Chapter 2

Hän ojensi jalkansa, jotta kengät vedettäisiin hänelle jalkaan. Kaikki orjat hyökkäsivät esiin samalla kertaa, toiset toivat pesuvettä, toiset hyvänhajuisia öljyjä, toiset taas vaatteita ja kallisarvoisia koristeita, joilla he koristivat uutta kalifia.

Kun hän oli valmis, huusi Giafar:

-- Tehkää tilaa kalifille!

Ja kaikki palvelijat ja hoviherrat asettuivat kahteen riviin, ja kun Abu Hassan ja Giafar kulkivat heidän ohitsensa, niin he sanoivat kaikki kovalla äänellä:

-- Allah antakoon armolliselle hallitsijallemme hyvän päivän!

Mutta Harun al Rashid, joka oli seisonut ristikkoikkunan ääressä ja nauranut, kiersi toista tietä neuvossaliin ja piiloutui verhon taakse, jotta hän salassa saattaisi nähdä mitä nyt tapahtuisi.

Vahdit avasivatkin jo samassa suuret ovet, ja Abu Hassan astui sisään Giafarin ja koko saattojoukkonsa kanssa.

Hän ei näyttänyt olevan vähääkään hämillään, kun hän astui suoraan valtaistuimen luo, otti valtikan käteensä ja kävi istumaan, samalla kun ministerit ja neuvosherrat asettuivat hänen ympärilleen. Rummunräminää kuului salin perältä ja ovet avautuivat vieläkin kerran. Emiirit loistavissa puvuissaan astuivat saliin ja heidän jäljessään kaikki vieraat lähettiläät.

Kukin vuorossaan astui hitaasti ja juhlallisesti Abu Hassanin eteen ja tervehtiessään häntä syvällä kumarruksella sanoi:

-- Siunattu ollos sinä, oi herra ja kalifi, siunattu tämä päivä, jolloin silmäni sinut näkevät!

Seurasi sitten hetken äänettömyys ennenkuin ryhdyttiin asioiden käsittelyyn.

Lähettiläät astuivat esiin ja esittivät asiansa. Emiirit puhuivat lämpimästi uudelle kalifille monesta eri asiasta, ja suurvisiiri esitti valituksia, joita Bagdadin asukkaat olivat nostaneet toisiansa vastaan.

Kaikkia näitä asioita tuli Abu Hassanin nyt tuomita, ja hän tekikin sen niin arvokkaasti ja älykkäästi, että oikea kalifi piilossansa oli aivan ihmeissään. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän itsekään olisi voinut niistä suoriutua sen paremmin.

Kun kaikki asiat vihdoin olivat suoritetut, ja Giafar aikoi julistaa neuvottelun päättyneeksi, niin Abu Hassan käski hänen vielä odottaa hetken aikaa.

-- Anna avata ovet vielä kerran! sanoi hän.

Giafar viittasi vahdeille, ja ovesta astui nyt sisään surkean näköinen imani, jota kaksi henkivartiostoon kuuluvaa miestä talutti. Asian laita oli nimittäin se, että Abu Hassan oli asioiden käsittelyn väliaikana antanut käskyn hakea paikalle tuon kelvottoman papin josta hän edellisenä päivänä oli puhunut Harun al Rashidille. Hän ei ollut unohtanut, miksi hän oli halunnut tulla kalifiksi.

-- Sinä kelvoton imani! sanoi hän hänelle. Minä tiedän, kuinka jumalattomasti sinä elät, ja että olet häpeäpilkkuna koko siinä kaupunginosassa, jossa asut. Varoitukseksi kaikille muille tuomitsen minä sinulle neljäsataa raipaniskua jalkapohjiin ja päälle päätteeksi saat ratsastaa takaperin aasin selässä ympäri kaupunkia, ja vahti, joka sinua kuljettaa, huutakoon kaikelle kansalle: Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa!

