näin sinut ensi kertaa. Enkä minä ole tehnyt sinulle mitään muuta kuin että pyysin sinua kastamaan pääsi veteen ja heti nostamaan sen taas ylös.

-- Valehtelija! huudahti sulttaani. Väitätkö sinä, että aivan äsken pistin pääni veden alle?

Dervishi nauroi ja viittasi palvelijoihin.

-- Voithan kysyä palvelijoiltasi, sanoi hän.

Kaikki orjat vakuuttivat yhdellä suulla, että siitä oli kulunut vain sekunnin verran aikaa ja etteivät he sinä aikana olleet liikahtaneet paikoiltansakaan.

Mutta hän ei tahtonut sitä sittenkään uskoa, vaan kertoi vaimostansa ja neljästätoista lapsestansa ja kaikesta, mikä hänelle noina seitsemänä vuonna oli tapahtunut, jolloin hän oli ollut poissa.

Silloin dervishi lähetti hakemaan sulttaanin omaa pientä poikaa, joka oli vain kahden vuoden vanha, ja vasta kun tämä ojensi molemmat kätensä isällensä, putosivat ikäänkuin suomut hänen silmiltänsä ja hän ymmärsi, että nuo seitsemän vuotta olivatkin olleet vain silmänräpäys.

Hän kumartui maahan ja suuteli dervishin vaipan lievettä, ja dervishi laski kätensä hänen päälaellensa.

-- Allah on minun heikon voimani kautta tahtonut antaa sinulle todistuksen voimastaan, sanoi hän. Älä nyt enää epäile niitä ihmeitä, joita järkesi ei voi käsittää!

Pyhä mies palasi takaisin yksinäisyyteensä vuorelle. Mutta sulttaani oli parantunut epäuskostansa ja hallitsi suuremmalla viisaudella ja lempeydellä alamaisiaan kuin ennen.

PIENI TUOMARI.

Harun al Rashidin hallitessa asui Bagdadissa mies, nimeltä Ali Chodjah. Hän harjoitti pientä kauppaa omassa talossaan, jonka hän oli isältään perinyt. Siten hän ansaitsi niukan leipänsä.

Kolmena yönä perätysten hän näki unen, joka vaikutti häneen hyvin valtavasti. Vanha, kunnianarvoinen ukko astui hänen vuoteensa ääreen, kohotti kätensä ja lausui lujalla äänellä:

-- Ali Chodjah, miksi nukut toimettomana vuoteellasi? Nouse ja lähde pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan!

Joka kerta Ali Chodjah säikähti niin kovasti, että hän heräsi kesken untaan, ja kolmannella kerralla hän päätti heti lähteä matkaan. Hän möi kaikki tavaransa, vuokrasi talonsa toisille ja hankki matkatarpeita pitkää ja vaivalloista retkeänsä varten. Kun kaikki oli valmista, niin hän huomasi omistavansa vielä tuhatta sekiiniä, joita hän ei turhan päiten halunnut ottaa matkaan. Hän koetti keksiä jonkun varman säilytyspaikan, jonne hän rahansa piilottaisi, kunnes hän palaisi taas kotiin, ja hän luuli löytäneensä hyvänkin paikan. Aitassaan hänellä oli suuri, savinen ruukku, sen hän nyt otti, pani rahat ruukun pohjalle ja täytti astian oliiveilla. Sitten hän sulki ruukun visusti ja meni naapurinsa luo, joka oli hänen hyvä ystävänsä.

-- Olen aikonut lähteä Mekkaan, kertoi Ali Chodjah ystävälleen, Mustafalle, tokko ottaisit tämän ruukun talteen ja säilyttäisit sitä, kunnes parin kuukauden kuluttua palaan takaisin?

-- Mielelläni, sanoi Mustafa, tässä on aittani avain, laske ruukkusi minne sinua haluttaa. Kotiinpalatessasi löydät sen samasta paikasta.

He menivät yhdessä aittaan, ja Ali Chodjah laski ruukkunsa aitan nurkkaan. Sitten he sulkivat aitan ja Ali läksi matkaan.

Suuren karavaanin mukana hän saapuikin Mekkaan ja rukoiltuaan Muhamedin haudalla hän otti esille mukanaan tuomat tavaransa ja alkoi kaupitella niitä, sillä viisaana kauppiaana hän oli ajatellut myös omaa etuansa. Hän möikin tavaroitaan edulliseen hintaan, mutta kun hän kuuli kerrottavan, että tavaroiden hinta Egyptissä oli vielä paljoa suurempi kuin Mekassa, niin hän päätti lähteä sinne ja koettaa siellä onneansa. Kauppa onnistuikin hyvin ja menestys viekoitteli häntä kulkemaan yhä kauemmaksi ja poikkeamaan yhä useampiin kaupunkeihin. Siten hänen matkansa kestikin paljoa kauemmin kuin mitä hän alkuaan oli aikonut, ja kun hän vihdoin kääntyi kotimatkalle, olikin jo seitsemättä vuotta kulunut.

