Chapter 4

Mutta illalla, kun kuningatar hymyillen tarjosi minulle juomaa, menin ikkunan luo ja kaadoin hänen huomaamattaan juoman ulos ikkunasta. Sitten panin maata ja olin nukkuvinani. Onneksi juuri silloin pääsin hänen petoksensa perille, sillä hän olikin sekottanut juomaan myrkkyä. Hän ilmaisi sen itse kumartuessaan hetken kuluttua vuoteeni yli ja sanoessaan:

-- Makaa nyt siinä, äläkä koskaan enää nouse ylös!

Sitten hän läksi ulos huoneesta ja hetken kuluttua näin hänen kulkevan puutarhan kautta huvimajaa kohti.

Kiireesti puin ylleni ja juoksin hänen jälkeensä. Minä hiivin hiljaa pensaitten varjossa, ja kun hän kolkutti huvimajan ovelle, niin seisoin minä nurkan takana piilossa ja näin noidan avaavan hänelle oven. He seisoivat hetken aikaa portailla kuutamossa, ja minä kuulin heidän puhuvan keskenänsä.

-- Onko hän kuollut? kysyi noita.

-- Hän makaa henkitoreissaan, vastasi kuningatar, mutta en malttanut jäädä sinne, sillä minä ikävöin sinun luoksesi.

Silloin vanha noita ojensi hänelle armollisesti kätensä suudeltavaksi.

-- Hyvä, sanoi hän. Silloin minusta vihdoinkin tulee kuningas ja sinusta minun kuningattareni.

Nyt olin kuullut kylliksi. Minä hyökkäsin esiin ja iskin petturia miekallani päähän, niin että hän kaatui maahan, ja minä luulin hänen kuolleen.

Sitten tartuin puolisoani ranteesta kiinni ja koetin vetää hänet mukanani. Mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin haamun ja silmät pyörivät päässä. Ja hän nosti kätensä minua kohti ja lausui loihtusanoja.

Minä pelästyin ja päästin hänet irti, kiiruhdin takaisin linnaan, herätin palvelijat ja käskin kutsua ministerit neuvottelusaliin. Itse kävin istumaan valtaistuimelle. Vielä tänä yönä tahdoin tuomita tuon uskottoman vaimon.

Mutta kun me kaikki olimme kokoontuneet saliin, niin ovet avautuivat aivan itsestänsä. Kuningatar astui sisään yhtä kalmankalpeana kuin äskenkin ja lähestyi minua käsi pystyssä.

-- Sinä murhasit sen ainoan, jota minä rakastin, sanoi hän. Ota siis vastaan palkkasi! Ole puoleksi ihminen, puoleksi marmoria, niinkuin valtaistuin, jolla istut!

Minä tunsin heti kivettyväni ja siitä saakka olen nyt ollut tämmöinen.

Mutta ei tässä kyllin. Hänen kostonsa ulottui myös alamaisiini. Hän viittasi kädellään ja karkotti siten ministerini ja palvelijani salista, ja myöhemmin hän kertoi minulle, että hän upotti valtakuntani järven pohjaan ja muutti kaikki kaloiksi: muhamettilaiset valkoisiksi kaloiksi, persialaiset punaisiksi, kristityt sinisiksi ja juutalaiset keltaisiksi. Vain linnan ja pienen osan kaupunkia hän erotti vedestä piirtämällä sauvallaan piirin sen ympärille. Mutta millä tavalla sinä olet voinut päästä tänne veden alle, sitä en ymmärrä, jollei siinäkin ole taikakonsteja käytetty.

Sulttaani nyökkäsi päätään ja lupasi siitä kertoa myöhemmin, kun kuningas ensin oli lopettanut kertomuksensa.

