Part 8

Mutta nyt se oli tehty, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Hän oli syleillyt eläintä, ja syleilyn jälkeen eläin oli suudellut häntä kuin kissa, ja hän oli kääntynyt pois, ikäänkuin peläten hengittää toisen saastaista hengitystä.

* * * * *

Seuraavana aamuna hän tapasi Magelonen portaissa. Tyttö katseli välinpitämättömästi häneen ja hän tyttöön, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hän iloitsi siitä, että juttu ei ollut jättänyt jälkeensä mitään vaikutusta, ei mitään huolestuttavia muistoja, ei kaipuuta asian uudistamiseen, ei katumusta, ei soimauksia.

Mutta iltapäivällä Magelone saapui jälleen ja koputti maisterin ovelle, joka oli lukossa.

Hän aukaisi sen ja pyysi tytön herran nimessä poistumaan; sillä Jensen voisi saada vihiä asiasta, ja silloin hänet paha peri.

-- Kyllä Jensen sen jo tietää, vastasi tyttö ja koetti tunkeutua sisään.

-- Sinä et astu sisään! Vaimoni lähettää noutamaan poliisia, ja silloin olemme hukassa, sanoi maisteri hädissään, ja poliisi sana vaikutti ihmeteltävän nopeasti, sillä tyttö katosi heti.

Illalla maisteri istui perheineen aterioimassa, ja he olivat jättäneet ovet ja ikkunat auki käyttääkseen hyväkseen viimeisen iltavalon. Syötiin hiljaisuuden vallitessa, kuten tehdään sairaan parissa oltaessa, ja silloin tällöin lausuttiin vain puoli-ääneen joku sana. Alhaalla puutarhassa lauloi, soitti ja räyhäsi vapaaherrattaren seura, eräät henkilöt, jotka olivat saapuneet vieraisille aikaisin aamulla ja istuutuneet heti ryypiskelemään päivällisiin saakka; senjälkeen he olivat nukkuneet pari tuntia huiskin haiskin pensaikoissa ja olivat sitten alkaneet uudelleen saman hurjan iloilun. Maisteri oli nähnyt ikkunastaan vieraat ja ihmetellyt heidän kummallista ulkomuotoaan. Seurueeseen kuului herrasmies, paksu kuin kartano, nenä punainen ja silmät veristävät, ja hänen seurassaan muutamia naisia, jotka olivat kuin porttoja tai panttilainaajia. Kerrottiin kuitenkin, että tämä oli muuan ajuri vaimoineen ja kälyineen, vapaaherrattaren vanhempien vanhoja ystäviä, jotka nyt halusivat ostaa maatilan.

Jälleen oli maisterin epäluulo herännyt vapaaherrattaren syntyperän ja säädyn todellisesta laadusta; joka tapauksessa täytyi vapaaherran, jolla oli näiden henkilöiden kaltaisia seurakumppaneita, olla rutiköyhä, ja sitähän ei kerrottu vapaaherrattaren vanhempien olleen.

Päivän kuluessa oli maisteria pyydetty ottamaan osaa juopotteluun, mutta oli hän kiellellyt nähdessään, että kaikki vieraat, naiset ja lapsetkin lukuunotettuina olivat humalassa. Mutta siitä hetkestä saakka hän oli huomannut jonkinlaista pahansuopaisuutta, ikäänkuin jotakin vihamielistä seurueen käytöksessä, vaikkakaan ei ollut syntynyt mitään selkkausta, kun hän varovaisesti pysyttelihe syrjässä.

Mutta istuessaan nyt parhaillaan, kuten hän uskoi, hyvässä turvassa perheensä helmassa, niinkin kaukana noista valloilleen päässeistä villeistä, ja hyvin lukittujen ovien takana, hän näki yht'äkkiä Magelonen pörhöisen pään pistävän sisään salin ovesta. Hänen silmänsä olivat vielä entistäänkin pullistuneemmat, ja hän nauroi hupsusti kuten juopunut ainakin.

