Part 6
Näiden ihmisten ajatukset kulkivat sellaisissa käärmeenkiemuroissa, että niihin oli vaikea päästä käsiksi. Ja kun nyt vapautuksen hetki läheni, ei maisteri tahtonut ahdistaa aivojaan selvittelemään asiaa, joka ei kuulunut häneen. Mutta ajatus palasi jälleen vaatien vastausta ja saaden hänet vimmoihinsa siksi, että hänen älynsä pakotettiin täten askartelemaan mitättömien ihmisten mitättömyyksissä. Häntä ei liikuttanut se, kuka linnun oli varastanut; hänen elämälleen ei ollut niin mitään merkitystä siinä olipa tämän asian laita miten tahansa, ja kaikesta huolimatta hän tuhlasi aivovoimaansa päästäkseen siitä perille. Kolme kokonaista kuukautta, neljännesvuoden eristäytyminen sivistyneitten ihmisten seurasta ja sulkeutuminen alemmalla tasolla olevien olentojen pariin oli hänen huomaamattaan muuttanut hänet. Hänen ajatuksensa, jotka ennen askartelivat vain elämän korkeimmissa kysymyksissä, ja koettivat ratkaista olemassaolon ja maailmankaikkeuden arvoituksia, työskentelivät nyt vain pikku-asioissa ja laativat syllogismeja päästäkseen perille siitä, kuka oli varastanut linnun. Toisten pikku huolet olivat soluneet hänen sieluunsa niin, että hän ei voinut kuulla lehmän ammuvan miettimättä mielessään oliko ehkä unohdettu lypsää se, ei nähdä rikkaruohoa kasvavaa vainiota tekemättä suunnitelmia sen kitkemiseksi. Kuullessaan mustalaisen ajavan pihamaalta hän mietiskeli, minne tämä mahtoi mennä; nähdessään puuseppien alottavan jonkun työn hän tuumiskeli, mitä silläkin mahdettiin tarkoittaa. Mustalaisen lausuessa merkityksettömän sanan hän punnitsi aina tarkoin, mitä siinä saattoi piillä, ja kuinka paljon siinä oli valhetta.
Kun hän nyt alkoi tarkata itseään, huomasi hän omaksuneensa osan mustalaisen eleitä, lainanneensa sävyn tämän äänestä ja, mikä oli vielä pahempaa, sekoittaneensa tanskankielen sanoja ja käänteitä omaan kieleensä. Hän oli lörpötellyt niin kauan näiden lasten kanssa, että oli unohtanut selvän puhetavan, hän oli ollut niin kauan kumartuneena heidän puoleensa, että oli käynyt köyryselkäiseksi, hän oli kuullut niin kauan valheellista puhetta, jotta oli tottunut siihen uskoon, että kaikki ihmiset valehtelivat. Ja hän, tuo voimakas mies, joka ei ollut milloinkaan pelännyt julkista taistelua, huomasi nyt, miten rohkeus karkkosi hänestä, miten arkuus ja pelko valtasivat hänet taistelussa näkymättömien valtojen kanssa ja vihollisia vastaan, jotka olivat häntä voimakkaampia senvuoksi, että eivät todennäköisesti arastelleet käyttää aseita, joihin hän itse ei voinut tarttua.
Ja sitten valtasi tytön juttu hänet jälleen ja kouristi kyntensä hänen päähänsä ja repi ja raastoi.
Valehteliko tämä? Varmasti! Sillä eläintenkesyttäjä ei osta riikinkukkoa, jolla ei ole pyrstöä, ja jonka sulat ovat kynityt pois, eikä riikinkukon pyrstö lähde ennenkuin syksyllä.
Miksi hän valehteli? Tahtoiko hän, että maisteri uskoisi portinvartijan syylliseksi, tai mitä hän tahtoi?
