Chapter 1

Produced by Marja and Kalevi Polamo

TUHANNEN JA YHDEN YÖN TARINOITA III

Toimittanut

Helmi Krohn

Nuorten Kirjoja N:o 18.

Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1920.

SISÄLLYS:

Päivä kalifina Kalastaja ja henki Epäilevä sulttaani Pieni tuomari Kuningas Mahmud ja leipuri

PÄIVÄ KALIFINA.

Kalifi Harun al Rashidin aikana eli Bagdadissa kauppias, joka oli hyvin rikas ja hyvin itara.

Hänellä oli yksi ainoa poika, jonka nimi oli Abu Hassan. Häntä kasvatettiin hyvin ankarasti. Hän sai käydä huonoissa vaatteissa aivankuin köyhän miehen poika ja syödä yhdessä työmiesten kanssa; huvituksia ei tullut koskaan kysymykseenkään, mutta sen sijaan hän sai selkäänsä ja nuhteita, jollei hän kyllin ahkerasti työskennellyt.

Usein Abu Hassan ajatteli alakuloisena toisia nuoria miehiä, jotka kävivät hienosti puettuina ja elivät iloista elämää, vaikka heidän vanhempansa olivat paljoa varattomammat kuin hänen omansa, ja hän olisi mielellään antanut puolet perinnöstänsä, jos hän olisi saanut olla heidän asemassaan.

Mutta kun Abu Hassan oli viidenkolmatta vuoden vanha, kuoli hänen isänsä. Poika oli vihdoinkin vapaa ja sai käyttää suurta omaisuuttansa miten itse vain halusi.

Nyt hän tahtoi nauttia elämästä. Mutta olipa hän noina puutteen ja kärsimyksen aikoina oppinut yhtä ja toista ja tullut varovaisemmaksi, kuin mitä hän muuten varmaan olisi ollut, ellei hän olisi tuntenut rahan arvoa.

Eräänä aamuna hän meni äitinsä luo, jota hän hellästi rakasti, ja kysyi häneltä neuvoa, miten hän parhaiten järjestäisi elämänsä. Hän sanoi tahtovansa elää yhtä iloisesti ja huolettomasti kuin muutkin nuoret miehet. Mutta hän pelkäsi, ettei hän voisi elää varojensa mukaan kerran vauhtiin päästyänsä ja siksi hän päätti jakaa omaisuutensa kahteen yhtä suureen osaan. Toisen osan varoistaan hän käyttäisi maatilojen ostamiseen, joita ei ollut helppo myödä, ja toisen osan huvituksiinsa. Jos hän kadottaisikin sen osan omaisuuttansa, niin se ei olisi niin vaarallista. Olihan hän joka tapauksessa saanut elää iloisesti, ja jäljelle jäisi sittenkin niin paljon, että hän saattaisi elää rauhassa lopun elämäänsä.

Äiti taputti poikaansa päälaelle ja arveli, että hän teki oikein. Hän iloitsi siitä, että poika, jonka koko lapsuus oli ollut niin ilotonta, saisi nyt hiukan korvausta, ja ajatteli vain ilolla poikansa huvituksia, vaikka ne riistivätkin häneltä hänen seuransa.

Poika tekikin niinkuin hän oli sanonut, osti maatiloja puolella omaisuudellaan ja käytti toisen puolen huvituksiin.

Nytpä vasta iloinen elämä alkoi. Hän otti osaa jos jonkinlaisiin huveihin. Hän antoi koristaa talonsa kallisarvoisilla matoilla, huonekaluilla ja taloustarpeilla. Hän hankki itselleen hienoja vaatteita ja jalokiviä, ja ystäviä hän sai vaikka kuinka paljon.