-- Mitä etsit? hän kysyi nopeasti ehkäistäkseen häväistystä.

Tyttö hapuili pitkin huonekaluja eteenpäin, osoittaen sekä epävarmuutta että röyhkeyttä, joka pelotti rouva Törneriä ja kauhistutti lapsia.

-- Mitä etsit? toisti maisteri ääntään korottaen. Tyttö oli ennättänyt pöydän luo, jonka ääressä rouva istui patjojen tukemana; hän nojautui nojatuolia vasten, heitti uhittelevan taisteluun vaativan katseen rouvaan, virnistellen hävyttömällä tavalla, ikäänkuin oikein olisi tahtonut nauttia saadessaan kostaa tälle naiselle, joka kerran oli antanut hänelle hyvin ansaitun iskun.

Rouva kääntyi poispäin, kalpeni ja meni tainnoksiin; mutta maisteri oli samassa silmänräpäyksessä tarttunut Magelonen käsivarteen, avannut oven ja työntänyt hänet ulos käytävään, missä hän keikahti kumoon siihen luukasaan, jonka koirat olivat keränneet päivän kemujen tähteistä. Sitten hän lukitsi oven.

Hän oli tuskin ennättänyt toinnuttaa vaimonsa tajuihin ja saanut kuljetetuksi hänet pois pöydän äärestä, ennenkuin ulko-ovelle koputettiin. Lapset kirkuivat pelosta, kaiken tuon kummallisen kiihoittamina, jota he eivät voineet ymmärtää, mutta kun koputusta jatkui, meni maisteri ja kysyi oven läpi, kuka siellä oli.

Mustalainen vastasi heti liukkaimmalla äänellään ja pyysi anteeksi, että tunkeutui sisään, mutta hänen mukanaan oli muutamia henkilöitä, jotka kernaasti katselisivat huoneustoa, ja sehän tavallisesti oli luvallista.

Maisteri näki vahingoniloisen, kostonhimoisen katseen kiiluvan mustalaisen silmässä tämän tuodessa sisään neljä humalaista henkilöä, jotka häikäilemättömästi käyttivät hyväkseen luvallista oikeuttaan tahria vuokralaisen lattiat ja häiritä sairaan ihmisen kotirauhaa.

Maisterin sisu kuohui nähdessään näiden raakojen roistojen nuuskivan kaikkialla ja muka mittaavan ovia ja ikkunoita, jossa toimituksessa he töin tuskin saattoivat pidättää virnistystään ja pakottautuivat silloin tällöin lausumaan sanan, mikä tekisi uskottavaksi, että he todellakin liikkuivat ilmoittamallaan asialla. Tässä merkityksettömässä tapauksessa piili taisteluvaatimus ja siinä oli ylimielisyyden vivahdus, ja maisterin täytyi ottaa lapset mukaansa ja asettua parvekkeelle, jotta ei olisi tullut houkutelluksi purkamaan vihaansa.

Tämä oli sodanjulistus, ja vielä enemmän, se oli voiton kuulutus soiton sävelten ylt'ympäri pauhatessa; sillä mustalainen osoitti lyödylle ja piiritetylle, että hän hyvin hyvästi tiesi tämän olevan sekä käsistään että jaloistaan sidotun, ja nyt hän asetti likaisen kantapäänsä tuon viekkaudella voitetun niskaan. Tämä kiemurteli tuskasta, mutta vannoi mielessään valan, että kaataisi vihollisensa, ennenkuin tämä olisi kokonaan ennättänyt tehdä lopun hänestä, kaataisi hänet kerta kaikkiaan: surmaisi hänet, ei vain haavoittaisi häntä -- jotta ei itse jälkeenpäin olisi tullut surmatuksi.