Mutta miksi hän ei saanut sanoa sitä Jensenille? -- Tai tarkoittiko tyttö juuri, että hän sanoisi sen Jensenille? Uskoiko hän, tehdessään oman huonon luonteensa mukaisen johtopäätöksen, voivansa varmimmin kiihoittaa toisen kertomaan asian, pyytämällä tämän pitämään sen salassa, ja tuumiko hän, että kiusaus kielimiseen kävisi voimakkaammaksi kieltämällä kertomasta siitä? Hän ei voinut mitenkään löytää mitään tarkoitusta siinä eikä saada mitään selvyyttä siihen, ja senvuoksi se ahdisti häntä kuin painajainen.
Illalla kuitenkin tuli mustalainen kotia, tuoden kyytikärryillä suuren häkin, jossa oli seitsemänkymmentäviisi kananpoikaa. Maisteri oli ulkona pihamaalla hänen saapuessaan, ja sai heti kuulla pitkän jutun matkasta. Purje-aluksessa Hälsingörin ja Hälsinborgin välillä oli kaksikymmentäviisi kanaa päässyt irti ja lentänyt mereen, mutta vaikka tämän olisi pitänyt olla tuntuva vahinko mustalaiselle, ei hän näyttänyt olevan tapauksesta vähääkään pahoillaan. Senjälkeen kun oli myöntänyt olevansa häviön partaalla hän oli näet esiintynyt rikkaana miehenä, jolle mikään summa ei merkinnyt mitään, ja oli hän antanut Iivanan syöttää maisterin piialle valheen eräästä suuresta voitosta Amsterdamin arpajaisissa.
Kun nyt kanojen tulo oli kerännyt rengit häkin ympärille ja mustalainen poistunut silmänräpäykseksi, alkoi maisteri valittaen tutkia reikää, josta ne olisivat voineet lentää ulos. Mutta toisen puusepän kasvoille levisi heti epäileväinen ilme, ja tuli hän lopulta houkutelluksi puoli-ääneen sanomaan:
-- Ne linnut ovat kyllä pikemmin lentäneet hänen omaan taskuunsa!
Häntä siis epäilivät omat palkolliset siitä, että hän varasti vapaaherrattarelta.
Saattoi siis olla syytä epäilykseen, että hän oli varastanut myöskin nuo toiset linnut. Oliko hän sitten todellakin sellainen heittiö, että hän ilkesi vyöryttää syyn viattomien ihmisten niskoille?
Maisterin valtasi sellainen inho, että hän poistui pihamaalta. Hän suuntasi askelensa valtamaantielle, jossa oli puhdasta ja kuivaa; ja kun ilta oli tulossa ja ratsastavaa postintuojaa saattoi odottaa minä hetkenä tahansa tulevaksi, päätti hän mennä tätä vastaan. Tie kulki suorana kuin viiva piilipuiden siimeksessä kohti Lundin kukkuloita, ja maisteri saattoi puolen peninkulman päästä erottaa ratsastajan, joka tuli Bögelytä kohti. Toisinaan näkyivät vain tämän pää ja hartiat hänen ratsastaessaan jossakin notkossa, toisinaan näkyi koko vartalo vahvarakenteisen hevosen selässä. Ilta-aurinko paistoi suoraan ratsastajaan, ja maisteri ihmetteli sitä, että ei nähnyt kypärän välkkyvän. Mutta hetken kuluttua hän näki, että ratsastajan päässä oli hattu, eikä tämä siis voinut olla postintuoja. Huonolla tuulella pettymyksestä pitkän jännittävän odotuksen jälkeen hän suuntasi jälleen askelensa kotia kohti ja kuuli välinpitämättömänä hevosen juoksun lähenevän ja hetken kuluttua jonkun huutavan taempaa hänen nimeään.
-- Hoi, vanha ystävä! kajahti voimakas ääni, samassa kuin hevonen tuuppasi ystävällisesti maisteri Törneriä kuonollaan.
-- Ka, sinäkö se olet, jalo Bureus! huudahti maisteri ja tarttui ystävän käteen, ilon valtaamana siitä, että näki hengenheimolaisen; ja ikäänkuin haaksirikkoinen, joka kohtaa maanmiehiään, tai eksynyt koira, joka löytää jälleen isäntänsä, ilmaisi hän taukoamatta ihastustaan vieraalleen, puhjeten sekavaan sanatulvaan ja miltei tukahtuen nyyhkytyksistä.