Vihdoin vanhan äidin mielestä talo kävi liian rauhattomaksi, sillä juhlia ja huvituksia riitti siellä yöt päivät, ja hän muutti asumaan pieneen taloon, jonka hän omisti kaupungin laidassa. Mutta silloin Abu Hassanin elämä muuttui vieläkin hurjemmaksi. Sellaisia juhlia kuin hänen talossansa ei ennen oltu nähtykään, ja kaikki rikkaat nuoret miehet etsivät kilvan hänen seuraansa, sillä ei missään ollut niin hauska olla kuin hänen luonansa. Sellaista komeutta kuin Abu Hassanin talossa ei ollut missään muualla, eikä muualla missään ollut niin iloista, ystävällistä ja vierasvaraista isäntääkään.

Hän auttoi jokaista joka vain apua tarvitsi, ja koko kaupunki kilvan ylisti häntä. Eipä ollut ketään muuta nuorta miestä, jota kaikki olisivat niin suuresti ihailleet ja rakastaneet kuin häntä, ja hän ajatteli mielissään monia uskollisia ystäviänsä.

Mutta eräänä päivänä tuli hänen taloudenhoitajansa hänen luoksensa ja pyysi saada enemmän rahaa.

-- Mitä! huudahti Abu Hassan, olenhan antanut sinulle kaikki varani ja käskenyt sinua hoitamaan niitä järkevästi.

-- Enhän minä ole voinut säästää, kun sinä tahdoit niin komeasti elää! vastasi taloudenhoitaja.

Ja sitten hän näytti Abu Hassanille, että rahat olivat rehellisesti käytetyt hänen omiin tarpeihinsa. Parissa vuodessa oli Abu Hassan siten kuluttanut loppuun toisen puolen suurta perintöänsä.

Surumielin läksi nyt Abu Hassan äitinsä luo ja kertoi hänelle asian laidan. Hänen oli pakko asettaa elämänsä aivan toiselle kannalle, jos mieli saada rahansa riittämään loppuelämäksensä, ja hänestä tuntui varsinkin kovin ikävältä ajatella, ettei hän enää entiseen tapaansa voisi seurustella monien ystäviensä kanssa, jotka olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi.

Mutta äiti lohdutti häntä niin hyvin kuin hän taisi.

-- Minä muutan jälleen asumaan sinun luoksesi, sanoi hän, ja jos järkevästi elämme, niin tulemme erittäin hyvin toimeen niillä varoilla, jotka sinulla vielä on jäljellä, jollet voikkaan viettää enää yhtä suuria juhlia kuin ennen. Ja mitä ystäviisi tulee, niin he kyllä kutsuvat nyt vuorossaan sinut luoksensa, kun he saavat tietää, ettei sinulla enää ole siihen varaa.

Nuo viimeiset sanat hän lausui kuitenkin hiukan pilkallisesti hymyillen, sillä hän oli nähnyt elämässä jo yhtä ja toista ja tiesi, etteivät kaikki ystävät olleet luotettavia.

He tekivät niinkuin äiti oli ehdottanut. Äiti muutti pojan luo asumaan. Poika erotti useimmat palvelijoistansa, möi hevosensa ja vaununsa ja supisti elämäänsä kaikella tavalla.

Mutta kun hänen ystävänsä kuulivat puhuttavan tästä muutoksesta, niin he luulivat hänen tulleen aivan köyhäksi, eikä hän sen jälkeen enää ollut heidän mielestään yhtä mieluisa ja hupainen kuin ennen.

Kun he tapasivat hänet kadulla, niin heillä oli aina niin kiire, etteivät he ennättäneet puhua hänen kanssansa. Muutamat eivät yhtään häntä huomanneetkaan, vaikka hän tuli suoraan heitä vastaan, eikä mitään kutsujakaan saapunut, vaikka Abu Hassan olisi kuinka kärsivällisesti tahansa odottanut niitä.

Vihdoin hän ei malttanut olla valittamatta äidillensä ja kysyi ihmeissänsä, mikähän saattoi olla syynä siihen, ettei kukaan hänen ystävistänsä enää tullut häntä tervehtimään.

Äiti hymyili ja nyökkäsi päätään merkitsevästi.