Niin, jatkoi kuningas, sen päivän jälkeen on minun elämäni ollut yhtämittaista kärsimystä. Joka aamu puolisoni tulee tänne ja lyö minua hartioihin nahkapiiskalla, jotta veri vuotaa pitkin selkääni. Ja sillä välin hän kertoo minulle, kuinka hän pitää hellää huolta tuosta kurjasta noidasta, sillä hän ei ole kuollut, vaikka ei oikein eläväkään. Noitakonsteillaan hänen onnistui pelastaa hänen henkensä, mutta oikein terveeksi hän ei häntä saanut. Hän on järjestänyt huvimajan komeaksi temppeliksi, ja siellä noita makaa purppurapatjoillansa voimatta kuitenkaan puhua. Mutta niinkauankuin nuo kaksi elävät, ei minun tuskillani ole mitään lievitystä.

Onneton kuningas peitti kasvonsa viittaansa ja valitti surkeasti. Mutta sulttaani lohdutti häntä ja kertoi, miten hän oli joutunut tähän autioon kaupunkiin. Ihmeellinen käsi näytti johtavan heidän kohtaloitansa, ja se varmaan auttaisi häntä keksimään jonkun keinon, jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan. Mutta yö oli jo käsissä, ja he tarvitsivat kumpikin lepoa.

Sulttaani meni viereiseen huoneeseen, sammutti janonsa suihkulähteen vedellä ja heittäytyi sohvalle kootakseen ajatuksensa ja keksiäkseen jonkun keinon, jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan. Pian hänellä olikin suunnitelma valmis ja hän nukkui hyvin koko yön.

Heti aamun sarastaessa hän läksi ulos puutarhaan ottaakseen selkoa huvimajasta, jossa noita asusti. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä sen kultainen katto ja kimaltelevat puolikuut loistivat jo pitkän matkan päähän.

Astuttuaan sisään hän näki myös heti komean vuoteen, jossa noita lepäsi purppurapatjoilla. Mutta eipä sulttaani kauan vitkastellut, vaan otti miekkansa esille ja yhdellä iskulla irrotti pään hänen ruumiistansa.

Nopeasti hän kääri hänet peitteeseen, laahasi hänet puutarhaan ja kaivoi kuopan, johon hän hautasi tuon vanhan petturin.

Nyt toinen rikollisista oli saanut ansaitun palkkansa. Mutta toinen oli vielä jäljellä. Mieluimmin hän olisi yhdellä iskulla myös lopettanut uskottoman kuningattaren elämän, mutta hän pelkäsi, ettei hän voisikaan silloin vapauttaa kuningasta noituudesta, ja siksi hän päätti toimia viekkaasti ja varovaisesti.

Hän palasi takaisin temppeliin ja kävi makaamaan noidan vuoteeseen, laitteli tukkaansa ja partaansa, jotta hän tuli noidan näköiseksi ja veti purppurapeitteen korviinsa, jotta kasvoista ei näkynyt juuri mitään.

Heti kun hän oli laskeutunut vuoteeseen, kuuli hän surkeata valitushuutoa, ja hän tiesi, että kuningatar taaskin ensi työkseen piiskasi puolisoraukkaansa. Hetken kuluttua hän kuuli askeleita portailta, ja seuraavassa hetkessä kuningatar kumartui hänen ylitsensä.

-- Miten voit tänään, rakas oppimestarini? kysyi hän hunajanmakealla äänellä.

-- Hiukan paremmin, mutisi sulttaani peitteen alta.

-- Paremminko?

Ilosta huudahtaen kuningatar heittäytyi hänen ylitseen ja alkoi hyväillä häntä.

-- Oi, armas ystäväni! Onko se mahdollista, että kuulet minun ääneni ja voit vastatakin minulle?

-- Niin, vaikket sinä yhtään ansaitse, että puhuisin sinulle, sanoi sulttaani ja painautui vieläkin syvemmälle tyynyihin. Sinua saan kiittää siitä, että näin kauan olen saanut maata ja taistella elämästä ja kuolemasta. Sinun puolisosi valitushuudot estävät minua saamasta rauhaa yöllä ja päivällä. Niinkauankuin hän on noiduttuna, en minäkään voi parantua.

