Part 7

Varmaa oli kuitenkin, että hän otti vastaan henkilöitä uudessa huoneessaan. Ensin siellä kävi tuo vanhempi mies, jonka ulkomuoto oli kavala ja käytös kavala -- joka sanalla sanoen näytti aikoinaan olleen rangaistusvanki. Maisterille, joka nyttemmin ei halunnut saada tietää mitään, mustalainen selitti kuitenkin vastoin hänen tahtoaan, että mies oli valtion puutarhuri, joka tuli tarkastamaan puutarhatyötä, mutta ei itse ottamaan osaa siihen. Mutta nyt koko työ supistui vain kirsikkain poimimiseen, ja nuoremman puutarhurin kirsikanpoimintaa ei tarvittu tarkastamaan kunink. valtionpuutarhuria, joka nautti viidensadan markan kuukausipalkkaa. Se oli siis uusi ja ilmeinen valhe, jonka tarkoituksena niin muodoin oli vain se, että tuo kavala mies puutarhurin nimen varjossa olisi voinut oleskella talossa.

Samaan aikaan kuin tämä sattui toinen odottamaton tapaus, edellistä melkein vielä selittämättömämpi. Portinvartija erotettiin äkkiä toimestaan, eikä voinut saada tietää syytä tähän. Iltaa ennen, kun hän jätti paikkansa, käyttäytyi hän meluisasti ja lauloi pilkkalauluja mustalaisesta, peittelemättä vakuutustaan siitä, että tämä oli saanut aikaan hänen erottamisensa ja oli siis hänen vihollisensa. Mutta kolmen päivän kuluttua hän näyttäytyi hienoissa vaatteissa Bögelyssä ja neuvotteli monta tuntia vapaaherrattaren ja tilanhoitajan kanssa. Viimeksi mainittu kertoi heti omasta alotteestaan, että portinvartija koetti sekoittaa häntä erääseen hankkeeseen viranomaisia vastaan, joista he molemmat tiesivät vaarallisia salaisuuksia. Keskustelut taukosivat kuitenkin jonkun päivän päästä, ja mustalainen kertoi, että hän oli kadottanut halun sekaantua toisten asioihin.

Kaikki tämä viittasi maisterin mielestä siihen, että jotakin suurta oli tekeillä, ja saadakseen tuon sekavan kudoksen selville hän päätti noudattaa ystävän neuvoa ja tuudittaa konnat varmuuteen. Tässä aikomuksessa hän meni aamukävelyllään tuon ennen mainitun kuusipuun luo, jonka kirjoitukset olivat vielä koskemattomat, ja vuoli niin tarkoin kuin taisi nuolen poikittain silmän läpi, tasoitti jälkensä havunneulasilla ja jäi odottamaan, mitä oli tapahtuva.

Kahden päivän päästä, kun vapaaherratar ja tilanhoitaja ja koko talonväki olivat ajaneet eräisiin kansanhuveihin, koputettiin maisterin tornikamarin ovelle.

Hän huusi "sisään", ja sisään astui hyvin vanha mies, jolla oli parraton, kipsinvalkea naama, ja siinä joukko kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin kulkevia kurttuja ja poimuja. Huulet olivat painuneet sisään syystä, että etuhampaat olivat lähteneet, mutta ukko näytti pureksivan tai imeksivän omia huuliaan, mikä antoi hänelle kuolleen-kallon hirvittävän ulkonäön. Hän oli epäsiististi puettu, mutta hänen kellonvitjoissaan oli kultakoristeita ja takissaan hopeanapit.

Lausuttuaan teeskennellyn ihmetyksen siitä, että oli tavannut muukalaisen, kysyi vanhus tilanhoitajaa.

Maisteri vastasi, että tämä oli äskettäin lähtenyt ajelemaan.

-- Sepä oli merkillistä, sillä hän tiesi kuitenkin, että tulisin, mutisi mies.

Sitten hän valitti huonoa onneaan ja sitä seikkaa, että ei voinut nyt silmäillä maatilaa.