-- Niin, niin, sanoi hän, melkeinpä minä sitä aavistin. Mutta sellaisia ystäviä kuin nuo sinun ystäväsi näyttävät olleen, ei maksa vaivaa surra. Voitpa olla iloinen, että niin vähällä opit tietämään millaisia he oikeastaan ovat.

Mutta Abu Hassan suuttui ja puolusti ystäviänsä. Niin huonoja he eivät olleet, että he hylkäisivät hänet. Heillä oli tietysti pätevät syyt, miksi he eivät olleet käyneet hänen luonansa, ja osoittaakseen äidilleen olevansa oikeassa, hän aikoi panna heidät koetukselle. Hän päätti sanoa heille tulleensa perin köyhäksi ja pyytää heiltä apua, niin silloin äiti saisi nähdä, etteivät he olleet unohtaneet häntä.

Abu Hassan läksi lähimmän ystävänsä luo, mutta tämä vastasi, ettei hän tällä kertaa voinut häntä auttaa, sillä hän oli itsekin rahapulassa.

Ja kuitenkin Abu Hassan näki suuren kasan kultarahoja pöydällä.

Toisella, jonka luo hän läksi, ei ollut aikaa häntä puhutella.

Kolmas katsoi häneen oudosti ja kysyi kuka hän oli. Hänen oli aivan mahdotonta muistaa nähneensä häntä ennen.

Neljäs käski sanoa hänelle, että hän oli matkoilla, vaikka Abu Hassan näki hänet ikkunassa. Ja viides käski palvelijoidensa heittää hänet ulos ovesta.

Abu Hassan kävi siten kaikkien ystäviensä luona, mutta ei ainoakaan antanut hänelle pienintäkään apua. Kaikki käänsivät vain hänelle selkänsä, eivätkä ajatelleet yhtään sitä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota hän oli osoittanut heille niin runsaasti. Äiti oli oikeassa. Ihmisellä on ystäviä yllinkyllin, kun onni häntä suosii, mutta harvat pysyvät uskollisina onnettomuuden kohdatessa.

Ja Abu Hassanin mieli katkeroittui hänen tehdessään tämän huomion. Hän ei tahtonut enää koskaan tulla tekemisiin näiden viekkaiden ihmisten kanssa. Hän ei luottaisi enää keneenkään. Ja hän antoi sen pyhän lupauksen, ettei kukaan Bagdadin asukkaista pääsisi enää hänen taloonsa eikä saisi nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa.

Hän sulkeutui nyt omaan taloonsa ja eli siellä äitinsä kanssa hiljaista elämää. Mutta hänen entinen hilpeä mielensä oli kadonnut, ja hän näytti niin synkältä ja miettivältä, että äiti alkoi tulla levottomaksi.

-- Hae itsellesi seuraa, poikaseni! sanoi äiti. Voithan löytää uusia ystäviä ja ehkäpä lopulta tapaat sellaisiakin, jotka ovat hyviä ja vilpittömiä.

Mutta Abu Hassanin kokemukset olivat niin katkeria, ettei hänen tehnyt mielensä yrittää uudestaan.

Eräänä päivänä hän kuitenkin pyysi äitiään varustamaan oikein hienon aterian kahdelle hengelle.

-- Olen keksinyt hyvän tuuman, sanoi hän. Tosin olen pyhästi luvannut, etten kestitse ainoatakaan Bagdadin asukasta enää talossani, mutta mikä estää minua kutsumasta luokseni muukalaisia. Olen aikonut kehottaa matkustavaisia, jotka tulevat kaupunkiin, tulemaan luokseni. Heidän parissaan on varmaan paljon kokeneita ihmisiä, ja luulenpa saavani paljon huvia heidän seurastansa. Mutta jotta en pettyisi heidänkin suhteensa, niin aion panna heille sen ehdon, etteivät he koskaan saa toistamiseen tulla talooni, eikä kutsua minua myöskään luoksensa, sillä minä en tahdo enää koskaan kiintyä mihinkään elävään olentoon.