Seuraavan yön maisteri Andreas vietti mietiskellen tapaa, jolla hän edesvastuutta ja seurauksitta voisi kaataa tämän vahingollisen eläimen, joka häikäilemättömästi löysi nautintonsa pahasta.

Ei ollut enää mahdollista tuudittaa häntä turvallisuuden tunteeseen; sillä hänellä ei ollut ainoatakaan väsymyksen hetkeä työn jälkeen, jolloin hänen kimppuunsa olisi voinut karata, ja heidän välinen suhteensa oli liian kireä, jotta enää olisi voinut solmia rauhan tapaistakaan. Mutta voidakseen ryhtyä taisteluun tämänkaltaisen vihollisen kanssa, täytyi luopua kaikesta hienotunteisuudesta pitääkseen puoliaan häntä vastaan, täytyi pelkäämättä kyetä käyttää iljettäviä keinoja, häpeämättä nuuskia hänen salaisuuksiaan, kuunnella ovien takana, houkutella hänen omaisiltaan arkaluontoisia tunnustuksia, ja käyttää myöhemmin niitä hyväkseen. Mutta kaikkeen tähän maisteri ei katsonut kykenevänsä. Hänen oli vaikea ryhtyä alhaiseen tekoon, tuntea itsetuntonsa loukatuksi, arvonantonsa omaa itseään kohtaan menetetyksi. Tätä taistelua hän ei siis voinut käydä joutumatta perikatoon; paeta hän ei voinut, eikä hän uskaltanut tauota taistelemasta, sillä silloin hänet heti voitettaisiin.

Hän tunsi itsensä kuin barbaaria vastaan taistelevaksi helleeniksi, jossa taistelussa barbaarin täytyi voittaa senvuoksi, että oli raaempi; hän tunsi olevansa kuin Archimedes, jonka sotamies surmasi, vaikkakin hän helposti olisi voinut laskelmiensa avulla rakentaa koneen, millä räjäyttää tuhannen sotamiestä ilmaan.

Tekemällä laskelman mustalaisen taipumuksista ja luettelon hänen sielunsa ainesosista maisteri oli urkkinut esille kaksi kohtaa, jotka olivat suojattomina, ja tekemällä hyökkäyksen niitä vastaan saattoi sielu suoraan taistella sielua vastaan, järki järkeä vastaan, niin että voimakkaammalla järjellä oli voitontoivo. Mustalainen tunsi ennen kaikkea puolivillin pelkoa tuntematonta kohtaan, ja tätä pelkoa vastaan hän oli etsinyt suojaa uskossa tuntemattomien voimien olemassa-oloon. Jos häneltä nyt, tuumi maisteri, riistettäisiin tämä suoja, heräisi hänessä pelko, usko onneen katoaisi häneltä, ja hän luhistuisi menehtyneenä maahan. Tämän miehen luottamus sattuman suosiollisuuteen oli varmaankin suunnattoman voimakas, sillä huolimatta siitä, että taloudellinen häviö uhkasi häntä Mikonpäivään mennessä, hän ei viljellyt maata, ei pannut kortta ristiin, vaan makasi vain suu auki varroten paistettuja varpusia. Maisteri ei tiennyt, uskoiko hän kristittyjen jumalaan, kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tämän milloinkaan käyvän kirkossa; sitävastoin hän tiesi tämän asettavan maitoa tarhakäärmeilleen, joita hän kohteli uskonnollisella kunnioituksella.

Niinmuodoin olivat tarhakäärmeet hävitettävät, usko niiden suojelevaan voimaan surmattava, jolloin kovan kohtalon pelko lamauttaisi miehen henkisesti.