Maisteri, joka heti epäili tätä uudeksi ilveilyksi, tarjoutui näyttämään hänelle maatilaa, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. He läksivät yhdessä alas. Maisteri lujasti päättäen olla sanomatta mitään halventavaa mustalaisesta, koskapa pääkallomies näytti aikovan panna hänen mielipiteensä tästä koetukselle. Mutta sitävastoin hän johti tämän, näennäisesti tarkoituksetta, katsomaan heikoimpia kohtia, vei hänet ohi pahimman siivottomuuden näennäisesti itse kiinnittämättä mitään huomiota siihen, ja vanhuksen puistellessa päätään talon rappiotilan johdosta tai muristessa maan huonosta hoidosta, oli maisterilla varalla aina puolustava, usein kiittäväkin sana.

Mutta ukolla näytti olevan kaksikin asiaa, sekä päästä perille maisterin ajatustavasta että saada selko kartanon tilasta ja arvosta, sillä hän joutui toisinaan pois suunniltaan katkeruudesta senvuoksi, että maatila oli päästetty arvottomaksi rappeutumaan, josta maisteri luuli voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että tämä oli koronkiskuri, jolla oli talossa etu-oikeuksia.

Lopuksi vieras kysyi oliko talossa puuseppiä, ja mitä nämä tekivät. Maisteri ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan kysymyksen viimeiseen osaan, mutta vakuutti, että näki nämä koko päivän työssä.

Jäähyväishetken lähestyessä tuo tuntematon pyysi, että maisteri ei virkkaisi mitään hänen siellä käynnistään, jonka jälkeen maisteri pyysi toisen vastapalvelukseksi olemaan levittämättä sen pitemmälle sitä, minkä hän oli sanonut.

Mustalainen meni ansaan, ja seuraavana päivänä hän säteili, oli nöyrä, hymyilevä, kovin ystävällinen, ja kutsui maisterin juomaan lasin viiniä huvimajaan, josta tämä ei voinut kieltäytyä.

Yhdessä-olo alkoi verrattain juomakelpoisella viinillä, jonka jälkeen Magelone äkkiä ilmestyi tuoden vadillisen pikku leivoksia, jotka hän väitti itse leiponeensa. Hänen yllään oli avokaulainen sininen hame, jonka liepeet olivat kootut kiinni toiselle sivulle. Kun maisteri oli maistanut laitteita ja lausunut jonkun rohkaisevan sanan, käytti mustalainen hetkeä hyväkseen:

-- Magelone, kiitä nyt maisteria joka tahtoo luoda tulevaisuutesi onnen!

Magelone kiirehti suutelemaan maisterin kättä, jonka tämä veti pois, ilmaisten ihmetyksensä kysymällä, mitä tämä kiitos merkitsi.

-- Nii-in, Magelone on kertonut kaikki, sillä hän lavertelee kuin harakka, sanoi mustalainen.

-- Mitä hän on kertonut?! kysyi maisteri, josta tuntui kuin olisi häntä puristettu alasimeen kiinni.

-- Tietysti kuninkaan pöydästä! virkkoi mustalainen nauraen.

-- Vai niin, Regensenistä! Niin, sehän oli vain ohimennen viskattu sana, mutta jos tyttö panee arvoa sille, niin annan mielihyvällä hänelle suositukseni.

-- Nyt maisteri antoi lupauksensa sinulle, Magelone! tarttui mustalainen tämän sanaan kuin tutkimustuomari, niin että maisteri vastenmielisyydellä tunsi, että hänet oli viekkaudella voitettu. Ja sovittaakseen tarkemmin lupauksensa sanoiksi todistajien läsnäollessa hän lisäsi:

-- Mutta muistakaa tarkalleen, että olen antanut vain suosituksen, enkä voi luvata hänelle paikkaa, sillä sitä en täytä minä, vaan konsistoriumi, ja sen se tekee vasta ankarien kokeitten jälkeen. Ellei hän kestä koetta, eivätkä viranomaiset tahdo valita häntä, niin ei ole mitään kiittämistä siinä, että turhan tautta olen tuottanut hänelle vaivoja.

-- Niin, sehän on aivan luonnollista, tuumiskeli mustalainen, mutta jos hän pääsee niin pitkälle kuin kokeisiin saakka, niin -- sillä nähkääs Magelone sitten oli koko maan taitavin keittäjätär, ja oli hän oppinut ruuanlaiton itse valtakunnanmarskin luona.