Äiti tuli iloiseksi, kun poika oli keksinyt jotakin, joka voisi tuottaa hänelle huvia, ja lupasi heti pitää huolta ateriasta. Sillä välin Abu Hassan läksi ulos etsimään sopivaa vierasta.

Matkustavien piti aina kulkea leveän sillan yli päästäkseen itse kaupunkiin, ja tänne sillan korvaan asettui Abu Hassan nyt tarkastelemaan ohikulkevia. Moni sai kulkea häiritsemättä hänen ohitsensa, mutta kun hän vihdoin näki miehen, jonka kasvot näyttivät hänestä viisailta ja miellyttäviltä, niin hän astui hänen luokseen ja kutsui hänet kotiinsa illalliselle, samalla kun hän selitti, että tuttavuuden täytyi rajoittua tähän ainoaan kertaan.

Vieras suostui mielissään Abu Hassanin pyyntöön, ja seurasi häntä kotiin.

Siellä he viettivät iltansa iloisesti, söivät, joivat ja juttelivat, kunnes yö tuli ja isäntä ohjasi vieraansa huoneeseen, missä vuode oli varattuna häntä varten. Seuraavana aamuna miehet erosivat iäksi.

Mutta parin päivän kuluttua Abu Hassan läksi jälleen sillalle ja kutsui luokseen uuden vieraan, ja siten hän hankki itselleen monta hauskaa hetkeä. Hän tuli iloiseksi taas mieleltänsä, ja jokainen, joka oli vieraana hänen talossansa, olisi mielellään tullut toisenkin kerran. Mutta heitä ei koskaan kutsuttu uudestaan. Vaikka Abu Hassan olisi ollut kuinka mieltynyt tahansa vieraaseensa, niin ei hän sittenkään luopunut päätöksestään ja jos hän sattumalta kohtasi hänet kadulla, niin hän väistyi aina hänen tieltään.

Eräänä päivänä, kun Abu Hassan tapansa mukaan seisoi sillalla ja etsi jotakuta, jonka hän voisi kutsua vieraaksensa, näki hän muukalaisen, jonka ulkomuoto häntä suuresti miellytti.

Se oli suuri, komea mies, joka astui pystypäisenä, ja jonka kasvojenpiirteet olivat jalot ja hienot. Mutta hänen pukunsa oli aivan tomussa ja kasvojenilme väsynyt.

Päättävästi Abu Hassan astui hänen luokseen.

-- Herra, sanoi hän ja kumarsi kunnioittavasti, minä näen, että olet väsynyt matkastasi. Jos tahtoisit tulla kotiini levähtämään, niin tekisit minulle suuren ilon. Se minun täytyy kuitenkin edeltäpäin sinulle ilmoittaa, etten voi pitää sinua luonani kauemmin kuin päivän, sillä olen pyhästi luvannut, etten samaa vierasta kutsu kuin kerran talooni.

Matkustaja ei ollut kukaan muu kuin itse kalifi Harun al Rashid, joka kauppiaan valepuvussa oli matkustellut suurvisiirinsä, Giafarin, kanssa ympäri maata ottaaksensa selkoa alamaistensa elämästä ja oli juuri paluumatkalla palatsiinsa.

Häntä huvitti Abu Hassanin merkillinen kutsu, ja kun miehen kasvot häntä miellyttivät, niin hän päätti seurata hänen mukanansa.

-- Kiitos, sanoi hän, seuraan mielelläni sinua, mutta sillä ehdolla, että ulotat vieraanvaraisuutesi palvelijaanikin.

Samalla hän viittasi Giafarille, joka oli astunut pari askelta hänen jäljessänsä, mutta nyt kiiruhti herransa rinnalle.