Salissa kajahti ääretön riemu, sillä moni tunsi tuon jumalattoman imanin, joka niin kauan oli saanut rankaisematta viettää huonoa elämäänsä. Ja kaikkien mielestä hän oli saanut ansaitun palkkansa, kun hänet kauhusta kokoonlyyhistyneenä kuljetettiin ulos rangaistustaan kärsimään.

Mutta samassa kun hänet vietiin ulos, saattoivat vahdit neljä muuta rikollista sisään. Siinä oli nyt nuo neljä kauppiasta, joilla oli tapana sekottaa hiekkaa jauhojen sekaan ja myödä sitä sitten köyhille. Abu Hassan oli salassa lähettänyt myös heitä hakemaan.

-- Te roistot! sanoi hän uhaten heitä sormella, kun he tulivat hänen eteensä. Te aioitte rikastua pettämällä köyhiä kansalaisianne. Mutta palkaksenne saatte kaksisataa raipaniskua jalkapohjiinne, ja tästälähin teidän täytyy aina kantaa kaulassanne hiekkapussia, jotta se painaisi teidän sydäntänne.

Taaskin kajahti salissa riemu, sillä kaikki iloitsivat, kun näiden pettureiden viekkaus tuli ilmi ja rangaistuksi. Se oli terveellinen muistutus kaikille muillekin epärehellisille kauppiaille, sillä niitä oli kaupungissa yllinkyllin.

Mutta kun nuo neljä rikollista astuivat ulos salista, katseet maahan luotuina, niin ovet pysyivät yhä edelleenkin auki, sillä joukko koreapukuisia nuoria miehiä tunkeutui nyt sisään saliin. Ne olivat Abu Hassanin entisiä ystäviä, jotka hän myös oli kutsuttanut paikalle.

He näyttivät varsin ällistyneiltä, sillä he eivät voineet ymmärtää, miksi kalifi oli kutsuttanut heidät niin äkkiä luokseen, mutta he astuivat sittenkin selät kenossa sisään ja näyttivät hyvin kopeilta, sillä eipä ollut niinkään pieni kunnia tulla kutsutuksi kalifin palatsiin.

-- Astukaa lähemmäksi, ystäväni, ja katselkaa minua! sanoi Abu Hassan.

Ja ystävät astuivat aivan valtaistuimen ääreen ja katselivat häntä. Mutta silloinpa heidän kasvonsa muuttuivatkin niin ihmeen kummallisiksi. Toiset tulivat aivan vihreiksi, toiset keltaisiksi. Toiset irvistelivät, ikäänkuin he olisivat yrittäneet hymyillä, toisten hampaat alkoivat kalista.

-- Tunnetteko minut? kysyi Abu Hassan.

Mutta silloin he heittäytyivät kaikki maahan, niin että lattia tärisi.

-- Hyvä, sanoi Abu Hassan. Minä näen, että tunnette minut. Kiitos viimeisestä. Tarkoitan sitä kertaa, jolloin te ajoitte minut ulos ovesta.

-- Armoa, armoa, armoa! huusivat kaikki ystävät maatessaan valtaistuimen juuressa ja vapistessaan kuin haavan lehdet.

-- Niin, sanoi Abu Hassan, tiedänhän minä, ettei teidän tarkoituksenne ollut olla epäystävällisiä vanhalle ystävälle. Te laskitte vain leikkiä. Ja tullakseni siitä vakuutetuksi minä lähetinkin teitä tänne hakemaan. Itse en enää kaipaa teidän apuanne, minä kun nyt olen kohonnut näin suuresti arvossa ja tullut kalifiksi. Mutta köyhiä on sittenkin yllin-kyllin tässä kaupungissa. Lähtekää kotiinne ja tuokaa tänne niin paljon rahaa, kuin olisitte halukkaat minulle antamaan, jos olisin avun tarpeessa. Minä annan ne sitten köyhille.