Senjälkeen Magelone poistui niiaten moneen kertaan ja kierrellen ja kaarrellen, ja nuo kaksi miestä jäi kahden kesken.

Nyt kävi mustalainen käsiksi uuteen puheenaineeseen, joka ei ollut milloinkaan ennen kiinnittänyt hänen mieltään, nimittäin politiikkaan. Hän sotki yhteen sekasortoon Cromwellin, Fredrik III:nnen ja Kaarle XI:nnen sekä puhkesi ylistämään Ruotsin kuningasta.

Maisteri ymmärsi heti, että mustalainen oli maannut pensaikossa sinä iltana, jolloin apu-opettaja oli ollut täällä; käsitti silmänräpäyksessä että tämä, luottaen siihen että silmä oli sokaistu, tahtoi houkutella mitään pahaa aavistamattoman vihollisen solvaiseviin lausuntoihin, ehkäpä todistajien läsnä-ollessa, jotka olivat pensaikossa piilossa, ja hän alkoi senvuoksi pitää puhetta yksinvallan eduista, Kaarle XI:nnen kuolemattomista ansioista, valtakunnasta ja kansalaisten pyhistä velvollisuuksista Jumalaa, kuningasta ja isänmaata kohtaan.

Joko Jensen oli kuullut hyvin vähän tai ei hän ollut ymmärtänyt mitään mainitun illan poliittisesta keskustelusta, sillä hän teki nyt äkkiä täysikäännöksen ja hyökkäsi kaiken hallituksen, kaikkien viranomaisten ja poliisien kimppuun, jonka jälkeen maisteri ryhtyi laajaperäisesti kumoamaan häntä, pyytäen mustalaista etenkin tekemään eron valtion-viranomaisten ja oikeudenkäytön välillä, takertui oppineisiin selvittelyihin, sotki kaikki aineet sekaisin ja höysti puhettaan latinan- ja kreikankielisillä lauseilla, niin että mustalainen, joka otti tämän vakavalta kannalta, kävi aivan sekapäiseksi ponnistuksesta koettaa käsittää tuota käsittämätöntä. Mutta maisteri ei päästänyt häntä vielä rauhaan, vaan alkoi penkoa tietonsa kätköjä, veti esille irtonaisia paloja Grotiuksen sota- ja rauhanoikeudesta sekä Pufendorfin kansainvälisestä oikeudesta ja selosti Hobben kuuluisan kansalaistutkielman sisällyksen, jossa oli tehty järjestelmä yksinvallasta. Ja hän puhui varmaan kokonaisen tunnin ukkosäänellä, vaientaen vihollisen joka yrityksen keskeyttää hänet, niin että tämä istui lopuksi paikoillaan ihan kalpeana ja menehtyneenä yli-inhimillisestä ponnistuksesta pysytelläkseen mukana ja ennen kaikkea osoittaakseen, että kykeni tajuamaan yhtenäisyyden.

Kun maisteri oli lopettanut rapsodiansa, nyökkäsi mustalainen hyväksyen päätään, mutta oli niin raukea, että ei kyennyt muuta kuin kähisemään: suurenmoista!

Senjälkeen hän härppäsi suuren lasin viiniä, kakisteli kurkkuaan ja yritti jälleen hänkin pitää puoliaan. Mutta ainoa aine, jota hän hallitsi, oli tuo häntä lähinnä oleva vapaaherratar, tämän hyveet ja oikeamielisyys, ja ihmisten hävytön panettelu, ja viimein hän eksyi pitkäveteisesti ja kerskailevasti latelemaan kaikki mitättömät rakkausjuttunsa, joista toinen oli toistaan uskomattomampi.

Ja maisteri, joka oli tarkasti varuillaan joka kerran, kun keskustelu muutti suuntaa, huomasi nyt, että mustalainen oli koko illan pyrkinyt tähän; hän heristi senvuoksi korviaan ottaakseen vaarin, milloin oli päästy ydinkohtaan.

-- Niin, tyttöjä on kyllä, kun on vain rahaa taskussa! hän lopetti pitemmän selityksen.