Koska Giafar näytti rehelliseltä ja siivolta palvelijalta, vieläpä varsin herrasmaiseltakin, niin ei Abu Hassanilla ollut mitään sitä vastaan, ja iloisesti jutellen kaikki kolme astuivat hänen asunnollensa.

Kalifi huomasi, että Abu Hassan oli erittäin miellyttävä nuori mies, ja mitä vieraanvaraisin isäntä. Pöytä oli katettu, kun he saapuivat perille, ja täynnä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta parhaana ruuan höysteenä olivat Abu Hassanin leikkipuheet ja hyvä tuuli. Ja kun he olivat kyllikseen syöneet, niin haki Abu Hassan hyvää viiniä ja tarjosi sitä vieraillensa.

-- Tavallisissa oloissa ei meillä muhamettilaisilla ole lupa juoda viiniä, sanoi hän, mutta juhlat ovat poikkeuksia, ja tänään on minulla juhla.

Puhuessaan Abu Hassan kaatoi viiniä laseihin, ja koska sekä kalifi että Giafar pitivät hyvästä ruuasta ja juomasta, niin he joivat hyvällä halulla. Mieliala kävi yhä iloisemmaksi, ja he nauroivat aivan pakahtuaksensa kaikille Abu Hassanin hauskoille jutuille. Mutta lopulta kalifi ei voinut enää hillitä uteliaisuuttansa, vaan kysyi Abu Hassanilta, miksikä hän niin omituisella tavalla kutsui luokseen vieraita suoraan kadulta ja miksei hän useamman kerran halunnut olla heidän seurassansa.

Abu Hassan kertoi asian alusta alkaen salaamatta mitään, ja sanoi ettei hän voinut enää luottaa keneenkään ihmiseen, kun hänen ystävänsä olivat pettäneet hänet niin häpeällisesti, ja että hän oli nyt asettanut elämänsä niin, että hän saattoi tyytyväisenä ja iloisena elää ilmankin heitä.

Kun kalifi kuuli tämän tunnustuksen, niin hänen ihailunsa kohosi vielä entistä enemmän.

-- Minä ihailen sinua todellakin, sanoi Harun al Rashid, sillä en koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään, joka olisi järjettömästi tuhlannut varojansa, mutta kyennyt ajoissa hillitsemään halunsa, ennenkuin oli joutunut perikatoon. Mutta myönnäpä kuitenkin, että joskus olet tyytymätön ja saat taistella halujasi vastaan!

Mutta Abu Hassan vastasi kieltävästi. Hän vakuutti olevansa täysin tyytyväinen, eikä toivovansa mitään muutosta elämässänsä.

Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt kalifia. Hän oli suuresti mieltynyt viisaaseen ja hauskaan isäntäänsä, ja olisi mielellään jollakin tavalla osoittanut hänelle suosiotaan. Siksipä hän ei tyytynytkään tähän vastaukseen, vaan jatkoi kyselyjään ja tiedustelujaan.

-- Rakas ystävä, ei ole mahdollista, että olisit täydellisesti tyytyväinen, sanoi hän. Jokainen ihminen haluaa jotakin, jota hänen on mahdoton saavuttaa, ja jos voisin auttaa sinua, jotta saisit jonkun toiveesi täytetyksi, niin olisin hyvin iloinen. Tosin olen vain kauppias Stambulista, mutta minä olen rikas ja minulla on paljon vaikutusvaltaa. Sano suoraan, eikö mikään toive mielessäsi päily?

Vieraan erinomainen ystävällisyys ilahdutti Abu Hassania ja hän puristi sydämellisesti hänen kättänsä.

-- Usko minua, sanoi hän, minä olen aivan tyytyväinen ja onnellinen, ja jos jotakin toivoisinkin, niin sitä et kuitenkaan voisi minulle hankkia.

-- Mutta voisithan ainakin sanoa, mitä se on, pyysi kalifi.

-- Te nauratte vain minulle jos sen sanon.

Toiset lupasivat olla nauramatta.