Toiseen kohtaan oli vaikeampi päästä käsiksi, mutta jos hän siinä onnistui, tuotti se varman kuoleman. Sekoittamalla verensä aatelisen suvun vereen oli tämä paria saanut kuin uuden lisän omaan elinvoimaansa; tunne siitä, että oli korkeampien luokkien heimolainen, oli antanut hänelle korkeat ajatukset itsestään, ja niin kauan kuin hän uskoi, että tämä nainen todellakin oli se, minä hän esiintyi, saattoi hän kulkea pystyssä päin. Mutta nyt maisteri oli varmasti vakuutettu siitä, että tässä piili salaisuus, jota mustalainen ei tuntenut; hän oli täysin varma siitä, että vapaaherratar oli valehdellut rakastajalleen, ja että hänen sukunsa ei ollut lainkaan ylhäinen. Tämän tutkimiseen vaadittiin vain aikaa ja terävää älyä; sillä kirkonkirjoista täytyi asiain todellinen tila selvitä. Mutta jos nyt maisterin epäluulot saisivat vahvistuksen, tuntisi mustalainen itsensä petetyksi, hän suuttuisi, tekisi itsensä syylliseksi hairahduksiin, ja kenpä tiesi, millaisia asioita silloin tulisi ilmi, kun kaksi tällaista henkilöä rupeisi paljastamaan toistensa salaisuuksia -- puhumattakaan siitä tappiosta, minkä mustalainen kärsisi huomatessaan, että häntä oli pettänyt se ainoa, johon hän oli uskonut, ja siitä elämänliekin heikentymisestä, joka olisi seurauksena sen toivon raukeamisesta, jolle hän oli rakentanut koko voimansa ja elämänhalunsa.

* * * * *

Vaikkakaan tuo toimenpide kaataa elohopeaa tarhakäärmeiden maitoon ei ollut muuta kuin vahingollisten eläinten hävittämistä, tunsi maisteri Andreas kuitenkin olevansa huonolla tuulella tämän tehtyään. Aivan kuin hän olisi murhannut tai varastanut, vaikkakaan ei tavallisesti puhuta esim. rottien murhaamisesta.

Ja seisoessaan nyt jälkeenpäin ikkunassaan ja varrotessaan saavansa nähdä tarkoitetut vaikutukset, hän oli levoton. Hän oli kuitenkin istunut kolme tuntia työskennellen, ennenkuin vihdoinkin kuuli melua kasvihuoneesta. Iivana oli ensin huomannut onnettomuuden ja nosti metelin, niin että mustalainen, joka nukkui pensaikossa pois humalaansa, saapui paikalle. Ensin ylti raju-ilma puutarhurin, joka vannoi ja noitui olevansa viaton. Vapaaherratar, joka saapui juoksujalassa sinne, oli poissa suunniltaan ja itki. Kun eläimissä, jotka olivat melkein ryömineet ulos nahkoistaan, ei näkynyt mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä, eikä kenenkään mieleen juohtunut, että tarhakäärmeet, jotka helposti saattoi iskeä kuoliaaksi kepillä, olisivat tulleet myrkytetyiksi, rupesivat nuo herkkä-uskoiset ihmiset arvailemaan, että käärmerutto oli puhjennut, ja niin pian kuin puhe johtui ruttoon, niin oltiin tekemisissä kohtalon tai noiden tuntemattomien valtojen vaikutuksen kanssa.

Raadot kerättiin kuitenkin huolellisesti, käärittiin villakankaaseen ja kannettiin rakennukseen.

Avonaisten ikkunain läpi maisteri saattoi kuulla, kuinka takkaan tehtiin tuli, jotta lämmön avulla olisi voitu virvoittaa eloon nuo kuolleet ruumiit.

Oli kuin salama olisi iskenyt taloon. Ihmiset kulkivat säikyksissään ympäri, kaikki työ taukosi, puusepät tirkistivät ulos kellarin ikkunoista, ja koirat, jotka tahtoivat valmistaa kemut tarhakäärmeistä, ajettiin valtavalla metelillä ulos ja teljettiin vajoihin ja ulkohuoneisiin.

Alakerrassa vaikeroitiin ja neuvoteltiin, niin että päivällisruoka ei valmistunut, ja kaikki joutui epäkuntoon.