Salissa kuului ikäänkuin sadottain lintuja olisi pyrähtänyt lentoon, niin äkkiä ystävät kohosivat maasta ja kiiruhtivat kotiin hakemaan lahjoja ja rahoja kalifille. Abu Hassan ei ehtinyt kuin hetken aikaa jutella vieraiden maiden lähettiläiden kanssa, kun hänen entiset juomatoverinsa palasivat jo takaisin tuoden mukanaan mitä kallisarvoisimpia lahjoja. Toiset toivat kultarahoja, toiset taas koristeita ja hopeakaluja, sillä kaikilla ei ollut aikaa hankkia rahaa. Muutamien lahjat olivat niinkin kallisarvoisia, että ne vastasivat neljättä osaa heidän omaisuuttaan, sillä kukin halusi antaa enimmin päästäkseen uuden kalifin suurimpaan suosioon.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Abu Hassan, nyt minä näen, että te säälitte köyhiä. Saatte mennä.

Sitten hän antoi kaikki aarteet kuninkaalliselle almujenjakajalle, ja ystävät, jotka olivat luulleet, että heitä pyydettäisiin aterialle, saivat pötkiä tiehensä pitkin nenin.

Mutta salissa nousi suuri ilo, kaikki hoviherrat ja visiirit ja emiirit, vieläpä orjatkin nauroivat, sillä jokaisen oli hauska nähdä, miten kavalat ystävät saivat ansaitun palkkansa.

Mutta Abu Hassan otti sormestaan kauneimman sormuksensa. Mesrur oli ojentanut sen hänelle aamulla, kun hän puki yllensä, ja timantti, joka loisti siinä, oli suuri kuin kirsikka.

-- Ota tämä sormus, sanoi hän yhdelle palvelijoistansa, ja vie se Abu Hassanin äidille ja sano hänelle paljon terveisiä pojaltansa, kalifilta!

Hän selitti tarkalleen talon, missä hän asui, ja nousi sitten arvokkaasti ja levollisesti valtaistuimelta, käski Giafarin hajoittaa neuvottelun, viittasi jäähyväisiksi läsnäoleville ja läksi pois salista samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.

Mutta Giafar kiiruhti hänen jäljessään ja vei hänet juhlallisesti koristeltuun ruokasaliin, missä viidensadan hengen suuruinen kuoro alkoi laulaa kaikkein ihanimpia lauluja samassa hetkessä kun hän astui sisään. Seitsemän kultaista kynttiläkruunua riippui katosta ja niistä levisi valo, joka oli päivänvaloakin voimakkaampi. Seinillä kimaltelivat kultaukset ja jalokivet, ja keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä, joka oli täynnä mitä herkullisimpia ja hyvähajuisimpia ruokia.

Giafarin kehotuksesta hän kävi istumaan ja alkoi syödä, ja kaiken aikaa kuului palmupuiden muodostamasta lehdosta suloista soittoa, ja seitsemän nuorta, kaunista tyttöä leijaili sisään käsissään viuhkat, joilla he löyhöttelivät hänen kasvojansa ja tarjosivat hänelle ruokaa aterian kestäessä.

-- No, jos näen yhä vieläkin unta, niin on tämä kaikkein ihaninta unta, mitä maan päällä voi nähdä, ajatteli Abu Hassan.

Ja ilomielissään hän pyysi tyttöjä istumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan, vaikka he olivatkin niin ujoja, etteivät juuri uskaltaneet koskea mihinkään. Mutta silloin hän pani itse ruokaa heidän eteensä, laski leikkiä heidän kanssansa ja kysyi heidän nimiänsä.

Niin, ensimäinen oli nimeltään Kuutar, toinen Lilja, kolmas Kamelia, neljäs Annansilmä, viides Orvokki, kuudes Kirkassilmä ja seitsemäs Ruusunnuppu.

Ja hän oli niin kohtelias ja laski niin paljon leikkiä, että hän sai kaikki nauramaan, mitä he eivät koskaan ennen olleet tehneet, ja oikea kalifi, joka seisoi palvelijoiden takana piilossa, nauroi myöskin.

