Part 9

Minkä vuoksi hän olisi leikannut sen? Oliko sekin varastettu, ja tehtiinkö sekin nyt mahdottomaksi tuntea, jotta se olisi voitu myydä? -- Tuo hevonen oli siitä omituinen, että se ei osannut käydä, vaan täytyi sen aina nelistää, minkä maisteri oli huomannut ajaessaan kerran mustalaisen kanssa Landskronaan; tämä oli merkillisesti selittänyt tuon hevosen pahan tavan johtuvan siitä, että maitomies oli opettanut sen ajoon. Nyt tuntui maisterista uskottavammalta, että tämän nopeamman kulun aiheutti jonkinlainen pelko ajajassa, että eläin hiljaisempaa hölkkää mentäessä helposti voisi joutua vaarallisen tarkastuksen esineeksi.

Olipa tuon asian laita nyt sitten miten tahansa; korkeintaan kävisi kaikki sen kautta vain mutkikkaammaksi. Ennen kaikkea täytyi hankkia todistuksia. Ja niitä kerätäkseen maisteri suuntasi nyt askelensa vainiolle, josta hevonen oli varastettu.

Hän löysi pian ojanäyräältä sen paikan, josta hevonen oli talutettu yli, ja josta se oli kuljetettu Bögelyn vastakkaiselle suunnalle. Tähän viimeiseen seikkaan maisteri ei kiinnittänyt kuitenkaan mitään huomiota, sillä se keino oli liian kehno.

Senjälkeen hän löysi apilapellolta sen paalunsijan, jossa eläin oli ollut lieassa; hän saattoi osoittaa varastetun hevosen jäljet muiden hevosten jälkien joukossa, ja hän näki varkaan jalkojen jäljet kosteassa maassa. Se oli suuri, halpasäätyisen ihmisen jalka, jonka jalkaterä oli hyvin leveä; mutta näiden jälkien joukossa oli muutamia muita ja syvempiä, säännöllisesti syntyneitä, liian säännöllisesti voidakseen olla miehen jalkojen tallaamia, joka kuljetti mukanaan hevosta; ja pahinta oli se, että kaikki nämä jäljet olivat tehdyt samalla oikean jalan kengällä -- siis määrätyssä tarkoituksessa tehtyjä harhajälkiä, jotka olivat laitetut mukaan tuodulla kengällä, jonka kaltaista ei mahdollisessa tarkastuksessa varmaankaan löydettäisi varkaan kotoa. Ja kas tuossa, erään aivan liian heikosti tallatun apilamättään päällä oli kenkä, jätettynä siihen harhaan vieväksi _corpus delicti'ksi_.

Tämä ei ollut kuitenkaan hullummasti ajateltu, ja olisi se voinut johtaa harhaan jonkun muun kuin maisterin, joka juuri oli kuullut, että mustalainen edellisenä iltana oli hiipinyt ojassa kädessään musta esine, joka näytti kengältä. Hän otti senvuoksi, ja jotta toiset eivät olisi menneet ansaan, tämän _corpuksen_ ja viskasi sen kauaksi pois, jonkajälkeen hän heittäytyi pitkäkseen maahan ja otti valelman tuosta oikeasta jäljestä mukanaan olevan rikin avulla. Tuo valelma taskussaan hän läksi sitten kotia.

Kotiin tultuaan hän oli ollut kadottavinaan veitsen ja etsiskeli sitä pitkin puutarhakäytäviä, kunnes löysi haluamansa jalanjäljen, ja otti sitten valelman siitä. Nämä kaksi valelmaa olivat kokonaan yhdenmukaiset, vieläpä siinäkin, että pikilangat vasemmalla puolella olivat ratkenneet auki ja painuneet silmukan muotoisina kiinni anturanahkaan.

Mustalaisen jalka oli siis tallannut jäljen apilapeltoon, jossa hevosenvarkaus oli tapahtunut -- ergo... Mitä? Oliko silti sanottu, että hän oli varastanut hevosen? Ei, sillä olihan mustalainen myöskin voinut -- aikaisemmin aamulla kuin maisteri, olla katselemassa paikkaa, ja senvuoksi, että maisterin jäljet nyt myöskin olivat apilapellolla, ei maisterin ollut silti tarvinnut varastaa hevosta.