-- Nyt kohtasi kova onni meidät! näillä sanoilla mustalainen lopetti synkät mietiskelynsä, jonka jälkeen hän puhkaisi läven paloviina-ankkuriin ja istuutui ryyppäämään ja laulamaan suruvirsiä, kunnes vihdoin koko perhe istui ikkunan ääressä ryyppäämässä.

Että isku oli sattunut varmasti, sen huomasi maisteri illalla kohdatessaan mustalaisen, joka oli lempeä, kohtelias, nöyrä, ja jonka viha näytti kadonneen samalla kuin hänen uskonsa onneen. Mutta hän ei puhunut tarhakäärmeistä; sillä hän häpesi osoittaa heikkouttaan, ja tiesi, että maisteri nauraisi hänen taikauskolleen.

Hän puhkesi vain epämääräisin sanoin puhumaan ansaitsemattomista onnettomuuksistaan ja lähestyvästä perikadostaan.

Senjälkeen hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, rupesi kertomaan rakkausjuttuja, ja tekaisi siinä seisoessaan ilveilyn herrasmiehestä, joka ei kyennyt tyydyttämään rakastajatartaan, jonka vuoksi tämä kävi hänelle uskottomaksi.

Maisteri ei ollut ymmärtävinään tarkoitusta, mutta seurasi samoja latuja ja pani kokoon jutun herrasmiehestä, joka oli luullut saavansa neitseen, mutta oli saanutkin sensijaan syyhelmän.

Mustalainen väisti iskun ja alkoi kertoa jotakin, että tuo ajuri, joka tässä tuonoin oli ollut heidän luonaan vieraisilla, tahtoi ostaa maatilan kuudestakymmenestä tuhannesta taalerista.

-- Niin, hän lisäsi ylenkatseellisesti, hevoshuijarillehan maatila aina saattaa olla kylläkin hieno.

Maisteri antoi valheen käydä täydestä, mutta tuo pienoinen sana "hevoshuijari" painui hänen mieleensä, tullakseen hänelle myöhemmin hyvään tarpeeseen.

* * * * *

Kahdeksan päivän päästä maisteri oli kaikessa salaisuudessa ryhtynyt tutkimaan kirkonkirjoja ja saanut tietää, että vapaaherratar Ivanoff oli tuon perin aatelittoman Ivarsson suvun jälkeläinen; että isä oli ollut alhainen koronkiskuri ja kahden porttolan omistaja Kööpenhaminassa, sekä että äiti oli ollut huora.

Tuntui siltä kuin hän ei olisi kuullut mitään uutista, kun pappi ja laamanni vahvistivat nämä asiat. Sen täytyy olla niin, tuntui hänestä nyt, huolimatta epäilystään kaikkeen, paitsi pyhään "kansaan". Sellaista rakkautta likaan, valheeseen, taikauskoon ei voinut olla perheessä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen oli kasvatettu sivistykseen; kuuluisa nimi vaikutti tavallisesti kuin kannustin suuriin tekoihin tai jonkinlaiseen ajatusten ja tunteiden jalostumiseen, ainakin jonkinlaiseen oman itsensä huolestamiseen. Ja ennenkuin aatelissuku joutui henkisesti rappiolle, oli se tavallisesti ensin taloudellisesti sortunut, jota tässä ei ollut tapahtunut.