-- Jollei mikään muu estä sinua terveeksi tulemasta, rakkahin herrani ja mestarini, niin kyllä se helposti on autettu, sanoi kuningatar.

Hän kiiruhti temppelistä linnaan. Suihkulähteen luona hän täytti kultamaljan vedellä ja astui sitten valtaistuinsaliin, missä hänen puolisonsa istui. Kolme kertaa hän pirskotti vettä hänen ylitsensä ja mutisi samalla loihtuja.

-- Jos alkujaan olet luotu sellaiseksi kuin nyt olet, niin jää myös entisellesi! sanoi hän. Mutta jos olet loihdittu, niin muutu jälleen entiseen muotoosi.

Heti lumous katosi nuoren kuninkaan ruumiista. Hän nousi terveenä ja reippaana piinapenkiltänsä ja kiitti Allahia pelastuksestaan.

Mutta kuningatar torjui häntä kädellään.

-- Mene pois silmistäni! huusi hän. Äläkä palaa koskaan takaisin, jos henkesi on sinulle kallis!

Peläten, että kuningatar loihtisi hänet uudestaan, läksi kuningas pois linnasta ja hiipi temppelin läheisyyteen, sillä hän aavisti, että hänen uusi ystävänsä, sulttaani, oli siellä, ja hän halusi nähdä, mitä nyt tapahtuisi.

Kuningatar kiiruhti takaisin vuoteen ääreen, jossa hän luuli noidan nukkuvan.

-- Nyt, herrani ja mestarini, sanoi hän ilosta loistaen, nyt ei enää mikään häiritse sinun rauhaasi. Ilkeä kuningas on mennyt tiehensä.

-- Voi, en minä vieläkään saa rauhaa, mutisi sulttaani ja väänteli itseään peitteen alla. Niinkauankuin kalat huokaavat öisin ja vesi kohisee päämme päällä, en saa sitä lepoa ja rauhaa, jota tarvitsisin parantuakseni.

-- No, kyllä sen saa autetuksi, vastasi kuningatar.

Nopein askelin hän astui temppelin portaille, kohotti käsivartensa pään yli ja lausui loihdun hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä.

Tuskin hän oli lopettanut, niin koko veteen vajonnut valtakunta kohosi aalloista. Taloja ja moskeoja, vuoria ja metsiä nousi vedestä ja joka puolelta kuului ihmisääniä ja melua. Kuninkaallisen linnan ikkunoista katselivat palvelijat ulos, ja kaikkialla oli elämää ja liikettä, niinkuin suuressa kaupungissa ainakin.

Silloin astui kuningatar jälleen temppeliin.

-- Olen totellut käskyäsi, sanoi hän. Ja nyt, armas opettajani, ei mikään enää voi sinua häiritä, eikä estää parantumistasi. Etkö voisi nousta ylös vuoteelta?

-- Tule lähemmäksi, sanoi sulttaani, tule vieläkin lähemmäksi!

Sulttaani tarttui lujasti miekkansa kahvaan, ja juuri kun kuningatar kumartui hänen ylitsensä, hyökkäsi hän ylös ja iski miekkansa hänen rintaansa niin nopeasti, ettei toisella ollut aikaa puolustautua.

Sulttaani veti helpotuksenhuokauksen ja astui ulos portaille. Samassa nuori kuningaskin tuli häntä vastaan ja syleili häntä. Piilopaikastaan hän oli nähnyt, miten paha nainen oli saanut rangaistuksensa, ja hän kiitti pelastajaansa kyynelsilmin.

Sitten hän vei hänet mukanaan linnaan voidakseen iloita hänen ja alamaistensa kanssa lumouksen katoamisesta. Ja minne ikänä sulttaani astui, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen hänen eteensä, ja kun hän näyttäytyi linnan parvekkeella, niin kansa huusi riemuiten:

-- Eläköön jalo pelastajamme!