Kun ateria oli loppunut, niin Kuutar antoi merkin toisille orjille, ja nämä kiiruhtivat heti esille kantaen kultaista pesuvatia ja kukkasellista silkkipyyhettä. Abu Hassan kasteli kätensä vedessä, pyyhki ne silkkiliinaan ja nousi ylös.

Heti soittokunta alkoi soittaa marssia. Viereisen huoneen ovet avattiin selkoselälleen ja nuo seitsemän neitosta saattoivat Abu Hassanin sinne.

Tämä sali oli vieläkin loistavampi kuin edellinen. Kultaa ja jalokiviä säkenöi ikkunapuitteista, matto oli vihreätä samettia ja niin paksu, että olisi voinut luulla kävelevänsä pehmeässä ruohossa, ja kun kävi sohvapatjoille istumaan, niin tuntuipa siltä kuin olisi keinunut keveillä pilvillä.

Herkullisia hedelmiä oli pöydällä huoneen nurkassa, ja kun Abu Hassan kävi sohvaan istumaan, niin taaskin tuli seitsemän nuorta tyttöä juoksujalassa saliin, otti kultaiset hedelmämaljakot käsiinsä ja tarjosi hänelle. Mutta hän pyysi heitäkin istumaan viereensä, ja ilo kohosi yhä korkeammalle.

Täten aika kului nopeasti, eikä Abu Hassan huomannutkaan, että oli jo ilta. Silloin ovet avautuivat vielä kolmanteenkin saliin ja nuoret tytöt kuljettivat nyt hänet keskessään sinne.

Häikäisevä valomeri tulvahti täällä häntä vastaan, sillä neljätoista aitokultaista kynttiläkruunua valaisi salia. Täällä ei ollut katettua pöytää. Sen sijaan sinne tuli taaskin seitsemän valkeapukuista nuorta tyttöä, joilla oli helmiä ja kultakoristeita, ja kullakin oli kädessä kultainen viinimalja ja kultainen pikari.

Kun Abu Hassan oli käynyt istumaan kaikkein kauneimmalle, silkillä päällystetylle sohvalle, tulivat tytöt tanssien hänen luoksensa. Yksi joukosta astui piiristä esiin, laskeutui polvilleen maahan, kaatoi viiniä pikariin ja tarjosi sen hänelle.

Niin hyvää viiniä ei hän eläissään ollut juonut, ja kun hän tahtoi lisää, niin hän viittasi vain tanssiville tytöille, niin heti oli yksi heistä valmis täyttämään hänen pikarinsa.

Jotta tytöt saisivat levätä tanssin välillä, kutsui hän heidät viereensä istumaan ja hän jutteli ja laski leikkiä kaikkien kanssa. Sellaista iloa ei koskaan ennen ollut vallinnut Harun al Rashidin palatsissa.

Kun keskiyö lähestyi, arveli kuitenkin oikea kalifi, että iloa oli ollut riittämään asti. Salaa hän antoi merkin yhdelle valkeapukuisista tytöistä, antoi hänelle unipulverin ja käski tämän sekottaa sen Abu Hassanin viiniin.

Tyttö pani sen salaa siihen pikariin, joka hänellä oli kädessä, kaatoi sen täyteen viiniä ja tarjosi sen Abu Hassanille pyytäen, että hän tyhjentäisi tämän pikarin alamaistensa onneksi.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän. Eläkööt onnellisina ja tyytyväisinä minun valtikkani kunniaksi!

Mutta heti kun viimeinen pisara oli mennyt hänen kurkustaan alas, kaatui hän patjoja vasten ja vaipui yhtä sikeään uneen kuin silloinkin, kun hänet tuotiin palatsiin.