Niiden kahdeksan päivän aikana, jolloin maisteri Andreas askarteli näissä tutkimuksissa, oli hänellä ollut tilaisuus nähdä, kuinka mustalainen oli menettänyt itseluottamuksensa ja levottoman toimintahalunsa. Enimmäkseen hän makaili kaniinien joukossa käymälänkatolla ja lekotteli päivänpaisteessa, tupakoi tahi nukkui. Oli vaikea käsittää, miksi hän oli valinnut juuri tämän paikan; ehkäpä katon kuparilevyjen synnyttämä ankara kuumuus houkutti hänen etelämaista vertaan, tai ehkäpä hänen parialuontoaan veti sinne haju, joka muistutti mätänemistä, sontaa ja perkeitä. Ja sikäli kuin hänen tylsyytensä kasvoi, joutui talossa kaikki kuin tuuli-ajolle. Kananpojat kuolivat joukottain nälkään ja hoidonpuutteeseen, ja makasivat ylt'ympäri maassa mätänemässä. Koirat ajoivat kanoja ja ankanpoikia ja varastivat itselleen silloin tällöin aterian. Lampaat kävivät sairaiksi, kun saivat alati maata omissa ulostuksissaan, jota kasaantui kyynärän korkeudelta lattialle, kukaan ei antanut niille vettä, eikä laskenut niitä laitumelle.

Puutarhuri, renki ja puusepät istuivat kirsikkapuissa ja popsivat, poimivat korin täyteen, joka oli tarkoitettu torille lähetettäväksi, mutta sai jäädä seisomaan, kunnes kaikki marjat mätänivät.

Ja sillä aikaa rikkaruoho kasvoi puutarhassa ja sirotti siemeniään, lika levisi takapihalla, kärpäset lisääntyivät, ja hajoamisen ja häviön merkit näkyivät koko talossa. Ja kesken kaikkea tätä mustalainen puisteli itsensä kerta toisensa perästä hereille ryhtyäkseen johonkin ilkeyteen, joka saattoi tuottaa harmia vuokralaisille; ajoi esim. märät koirat laukkaamaan edestakaisin portaissa juuri, kun ne olivat pestyt puhtaiksi, viskasi luita ja perkeitä käytävään, laski kanat portista sisään; metelöi tarpeettomasti öisin ja usutti koirat maisterin maidontuojan ja kirjeenkantajan kimppuun.

Kaikki tämä kovetti maisteri Andreaksen mielen, niin että hän nyt vakaalla aikomuksella kävi ampumaan toista tuholaukaustaan siinä varmassa tarkoituksessa, että upottaisi vihollisen.

Ja tämän suunnitelman toimeenpanijaksi hän oli valinnut Magelonen, jonka vihamielisyyden hänen oli onnistunut saada hyvillä sanoilla lauhtumaan, sitä helpommin, kun tyttöä pitelivät pahoin sekä veli että tuo valhe-vapaaherratar, jota tämä vihasi ankarasti.

Kun Magelone oli saanut tarvittavat tiedot, ilostui hän sydämensä pohjasta, sillä tässä tarjoutui tilaisuus suurenmoisesti kostaa sekä vapaaherrattarelle, joka täten nöyryytettäisiin, sekä veljelle, joka täten menettäisi näennäisen loistonsa, jota tämä oli käyttänyt esiintyäkseen ylimielisesti sisaruksiaan kohtaan.

Kohtaus tapahtui eräänä perjantai-iltana, ja maisteri istui ikkunansa ääressä ja kuunteli, kuinka kohtaus alkoi ja leimahti ilmiliekkeihin. Vapaaherratar, toisin sanoen neitsyt Ivarsson, seisoi ikkunansa ääressä ja kaiveli kuolleita vihervarpusia ulos häkeistä, jolloin Jensen astui huoneeseen.

-- Vallitsee hetken hiljaisuus; senjälkeen sanoo neitsyt:

-- No, Peder, aiotko huomenna kaupunkiin ruokaa ostamaan?

-- En, vastaa mustalainen, sen saat itse tehdä!

-- Millä minä ostan, kun sinä olet saanut kaikki rahani?

-- Olenko minä saanut? Mitä minä olen saanut? Mitä olen saanut siitä, että olen sinun hyväksesi raatanut itseni piloille palkatta vuosikausia? Mitä ovat sisarukseni saaneet, jotka ovat renkinä ja piikana täällä palkatta palvelleet?