Senjälkeen hän kävi nokkaviisaan näköiseksi, kuten aina tahtoessaan viekkaudella saada toisen ilmaisemaan salaisuuksiaan, ja sitten hän sanoa paukahutti:

-- Kyllin: sadalla taalerilla voin ostaa itselleni minkä tytön tahansa!

Näiden sanojen jälkeen syntyi kuolonhiljaisuus; sillä pitemmälle hän ei voinut mennä, ja maisteri tuumiskeli hetkisen paljastaisiko paikalla tuon katalan miehen ja iskisi häntä vasten kasvoja palkaksi siitä, että hän tuolla tavalla istui ja kaupitteli omaa sisartaan; kuitenkin hän tahtoi ensin hankkia täyden varmuuden tuosta epäilemästään törkeydestä, ja viskasi tässä tarkoituksessa mustalaiselle syötin.

-- Koskapa puhumme nuorista tytöistä, Jensen, niin tahdon sanoa Teille, että pitäisitte silmällä Magelonea, jotta Matti ei viettelisi häntä.

Mustalaisen muoto muuttui.

-- Tuo lurjus, heittiö, uskaltakoonpa vaan! Maisteri oli ikkunastaan nähnyt Magelonen ja rengin leikkivän tämän kamarissa, tosin vain leikkivän, mutta ei niin aivan vaaratonta leikkiä, se kun näet oli sellaista, että he heittivät toinen toisensa pitkäkseen sänkyyn. Ei ollut tarpeellista sanoa kaikkea, eikä hän tahtonut tehdä vihjauksia enemmästä kuin mitä tiesi.

-- Sanon vain, että he leikkivät, mutta leikistä voi tulla tosi, ja Matti on köyhä renkimies.

-- Voi tuota kirottua tyttöä! Jos hänelle sattuu onnettomuus, mikä nyt on nuorten tyttöjen osa, niin pitää sen ainakin sattua hienon herran kanssa.

Ei ollut enää epäilemistäkään: veli tahtoi myydä sisarensa hienolle herralle, ja tämän hän teki sadasta taalerista.

Maisteri teeskenteli väsymystä ja nousi lähteäkseen levolle, kiitti kestityksestä ja lausui hyvää yötä.

* * * * *

Tultuaan huoneeseensa valtasi hänet inho itseään kohtaan syystä, että oli istunut saman pöydän ääressä varkaan ja parittajan kanssa. Kuinka hän oli saattanut vajota niin syvälle kolmessa kuukaudessa? Kuinka oli tapahtunut, että hän oli tullut vedetyksi ilmakehään, joka oli niin paljon alempana hänen omaansa, ja kuinka hänen ajatuksensa saattoivat askarrella ihmisissä ja asioissa, jotka eivät koskeneet häntä? Oliko se _hitautta_, joka valtaa sielun, kun se eristetään ympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa vastaan, väsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton hillike?

Mutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja käänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi, alkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni kohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu, heräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden oli täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä voimalla. Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin taikalyhdystä, hänen paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset käärmemäiset liikkeet. Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa piilevästä rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä ja koko olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti, eläimellisesti, kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla se varma päätös -- hän ei tiennyt, mistä se johtui -- että ei suutelisi häntä milloinkaan!

Ja mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli ajatellut ja toivotellut sen tapahtuvaksi.

Hän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja hänelle, että ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan tämän sieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia; vaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan sulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi "tule" ja hiipisi senjälkeen johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut nähdä mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi tahria hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään selvä kuva, ei, he kohtaisivat toisensa vain kuten eläimet kohtaavat toisensa, ja eroisivat sitten jälleen!

Niin hän ajatteli sen tapahtuvaksi, ja niin hän uneksi siitä yöllä!

* * * * *

Herätessään seuraavana aamuna maisteri Andreas oli tehnyt vahvan päätöksen, että ei ryhtyisi mihinkään tekemisiin Magelonen kanssa. Mitään voimakasta siveellisyyssyytä hänellä ei tosin ollut, sillä osaksi hänen sairaalloinen vaimonsa oli antanut hänelle vapauden vallita lihaansa, osaksi oli äskettäin nähty esimerkki siitä, miten eräs sen hiippakunnan naimisissa oleva pappi oli anonut piispalta, että hänet vapautettaisiin aviolupauksestaan, ja oli hän saanut siihen pyytämänsä luvan. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua kosketukseen rikollisen suvun kanssa; hänestä tuntui loukkaavalta samassa talossa, jossa hänen perheensä asui, olla suhteissa toiseen naiseen; sitäpaitsi hän pelkäsi sitä, että tyttö käyttäisi häntä väärin peittääkseen seikkailujaan muiden kanssa.