Mutta vihdoin hän muisti kalastajan, joka istui kaupunginportin ulkopuolella ja odotti. Hän oli varmaan istunut siellä lähes vuorokauden. Ja yhdessä kuninkaan kanssa hän meni päästämään häntä sisään.

Mutta kun hän katseli portista ulos, niin eipä siellä ollutkaan kalastajaa, ja koko seutu oli hänelle vallan vieras.

Hän sanoi sen kuninkaalle, joka tuumi hetken aikaa ja kysyi sitten mistä maasta hän oli kotoisin, sillä sitä sulttaani ei ollut muistanut kertoa. Ja kun kuningas sai sen tietää, niin hän hämmästyi suuresti.

-- Voi, ystäväni, sanoi hän, sinä olet kaukana kotoasi ja saat matkustaa kokonaisen kuukauden, ennenkuin pääset sinne. Voimakas henki se varmaan oli, joka muutti koko järven ja vedenalaisen kaupungin sinun pääkaupunkisi läheisyyteen. Mutta kun lumous katosi, niin kaikki tuli tietysti taas entiselle paikallensa, ja sinä jouduit kauaksi omaisistasi.

Sulttaani ihmetteli, mitähän hänen uskolliset alamaisensa nyt tuumivat, kun hän niin äkkiä oli kadonnut. Mutta he saivat rauhoittua niin hyvin kuin saattoivat, ja hän jäi kolmeksi päiväksi "Neljän mustan saaren" kuninkaan luo ja oli mukana kaikissa juhlallisuuksissa, joita hänen kunniaksensa pantiin toimeen.

Neljäntenä päivänä hän vihdoin läksi matkaan. Mutta nuori kuningas oli niin suuresti mieltynyt häneen, ettei hän voinut erota hänestä, vaan seurasi hänen kanssansa hänen valtakuntaansa ja otti mukanansa loistavan seurueen ja kaksikymmentä kamelia, joiden selkään sälytettiin kallisarvoisia lahjoja sulttaanille.

Kuukauden kuluttua he tulivat perille, ja kaikki ihmiset sulttaanin valtakunnassa olivat suuren surun vallassa. Mutta kun he näkivät hänen lähestyvän kaupunkia, niin heidän surunsa muuttui yhtä suureksi iloksi. "Neljän mustan saaren" kuningas jäi pitkäksi aikaa sulttaanin vieraaksi ja nai sulttaanin sisaren. Siten heidän ystävyydenliittonsa vahvistui vielä entistä lujemmaksi, ja juhlia vietettiin loppumattomasti.

Mutta eipä kalastajaakaan unohdettu. Hänet kutsuttiin kullatuissa vaunuissa linnaan ja hän sai niin paljon kultaa "Neljän mustan saaren" kuninkaalta, että hän saattoi ostaa itselleen suuren talon ja elää koko elinaikansa ylellisyydessä.

Ja sen hän olikin rehellisesti ansainnut, sillä jollei hän olisi saanut verkkoonsa vaskipulloa ja pakottanut henkeä palvelemaan itseänsä, niin olisi kai nuori kuningas vielä tänäkin päivänä saanut istua kahlehdittuna marmoriseen valtaistuimeensa.

EPÄILEVÄ SULTTAANI.

Useita satoja vuosia sitten eli Egyptissä sulttaani, joka ei ollut muitakaan ihmisiä parempi, mutta hänen oli hyvin vaikea uskoa todeksi niitä ihmeitä, joita kerrottiin Jumalan tehneen profeetta Muhamedin aikana.

-- Siitähän on jo niin pitkä aika, oli hänellä tapana sanoa. Ja mikä on tapahtunut hyvin kauan sitten, siitä ei koskaan voi olla aivan varma. Jos nyt tapahtuisi jotakin ihmeellistä, jota minä itse saisin nähdä, niin se olisi toista. Silloin minä kyllä uskoisin. Mutta sellaista ei tapahdu.