Nyt puuttui neitsyt puheeseen. Hän puhui puoli tuntia, vuoroin kirkuen, itkien, kiroillen.

Mustalainen yritti silloin tällöin lausua sanan, mutta turhaan, ja sitten hän ponnahti pystyyn, syöksyi ulos ja iski oven perässään kiinni. Palasi jälleen takaisin, puhkesi sanatulvaan, josta saattoi erottaa vain muutamia sanoja, kuten "heittiö äidiksi", "huora" ja "koronkiskuri".

Senjälkeen neitsyt raivosi jälleen puoli tuntia maisterin kuulematta muuta kuin oven paukkinan, joka kaukaa muistutti tykinlaukauksia, mustalaisen juoksennellessa edestakaisin mielettömän ihmisen lailla.

Ja sitten kutsuttiin Magelone sisään. Ensin neitsyt antoi hänelle korvapuusteja ja sitten mustalainen; hän ei antautunut kuitenkaan, vaan lasketti nyt laukauksen, joka kajahti kautta koko talon, ja jonka kuulivat puutarhassa pensaiden takana vaaniskelevat miehet.

Ja nyt sukeltautui esiin juttuja varhaisemmilta ajoilta, jolloin mustalaisen äiti ja isä olivat asuneet ja elämöineet talossa; syytöksiä hevosvarkauksista, murretuista lippaista, joiden lukot neitsyt olisi tiirikalla avannut; rahaselkkauksista, kavalluksista, sanalla sanoen kaiken karvaisista roistomaisuuksista.

Mustalaisen ääntä ei kuulunut enää; tuntui siltä kuin hän olisi kadonnut.

Kohtaus päättyi siten, että Magelone ajettiin pois talosta, häntä nimitettiin yleiseksi naiseksi, syytettiin siitä, että hän oli ollut kanssakäymisessä talon kaikkien miesten kanssa (maisteria lukuunottamatta), jonka jälkeen Magelone kokosi tavaransa ja läksi.

Ketunluola oli hajallaan, ja tuholaukauksella oli ollut tarkoitettu vaikutuksensa.

Tyytyväisenä työhönsä, jonka hän huomasi hyväksi, meni maisteri levolle ja nukkui ensi kerran rauhallisesti pitkistä ajoista, sillä hän uskoi nyt, että vihollisen voima oli hajalla, ja että tämä oli saanut niin paljon tekemistä omissa vioissaan, jotta jättäisi hänet rauhaan.

* * * * *

Tietämättään hän oli ryhtynyt suureen hyökkäykseensä hetkellä, joka oli erittäin otollinen synnyttämään hävitystä vihollisen leirissä. Seuraava päivä oli lauantai; silloin oli maksettava väen palkka, ja seuraavan viikon varastot ostettavat. Isku oli siis osunut suoraan päälaelle, jonka alla hehkuivat jo ennestään rasittuneet ja kiihtyneet aivot kykenemättä yhdellä erää vastustamaan useampia erilaisia ja eri tahoilta tulevia paineita. Ja senvuoksi mustalainen joutuikin tykkänään epäkuntoon ja olisi heti ollut mennyttä miestä, ellei hänen avukseen olisi ehättänyt voimia, joita hän ei kuitenkaan itse olisi kyennyt esille manaamaan.

Kun maisteri Andreas tuli tuon kohtauksen jälkeisenä aamuna pihamaalle, tapasi hän puutarhurin, joka näytti hyvin järkytetyltä, ja tuntui olevan halukas avaamaan sydämensä. Ja kun maisteri mielellään tahtoi saada kuulla, minkä vaikutuksen hänen heittoaseensa oli tehnyt, ja kun hänestä kaikki vaara oli jo ohitse, kysyi hän, oliko puutarhuri kuullut edellisen illan meteliä.