-- Ja nyt sinä tuot hyvän sanoman Consistorium academicumista? hän kysyi viimein hiukan tajuihinsa toinnuttuaan.
-- En, ikävä kyllä, vanha ystäväni! vastasi apuopettaja Bureus, joka samalla ojensi hänelle kirjeen. Tulen päinvastoin tarkastamaan sinua ja vaatimaan sinulta selostusta hoitopiirisi väestön käyttäytymisestä.
Maisteri Törner seisoi pää alas vaipuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päälakeensa; senjälkeen oikaisi hän itsensä jälleen suoraksi, tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen veräjästä sisään talon kaikkien koirien karatessa sen kimppuun; ne saivat ottaa vastaan potkujen muodossa raivostuneen maisterin vihanpurkauksen.
Lapset ja sairas rouva olivat menneet jo levolle, niin että maisteri Törnerin täytyi pyytää ystävänsä syömään illallista alaalla huvimajassa, jossa he sytyttivät pari lyhtyä ja, ruokaa varrotessaan, istuutuivat juttelemaan.
Keskeytymättömän pitkässä kertomuksessa maisteri Törner kuvasi kärsimyksiään, harmejaan, tuskaansa, mutta ruvetessaan lopulta yksityiskohtia myöten selittämään epäluulojensa syitä, keskeytti ystävä hänet:
-- Sinä olet sairas, Andreas.
-- Minäkö? huudahti maisteri ihmeissään.
-- Niin olet! Yksinäisyys ja huono seura ovat tehneet sinut sekapäiseksi, ja tuntemattoman pelko on riistänyt sinulta kaiken voiman. Asut varasjoukkion luona, siinä kaikki, minkä voin sinulle sanoa.
-- Niinkö? niinkö todellakin luulet? puhkesi maisteri Törner puhumaan. No, Jumalan kiitos, sitten en enää pelkää. Sillä, näepäs, enin pelkäsin sitä, että minua vaivasi sairaalloinen luulottelu, mikä olisi johtanut minut kiusaukseen tekemään vääryyttä viattomille ihmisille! No, Jumalan kiitos! Mutta sanohan minulle, hän jatkoi, sinä, joka olet tutkinut filologiaa, voitko selittää minulle, mitä nämä merkit merkitsevät, jotka olen löytänyt metsästä erääseen puunrunkoon kaiverrettuina metsästä?
Hän otti esille muistikirjansa ja näytti piirtämänsä kuviot.
Apu-opettaja vilkaisi piirustusta:
-- Sangen omituista on, hän sanoi, että kaikki alhaisella asteella olevat ihmiset, mihin kansallisuuteen he kuulunevatkin, tekevät aivan samoja keksintöjä. Vaikkapa tämän käden, tämän avaimen, tämän silmän olisi piirtänyt länsi-intialainen tai egyptiläinen tai kiinalainen, voisin selittää ne yhtä helposti kuin nyt. Käsi on tässä verbinä ja merkitsee: ottaa; avain luultavasti: aukaista lukko, ja koskapa tässä on kysymys varkaista: aukaista toisten lukkoja; ja silmä lopuksi ei kyllä merkitse muuta kuin näkemistä. Odotahan nyt hiukan. --
Apu-opettaja varjosti hetken kädellä silmiään, ikäänkuin tahtoen sisimmässään yhdistää näiden kolmen merkin tarkoituksen, ja jonkun minutin vaiti-olon jälkeen hän selitti:
-- Sen selitys on: varkaus on tapahtunut, ja meitä pidetään silmällä! -- Toisin sanoen: he epäilevät sinua! -- Tiedätkö nyt, mitä sinun on tehtävä saattaaksesi heidät huolettomiksi ja sitten heitä pelottaaksesi?
Maisteri vastasi, että hän ei sitä tiennyt, ja vartosi jännitetyllä tarkkaavaisuudella lähempää selitystä.