Eräänä päivänä hän oli neuvotellut kauan aikaa ministeriensä ja muiden viisaiden miesten kanssa maan asioista, ja sitten he alkoivat puhua henkisistä asioista ja sanoivat, ettei mikään ollut Jumalalle mahdotonta.

Vanhin miehistä kertoi sen johdosta esimerkkinä, että Jumala antoi kerran ylienkelinsä Gabrielin tuoda luokseen profeetta Muhamedin suoraan vuoteesta, ja pidettyään kahdeksankymmentätuhatta keskustelua hänen kanssaan eri aineista, oli enkeli kantanut hänet takaisin maan päälle hänen omaan huoneeseensa. Mutta meno- ja paluumatka sekä nuo kahdeksankymmentätuhatta keskustelua eivät olleet kestäneet edes niin kauan, että hänen vuoteensa sillä välin olisi ehtinyt jähtyä. Niin, eipä edes vesi ruukusta, jonka enkeli Gabriel sattui kaatamaan nurin, ollut ehtinyt juosta loppuun.

-- Loruja, sanoi sulttaani, kun viisas mies oli lopettanut kertomuksensa. Kuinka viisas ihminen voi uskoa tuollaisia tyhmyyksiä? Ei kukaan saa minua uskomaan, että profeetta Muhamed olisi kulkenut niin pitkää matkaa niin lyhyessä ajassa. Jokainen tietää, että jos kaataa ruukun nurin, jossa on vettä, ja kiiruhtaa nostamaan sitä pystyyn, niin vesi on sittenkin jo ehtinyt juosta kuiviin. Sanopa siis minulle, miten Muhamed saattoi nähdä veden vielä juoksevan ruukusta lattialle, kun hän matkusti kaikkien seitsemän taivaan halki päästäkseen Jumalan luo, ja kun matka kustakin taivaasta toiseen kestää viisi päivää, sillä sen lyhyempi se ei taida olla! Tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka pystyy selvittämään sellaista laskuesimerkkiä.

Viisaat miehet selittivät, että Jumala oli kaikkivaltias ja saattoi tehdä mitä hän tahtoi. Ihmetyö oli ihmetyö, eikä sitä voinut selittää siten, että kuolevainen sitä voisi ymmärtää. Mutta sulttaani suuttui, kun toiset eivät olleet samaa mieltä kuin hän, ja hetken kuluttua hän lausui neuvottelun päättyneeksi.

Ylt'ympäri maata levisi tieto sulttaanin epäileväisyydestä, ja monet surivat sitä, sillä hallitsijan tulee aina osoittaa hyvää esimerkkiä alamaisilleen.

Vihdoin tuo tieto saapui erään hurskaan dervishinkin korviin, joka asui Kiseldagi vuorella. Hänen nimensä oli Shahabeddin ja hän oli hyvin viisas ja oppinut mies, mutta viime aikoina hän oli vetäytynyt pois maailmasta ja eli erakkona pienessä majassa vuorellaan.

Häntäkin sulttaanin epäusko suuresti suretti, ja hän läksi heti matkalle pääkaupunkiin, Kairoon, jossa sulttaani asui, koetellakseen valistaa ja käännyttää häntä.

Kun hän oli tullut matkansa määrään ja astui sulttaanin palatsiin, otti maan hallitsija hänet sydämellisesti vastaan, sillä tämä kunnioitti häntä suuresti hänen viisautensa ja hurskautensa vuoksi. Hänet saatettiin komeaan saliin, jonka katto kaareutui korkeana kupuna ja joka sai valonsa neljästä, korkeasta, eri ilmansuunnille viettävästä ikkunasta. Sulttaani pyysi hänet viereensä istumaan pehmeälle sohvapatjalle, ja siinä he sitten keskustelivat kauan ja hartaasti.