Mutta jo se, että saattoi tyydyttää nuo kerettiläiset himot, ainoastaan se, että antoi ajatuksensa askarrella tässä asiassa, veti häntä tuota välttämättömyyttä kohti, ja se, että hänen täytyi koko päivän taistella suojellakseen itseään kiusaukselta, teki sen, että kiusaus kävi suunnattoman suureksi, syöpyi hänen sieluunsa, ja mikä oli vieläkin pahempi: tytön ajatteleminen tunki syrjään kaikki muut ajatukset, sekoitti hänen arvostelukykynsä, tukahutti epäluulon mustalaisen rikollisista hommista, veltostutti hänen valppautensa puolustaessaan itseään kavalalta viholliselta ja tuuditti hänet varmuuteen hänen itsensä sitä huomaamatta.

Senvuoksi, kuullessaan hirvittävän metelin tallista ja kiiruhtaessaan ikkunaan, hän näki välinpitämättömänä, kuinka mustalainen uhkasi Matti renkiä ja kuinka tämä itseään puolustaakseen kohotti kädessään olevan lapion, ja iski raivoissaan mustalaista käsivarteen, niin että tämä lähti käpälämäkeen tallista ja määräsi rengin poistumaan talosta.

Hän katseli yhtä levollisena, kuinka Matti sitoi nyyttinsä ja läksi, hänen viitsimättä aprikoida minkä vuoksi. Ei mikään, mitä tämän päivän kuluessa tapahtui, kiinnittänyt enemmän maisterin mieltä kuin vähäpätöisimmät tapahtumat tässä maailmassa.

Niinpä hän joutui kasvihuoneeseen ja näki siellä nuo kadonneet lantavaunut, joiden etupyörät olivat ajetut upoksiin saveen, ja maahan niiden viereen oli kaadettu läjään kuormallinen lantaa. Jos hänen ajatuksensa olisivat toimineet nyt selvästi, olisi hän sommitellut tämän aikaisempien epäluulojensa yhteyteen kohtauksesta ullakolla tuona yönä eikä olisi jättänyt tutkimatta kätkikö lantaläjä mahdollisesti peiteltäviä asioita.

Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön vain. Hän näki tämän kaikkialla, minne ikänä vain tuli, tapasi hänet portaissa, yhytti hänet yläällä ullakolla, ja hän huomasi aivan hyvin, että tämä oli koristellut itsensä.

Iltapäivällä maisterin piti lähteä ajelemaan lasten kanssa, mutta kievarin vaunut eivät saapuneet. Mustalainen oli kuitenkin valjastuttanut suuret kuomuvaununsa, ja kun lapset olivat pahoillaan siitä, että luvattu huvitus menisi hukkaan, pyysi mustalainen herrasväen seuraamaan vapaaherratarta tämän metsä-ajelulle. Maisteri ei kieltäytynyt, eikä tuntenut kummastusta istuessaan tuntia myöhemmin vaunuissa, joissa oli koko seurue ja Magelone vastapäätä häntä taka-istuimella. Hän ei huomannut myöskään mitään loukkaavaa siinä, että vapaaherrattaren lörpöttelyn tarkoituksena oli johtaa hänen huomionsa tyttöön, joka istui ja tirkisteli lyijynappisilmillään ja koetti saada kasvoilleen suloisia ilmeitä, jotka olivat olevinaan viehättäviä, mutta muuttuivat vain leveäksi irvistykseksi, niin että terävät kulmahampaat näkyivät, jotka pistivät muiden hampaiden ulkopuolelle.