-- Niin, minä otaksun nyt, että menet metsään ja leikkaat veitselläsi esim. nuolen poikittain silmän läpi. Vaikkapa tämä ei oikein soveltuisikaan varkaiden kieleen, niin ymmärtävät he kuitenkin heti, että merkitys on tämä: silmä on sokaistu, mikä käännetään seuraavalla tavalla: ei nähdä enää mitään, on jouduttu harhaan. Ja täten saat vapaasti vakoilla heitä, aina siihen saakka kuin noudat kivalterin tänne ja pistät koko seurueen telkien taa.
Apu-opettaja oli päässyt juuri puheensa loppuun, kun piiat toivat illallisen ja kattoivat pöydän. Mutta heidän takaansa nousi näkyviin mustalaisen hahmo yllään keltainen nuttu ja päässä koruhattu riikinkukonsulkineen. Hän näytti siistinneen pukunsa iltaa varten, epätietoista mistä syystä, hoiperteli pöytää kohti, ja tervehti hattua nostamatta tutusti ja tuttavallisesti apu-opettajaa, joka ei voinut pidättäytyä purskahtamasta äänekkääseen nauruun. Mustalainen oli humalassa, ja silmät pyörivät hänen päässään. Toisella kädellään hän nojautui pöytää vasten, viskasi jalkansa ristiin ja rupesi juttelemaan sellaisessa äänilajissa kuin hän olisi ollut kutsuvieras.
-- Kaunis ilma tänä iltana! hän alkoi.
-- Tee hyvin ja ota! keskeytti maisteri hänet, tarjotessaan ystävänsä nautittavaksi ruokaa, eikä hän ollut huomaavinaankaan mustalaista, jonka silmät säkenöivät.
Herrat alkoivat aterioida, mutta kärkkyilijä ei tehnyt merkkiäkään poistuakseen.
-- Maljasi, vanha ystävä, ja terve tulemaan! tervehti maisteri Andreas ja kaatoi olutta kannusta.
-- Maljasi, toveri! vastasi apu-opettaja.
Mustalainen peräytyi ryömien aina seinään saakka kuin vialle ammuttu ilves, mutta hän ei ollut vielä kadottanut toivoa tulla kutsutuksi mukaan.
-- Mistä kaukaa herra tulee? yritti hän vielä kerran tunkeutua heidän joukkoonsa.
-- Tuki suusi, mies, ja mene helvettiin! kivahti apuopettaja vimmoissaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti kääntää asian leikiksi ja nosti toisella jalallaan mustalaisen ristissä olevat jalat ilmaan, niin että tämä keikahti huvimajan lattialle ja löi päänsä kiveen.
Maisteri Andreas pelästyi, että olisi tapahtunut onnettomuus, ja kiirehti auttavasti ojentamaan kätensä kumoon keikahtaneelle, joka nousi enemmän nöyränä kuin suuttuneena, nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, että oli häirinnyt, ja pötki tiehensä.
-- Katsopas, tuota kieltä hän ymmärsi! hymyili apu-opettaja, kun mustalainen oli joutunut äänen kantamaa kauemmaksi.
-- Niin, mutta minä en nyt kerta kaikkiaan voi kohdella siten ihmisiä, väitti maisteri Andreas vastaan.
-- Et, sen kyllä tiedän, ja senvuoksi he uskaltavat olla sinulle nenäkkäitä. Roskaväki ja koirat kaipaavat selkäsaunaa! Olisit vain löylyttänyt tuota roikaletta, niin olisi elämäsi ollut hauskempaa.
-- Ihminen on sittenkin ihminen!
-- De omnibus est dubitandum. Sinä epäilet kaikkea, nisi de plebe! paitsi roskaväkeä, jota kohtaan tunnet pyhää luottamusta.
-- Jättäisimmeköhän nyt politiikan! keskeytti maisteri Andreas hänet. Anna minun rauhassa nauttia onnesta katsella rehellistä miestä silmiin, tuntea sulon kuulla jonkun ihmisen puhuvan valhettelematta!
-- Näepäs, puuttui taisteluvalmis apu-opettaja puheeseen, sinä et siis tunne samaa nautintoa seurustelusta kenen ihmisen kanssa tahansa, ergo kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia!
