Part 2
Vanhana kerron tarinasi, vanhana lempeänä mummona jollekulle lemmikilleni, joka iltahämärässä takkatulen räiskiessä polvilleni hiipii.
Rasian kansi on kiinni... käteni painaa kantta... katselen ulos.
Ilta on hiipinyt yllemme.
Sydämeni on täynnä sanatonta surua.
Katselen kauas ja kauan.
Mikä ilta! Miksi niin kaunis juuri nyt?
Kuulakas taivas ja sen rannassa purppurainen pilvisaatto, reunat hehkuen kullassa kuin polttava tuli.
Metsässä tummaa, hiljaa, jännitettyä.
Iltani lohduttaa, lupaa, ennustaa — — —
Sielussani herää jotain — —
Mitä? Sitä en saa kertoa — en Teillekään — —
EPITAPHIUM.
Mä hengen haudasta vein taaskin hautaan, mut tiellä paistoi aurinko ja usein kuu Myös mielistyin mä moneen outoon nautaan, ja juuri ennen hautaa oi’ hauskin rendez-vous!
VANKINA.
TSCHANDALAN KAUPUNKI.
Askeleissas lokaa, jäätä, seuranasi hylkyväki. Kanna siellä pystypäätä, Herra senkin kuuli, näki.
Siellä sull’ on lapsuuskoti, mennyt nuoruus, äiti, veli. Yksi päivä tuskat poti, mitä muiden ikä eli.
Aatelinen unelmissaan pysähdy ei puolitiehen. Tschandala saa kaupungissaan ylhäisemmän naisen, miehen.
ENSI ONGELMA.
On murhe suuri sen lapsosen, joka syntynsä kiroaa. Epäluulot se ylhäin ihmisten ja koston alhaisten saa.
KUOLEMAN KIHLOISSA.
Musta vieras rinnoiltani kiihkoin riisti suudelmat. Sulle soitan, kirkas haave, suuren lemmen unelmat.
Julma vieras viilsi rintaan kuolon haavat vuotamaan. Sulle puhkee, pyhä harha, veriruusut loistamaan.
Hornan miesi kuilun kitaan kostomielin syöksi mun. Viime katse, kyynel, kuiske, jumalani ainut, sun!
UNELMOITU.
Sinä kaipasit kirkkautta ja hiljaista iloa. Sitä oli, sitä olihan kerran — oi, jumaluus aikoja!
Lopun tippuvat veriruusut, ilo, tuskani kuumeinen. Kun nauraa, ilkkua koitan, kera kammoni kilpailen.
Kas rinnassa auki on haava, syvin syvien haavojen. Verikukka jos vieläkin puhkee, sa poimi se viimeinen!
Sen kuihtuneet siskot sulle niin kerran hehkuneet ois. Tämä kukkani ei sua loukkaa, sen antaja uupuu pois.
MOIRAT.
Miks minun uneni itkua täys? Se eilen onnea paloi. Sua lemmin ja astelin itseksein — suur’ taivas kultaa valoi.
Se eilen vieri niin kauaksi pois. Kade sattuma kauvan jo vaani. Se eilen vierikin iäksi pois — meni iäksi luvattu maani.
KUUDANYÖ.
1.
Ja hiiri mun herätti yöllä, se seinääni nakerti niin. Ei pikkunen sievä hiiri mua saanut suutuksiin.
Mut seuraksi sille alkoi sydän-rottani kaivertaa, Se vanha ilkeä rotta, min pettynyt lempivä saa.
2.
Kuin ystävällinen kuuriani Taas seinille kuvia luo. Salakummia kuviansa, ne lauluni vanhat tuo.
Ja ma yöhön kuiskin hiljaa taas hurmasta suukkojen. Mut hetken vain ma hehkun olen kuoleva kukkanen.
Ja kyynel vieriä alkaa, se kymmenen siskoa saa. Ne kyynelet juhlia tietää, sydän suuri kun uinahtaa
3.
Olen lapseksi jälleen tullut, ja sylihin kaipaan vaan. Käsivarsillas minua veisit ja tuutisit uinumaan.
Me puistossa ympäri käytäis, sinä taruja kuiskisit. Ikitaruja lemmestä noita, mitä muillekin laulelit.
Jos totta ne lainkaan ei oisi, osaan valhetta rakastaa —, niin monesta valheesta join jo elon hienointa hekkumaa.
4.
On kumma vaan tuo sydän, kun kaikki se kadottaa, se laulussa suukkoja antaa ja laulussa suukkoja saa.
Eteeriset suukot nää hienot, ne on suita ja sinä ne saat. Ne oikeat suukkosi tiedän, ne pienille tytöille jaat.