Silloin tällöin välkähti järjenkipinä maisterin aivoissa, kun hän näki lapsensa tässä likaisessa seurassa, joka kuljetti metsäänkin saakka mukanaan pilaantuneen lihan ja märkien koirien löyhkänsä. -- Ja kiinnitettyään kerran matkalla huomionsa muutamiin vastaantulijoihin, jotka nauroivat seurueelle, heräsi hänen tietoisuutensa tuosta hirvittävästä alennustilasta, ja vasta nyt hän näki, että vapaaherrattaren yllä oli valkea kissannahkainen kaulus, jossa oli viheriätä silkkiä, ja hänen päässään Kustaa I aikainen hattu, suuri venkale, joka muistutti sateenvarjoa, ja jonka päällä oli näädänhäntä. Ja mustalainen upeili keltaisessa nutussaan, jonka selkään viisi tervaista sormea oli painanut merkin; luultavasti muistomarjanen tämän aamuisesta kohtauksesta Matin kanssa. Hevoset olivat sen näköiset kuin olisivat suoraan tulleet Lundin tuomiokirkon kuolemantanssista, ja vaununpyörät olivat kokonaan saven ja lian tahrimat, vaikkakin oli poutailma ja aurinko paistoi.

Hetken hän ajatteli astua alas vaunuista, mutta tyyntyi sitten jälleen, ja kiinnittäessään katseensa lapsiinsa unhoitti hän ympäristön, ei ottanut kuuleviin korviinsa mustalaisen puhetta, eikä kuullut mitään muuta kuin lasten iloisen naurun, näki vain heidän hilpeän leikkinsä, kun nämä yrittivät tempoa pyökinoksia puista, joiden lehvät riippuivat vaunujen yläpuolella. Sitten hän ajatteli armasta sairasta ystäväänsä, joka makasi yksin kotona, sisään suljettuna, rampeutuneena, ja jonka kesästä ei päivääkään tuskatta kulunut. Silloin hän tunsi häpeätä ja surua ja raivoa niiden ansaitsemattomien tuskien johdosta, jotka kohtalo oli tuottanut hänelle, ja pakotti hänen muille tuottamaan, ja hän oli niin näiden tunteiden vallassa, että ei huomannut, kuinka vaunut kääntyivät kievarin pihamaalle, jonne silmänkääntäjä oli kerännyt ympärilleen räyhäävän kansanjoukon, ja jossa talonpojat tanssivat ja joivat pyökin siimeksessä.

Mutta hänet sai äkkiä havahtumaan se meluava huomio, jonka vaunut herättivät kansanjoukossa, joka nauraen ja rääkyen tervehti niiden tuloa.

Harmista poissa suunniltaan hän nousee seisaalleen vaunuissa, tarttuu ohjaksiin ja kääntää hevoset niin, että ne joutuvat maantielle.

Syntyi hetken hiljaisuus, uhkaava hiljaisuus, niin että maisterin täytyi selittää vapaaherrattarelle käytöksensä syyksi sen, että oli luvannut vaimolleen olla viemättä lapsia suuriin kansanjoukkoihin, minkä vapaaherratar uskomattoman sulavasti oli silmänräpäyksessä täydellisesti ymmärtävinään ja hyväksyvinään, vieläpä hän kävi ylistämäänkin maisterin varovaisuutta.

Ja niin he ajoivat kotia.

Maisterin päähän ei pälkähtänyt kertaakaan, että tämä oli kokonaan harkittu konnankoukku; niin ilkeältä ja inhottavalta oli koko kohtaus tuntunut hänestä, että oli väkivalloin tukahuttanut kaikki ajatukset siitä, oli tekeytynyt sokeaksi ja kuuroksi ja kivikovaksi kaikkien epämiellyttävien vaikutelmien suhteen.

* * * * *

Illalla, kun maisterin lapset olivat seitsemän ajoissa menneet levolle, hän vetäytyi kamariinsa saadakseen olla yksin ja päästäkseen näkemästä ketään talonväkeä. Elokuun ilta oli lämmin, mutta pimeä, ja hän sytytti kynttilänsä ja istuutui pöydän ääreen lukemaan erästä kirjaa, riisuttuaan ensin nutun yltään.