-- No, voinhan sen sitten vaikka sanoakin, sanoi Abu Hassan. Niin, minä toivoisin, että saisin olla yhden päivän kalifina, sillä minäpä tiedän yhtä ja toista, mistä hyvällä hallitsijallamme, Harun al Rashidilla, ei ole aavistustakaan.

-- Mitä sinä silloin tekisit? kysyi kalifi.

-- Sen minä sanon sinulle. Tiedäthän, että kaupunkimme on jaettu kortteleihin, ja joka korttelilla on oma moskeansa, joka moskealla imaninsa, jonka tulee hoitaa jumalanpalvelusta ja olla hyvänä esimerkkinä seurakuntalaisillensa. Mutta meidän korttelimme imani ei täytä laisinkaan velvollisuuttansa. Hän ei selitä yhtään koraania, mutta sen sijaan hän on hyvin kärkäs selittämään kanssaihmistensä sanoja ja tekoja huonolla tavalla, panettelee ja pitää heitä kovassa kurissa ja ottaa vastaan lahjoja. Jos olisin kalifi, niin ensi työkseni määräisin hänelle neljäsataa raippaa jalkapohjiin ja sitten antaisin hänen ratsastaa aasin selässä ympäri kaupunkia istuen takaperin sen selässä, aasin häntä ohjaksinaan, ja mies, joka taluttaisi häntä, saisi huutaa: "Ratsastakoon takaperin se, joka selittää takaperin Jumalan sanaa." Toiseksi määräisin kaksisataa raipaniskua kullekin noista neljästä kauppiaasta, jotka asuvat tuossa kadun toisella puolen ja sekottavat hiekkaa jauhoihin ja myövät sitä sitten köyhille. Ja kolmanneksi työkseni tekisin kepposet entisille ystävilleni.

-- Millaiset ne kepposet olisivat? kysyi kalifi.

-- Sitä en tiedä. Mutta kyllä kai minä keinon keksisin, jos vain pääsisin kalifiksi, sanoi Abu Hassan.

-- Niin, niin, kukapa tietää, mitä voi tapahtua!

Kalifi nyökkäsi päätään ja nauroi. Abu Hassanin toiveet huvittivat häntä suuresti ja hän alkoi tuumia, miten hän voisi ne täyttää. Pila oli hyvä, eikä uusi kalifi hoitaisi niinkään hullusti tointansa, sillä hän puhui sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Voisipa todellakin olla huvittavaa nähdä miten hän käyttäytyisi.

-- Rakas ystäväni, sanoi hän, sinun toiveesi miellyttää minua niin suuresti, että todellakin toivoisin voivani sen täyttää. Mutta ainakin voimme juoda sen onneksi!

Hän tarttui itse viinikannuun ja kaatoi toisillekin. Samassa hän viittasi ulos ikkunasta kadulle, josta kuului melua, ja kun Abu Hassan kiiruhti ikkunan luo katsoakseen mitä ulkona tapahtui, niin kalifi sekotti unipulverin Abu Hassanin viinipikariin.

Sitten hän nosti pikarinsa ja joi isäntänsä maljan. Mutta tuskin Abu Hassan oli laskenut pikarinsa jälleen pöydälle ja käynyt istumaan entiselle paikallensa, niin hän tunsi päätänsä pyörryttävän. Hän vaipui kokoon istuimelleen, pää painui alas rinnalle ja hän nukahti sikeään uneen.

Kalifi viittasi Giafarille ja käski hänen heti mennä hakemaan pari vahvaa kantajaa. Hetken kuluttua Giafar palasikin jo takaisin mukanaan kaksi orjaa, jotka nostivat Abu Hassanin olkapäilleen. He kantoivat hänet kuninkaalliseen palatsiin ja laskivat hänet sohvalle Harun al Rashidin omassa makuuhuoneessa.

Kun orjat olivat menneet, niin kamaripalvelijat käskettiin sisään ja he pukivat Abu Hassanin ylle kalifin yönutun, ja kantoivat hänet vuoteeseen, jossa hän sai nukkua levossa ja rauhassa.