Harun al Rashid astui nyt palvelijoiden joukosta esiin yhdessä Giafarin ja Mesrurin kanssa ja hän lähetti kaikki tytöt ja orjat pois paitsi kahta, jotka saivat toimekseen tuoda Abu Hassanin omat vaatteet, pukea ne hänen ylleen ja viedä hänet sitten takaisin hänen omaan asuntoonsa.

Mutta kalifilla oli koko päivän ollut niin hauska, ettei hän tahtonut tähän lopettaa pilaansa. Hän tahtoi nähdä miten Abu Hassanin herätessä kävisi, ja sitä paitsi oli hän oppinut panemaan niin suurta arvoa häneen, että hän arveli velvollisuudekseen antaa hänelle jonkinmoisen selityksen.

Puettuna kalifin pukuun ja Giafarin seuraamana hän läksi siis kantajien jäljissä Abu Hassanin taloon.

Kun he olivat saapuneet perille, niin kolkuttivat orjat talon ovelle, ja hetken kuluttua näkyi tulta ikkunasta. Abu Hassanin vanha äiti oli herännyt kolkutukseen ja tuli nyt avaamaan ovea, lamppu kädessä.

Mutta hän peräytyi kauhusta nähdessään poikansa kankean ruumiin, jota kaksi vierasta miestä kantoi, ja kalifin heidän jäljessään koko kuninkaallisessa komeudessaan. Hän oli ollut hyvin huolissaan, kun Abu Hassan oli kadonnut kotoa, ja ihmetellyt suuresti sitä ihmeellistä lahjaa, jonka hän oli saanut pojaltaan, kalifilta, mutta nyt hän oli varmasti vakautunut siitä, että jotakin pahaa oli tapahtunut.

Mutta kalifi rauhoitti häntä.

-- Älä pelkää, hyvä vaimo! sanoi hän. Päästä meidät vain poikasi huoneeseen, jotta voimme laskea hänet vuoteeseen makaamaan, niin selitän sinulle koko jutun.

Vaimo astui edeltä ja molemmat miehet kantoivat Abu Hassanin vuoteeseen. Sitten orjat läksivät pois. Mutta Harun al Rashid ja Giafar jäivät taloon.

-- Nyt, sanoi kalifi, saat tietää, miksi me olemme täällä.

Ja hän kertoi sitten koko jutun alusta alkaen, siitä saakka kun Abu Hassan ensin kohtasi hänet sillalla aina siksi kunnes hän toisen kerran juotti hänelle unijuomaa, ja kehui sitten hänen älykkäisyyttään ja sukkeluuttaan ja miten paljon huvia hän oli tuottanut hänelle.

-- Mutta tämä pila ei ole täydellinen, jollen saa olla mukana näkemässä hänen heräämistänsä. Sentähden pyydän saada jäädä tänne yöksi. Sitä paitsi haluan aamulla päästä sellaiseen paikkaan, josta voin hänen huomaamattaan nähdä ja kuulla kaikki. Mutta lupaa, ettet anna meitä ilmi.

Abu Hassanin äiti oli tietysti kovin mielissään kalifin ystävällisyydestä ja kiiruhti laittamaan kuntoon korkealle vieraalle yösijaa.

Varhain seuraavana aamuna hän herätti heidät ja osoitti heille paikan erään esiripun takana, joka erotti Abu Hassanin makuusuojan hänen pukuhuoneestansa. Sinne he saattoivat kuulla joka sanan makuuhuoneesta ja esteettömästi nähdäkin esiripussa olevien ratkeamien kautta.

Giafar antoi nyt Abu Hassanin äidille sienen, joka oli kastettu etikkaan, ja neuvoi häntä miten hänen tuli pitää sitä poikansa nenän alla saadakseen hänet heräämään. Vanha vaimo tekikin niinkuin häntä neuvottiin ja vetäytyi sitten nopeasti pois vuoteen äärestä.

Kaikkein ensiksi kuului kova aivastus, sitten Abu Hassan avasi silmänsä ja katseli unisena ympärilleen.

-- Giafar! huusi hän. Mesrur! Ettekö kuule?