Dervishi koetti selittää kauniin sanoin Jumalan viisautta ja voimaa, mutta vaikka hän olisi sovitellut sanansa kuinka viehättävästi tahansa, niin sulttaanilla ei ollut muuta vastausta hänelle varattuna:

-- En voi uskoa asioita ja tapahtumia, joita en itse ole nähnyt tai kokenut.

Silloin dervishi nousi paikaltansa.

-- Korkea-arvoinen sulttaani, sanoi hän kunnioittavasti, sinä et usko mitään, mitä et itse ole nähnyt tai kokenut. No hyvä, minäpä näytän sinulle jotakin, saadaanpa nähdä, voitko sitä sitten uskoa.

Hän astui sen ikkunan ääreen, joka vietti pohjoisen puolelle, avasi sen ja kehotti sulttaania katsomaan ulos.

Tämä seurasi hänen kehotustansa ja näki vuorien piirittämän laajan lakeuden, missä vilja hiljalleen huojui tuulenhengessä.

Äkkiä hän huomasi, että keihäitten kärkiä välkkyi kallioiden lomassa, rautapukuisia miehiä hyökkäsi hevosten selässä alas laaksoon, heidän joukkonsa kasvoi kasvamistaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin kokonainen armeija lähestyi pääkaupunkia. Aurinko välkkyi kiivissä, torvet toitottivat, sotahuutoja kajahti ilmassa ja hurja humina kohosi eteenpäin ryntäävästä joukosta.

Sulttaani kalpeni ja tarttui dervishiä käsivarteen kiinni.

-- Jumala armahtakoon meitä! huudahti hän. Miten voin puolustaa itseäni ja kaupunkiani tuollaista vihollisjoukkoa vastaan!

Mutta dervishi vain hymyili ja kehotti sulttaania vielä kerran katsomaan ulos ikkunasta.

Hän totteli ja seisoi siinä ihmeissään, sillä ei näkynyt enää jälkeäkään koko mahtavasta sotajoukosta. Lakeus siinsi silmään rauhallisena kuten ennenkin, ja vilja huojui taaskin tuulen hengessä.

-- Katsopa nyt tänne; sanoi dervishi ja vei sulttaanin itäisen ikkunan ääreen.

Sulttaani avasi ikkunan, mutta aluksi hän ei nähnyt muuta kuin Kairon kaupungin monine katuineen ja toreineen, palatseineen ja komeine moskeoineen. Mutta äkkiäpä kohosi liekkejä joka puolelta kaupunkia. Paksut savupylväät nousivat ilmaan, ja koko kaupunki näytti loppumattomalta tulimereltä.

Kauhuissaan sulttaani säpsähti ja kiiruhti ovelle huutaakseen apua.

-- Voi, kaunista kaupunkiani! Kohta se on maan tasalla! huusi hän.

Mutta dervishi pidätti häntä.

-- Katsohan uudestaan ulos! sanoi hän.

Ja kun sulttaani katsoi jälleen ulos ikkunasta, niin oli kaunis kaupunki taas entisellään.

Ennenkuin sulttaani ehti ilmaista ihmetystään, vei dervishi hänet taaskin eteläisen ikkunan ääreen.

Sieltä näkyi suuri Niili-virta, kun se juhlallisena ja levollisena virtasi kaupungin ohi.

Mutta äkkiä vesi alkoi nousta, se paisui yli äyräittensä ja kohosi aivan rakennusten tasalle. Äärettömiä vesijoukkoja vieri yli peltojen ja niittyjen, kaatui puita ja taloja ja lähestyi Kairoa hirveällä vauhdilla.

Ei nytkään sulttaani voinut hillitä kauhistustansa ja huudahti tuskissaan:

-- Niili paisuu yli äyräittensä! Se hukuttaa kaikki elävät olennot!

Taaskin dervishi hymyili hänen kauhulleen ja käski hänen katsoa uudestaan ulos ikkunasta. Ja kun hän sen teki, niin virta oli jälleen aivan tyyni ja vesi kulki rauhallisesti eteenpäin.