Sillä välin ei Mustafa ollut yhtään muistanut Ali Chodjahia eikä hänen oliiviruukkuansa. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui vaimonsa kanssa aterioimassa, sanoi vaimo äkkiä:

-- Kylläpä nyt oliivit hyvältä maistuisivat! Meillä ei ole ollut niitä moneen aikaan.

-- Maltahan, sanoi Mustafa, aitassa on ruukullinen oliiveja, jotka Ali Chodjah jätti sinne ennen matkalle lähtöänsä. Mutta siitä on jo lähes seitsemän vuotta, ja hän on varmaan sillä retkellä kuollut, koskei häntä ole takaisin kuulunut. Haepas ruukku aitasta, ja jos oliivit ovat vielä tuoreita, niin voimme syödä ne hyvällä maulla.

-- Älä koske niihin, sanoi vaimo. Ethän voi tietää, vaikka Ali Chodjah tulisi huomispäivänä kotiin.

Mutta Mustafa ei ottanut hänen puhettaan korviinsa. Hän meni aittaan, sytytti lyhdyn ja etsi ruukun nurkasta esille. Se oli tarkasti suljettu, mutta kun Mustafa avasi sen ja maisteli paria marjaa, niin ne olivat aivan pilaantuneet ja homeessa. Hän kallisteli ruukkua nähdäksensä, olivatko ne pohjaa myöten pilaantuneet, ja silloin hän kuuli kilahtavan äänen ruukun pohjalta. Hän ei malttanut nyt olla kaatamatta koko ruukun sisällystä toiseen astiaan, ja ihmeekseen hän näki, että ruukussa olikin joukko kirkkaita, kiiltäviä kultarahoja.

Kiusaus oli liian suuri. Kiireesti hän pisti rahat taskuunsa, kaatoi oliivit takaisin ruukkuun ja sulki aitan oven.

-- Ne olivat aivan pilaantuneet, sanoi hän vaimollensa, ei niitä kukaan voi syödä.

Mutta vaimo oli levottomalla mielellä.

-- Ei sinun olisi pitänyt niihin koskea, sanoi hän. Jos Ali Chodjah palaa takaisin, niin hän on varmaan pahoillansa, kun hänen ruukkuunsa on koskettu.

Siitä Mustafakin pelästyi. Kaataessaan oliivit ruukusta oli osa pudonnut maahan ja tahraantunut, eikä niitä käynyt enää ruukkuun paneminen. Sitä paitsi kun rahatkin olivat poissa, niin astia ei ollut enää yhtä täynnä kuin alkuaan. Siksipä Mustafa osti tuoreita oliiveja, täytti ruukun niillä ja asetti sen jälleen entiselle paikallensa. Ei kukaan voinut nyt huomata, että ruukkuun oli koskettu.

Eipä kestänytkään monta viikkoa ennenkuin Ali Chodjah palasi kotiin. Ensi työkseen hän meni ystävänsä, Mustafan, luo. Hän tervehti iloisena ystäväänsä, joka koetti myös tekeytyä iloiseksi, vaikka hän sydämessään tunsikin levottomuutta ja pelkoa. Kun Ali Chodjah oli kertonut matkastaan ja onnistuneista kaupoistansa, pyysi hän saada saviruukkunsa takaisin, jonka hän ennen matkalle lähtöään oli jättänyt Mustafan luo talteen.

-- Mene itse sitä aitastani hakemaan, sanoi Mustafa, itsehän parhaiten tiedät, minne sen panit. Minä en ole koko ruukkua sen koomin nähnyt.

Ali Chodjah otti ruukun aitasta ja läksi kotiinsa. Heti sisään tultuaan hän kaasi oliivit ruukusta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että kultarahat olivat poissa. Hän tuli kovin pahalle mielelle ja kiiruhti heti takaisin Mustafan luo.

-- Rakas ystävä, sanoi hän astuessaan sisään, kun annoin tuon ruukun haltuusi, oli siinä tuhatta sekiiniä, mutta nyt ne ovat kaikki poissa.

-- Mitä ihmettä, huudahti Mustafa, oliko ruukussa tuhat sekiiniä! Jos ne olivat siinä lähtiessäsi, niin ovat ne siellä vieläkin. Ethän voinne epäillä, että ystäväsi olisi sinua pettänyt?