Hetken aikaa hän makasi ja odotti, mutta sitten hän alkoi taas huutaa, joskin toisia nimiä.

-- Kuutar! Orvokki! Annansilmä! Ruusunnuppu!

Kun ei kukaan saapunut, tuli hän hyvin hämillensä, kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään otsaansa selvitelläkseen ajatuksiaan.

-- Missä ovat kaikki minun orjani? mutisi hän itsekseen. Kyllä minä heitä vielä opetan. Ja missä ovat kaikki muutkin, jotka eilen olivat niin ihmeen kohteliaita? Ovatko he nukkuneet yli ajan?

Mutta kun hän sai silmänsä oikein auki ja oli ehtinyt katsella tarkemmin ympärilleen, hämmästyi hän entistään enemmän. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisikin ollut taas siinä samassa huoneessa, jossa hän asui ennen ollessaan Abu Hassan. Mutta kuinka se oli mahdollista, nyt kun hän oli tullut kalifiksi? Varmaan hän uneksi vielä.

No, kyllä siitä on helppo ottaa selkoa. Hän puraisi sormeensa niin kovasti, että veri alkoi juosta ja valui alas vaatteille ja hän itse huudahti tuskasta.

Ei, ei hän enää nukkunut. Sitten varmaan hänen mielikseen oli huone järjestetty samanlaiseksi, kuin hänellä oli ennen kotonaankin ollut. Mutta oliko tuo nyt laita, että hänet jätettiin näin yksin. Ja hän alkoi huutaa niin kovaan kuin hän jaksoi:

-- Giafar! Mesrur! Missä te olette? Kiiruhtakaa tänne!

Kalifi ja Giafar olivat pakahtua nauruun esirippunsa takana.

Mutta kun Abu Hassan ei lakannut huutamasta, vaan oli herättää kaikki naapuritkin melullansa, niin hänen äitinsä meni hänen luokseen ja kysyi mitä ihmeen peliä hän piti.

Abu Hassan mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, ojensi itsensä suoraksi ja teki kopean liikkeen kädellänsä.

-- Keneksi luulet minua, koska uskallat täten minua kohdella? kysyi hän.

-- Keneksikö luulen sinua! toisti äiti. Kukapa muu sinä olisit kuin minun rakas poikani, Abu Hassan?

Mutta silloin Abu Hassan vimmastui.

-- Mitä sinä uskallat väittää? huusi hän. Etkö tiedä, etkö näe, että minä olen kalifi, kaikkien oikeauskoisten hallitsija? En minä ole Abu Hassan. Allah on korottanut minut valtaistuimelle, jotta tuomitsisin ihmisiä lain ja oikeuden mukaan. Enkö muka lähettänyt sinulle eilen sormusta sormestani ja käskenyt viedä terveiset pojaltasi, kalifilta, jotta sinäkin saisit tietää, mihin arvoon olin korotettu.

-- Kyllä, sen sinä teit, änkytti vanha vaimo. Mutta hän ei ehtinyt sanoa sen enempää, sillä samassa Abu Hassan seisoikin suorana hänen edessään etusormi ojossa.

-- Sinä siis tunnustat? huusi hän. Polvistu siis ja pyydä anteeksi, kun uskalsit minua puhutella niin röyhkeästi!

Olihan siinä selvä todistus, että hän oli kalifi, koska äitikin tunnusti saaneensa sormuksen.

Mutta vanha äiti pudisti päätään ja koetti puhua hänelle järkeä. Hän pyysi ettei hän ajattelisi enää eilistä päivää. Pitihän hänen huomata, ettei hän nyt enää ainakaan ollut kalifi. Makasihan hän omassa vuoteessansa, omissa vaatteissansa. Kaikki esineet huoneessakin olivat hänen omiaan, ja ikkunastahan hän saattoi nähdä naapurien talot. Ja pitäisihän hänen tuntea myös oma äitinsä, joka oli aina ollut hänelle rakas.