Kun sulttaani oli rauhoittunut, vei dervishi hänet läntisen ikkunan ääreen.

-- Katsopas nyt tänne! sanoi hän. Tästä ikkunasta näkyi tavallisesti autio, hedelmätön erämaa, jonka lentohiekassa ei puu eikä kasvi voinut juurtua, mutta kun sulttaani katsoi nyt ulos, niin hänen silmäänsä kohtasi näky, joka sai hänet ihastuksesta huudahtamaan ja mielissään hän siveli mustaa partaansa.

Siinä missä erämaa oli ennen ollut, ulottui nyt ihana puutarha yli koko lakeuden. Ruusupensaista levisi suloinen tuoksu aina palatsiin asti. Komeat, korkeat liljat huojuivat tuulessa. Palmulehdot humisivat ja tarjosivat vilpoista suojaa. Purojen hopeankirkas vesi kiemurteli vihantojen pensaitten ja tuuheiden puiden lomissa. Linnut visertelivät lentäessään taivaan alla.

-- Millainen paratiisi! Mikä ihana paikka! huudahti sulttaani. Minä tahdon mennä lähemmäksi katselemaan.

Ja hän käännähti ympäri mennäkseen uuteen puutarhaansa, mutta dervishi tarttui häntä käteen kiinni.

-- Säästä vaivasi! sanoi hän. Ennenkuin pääset perille, on puutarhasi kadonnut.

Ja hän viittasi ulos ikkunasta, jotta sulttaani katsoisi sinne.

Ihmeekseen hän nyt näki miten palmut käpertyivät, kukat kuihtuivat, ruoho lakastui, purot kuivuivat. Hetken kuluttua oli viimeinenkin jälki kauniista puutarhasta kadonnut. Erämaa avautui siinä silmien eteen niinkuin ennenkin.

-- Oletko nyt huomannut, ettei aina voi luottaa silmiinsä ja korviinsa? kysyi dervishi.

-- Arvoisa isä, vastasi sulttaani kumartaen syvään dervishille. Jumala on antanut sinulle suuren vallan. Mutta vaikka oletkin voinut hetkeksi lumota minun silmäni, niin ei se sittenkään todista tosiksi niitä ihmeellisiä ihmeitä, joita profeetta Muhamed on voinut nähdä.

-- Hyvä, vastasi dervishi, minäpä teen vielä yhden kokeen, jotta saisin sinut uskomaan. Käske palvelijoiden tuoda tänne kylpyamme ja valmistaa kaikki kylpyä varten.

Sulttaani teki kuten dervishi pyysi ja käski palvelijoiden valmistaa kylvyn. Kun se oli valmis, niin dervishi sanoi:

-- Anna minun nyt auttaa päältäsi ja kylvettää sinua! Mutta ei kukaan palvelijoistasi saa poistua huoneesta.

Sulttaani oli hyvin utelias näkemään tätä uutta ihmettä ja suostui sentähden dervishin pyyntöön. Ja hetken kuluttua hän oli kylvyssä.

-- Pistä nyt pääsi veden alle, mutta nosta se heti taas ylös! sanoi dervishi.

Sulttaani teki niinkuin häntä käskettiin, mutta samassa hän tunsi aivan käsittämättömällä tavalla joutuvansa pois huoneestaan ja ympäristöstään, ja kun hän tointui tuosta pyörryttävästä tunteesta ja avasi silmänsä, niin hän huomasi makaavansa alastomana ja avuttomana vieraalla, autiolla rannalla, hyrskyävä meri silmiensä edessä.

Sulttaani kauhistui huomatessaan minne hän oli joutunut ja katui herkkäuskoisuuttaan, sillä hän käsitti nyt, että viekas dervishi oli käyttänyt valtaansa saattaakseen hänet perikatoon. Hän kohotti kätensä nyrkkiin ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin dervishi olisi voinut kuulla hänen äänensä:

-- Lurjus! Petturi! Sinä olet käyttänyt väärin minun luottamustani anastaaksesi maani ja valtakuntani. Mutta jos joskus pääsen takaisin valtaan, niin silloin minun kostoni kohtaa sinua! Tuhatkertaisen kuoleman sinä saat kestää! Voi, minua houkkiota! Kuinka onneton nyt olen!