Kuinka hän sitten pääsisi mustalaisen kimppuun? Ainoa todistus, jonka poliisi hyväksyisi, olisi se, että hevonen löytyisi varkaan hallusta -- ja kuitenkin olisi sekin ollut helposti mitättömäksi selitettävissä, jos näet varas väittäisi ottaneensa irrallaan kulkeneen hevosen huostaansa. Ja sitäpaitsi ei hevonen varmaankaan ollut löydettävissä mustalaisen tallista, ehkäpä sitävastoin tuon hälsingborgilaisen ajurin, kenties ei edes sieltäkään.

Maisteri Andreas päätti varrota kaksi päivää, nukkua aprikoimistensa päälle kaksi yötä ja käydä sitten käsiksi asiaan!

* * * * *

Ensimmäisenä päivänä hän ei nähnyt mustalaista, jonka sanottiin olevan matkoilla. Vasta toisen päivän aamuna hän näyttäytyi, tuon pienen rakennuksen katolla, valtavasti meluten ja läiskytellen ruoskallaan, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tuntea valtansa eläinten ylitse, jotka kuljeksivat alhaalla takapihalla. Hän oli kovin kiihtyneen näköinen; hienossa hiprakassa ja taistoon haastaen hän sinkoili ensin hämäriä sanoja vapaaherrattaren ikkunoita kohti, sitten maisterin. Sattui sanoja ketusta, joka lähtee kanoja pyydystämään, mutta tarttuu ansaan; oppineista herroista, jotka eivät näe omaa nokkaansa pitemmälle; jotka kuvittelivat tietävänsä kaikki, mutta eivät tienneet senkään vertaa kuin heidän peukalonsa kynnelle sopi; huorista ja koronkiskureista, jotka ristivät itsensä kreiveiksi ja vapaaherroiksi, mutta joiden yllä ei ollut niin puhdasta rihmaakaan, ja pikku-eläjistä, jotka myöskin olisivat voineet tulla suuriksi, jos olisivat tahtoneet.

Jonka jälkeen hän otti kulauksen pullostaan ja alkoi kohti kurkkua vedellä: "Ma Luxemburin kreivi oon", jota maisteri ei ollut kuullut nyt pariin kuukauteen. Joka värssyn päälle hän läimäytti ruoskalla ja tanssi kuparikatolla, joka kumisi ja keinui hänen painostaan.

Maisteri koetti etsiä tämän ylimielisen käyttäytymisen tarkoitusta. Mustalaisen laulusta kaikui voitonriemu ja voitonylväys, ja hänen häikäilemätön taisteluun vaatimuksensa viittasi varmuuteen siitä, että hän oli varmasti voittanut vihollisen.

Myöhemmin päivällä näytti mustalainen istuvan yksin huvimajassa ja soittavan posetiivia kaikille noille kahdeksalle koiralle, jotka hän oli koonnut ympärilleen; illalla hän pani toimeen myrskyisen kohtauksen alhaalla neitsyt Ivarssonin luona, kirkui yhtä kyytiä kokonaisia neljännestunteja, paukutteli ovia, särki laseja ja porsliineja. Ja yön tultua hän pani toimeen hirvittävän näytelmän ullakolla; ampui laukauksia, tanssi rautatangoilla, särki huonekaluja, koettaen koko ajan ärsyttää maisteria menettämään malttinsa ja ryhtymään taisteluun.

Väsyttyään vihdoin tähän hän läksi niitylle, jossa sytytti poltettavaksi aiotut turpeet ja rikkaruohot tuleen, heittäytyi koirien ympäröimänä pitkäkseen kasteiseen maahan ja näytti vaipuvan uneen.

Maisteri Andreas ei sitävastoin voinut saada rahtuakaan unta silmiinsä, ja mitä kauemmin hän makasi ja kiusasi itseään taistelussa unettomuutta vastaan, sitä lujemmaksi kävi hänen päätöksensä hyökätä suoraan vihollistansa vastaan, ja aamun koittaessa hän pukeutui ja läksi laamannin luo ilmi-antaakseen ainakin, että talonväki oli käyttänyt vääriä avaimia.