Vähitellen Abu Hassan tuli rauhallisemmaksi. Hän alkoi ymmärtää, että jotakin hullua varmaan oli tapahtunut.

-- Voi, rakas äiti, sanoi hän, minustapa tuntuu melkein siltä, kuin sinä olisitkin oikeassa. Enhän minä voi olla kukaan muu kuin Abu Hassan vain. Varmaan en ollut aivan viisas.

Mutta kun hän rupesi muistelemaan kaikkia kalifin palatsin ihanuuksia, loistavia saleja, joissa hän oli saanut hallita, kaikkia visiirejä ja emiirejä, jotka polvistuivat hänen eteensä, Kuutarta, Orvokkia, Ruusunnuppua ja kaikkia muita, jotka olivat häntä palvelleet ja auttaneet, niin ajatukset alkoivat pyöriä sekaisin hänen päässänsä.

-- Mutta olenpa sittenkin kalifi, huudahti hän ukkosäänellä ja iski nyrkkinsä pöytään. Minä opetan sinua, sinä vanha noita, osoittamaan kunnioitusta kaikkien oikeauskoisten hallitsijalle!

Hän aikoi hyökätä äitinsä kimppuun kurittaakseen häntä. Mutta samassa oikea kalifi työnsi esiripun syrjään ja seisoi kuninkaallisessa komeudessaan Abu Hassanin edessä, kalifin vaippa hartioilla. Nyt Abu Hassan aivan kivettyi. Hän näki heti paikalla, että Harun al Rashid, oikeauskoisten oikea hallitsija seisoi hänen edessänsä, ja hän vapisi pelosta ajatellessaan, että hän itse oli tahtonut esiintyä kalifina. Mutta samassa, kun hän ymmärsi, että Harun al Rashid oli huoneessa, tunsi hän myöskin hänet siksi kauppiaaksi, joka oli ollut hänen vieraanaan, ja hän alkoi aavistaa, miten kaikki oli käynyt.

Sanaakaan sanomatta hän vihdoin polvistui maahan ja nosti ristiin pannut kätensä kalifia kohti.

-- Nouse ylös! sanoi kalifi ja auttoi hänet ystävällisesti ylös. Ei sinulla ole syytä pyytää minulta armoa. Päin vastoin pitää minun pyytää sinulta anteeksi, kun olen sinun kustannuksellasi huvitellut.

Sitten hän kertoi, miten hänen oli tehnyt mieli täyttää Abu Hassanin toive ja antaa hänen olla päivän kalifina, ja kuinka paljon huvia hänellä oli ollut nähdessään, miten hän täytti tehtävänsä oikeauskoisten hallitsijana.

-- Niin, kiitos avusta! lopetti hän puheensa ja puristi Abu Hassanin kättä. Olipa oikein ihanaa, kun kerrankin sain levätä hallitustoimistani kokonaisen päivän, varsinkin kun sain sijaisen, joka hoiti tehtäviä niin hyvin kuin sinä.

Abu Hassan nauroi nyt itsekin koko jutulle ja oli mielissänsä, että hän oli saavuttanut hallitsijansa suosion. Ja hänen ilonsa muuttui vieläkin suuremmaksi, kun kalifi ehdotti hänelle, että hän muuttaisi äitinsä kanssa palatsiin asumaan ja lupasi antaa hänelle oman huoneustonkin. Hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin silloin tällöin pitää hänelle seuraa ja huvittaa häntä hauskoilla jutuillaan. Abu Hassan suostui tähän, eikä hänen koskaan tarvinnut sitä katua. Sillä kalifi oli aina hänelle armollinen ja ystävällinen. Ja siten leikki oli kaikille mieleen ja sai hyvän ja onnellisen lopun.

KALASTAJA JA HENKI.

Olipa kerran vanha kalastaja, jolla oli vaimo ja kolme lasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hän koetti kalastuksella elättää perhettään niin hyvin kuin taisi. Joka päivä hän laski verkkonsa neljästi mereen, mutta saalis oli enimmäkseen hyvin huonoa.