5.
On rauhaa nyt jo tullut, sydän hiljaa nyyhkii vaan. Se nyyhkii niinkuin nyyhkis itsensä nukkumaan.
Sinä, rauhaa lemmit, rakas, se eikö ollut niin? Jo kohta mun poskeni peittyy lumikukkiin valkoisiin.
MIIHKALIN KALLIO.
Ma akkunallani istun, kuu salmeen pilarin luo. Ja kostea öinen tuuli kohun Miihkalkosken tuo.
Siell’ alhaalla kosken alla tarun kallio kohoaa. Koko seutu ympärillä on oudon kamalaa.
Kun yö on kauneimmillaan — taru vanha väittää vaan mies aallon harjalle nousee ja huutaa armastaan.
Mies on se kaunis Miihkal, talon lempi hän emäntää. Mut nainen renkiä nauroi, sekos tältä kuuma pää.
Niin kummasti mieltä viehtää tuo aallon kaunis mies. Jos olisi vanha aika, se onnistuis kenties.
Minä tuskani viimeisen veisin alas tuonne viileään... ja nousisin haamuna sitten, kun Miihkalin kutsuu ään'.
Hän alhaalla aallon päällä, minä kiireellä kallion. Ja joku kurja saisi taas tästä laulelon.
ULAPALLA.
Yksinäni ulapalla, rannan tulet sammuu. Myrskypilvet pohjan alla mulle turmaa ammuu.
Soittaa siellä henkikuoro alla sinikuvun. Saman toistaa: sun on vuoro luoksi kuolleeen suvun.
TUNTEEN RUKOUS.
Oi, soinnu kerran, ääni sointuvin, oi, soinnu kerran vain! Niin hartahasti, ja kaunihisti, niin kultahaikeana sua rukoilen — sua rukoilen — kuin läsnä ennen, verhotonna.
Nyt on hetki oikea. Veri läikkyy lämpimänä, sielu vapaa, aaluvana, sydän kuin ois kultaa täys.
En väistyä voi! En taantua voi! Suur'innoin ma kuljin ja tähän ma tulin.
Oi, soinnu, oi soi! Sieltä ylhäältä, oi! Tähdestäni, onnestani, lemmestäni!
Uuden tunteen sointu, kirkkaan intohimon kirkas lämmin, syte tuhat vuotten takaa tulevien tunteen lasten! Nimet sulle tuskin tiedän, mutta mulle kuulu! Yksi ääni, sävel, — miten? Viesti vainen, vaikka vienoin, mistä öisin täysin autuas!
Ilon, hymyn, naurun, tanssin, hengen hehkun, lemmen leimun, tuota joskus tunsin taisin. Siitä tahdon korkeemmalle, siitä, mistä kulku kiihtyy, sinne, missä sielu viihtyy, itseriemuin, muille riemuin.
Ah, pyydänkö paljon itselleni, ja pyydänkö mahdotonta? Mun on niin ahdasta olla. Vain kerran lyö ja soi ja valu ylle, kuin aamuin aamun heiliväinen kultavihma.
Enhän haaveksi. Voimalleni haastan. Tuntoani kannustan ma tunteen ääriin. Tunteet ääret — mitä siellä on? Valomeri, värimeri, sävelmeri — nousu, lento, helke, huume — tulten aallot sulon polttavaiset — taiko haikeet kiihkot, hekkumakin, pyhät innot, rakkauden rauha — taiko, taiko — — koidon inehmoisen kuolo vihdoin!
Ah, ei riitä! En sua tunne, ääni tunteen äärten. Niinkuin lienet, mulle siity!
Sulosaalihiksi sun unosille saan. Ne sua tuutii soittimilla kultakantelon, hoivaa hemmoitellen sormin ruusuisin.
Oi sointu sorja! Unten, aavistuksen mailla saavutan ma seuras muun. Äänes nostaa mulle puolet elämää, äänes tappaa multa puolet elämää — Uusin loistoin palan, hehkun, säihkyn, toisin kuljen, värjyn, lemmin.
Joka väre sieluni, joka solu, hengitys, joka syke sydämen, sua odottaa!
Kuulu jo, kuulu jo, aurinko!
Ennenkuin ma katkeen, särjyn, sammun!
Hetki suurin, rannattoman vapaa siunauksen hetki... jossa ikuisena öisin — laadussani kirkastua voisin — — — — taivas aukee —! — — —
KIROUS.