Hän oli ohjannut askelensa läpi pyökkimetsän ja joutunut kuusipolulle, jolloin harakkain räkätys johti hänen huomionsa kuuseen, jota käytettiin kirjoitustauluna. Hän ryömi pensaikkoon ja löysi pian puun, jonka kuorittuun kylkeen oli ilmestynyt uusi kuva; hän oli jo liiaksi perehtynyt tähän käsittääkseen väärin kuvan merkityksen. Kaikki aikaisemmat merkit olivat poistetut, ja niiden sijaan oli siihen leikattu kettu, jonka kaula oli tarttunut paulaan, niin että kieli roikkui ulkona kidasta.

Kettu oli epäilemättä kuvaavinaan maisteria, päättäen mustalaisen voitontansseista ja ylimielisestä loilotuksesta.

Ja nyt ajoi uteliaisuus päästä selville siitä, millä kannalla hänen asiansa olivat, hänet nopeasti laamannin kartanoon, jota hän muutoin lähestyi tuntien jonkinlaista levottomuutta lopputuloksen vuoksi, koska valloitettujen maakuntien kaikki tuomarit olivat tanskalaisia, mikä seikka osoitti hallituksen auliutta siinä suhteessa, että voitettujen ei tarvinnut elää ainaisessa mielivaltaisen ja väärän lainkäytön pelossa, ja myöskin siksi, että sangen suuri merkitys oli sillä, että tuomari täysin hallitsi väestön kielen voidakseen seurata ja arvostella joka sanan erilaisia vivahduksia.

Hän oli ehtinyt ulos metsästä ja läheni kirkonkylää, missä laamanni asui, kun mustalainen tuli kylänkujalta laskettaen täyttä laukkaa kiiltävän hevoskaakkinsa selässä, tervehti voitonylväästi hymyillen ja pirskotti maisterin päälle lokaa, kun tämä ei ennättänyt ajoissa väistää syrjään.

Maisterin mieli synkistyi, ja pahat aavistukset kiusasivat häntä seisoessaan siinä laamannin portin- kolkutin kädessään. Vieläkin apeammaksi kävi hänen mielensä, kun tuomari otti hänet vastaan ihmettelevän, epäluuloisen näköisenä ja vei hänet matalaan, mustilla huonekaluilla sisustettuun saliin, jossa kaksi suurta pöytää täytti koko lattian. Siellä vallitsi tukahuttava kuumuus, ja ikäänkuin päästääkseen hiukan ulos lämpöä, aukaisi tuomari viereisen huoneen oven, pistäytyi sinne hetkiseksi ja palasi sitten takaisin.

Hän käski maisterin istuutumaan, tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, ikäänkuin verraten häntä kuulemiinsa kuvauksiin ja niihin mielikuviin, jotka oli aikaisemmin muodostanut kävijästä. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan vartosi levollisesti, että maisteri sanoisi jotakin.

Viimein tämä alkoi haastaa, sangen vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi sekaantuvansa lausumaan ristiriitaisuuksia ja puhumaan liiaksi, ja hän oli valmistautunut vain kysymysten varalle, jossa tapauksessa vastaukset olisivat helposti antautuneet kuin itsestään.

-- Asiani, hän alkoi, koskee isäntääni, tilanhoitaja Jenseniä Bögelystä, jonka käytös minua kohtaan ole ollut soveliasta.

Tässä hän vaikeni, jotta häneltä olisi kysytty, mutta mitään kysymystä ei kuulunut, näkyi vain päännyökäys, joka kehoitti häntä jatkamaan.

-- Olen näet saanut tietää, täytyi hänen siis jatkaa, että ihmiset, joiden luona asun, ovat murtautuneet huoneeseeni ja avanneet väärillä avaimilla lippaani... tässä hän jälleen vaikeni.

Tuomarin kasvojen ilme oli muuttumaton, välinpitämätön, ikäänkuin olisi ollut täysin selvillä kuulemastaan.

-- Ja nyt, täytyi maisteri lopettaa, aion antaa heille haasteen sisäänmurrosta.

Tuomari vartosi hetken; sitten hän kysyi:

-- Mitä on varastettu?

-- Mitään ei ole varastettu! täytyi maisterin vastata; sillä hän ei voinut väittää, että salaisuuksia olisi saattanut varastaa, siten kun olisi ilmi-antanut itsensä vaarallisten salaisuuksien säilyttämisestä.

-- Onko asiassa todistajia? kysyi tuomari.

-- Puutarhuri väittää kuulleensa tilanhoitaja Jensenin sisarusten kertoneen niin.