Istuessaan siten kumartuneena kasvikirjansa yli ja selaillessaan sen lehtiä, hän ei huomaa, kuinka ajatukset kiitävät lehdeltä toiselle etsien jotakin, joka pitäisi ne koossa, mutta löytämättä sitä; ne liitävät kimalaisten lailla kukasta kukkaan, kokien imusuulla hakea paikkaa, missä sen olisi hyvä olla, kunnes hänen silmäänsä vihdoin sattuu luku kukkien pariutumisesta. Tässä hän vasta alkaa tajuta mitä lukee, ja kaikki olennoituu ja alkaa elää. Hedelmöitymisen salaisuudet houkuttavat häntä, kuten ne houkuttavat koulupoikaa; kaikki ennestään tietämänsä ja tuntemansa käy uudelleen mielenkiintoiseksi, tarjoaa uusia näkökohtia. Ja lukiessaan hän tuntee puoleksi kuivuneiden nestelähteiden aukenevan, veri lämpenee, ja luonnon valtava henki alkaa puhua mahtikieltään. Hänen himonsa kasvaa, halunsa tuntea olentonsa kaksinkertaistuvan, ruumiin ja sielun vapautuvan yksilön ahtaasta vankilasta ja elää suvun, tulevaisuuden elämää, vaikkapa vain muutaman sekunnin.

Hän tunsi, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei malttanut kuitenkaan nostaa silmiään kirjasta; hän huomasi heikon vedon, jonka oli synnyttänyt joku kamarin ilmakehässä liikkuva ja hengittävä olento, hän tunsi kuin jotakin lämmintä ruumiinsa toisella sivulla, josta hiipivien askelten ääni kuului, ja kääntyessään hän näki Magelonen seisovan keskellä valoa ilkeine lyijynharmaine silmineen, joiden sarvikalvo näytti olevan ihan pullistuneena, niin raukeasti ja elottomasti ne heijastivat tulenliekkiä.

-- Mitä tahdot? kysyi maisteri hengästyneenä; hän näki, että tämä oli jälleen laitoksissaan -- yllään puku, jollaista ainoastaan portot käyttävät.

-- Jensen pyytää nöyrimmästi anteeksi, änkytti tyttö, mutta hänen tupakkansa on lopussa, ja hän pyysi kysymään, lainaisiko maisteri hiukan hänelle.

-- Tässä! vastasi maisteri lyhyesti, nousi ja antoi tytölle puoliksi täytetyn kartuusikäärön.

Senjälkeen hän mietti silmänräpäyksen, kun tyttö oli vielä siinä; teki sitten päätöksen, mutta muutti mieltään lausuen:

-- Tahdotko sanoa Jensenille sellaiset tervehdykset, että... (tässä hän kääntyi toisaalle) nuorten tyttöjen ei sovi tulla näin myöhään illalla herrasmiesten tykö.

Senjälkeen hän tarttui tytön käsivarteen, työnsi hänet ovea kohti ja vaihtoi kahdesti päätöstä, ennenkuin sai tämän ulos. Ja sitten hän katui sitä, että oli antanut tämän mennä; mutta nyt se oli liian myöhäistä.

Portto kuin portto! hän ajatteli. Ellen ota tätä, niin otan jonkun muun; ja ellen minä ota, niin ottaa Matti! Hänen veljensä on varas, mutta varkaita lienevät kaikkien porttojen veljet, ja hitto tässä heidän sukujuuriaan selvittelemään?

Siten hän oli tehnyt päätöksensä seuraavaksi illaksi.

* * * * *

Kaikki tapahtui hänen ajatustensa ja mielikuviensa mukaisesti, mutta kun ensimmäinen voiman- ja haluntunne oli kadonnut, tuli pelko ja iljetys sijaan. Pelko -- sillä hän oli kuullut jonkun ullakolla liikkuvan ja hiipivän pois, josta hän päätteli, että heitä oli vakoiltu; ja sitten iljetys, tuo hirvittävä likaisuuden tunne, minkä hänen aistinsa saattoivat tajuta vasta nyt, kun huumaus oli haihtunut, tunne niin voimakas, että kaikki tuntui hänestä saastutetulta, hänen huoneensa, ruumiinsa, hänen sielunsa. Mitään niin suunnattoman vastenmielistä hän ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksikaan, ja hänen halunsa sammuivat jo pelkästä siitä ajatuksestakin, mitä oli tapahtunut.