-- Ei, sitä en tosiaankaan tahtoisi, mutta ihmeen kummallista tämä on. Lähtiessäni ruukussa oli tuhat sekiiniä, mutta nyt ne ovat poissa. Ehkä olet ollut rahan tarpeessa ja olet lainannut ne? Jos niin on, niin tunnusta rehellisesti. En minä sinua siitä syytä. Saathan maksaa sitten kun jaksat.

Mutta silloin alkoi Mustafa huutaa ja sättiä.

-- En minä ole saanut muuta kuin ruukullisen oliiveja, sanoi hän vihasta väristen. Ei kukaan ole sanaakaan puhunut rahoista. Yhtä hyvin voisit vaatia minulta helmiä ja jalokiviä!

Ali Chodjah koetti kaikella tavalla saada häntä tunnustamaan ja uhkasi, että hän vetäisi asian oikeuteen, jollei toinen hyvällä tunnustaisi. Mutta Mustafa pysyi yhä väitteessään, ettei hän ollut rahoja nähnytkään. Hän tuli yhä äkäisemmäksi ja alkoi sättiä Ali Chodjahia. Ihmisiä kertyi paikalle, ja Mustafa selitti nyt kaikille, jotka halusivat häntä kuulla, kuinka hävyttömästi Ali Chodjah häntä syytti ja koetti pilata hänen hyvää mainettansa. Ja hän lupasi vaikka valalla vannoa viattomuutensa.

Silloin Ali Chodjah tarttui häntä käsivarteen kiinni.

-- Hyvä, sanoi hän, minä menen nyt tuomarin luo, hänelle et ainakaan voi valehdella. Mutta pidä mielessäsi, että varotin sinua.

Ali Chodjah odotti vielä pari päivää, sillä hän toivoi Mustafan katuvan ja tunnustavan tekonsa. Mutta kun hän ei sitä tehnyt, niin Ali Chodjah meni tuomarin luo ja kertoi hänelle asiansa. Tuomari kuunteli hänen kertomustansa ja kysyi:

-- Onko sinulla todistajia?

-- Oi herra, vastasi Ali Chodjah, minä en uskaltanut kertoa kellekään, mihin rahani olin piilottanut, mutta minä luotin ystävääni ja luulin, että hän oli rehellinen mies.

-- Sitten minä en voi muuta tehdä, sanoi tuomari, kuin käskeä mies valalle.

Mustafa saapui röyhkeänä tuomarin eteen ja vannoi, ettei hän ollut rahoja nähnyt eikä tiennyt niistä yhtään mitään. Ja kun todistajia ei ollut, niin tuomari julisti hänet syyttömäksi.

Ali Chodjah läksi suruissaan kotiinsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tuollaisen onnettomuuden oli pitänyt häntä kohdata. Mutta kaikkea toivoaan hän ei kuitenkaan kadottanut. Hän päätti kirjoittaa anomuskirjeen Harun al Rashidille ja anoa häneltä oikeutta, ja pantuaan pyyntönsä paperille, hän läksi kalifin palatsiin.

Kalifi otti vastaan Ali Chodjahin anomuksen ja määräsi, että seuraavana päivänä oli pidettävä uusi tutkinto asiasta, ja lupasi itse saapua paikalle.

Mutta vielä samana iltana läksi Harun al Rashid tapansa mukaan valepuvussa kaupungille ja yhdessä visiirinsä kanssa hän samoili pitkin katuja ja toreja, nähdäkseen omin silmin miten hänen alamaisensa elivät. Hän astui suuren torin yli, jossa parhaillaan muutamia lapsia oli leikkimässä, ja hän pysähtyi heidän leikkiänsä katsomaan. Siinä oli noin kaksitoista poikaa, jotka istuivat piirissä kuutamossa, ja Harun al Rashid kuuli erään nuoren, kauniin pojan sanovan tovereillensa:

-- Ruvetaanko leikkimään Ali Chodjahia ja Mustafaa?

Toiset olivat heti valmiit. Poika, joka oli leikin ehdottanut, rupesi tuomariksi ja kävi istumaan suurelle laatikolle vakavan ja juhlallisen näköisenä. Kaksi muuta poikaa rupesi Ali Chodjahiksi ja Mustafaksi.

-- Astukaa esiin, sanoi pieni tuomari korkealta tuomioistuimeltansa, ja esittäkää kumpikin asianne.

Kun Harun al Rashid kuuli Ali Chodjahin nimen, niin hänen mieleensä muistui kauppiaan anomuskirje, ja hän jäi kuuntelemaan poikien leikkiä. Tuo oikeusjuttu oli varmaan herättänyt koko kaupungin huomiota, koska lapsetkin siitä puhuivat, ja hän päätti kuunnella, miten tuo pieni tuomari suoriutui asiastansa, ja minkä tuomion hän langettaisi.