-- Siis pelkkää lorua; sillä sisarukset eivät voi todistaa. Mitään ei ole varastettu, todistajia ei ole, ei murrettuja lukkoja! Siis ei mitään, minkä nojalla tuomita!

Maisteri istui tuijottaen ikäänkuin kannettaan etsien, joka yhdellä erää oli haihtunut, niin että siitä ei ollut rahtuakaan jälellä. Mutta hän tointui pian, tunsi olevansa epäedullisessa valossa kuten ainakin mies, joka viskaa heikosti perustellun syytöksen, ja jotta ei olisi lähtenyt sieltä kuin mikäkin raukka, päätti hän tunkeutua syvemmälle asiaan.

-- Uskooko herra laamanni sitten, että tämä Jensen on täysin luotettava henkilö, joka on kaiken epäilyksen yläpuolella?

-- Jenseniä on kyllä epäilty erinäisistä asioista, mutta on hän aina selviytynyt niistä, vastasi laamanni painokkaasti. Niinpä hänet oli ilmi-annettu epäiltynä syylliseksi tässä eräänä iltana tapahtuneeseen hevosenvarkauteen. Mutta corpus delicti, varkaan kadottama kenkä, ei osoittautunut lainkaan sopivan hänen jalkaansa; edelleen hän saattoi näyttää toteen alibin, kun hän todistettavasti oli ollut ratsastamassa rengin kanssa siihen aikaan, jolloin varkaus oli tapahtunut, ja on käynyt selville, että hän on samana yönä ollut vanhempiaan tervehtimässä. Siihen taas oli aivan muut syyt, että hän illalla oli hiipinyt valhepuvussa ojassa.

-- Mitkä niin, jos saan luvan kysyä.

Tuomari silmäili ankaran tutkivasti maisteria ja vastasi närkästyneellä äänellä:

-- Kyllä, hän koetti päästä perille siitä, oliko eräs henkilö, joka oli lähellä hänen sydäntään, tullut valheellisilla lupauksilla vietellyksi. Se oli hänen tarkoituksensa.

Syntyi hirvittävä äänettömyys. Kaikki kieppui maisterin silmissä, ja ikkunaruudut kävivät kuin verkoksi, johon hän oli takertunut. Yhden asian hän tunsi selvästi: että oli itse kutonut verkon, että oli hoivannut omalla povellaan käärmeensikiötä, joka nyt puri häntä. Ja hän tunsi itsensä voimattomaksi. Sillä eihän hän voinut kuitenkaan kertoa, että oli antanut varkaalle opetusta alibissa ja corpus delicti'ssa ja neuvonut hänen myöntämään jonkun sivuasian päästäkseen itse oleellisessa vapaaksi. Ja tuo tyttöjuttu, josta ei kait lain mukaan seurannut mitään rangaistusta, oli kuitenkin riittävä tekemään hänet todistajaksi kelpaamattomaksi, saattamaan hänet itsensä epäilynalaiseksi, niin että jokainen yritys hänen puoleltaan selittää lähempiä seikkoja johtaisi hänet itsensä pinteeseen, pahentaisi hänen asemaansa, sotkisi hänet ristiriitaisuuksiin.

Tuomari, joka näki, että maisteri oli suistunut satulalta, käytti tilaisuutta antaakseen hänelle potkun, joka tuntui.

Jensenin, hän lisäsi, tunnen puolihupsuna ihmisenä, jolla on kuitenkin hyvä sydän ja anteeksi antavainen mielenlaatu. Kuinka hän anoikaan katkerimman vihollisensa, portinvartijan puolesta, joka oli varastanut häneltä, ja jota vankila uhkasi. Ei, hän ei ole vaarallinen; sillä niin kauan kuin kostonhalu ei valtaa jonkun ihmisen mieltä niin, että se pimittää hänen järkensä, niin on kaikki asiat oikealla kohdallaan ja tolallaan!

Maisteri Andreaksen korvia rupesi kuumentamaan; sillä hän ei ollut moneen herran vuoteen istunut koulunpenkillä kuten nyt. Ja kiehuvassa vihassaan hän unohti muodot ja yleiset tavat ja alkoi muitta mutkitta tehdä tuomarille kysymyksiä.