Jos olisin voinut pelastaa sinut kauneuteen, erilaiseen kuin mun, pisar viimeinen vaikk’ olis vuotanut, sinä olisit saanut ruusut, kukkaset kuninkaallisen sydämen. Minä olisin sinusta tehnyt sen jumalan, joka suudeltuaan saa mennä, luoden vielä hohteen elon illan pitkiin hetkiin... Neron ikuisesti kahlimaton käynti, älköön nainen sille este olko.
Sen tiedät, tän ansaitsitko? Vaiko poltinmerkin pööbel-otsallesi, halpa, hillitön lurjus, jonka askeleista nousee inha löyhkä, yhtä myrkkyinen, kuin ruttoon kuolleen koiran raadon, jota suuri päivyt kultaa.
A JA O.
Jos ensisuutelosi ottaa suita varas, niin uusi varas ottaa toisenkin. Jos tallella on suutelosi kaikkein paras, varas vie sen! lienet viekkahin.
KESKI-YÖSSÄ.
Nyt löi se tummin tunti — — tää loppu julmin on — — en astu, seiso enään, vain ryömin, jalaton.
Kuin...? eikö värjy vuoret... maa aukee armahtain... putoa taivaan tähdet...? Ma mitä hain — —! ja sain —
KEIJUJEN LUONA.
Verissäpäin mä saavun taas luoksi keijujen. Ja riisun rääsykaavun, nuo vaatteet ihmisten.
Nyt keijusiskot itkee ja nyyhkii kauhuissaan. Mut viisain heistä kitkee yrttinsä kiehumaan.
— Oi, missä käynyt lienet, ken on sun raadellut? — En tiedä, siskot pienet, olen yössä taistellut.
Ma astuin jossain siellä niityillä ihmisen. Mua kohtas turma tiellä, kai joku ihminen.
Mut, siskokullat, auta ei meidän itkeä. Jos kuolen, tehdään hauta Nyt saan kai kylpeä!
KAUKAINEN KAUNEUS.
On sielunsa villi lintu yli kuilujen kiitämään. Niin kaukaa päätän ja mietin: kai kohtalon ylpeän nään!
Mä lähemmä tulen ja kuulen: pari vuotta väliä vaan, taas pikkukaupungin juorut hän tulta saa hulmuamaan.
VANKI.
Joka päivä herätessä tuskan muistan: vanki, vanki! Pakomatkaa miettiessä oveen lyötiin rautakanki.
Joka päivä joku heittää ruusun vangin akkunalle. Kyyneleeni koitan peittää, ruusu, ruusu kurjimmalle!
JOBIN LOHDUTTAJAT.
— Kuka siellä ovella kolkuttaa? — Me pyydämme päästä sisään! — Nyt häiritä mua ei kukaan saa — — Me emme tuskias lisää, — — (äänetöntä)
— Kuka siellä ovella kolkuttaa? — Jo voimme kai tulla luokses! — Nyt häiritä mua ei kukaan saa — — Sun kärsimme paljon vuokses (äänetöntä)
— Pirut siellä ovella kolkuttaa! — Ja sinä et päästä sisään! Varo, syntejäs et myös anteeks saa Ja he Herralle juoruvat lisää.
IÄKSI.
Nyt riehuu kansa Tschandalan, täys täyttyy pyövelin piha. Ovi kiini vielä on vankilan, verin värjyy kuningas-liha.
Verin värjyy ja otsaa hiestaa vaan, pian saatava pois on pilkku. Ei jouda hän kuumeessa kuulemaan, mitä kertoo pyövelin ilkku.
Verin värjyy ja hiestaa uudestaan, hyvät henget siipiä kutoo. Kun siivet saavat valmiiks vaan, niin akkunaraudat putoo.
Ne putoo, putoo — vapaa on! Hän taivasta aavinta liitää. Kuin? Tschandala ois toivoton —? läks siltä lintu nyt kiitää.
MONI MIELETÖN HAAVE...
Moni mieletön haave haihtui, moni toive on iäksi vait. Oi, kaikki niin toiseksi vaihtui —, sydän, lemmestä kylliksi sait!
Ei lemmestä oikeasta! Se harvoilla kukkii vaan —, niin harvoin kuin armaimmasta oma armas tuleekaan.
OI, ÄITI, ÄITI...
Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan minä olisin kantanut helmaasi Sen tuonut kotia kartanoon, sen akkunalleni tuoksumaan — — Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan minä olisin kantanut helmaas.
Mut senkin runteli maailma; se siedä ei nuoria nuppuja.
ERÄMAIHIN...
Erämaihin aasini ohjaan; on yllämme tähtiyö. Elon turmat jo join ma pohjaan, levon hetki nyt viimein lyö.
Taas kuljen hajallahapsi yöt kisoissa keijujen. On mukana armas lapsi, uus lemmikki leikkien.