Eräänä päivänä hän läksi taaskin keskipäivän aikana merenrantaan ja laski verkkonsa veteen. Hän odotti kunnes se oli laskeutunut pohjaan, ja kun hän alkoi vetää sitä jälleen ylös, tunsi hän, että se oli kovin raskas. Hän veti sitä kaikin voimin ja iloitsi jo mielessänsä, että vihdoinkin onni oli häntä suosinut ja verkkoon tarttunut oikein kosolta kaloja. Mutta kylläpä hän ällistyi, kun verkossa ei ollut ainoatakaan kalaa, vaan sen sijaan vanhan aasin raato, joka oli repinyt verkon monesta kohti rikki.

Pahoilla mielin kalastaja irrotti aasin verkosta, korjasi rikkinäiset kohdat ja laski sen uudestaan mereen rukoillen Jumalalta nyt parempaa kalaonnea.

Tuskin verkko tälläkään kertaa oli painunut veteen, niin kalastaja alkoi vetää sitä ylös, ja se tuntui vieläkin raskaammalta kuin edellisellä kerralla. Kalastaja luuli taaskin saavansa koko kantamuksen kaloja, mutta pahastipa hän jälleen pettyi, kun verkkoon olikin tarttunut vain kiviä ja liejua.

Hän puhdisti verkon ja huokasi istuessaan meren rannalla:

-- Jumalalla ei suinkaan ole aikaa ajatella minua, koska hän niin kokonaan on hyljännyt minut!

Sitten hän heitti verkkonsa jälleen mereen ja rukoillen Jumalalta parempaa kalaonnea hän katseli, miten se hiljalleen vaipui syvyyteen.

Tälläkin kertaa verkko tuntui heti hyvin raskaalta, mutta kun hän veti sen ylös, niin ei siinä ollutkaan muuta kuin lasinsiruja. Ja alakuloisena hän alkoi taas puhdistaa verkkoansa.

Kolme kertaa hän oli jo turhaan heittänyt verkkonsa veteen, mutta hän päätti vielä kerran koettaa. Eiköhän Jumala häntä vihdoin armahtaisi ja antaisi hänelle edes hiukan saalista. Eihän hän voinut sallia, että hänen vaimonsa ja lapsensa kuolisivat nälkään.

Hän heitti siis vielä viimeisen kerran verkon veteen, ja hetken kuluttua se tuntui jälleen raskaalta. Kun hän sai verkon ylös, niin hän huomasi, ettei siinä tälläkään kertaa ollut kaloja, mutta sen sijaan raskas vaskipullo, joka sisälsi jotakin nestettä. Pullo oli tarkasti suljettu sinetillä. Kalastaja oli mielissään tästäkin saaliista, sillä saisihan hän sillä hiukan rahaa, kun hän sen möisi markkinoilla.

Kalastaja irroitti pullon verkosta ja koetti avata sitä. Kun hän vihdoin sai sen auki, yritti hän kaataa siitä nestettä käteensä, mutta vaikka hän olisi kallistellut pulloa kuinka paljon tahansa, niin eipä siitä sittenkään lähtenyt mitään. Ihmeekseen hän huomasi vain, että paksu savu alkoi nousta pullosta ja kohota aina ylös taivaaseen asti. Ja kun pullo vihdoin oli tyhjä, niin koko seutu oli paksun savun peitossa.

Vähitellen savu alkoi vetäytyä kokoon ja muodostua pilviksi, ja äkkiä kalastaja ihmeekseen näki edessään hirveän jättiläisen, jonka pää ylettyi pilviin asti, mutta jalat koskettelivat maata. Pää oli niin suuri kuin kirkon kupu, kädet ikäänkuin heinähankoja, suu kuin kallioluola, hampaat kuin kivilohkareita ja silmät kuin kaksi suunnatonta lamppua.