-- Mutta entäs sitten riikinkukko, ja kalkkuna, ja koirasankka, ja lantavaunut ja ne tavarat, jotka öiseen aikaan vietiin ullakolta, ja kananostomatka Tanskaan -- ehkäpä laamanni on myöskin näistä perillä?

-- Vaikkakaan minun ei tarvitse alistua tällaiseen kuulusteluun, niin vastaan kuitenkin. Mitä riikinkukkoon, kalkkunaan ja koirasankkaan tulee, niin epäillään yhä erästä määrättyä henkilöä, mutta ei ole riittävästi todistuksia! (Tässä hän loi maisteriin silmäyksen, joka sai hänet kalpenemaan.) Sillä varas tuntuu olevan harjaantunut henkilö, joka on ymmärtänyt jättää jälkeensä väärän corpus delictin, henkilö, joka on selvillä siitä, että alibi on todistuksessa tärkein, ja joka tietää -- ja onpa vielä tahtonut muillekin opettaa -- että palvelusväkeä ei voi ottaa todistajiksi.

Maisteri Andreaksen tukka nousi pystyyn, ja mikäli hän vimmastui, sikäli hän joutui päästänsä pyörälle, ja huomatessaan hämmennyksensä hän yhä vain kävi sekapäisemmäksi, kunnes hän viimein istui siinä kuin rikolliseksi todistettuna omantunnon häntä soimatessa, ja hänen kauhulla ajatellessaan lopullista ilmituloaan.

Mutta tuomari jatkoi nyt miltei varmana siitä, että oli oikeilla jäljillä.

-- Ja mitä Tanskanmatkaan tulee, niin on Jensen muistikirja-muistiinpanoillaan todistanut, että hän kävi siellä tuolla mainitulla asialla; olen omin silmin lukenut, että siinä seisoi: "Perjantaina elokuun 2 p:nä matkustan Tanskaan; mukanani on kymmenen taaleria, noudan viisi taaleria Landskronasta ja ostan seitsemänkymmentäviisi kanaa."

Tässä maisteri kohotti päätään ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta vyyhti oli jo niin sekava, että häneltä katosi halu yrittää selvitellä sitä; hän ei saanut suustaan sanaakaan tehdäkseen haluamiaan vastaväitteitä. Hän ei osannut sanoa: Herra laamanni, juuri se seikka, että mies kirjoittaa kuin pässinpää presens-muodossa "matkustan" kaikkien järkevien ihmisten tavallisesti jälkeenpäin kirjoittaessa: "eilen" tai "sinä ja sinä päivänä olin siellä ja siellä" -- juuri se seikka näyttää minusta epäilyttävältä; ei hän myöskään uskaltanut opettaa laamannille epäilyttävää tiedonannoissa siitä, että tällä oli niin ja niin paljon, mutta piti hänen noutaa niin ja niin paljon lisää; ja hän oli kadottanut kaiken halun väittää vastaan, että alkuaan piti olla sata kanaa, muistiinpanoissa ollessa vain seitsemänkymmentäviisi. Tuollainen häikäilemättömyys sai hänet ihan vaikenemaan, ja hän kuunteli kuin unessa laamannin todistelua lantavaunujen luvallisesta käyttämisestä, mustalainen kun oli pyytänyt ja saanut Landskronan teurastamon luvan noutaa sieltä sianmahoja, kuitenkin vielä omin korvin kuullessaan selityksen Hälsingborgin kuninkaallisesta latokartanosta ja omin silmin nähdessään lantakasan, jota ei oltu voitu tuoda mistään teurastamosta.

Kuulustelu oli lopussa, ja maisteri nousi mennäkseen matkoihinsa epäiltynä varkaana, vääränä ilmiantajana, silmälläpidon alaisena henkilönä, kun tuomari antoi hänelle vielä viimeisen iskun rintaan:

-- Siis en voi tehdä mitään lipasasianne hyväksi, mutta painakaa visusti mieleenne toisen kerran varalle, että jos kätkössänne on vaarallisia valtiosalaisuuksia, niin pitäkää ne yhtä hyvin salassa kuin nytkin; sillä vaikkakin olen synnyltäni tanskalainen, niin olen tullut Ruotsin alammaiseksi, enkä nykyisen kuninkaani ja herrani uskollisena alammaisena karta mitään keinoja -- enkä säästä yhtään henkilöä -- puoltaakseni ja valvoakseni sen hallitusmuodon loukkaamattomuutta, jolle olen vannonut uskollisuusvalan!