Sitten Harun al Rashid käski koko hovinsa saapuville ja sanoi heille, että kaikkien tuli seuraavana päivänä kohdella Abu Hassania kuin oikeata kalifia, täyttää kaikki hänen käskynsä ja kunnioittaa häntä aivankuin Harun al Rashidia itseäänkin.

Kaikki läsnäolijat kumarsivat maahan saakka merkiksi, että he tottelisivat kalifin käskyä ja poistuivat sitten kukin tahollensa. Kalifi meni myös itse levolle.

Seuraavana päivänä hän nousi varhain ylös, sillä hän tahtoi itse olla näkemässä, kun Abu Hassan heräisi komeuteensa ja loistoonsa. Hän meni makuuhuoneensa viereiseen suojaan, jonka seinässä oli pieni ristikkoikkuna, ja siitä hän saattoi kenenkään huomaamatta tarkastella Abu Hassania ja seurata kepposensa menestymistä.

Juuri kun kalifi oli asettunut paikoillensa ikkunan ääreen, astuivat kaikki nekin, joilla oli tapana aamuisin käydä tervehtimässä kalifia itseänsä, Abu Hassanin luo. Siinä oli ministereitä ja visiirejä, hoviherroja ja virkamiehiä, kamaripalvelijoita ja orjia, ja kaikki he nyt asettuivat juhlallisina ja arvokkaina Abu Hassanin vuoteen ympärille. Ei kukaan edes uskaltanut vetää suutaan nauruun, sillä he tiesivät, että kalifi näki koko näytelmän, ja rankaisisi ankarasti sitä, joka uskaltaisi rikkoa hänen käskyänsä vastaan ja pilata hänen huvinsa.

Kun kukin oli asettunut paikallensa, astui Giafar esiin ja piteli hetken aikaa etikkaan kastettua sientä Abu Hassanin nenän alla ja vetäytyi sitten kiireesti taas paikoillensa.

Hassan aivasti, oikoi jäseniänsä ja avasi silmänsä. Ja samassapa hän nosti päänsä äkisti pystyyn ja katseli unimielissään ja hämillään ympärilleen. Missä hän oli? Miten hän oli tullut tänne? Samassa hän muistikin eilisen keskustelunsa kauppiaan kanssa. Varmaan hänen päässään pyörivät yhä nuo tyhjät puheet, miten hän oli toivonut saavansa olla yhden päivän kalifina, ja nyt tuo mielijohde varmaan sekaantui hänen unelmiinsakin. Ja siksipä hän laskeutui uudelleen alas päänalukselleen ja yritti nukkua.

Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Mesrur, orjien päällikkö, astui nyt hänen vuoteensa ääreen ja kumarsi syvään.

-- Suurivaltainen herra, kaikkien oikeauskoisten hallitsija, suvaitse jo nousta toimittamaan aamuhartauttasi, sillä aurinko nousee pian! sanoi hän.

Nyt Abu Hassan kohoutui jälleen vuoteellaan ja katseli hämmästyneenä ympärilleen, sillä kaikki, ihmiset, äänet, huone, päivänvalo, kaikki näytti hänestä niin todelliselta ja elävältä, ettei hän voinut enää luulla uneksivansa.

Mutta missä ihmeessä hän oli? Hän ei tuntenut ainoatakaan ihmistä ympärillänsä, ei edes Giafaria, sillä edellisenä päivänä hänellä oli ollut valepuku, irtoparta leuassa ja irtokulmakarvat kulmilla.

Äkkiä hänen silmänsä osuivat komeaan, kultakirjailtuun pukuun ja jalokivillä koristettuun turbaaniin, joita yksi orjista ojensi häntä kohti.

Tuohan oli Harun al Rashidin puku ja turbaani, nehän jokainen Bagdadin asukas tunsi!