Molemmat pojat, jotka olivat olevinaan Ali Chodjah ja Mustafa, astuivat nyt tuomarin eteen, ja tämä kysyi heiltä:

-- Ali Chodjah, mistä sinä syytät tätä kauppiasta?

Syyttäjä esitti asiansa seikkaperäisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, niin tuomari kääntyi sen pojan puoleen, joka esitti Mustafaa, ja sanoi hänelle:

-- Mitä sinulla on tähän syytteeseen vastattavana ja miksi et antanut kultarahoja takaisin?

Syytetty vastasi aivan samoin kuin todellinenkin Mustafa oli vastannut, ja oli valmiina vannomaan väitteensä todeksi.

-- Odotahan hiukan, sanoi pieni tuomari miettivän näköisenä, ennenkuin vannot, tahtoisin nähdä sitä saviruukkua, jonka Ali Chodjah antoi sinun haltuusi.

Se pojista, joka oli Ali Chodjah, läksi etsimään jotakin astiaa ja palasi hetken kuluttua rikkinäinen ruukku kädessä.

-- Onko tämä sama ruukku, joka oli sinun aitassasi? kysyi tuomari Mustafalta.

Hän myönsi sen samaksi. Silloin tuomari pisti kätensä ruukkuun ja oli ottavinaan sieltä oliiveja.

-- Hyviäpä nämä ovatkin, sanoi poika maiskutellen suutansa. Ja hän puraisi niin, että hampaat narskuivat.

-- Mutta sepä on ihmeellistä, jatkoi hän hetken kuluttua, kuinka ne voivat olla näin tuoreita ja hyvänmakuisia, vaikka ne ovat olleet seitsemän vuotta ruukussa? Miten sen asian laita oikeastaan lienee? Onko täällä yhtään oliivikauppiasta?

Kaksi poikaa astui esille.

-- No, mitä te arvelette, sanoi tuomari, kääntyen poikien puoleen, jotka esittivät oliivikauppiaita. Voivatko oliivit pysyä seitsemän vuotta pilaantumatta?

-- Armollinen herra, vastasivat oliivikauppiaat, se on aivan mahdotonta. Oliivit voivat säilyä korkeintaan kolme vuotta hyvinä, mutta silloinkin ne ovat kadottaneet kauniin värinsä ja hyvän makunsa.

Tuomari ojensi heille ruukun tarkasteltavaksi.

-- Katsokaa näitä, sanoi hän. Voitteko suunnilleen sanoa, kuinka vanhoja ne ovat?

Oliivikauppiaat olivat ruukusta ottavinansa muutamia oliiveja, maistelivat niitä ja vakuuttivat:

-- Herra, nämä oliivit ovat erinomaisen hyviä ja aivan tuoreita.

-- Sepä kumma, sanoi tuomari, sillä ne ovat jo seitsemän vuoden vanhoja. Seitsemän vuotta sitten, kun Ali Chodjah läksi pyhiinvaellusretkellensä, hän pani ne tähän astiaan.

-- Se on mahdotonta, väittivät oliivikauppiaat, kysy keltä tahansa, mutta nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa.

Pieni tuomari katsoi ankarasti syytettyyn ja sanoi:

-- Jos nämä oliivit ovat tämän vuoden satoa, niin silloin sinä olet varas ja petturi! Ja rangaistukseksi sinut ripustetaan hirsipuuhun.

Kun pojat kuulivat tämän tuomion, niin he hyppivät ilosta ja taputtivat käsiänsä, ja sitten he ottivat sen pojan kiinni, joka oli esittänyt Mustafan osaa ja olivat ripustavinaan hänet läheisimpään puuhun.

Kun leikki oli lopussa, niin Harun al Rashid ja hänen visiirinsä läksivät pois. Mutta kalifi oli niin ihmeissään pojan viisaudesta, että hän käski visiirinsä ottamaan selkoa pojasta ja tuomaan hänet seuraavana päivänä palatsiin. Myöskin hän käski hänen antaa sanaa Ali Chodjahille ja Mustafalle, että hekin saapuisivat palatsiin seuraavana päivänä, ja että Ali Chodjah toisi saviruukkunsa mukanaan.

Kylläpä poika ja hänen äitinsä hämmästyivät, kun niin suuri vieras, itse kalifin visiiri, astui heidän matalaan mökkiinsä, mutta heidän hämmästyksensä muuttui peloksi ja kauhistukseksi, kun hän käski pojan seuraamaan mukanaan kalifin palatsiin. Äiti luuli pojan tehneen jotakin pahaa ja oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta visiiri lohdutti häntä ja vakuutti, ettei pojalle tulisi mitään pahaa tapahtumaan, ja että hän pian pääsisi taas kotiinsa. Äiti puki hänen ylleen hänen parhaat vaatteensa, ja sitten poika läksi visiirin kanssa linnaan.