Jouduttuaan ulos tuntui maisterista siltä kuin olisi hän saanut raippavitsat. Takaapäin sidottuna, kunnia menetettynä, vailla nousumahdollisuutta; tahrattuna ja vailla mahdollisuutta voida puhdistautua, päinvastoin, mitä enemmän hän hankaisi tahraa, sitä syvemmälle se vain syöpyisi. Vaikkakin hän olisi voinut koota todistuksia, niin hän ei uskaltanut enää koskea asiaan pelosta syöstä siten perheensä onnettomuuteen; ja kukapa ties, vaikka mustalainen suorastaan syyttäisi häntä ja haastaisi hänet oikeuteen. Hänhän saattoi joutua syytteeseen osallisuudesta varkauksiin, hän kun oli opettanut varkaan varastamaan; hän saattoi joutua syytteeseen väkisinmakaamisesta, viattoman neidon viettelemisestä -- mistä tahansa, vääriä todistajia kun saattoi helposti hankkia; ja, mikä oli pahinta ja kaikkein varminta, majesteettirikoksesta; sillä sitä rikosta hänen kunniantuntonsa ei sallisi hänen kieltää, siksi että hän oli siihen syyllinen.

Hän oli lyöty, ja hänet oli lyönyt kehno mies, heittiö, maantieritari, jolla oli vai se etuus, että hän häikäilemättä valitsi aseensa. Älykäs, tietorikas, rehellinen mies oli kaatunut taitamattoman iskusta, joka ei ollut edes tuntenut rikollisuuden filosofiaa, varkauden tekotapaa, oikeudenkäynnin menettelytapoja. Hänet, jolta oli varastettu, jolle oli tehty vääryyttä, jota oli kidutettu ja kiusattu, hänet oli häväisty, ja varas, viettelijä, urkkija, koronkiskuri, joka eli ruumistaan kuin portto, ja joka tahtoi myydä sisarensa portoksi, hänestä oli tullut tuo hyvä mies, jolla oli jalo, anteeksi-antavainen sydän, hellä mielenlaatu, hän oli tuo sisaren menetettyä viattomuutta surevainen veli!

Maisteri kulki pää alas painuneena maantietä myöten, ja pusersi niin lujasti keppiään, että kynnet kävivät valkeiksi, ja hänen aivoissaan liikkui vain yksi ainoa ajatus. Häntä oli syytetty kostonhimosta. Mistä kostosta? Varas oli murtautunut hänen huoneeseensa, oli rikkonut sopimuksen, oli pilkannut ja kiduttanut häntä, ja hän ilmi-antoi varkaan! Sitähän toki muutoin sanotaan itsepuolustukseksi, ja eikö kansalaisen velvollisuus sitäpaitsi ollut ilmi-antaa varkaita? -- Nyt hän tahtoi itse kostaa, koskapa ei laki tehnyt sitä, vaikkakin lait muutoin ovat laaditut sitävarten, että oman käden oikeus olisi tarpeeton. Hän tahtoi palata takaisin alku-ajan oman käden oikeuteen alkuajan ihmistyyppiä vastaan. Tuhota vahinko-eläimen, hävittää ihmishahmossa kulkevan hirviön, estää rosvon panemasta täytäntöön pahoja töitään, tämä oli luvallinen teko, josta hän saattoi omissa silmissään puhdistautua. Mutta hän tahtoi ryhtyä tehtävään tietonsa koko ylemmyydellä, hän ei tahtonut surmata raakalaista ruudilla eikä lyijyllä, vaan keinoilla, jotka eivät tuottaneet hänelle itselleen mitään rangaistusta, eivätkä jättäneet mitään näkyväistä jälkeä. Hän tunsi olleensa oikeilla jäljillä silloin, kun oli nyhtänyt hajalle mustalaisen sielun, ja elleivät olosuhteet olisi tulleet tämän avuksi, olisi hän nyt ollut jo mennyttä miestä. Mutta hänen perikatonsa läheni, sillä toimintahalu ja toivo olivat jo kadonneet, kaikki mikä saattoi pidättää häntä rikoksesta, oli häneltä riistetty, ja puute vaani ovella. Tämä raaka sielu, joka tuntui niin lujasti rakennetulta, oli vain kyhätty hatarasti kokoon huonoista aineksista, ja jo saamiensa kolausten jälkeen se luhistuisi, jos sitä vielä pari kertaa voimakkaasti ravistaisi. Miten tämä tapahtuisi, sen maisteri otti harkitakseen tuumiskelemalla asiaa yksin huoneessaan yökauden.