Kyllä hän oli kuullut, ja hän tahtoi nyt varoittaa maisteria vapaaherrattaresta ja mustalaisesta; sillä sitten kun nyt oli selvinnyt, minkälaisten ihmisten luona asuttiin, ei hän empinyt kertoa kuinka mustalainen ja vapaaherratar kerran maisterin poissa-ollessa olivat murtautuneet hänen huoneeseensa ja avanneet väärillä avaimilla hänen lippaansa.

Maisteri raivostui ja tahtoi heti lähteä laamannin luo, mutta puutarhuri pidätti hänet ja kysyi, oliko hän kuullut, että eräältä naapurilta oli yöllä varastettu hevonen.

Maisteri ei ollut kuullut sitä, ja sai nyt tiedon tapahtumain lähemmästä kulusta.

Kun Magelonen piti mennä kievariin tilatakseen hevosen kotia vanhempainsa luo, olivat puutarhuri ja renki luvanneet saattaa häntä, kun oli pimeä. He kulkivat siis yhdessä pitkin valtamaantietä ja olivat ehtineet talonpoikaistaloon saakka, josta hevonen juuri oli varastettu vainiolta, kun kuulivat varovaisia askeleita takaapäin, ja huomasivat tienvarrella olevassa ojassa mustalaisen, joka hiipi eteenpäin, valhepuvussa, hattu silmillään ja kädessään musta esine, joka etäältä katsottuna näytti kengältä. He käänsivät heti selkänsä, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Mutta he kuulivat hänen seuraavan perässä aina kievariin saakka, jossa hän katosi heidän näkyvistään.

Puutarhuri, joka oli valvonut yöllä vuoteessaan, oli kuitenkin kuullut, kuinka mustalainen oli tullut yhden tienoissa pihamaalle ja antanut määräyksen kahdesta ratsuhevosesta, itselleen ja rengille, jonka hän oli käskenyt seuraamaan mukana. Mustalainen oli saapunut kuitenkin vasta kolmen ajoissa; hän oli silloin yhdessä rengin kanssa ratsastanut Vidalaan, vanhempien kotia, ja vienyt hevosen selässä eräitä pikku tavaroita, jotka sisar oli lähtiessään unohtanut. Kotiin saavuttaessa renki oli saanut käskyn vaieta matkasta, luultavasti siinä mielessä, että hän juuri kertoisi siitä, minkä hän oli tehnytkin.

Kuultuaan tämän kertomuksen maisteri ei vastannut mitään, ei lausunut mielipidettään asiasta, mutta oli lähtevinään kamariinsa. Puolitiessä hän kääntyi kuitenkin takaisin ja suuntasi askelensa sitä talonpoikaistaloa kohti, josta hevonen oli varastettu. Matkalla hän yhdisteli mustalaisen aikaisempia ja myöhempiä lausuntoja ja monta erilaista tapausta, jotka kaikki vahvistivat häntä hänen uskossaan, että varas ei ollut kukaan muu kuin Jensen.

Alkukesästä hän muisti, kuinka Jensen nautinnolla veti esiin juttuja hevosvarkauksista, kuinka hän erikoisen seikkaperäisesti oli kertonut juuri saman talonpojan omistaman punaisen hevosen varkaudesta; hän muisti ne juonet, joita mustalaisen vakuutuksen mukaan käytetään tehtäessä varastettuja hevosia mahdottomiksi tuntea, muun muassa tekemällä niiden otsaan leikkauksen, niin että ne käyvät piirtopäiksi; hän muisti nyt, että eräänä kauniina päivänä kuukausi sitten tuo voikko hevonen oli tavattu piirto otsassa, kenenkään käsittämättä, kuka sen oli tehnyt, tai mitä sillä oli tarkoitettu; ja vihdoin viimein hän muisti sangen pätevänä seikkana hevoshuijarin vierailun tuona ikävänä sunnuntaipäivänä.

Kaikki tämä soveltui hyvin yhteen ja viittasi yhtäälle -- kaikki paitsi voikon otsaleikkaus, joka ei tuntunut asiaan kuuluvalta.