Hän tarttui päähänsä. Oliko hän tullut hulluksi, vai olisiko Allah kuullut hänen toiveensa ja tehnyt hänestä kalifin? Kaikki hänen ympärillään kumarsivat hänelle maahan asti, ikäänkuin hän olisi ollut kalifi.

Mutta eihän se sittenkään voinut olla mahdollista! Tiesihän hän olevansa Abu Hassan, äitinsä poika eikä kukaan muu, vaikka harhakuvat hänen ympärillään näyttivätkin niin ihmeen eläviltä. Ja hän laskeutui jälleen maata.

Mutta rauhaa hän ei saanut. Tuskin hän oli painanut korvansa vasten tyynyä, kun Giafar astui hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, sanoi hän, et koskaan ennen ole nukkunut näin kauan. Aurinko on jo korkealla taivaalla ja rukoushetki on jo mennyt ohitse. Mutta suvaitse nyt nousta ja tulla neuvottelusaliin, sillä siellä odottavat sinua lähettiläät kaikista valtakunnan maakunnista, ja kansaa on keräytynyt idästä ja lännestä kuulemaan sinun viisaita tuomioitasi ja päätöksiäsi.

Hassan kohosi kyynärpäänsä varaan ja siveli silmiänsä. Mutta kun tuo harhanäky ei sittenkään kadonnut, niin hän huudahti niin kovasti, että ääni kuului aina ulos kadulle saakka:

-- Mutta missä ihmeessä minä olen?

Kaikki hoviherrat, ministerit ja orjat painoivat käden sydämelle ja kumartuivat maahan aivankuin tuulessa huojuvat kaislat.

-- Omassa palatsissasi, kaikkivaltias herra, vastasivat he.

Silloin viittasi Abu Hassan luokseen lähimpänä olevan orjan.

-- Sano minulle suoraan, keneksi sinä luulet minua? kysyi hän.

-- Kaikkien oikeauskoisten hallitsijaksi, vastasi orja, eikä hänen kasvoissaan kuvastunut mitään muuta kuin kaikkein syvintä kunnioitusta. Ja lakkaamatta kumartaen hän astui takaperin takaisin paikallensa.

Mutta Hassan suuttui, kun hän ei voinut hallita tätä ihmeellistä mielikuviensa leikkiä, jonka vallassa hän luuli olevansa.

-- Tule tänne! huusi hän Mesrurille. Luuletko sinä todellakin, että te voitte saada minut uskomaan, että olisin muka kalifi? Ei, veikkonen, niin tyhmä minä en ole.

Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.

-- Salli minun, kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, kysyä sinulta, miten sinä jaksat, sanoi hän. Sinä olet varmaan nähnyt pahoja unia, koska et tunne omaa palatsiasi etkä omia palvelijoitasi, niin, etpä edes tiedä kuka oikeastaan olet. Mutta pitäisihän sinun toki luottaa meihin, uskollisiin orjiisi, jotka olemme niin kauan palvelleet sinua. Enkö minä, joka olen joka ainoa aamu ojentanut sinulle takkisi ja pesuvatisi, enkö minä tietäisi, että sinä olet minun rakkain herrani ja kalifini! Oi, herra, jos olemme rikkoneet sinun tahtoasi vastaan, ja jos tahdot meitä rangaista, niin sano, mitä me olemme tehneet, mutta älä väitä, ettet tunne meitä!

Tämä puhe, joka näytti ilmaisevan syvää surua, täytti tarkoituksensa. Olisiko palvelija voinut puhua tuolla tavalla, ellei hän tarkoittanut mitä hän sanoi?

Abu Hassan tuli äkkiä aivan rauhalliseksi.

-- No, sanoi hän, koska todellakin näyttää siltä, kuin Allah olisi suvainnut tehdä minut teidän herraksenne ja kalifiksenne, niin en huoli sen kauemmin tuumailla, miten se on käynyt, vaan tyydyn kohtalooni. Olkaa hyvät, minä sallin teidän pukea ylleni!