Täten hän valitti ja kulki tuntikausia pitkin rantaa, melkein hulluna surusta ja vihasta. Vihdoin alkoi kuitenkin aurinko paahtaa niin kuumasti, että hänen täytyi paeta palmupuitten suojaan, jotka näkyivät jonkun matkan päässä rannasta.

Nyt hän huomasikin, ettei seutu ollutkaan niin autio kuin hän oli luullut, sillä hänen korvaansa kuului kirveen iskuja ja hetken kuluttua hän tapasi useita puunhakkaajia, jotka kaatoivat puita. Kun he näkivät hänet aivan alastomana, niin he hämmästyivät suuresti, eikä sulttaani uskaltanut kertoa heille asian todellista laatua, sillä he eivät olisi sitä kuitenkaan uskoneet. Hän koetti keksiä siis jotakin uskottavampaa.

-- Hyvät ystävät, sanoi hän, armahtakaa minua! Olen haaksirikkoinen, ja monta päivää olen ajelehtinut aalloilla. Kaiken omaisuuteni olen kadottanut, vieläpä viimeiset vaateriepunikin. Antakaa minulle jotakin, millä alastomuuteni peittäisin!

Hyväsydämiset miehet säälivät onnetonta ja ottivat hänet mukanaan kotiin. Kukin antoi hänelle jonkun vaatekappaleen, niin että hän sai vaatteet päälleen. Sitten he neuvoivat hänelle tietä läheiseen kaupunkiin, jossa hän ehkä voisi saada työtä. Hän läksi matkaan kiittäen ja siunaten hyväntekijöitään.

Heti kun hän kohtasi ihmisiä, kysyi hän heiltä, tokko he tunsivat hänen maatansa ja voisivatko he neuvoa hänelle tietä sinne. Mutta ei kukaan ollut kuullut edes sen nimeä. Ja kun hän tuli kaupunkiin, niin ei sielläkään kellään ollut edes aavistusta siitä, että sellaista maata oli olemassakaan.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut maailman toiseen ääreen ja hän kadotti kaiken toivonsakin enää koskaan päästä kotiinsa.

Alakuloisena ja näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä hän kuljeskeli pitkin suuren kaupungin katuja tietämättä miten hän voisi ansaita palasenkaan leipää. Kerjäämäänkin hän oli liian ylpeä. Kun hän vihdoin oli väsymyksestä uupua maahan, pysähtyi hän erään pajan edustalle, missä parasta aikaa taottiin komeita aseita ja haarniskoja.

Hän nojautui oven pieleen, mutta ei katsonut edes sisään, sillä hän ajatteli vain kovaa kohtaloansa, joka niin äkkiä oli muuttanut koko hänen elämänsä. Vielä eilen hän oli mahtava sulttaani, tänään kurjempi kurjintakin kerjäläistä, sillä kerjäläinen osasi ainakin kerjätä leipäänsä.

Mutta pajan omistaja oli huomannut hänet ja hän tunsi sääliä tuota mies raukkaa kohtaan, joka näytti niin sairaalta ja kurjalta, eikä kuitenkaan valittanut. Hän oli hyväsydäminen mies ja niinpä hän meni kysymään, miten hän voisi häntä auttaa.

-- Voi, sanoi sulttaani, minä olen kovan onnen mies!

Sitten hän kertoi saman jutun haaksirikosta, jonka hän oli kertonut puunhakkaajillekin, sillä hän tiesi, että jokainen luulisi häntä petturiksi, jos hän kertoisi asian niinkuin se todellisuudessa oli. Sehän oli aivan uskomaton asia.