* * * * *

Maisteri oli ennättänyt portille saakka päätään kohottamatta, jolloin häntä huusi mustalainen, joka seisoi ylimielisessä asennossa aitaa vasten nojaten, ja maisterin vastatessa kylmästi hänen tervehdykseensä, nyökkäsi tämä tuttavallisen sääliväisesti hattua nostamatta, ja meni tulijaa vastaan huulillaan ilkein hymynsä. Lähenteleväisyydellä, jota hän tavallisissa oloissa ei osoittanut, pisti hän käsivartensa maisterin käsivarteen, seurasi häntä läpi kuusikujanteen ja alkoi puhua raha-asioista, meni suoraan asiaan ja kysyi, tahtoisiko maisteri antaa hänelle viidensadan hopeataalerin lainan.

Maisteri Andreas, joka ei omistanut killinkiäkään yli palkkansa, piti kuitenkin ihan turhana tuhlata kallista aikaa hyödyttömiin verukkeisiin ja lupasi ilolla palvella häntä tuolla vähäpätöisellä summalla kolmen päivän kuluttua, jonka jälkeen hän yritti livahtaa tiehensä omaan kamariinsa. Mutta mustalainen ei irtautunut hänen käsivarrestaan, vaan pakotti hänen istuutumaan eräälle penkille pöydän ääreen, joka oli asetettu ruohikolle rakennuksen edustalle, paikalle, joka näkyi parhaimmin maantielle.

-- Istukaa nyt ja tyhjentäkää lasi seurassamme, kutsui mustalainen äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

-- Kiitos, rakas Jensen, virkkoi maisteri, mutta minä en voi juoda aamupäivällä.

-- Ei maksa vaivaa kieltäytyä, sillä nyt maisterin on tyhjennettävä lasi! Muutoin voisin luulla, että olette ylpeä. Ja sitähän ette ole? väitti mustalainen vastaan hyvin osutulla leikillisellä äänellä.

Neitsyt Ivarsson ja Iivana tulivat samassa sinne laseja ja tuoppia tuoden, ja istuutuivat lupaa pyytämättä pöydän ääreen tavalla, jossa ei näkynyt jälkeäkään siitä kunnioituksesta, jota maisterille oli ennen osoitettu.

Oli siis tarkoitus valmistaa hänelle uusi kidutus, ehkäpä näyttää häntä ohikulkijoille maantiellä, tai ehkäpä oli vain tarkoitus härnätä häntä johonkin hairahdukseen.

Mustalainen kaatoi laseihin tuota mätää omenaviiniä, joi ensin itse ja maiskutteli huuliaan.

-- Tämä on oikeata bourgognelaistani, olkaa varma siitä!

-- Kyllä se on hyvää viiniä, vastasi maisteri ihan koneellisesti, tukahuttaessaan suuttumuksensa harkitsemalla suunnitelmaansa.

Neitsyt ja Iivana nauroivat ihan teeskentelemättömästi.

Senjälkeen mustalainen kaatoi paloviinaa laseihin.

-- Sitä en maista pisaraakaan! sanoi maisteri jyrkästi.

-- Ette?? Aivan varmasti! Kun minä pyydän! Kun pyydän niin kauniisti enkä pakota, en tahdo väkisin enkä uhkaa! Herran nimessä, ei pistäisi päähänikään uhata, sillä sitä ei pidä milloinkaan tehdä, varsinkaan ei, kun on todistajia läsnä... jotka ovat inhabiileja. Ei, kautta autuuteni, minä en uhkaa, en hituistakaan! -- No, pikku pisarainen vain!

Maisteri asetti pois keppinsä, jotta hänestä ei olisi tullut murhamiestä; mutta hän ei juonut:

Mustalainen tyhjensi lasinsa, ja hänen päänsä meni heti pyörälle.

-- Nyt laulan yhden numeron! hän huusi ja selvitti kurkkuaan.

Ja sitten hän alkoi vedellä vanhaa lempilauluaan: "Ma Luxemburin kreivi oon!"