-- Olkoon menneeksi, mutta pitäisi olla niin järjestetty, että suuren enemmistön olot eivät olisi niin huonot ja muutamien harvojen niin hyvät!
-- Kukin olkoon sillä paikalla, missä hänen on oltava, ja kiittäkäämme Jumalaa siitä, että alapuolella olevat eivät ole yläpuolella! Katso vain tätä lurjusta tässä talossa, joka on kohonnut yläpuolelle sen paikan, joka hänelle kuului! Katso, kuinka hän pitelee pahoin ihmisiä ja eläimiä, kuinka hän varastaa tuota vanhaa naista. Jos hän saisi vallan säätää lakeja, niin ne kävisivät edullisiksi varkaille ja konnille. Mutta saatpa nähdä, että hän ei tule pysymään tässä, vaan ryömii jälleen takaisin sille paikalle, jonka luonto ja hänen taipumuksensa ovat hänelle määränneet.
-- No, mutta ovatko sitten kaikki parhaat ylimpänä? väitti maisteri vastaan, joka oli yksinvallan salainen vastustaja.
-- Eivät aina, mutta usein, ja kun parhain kerran pääsee valtaan, kokoontuvat parhaat alati hänen ympärilleen, ja silloin yksinvalta on hyvä.
-- Yksinvalta ei ole milloinkaan hyvä, paitsi silloin, kun anastaja anastaa sen itselleen! selitti maisteri; sillä ne esteet ja vaarat, jotka hän silloin on osoittanut voivansa voittaa, todistavat hänen lahjojaan.
-- Ajattelet Cromwellia, protektoria?
-- Häntä niin! Ja hänen ministereitään ja kenraalejaan. Venner Viinikauppiasta, Tuffnell Salvumiestä, Okey Kalefaktoria. Talonmies Amiraali Deane'a, kylvettäjä Eversti Goffe'a, tuota yksinkertaista sotamiestä kenraalimajuria ja Kuvernööri Skippon'ia, palttinakauppias Maaherra Tickborne'a!
-- Siinä siis näet, että kyky saavuttaa sen paikan, mikä sille kuuluu!
-- Niin, vallankumousten jälkeen! Mutta me näimme Eerikki XIV:nnen seuraavan Kustaa I:stä, Kristiinan Kustaa Adolfia.
-- Ja Kaarle XI:nnen Kaarle X:ttä; ja me näimme myöskin nuoren Cromwellin savuna haihtuvan vanhan Cromwellin jälkeen. Siis alati vallankumousta? Sitäkö tahdot?
-- Tai valitun diktaattorin!
-- Tahi myöskin määrätä hallitsija kuten aikoinaan Apishärkä, kasvattaa hänet viisaaksi mieheksi, pitää hänet loitolla elämän kaikista pikku harrastuksista, panna hänet lukkojen taa kuten Japanin mikadon! Ei, elämä moninaisuudessaan synnyttää ja kasvattaa itse miehen, jota aika tarvitsee. Puolue-aikoja ja yleistä väsymystä seuraa kaikkien hyväksymänä yksinvalta, jollaista tarvitaan. Yksinvaltias Cromwell oli parlamentitta suurempi tyranni kuin Kaarle I, ja Tanskan Fredrik III pani itse toimeen vallankumouksen aatelia vastaan kuten Kaarle XI meillä.
-- Mutta meidän kuninkaamme on henkisesti kehittymätön, tuhma, joka uskoo pappeihin ja noitiin! huusi maisteri Andreas, joka oikein tahtoi päästää tunteensa valloilleen.
-- Hiljaa, saatana soikoon! varoitti apu-opettaja ja katseli varovasti puutarhan pensaihin, jotka olivat pimeässä, ja joihin vain muutamia heikkoja valopilkkuja lankesi lyhdyistä. Entäs Cromwell, parlamentinloukkaaja, eikö hän sitten uskonut pappeihin? Uskoi, ja vielä paljon enemmän kuin tuo mestattu perustuslaille kuuliainen hallitsija!
Maisteri Andreas heristi korviaan vaahterakujaa kohti; häntä oli säikähyttänyt jokin sieltäpäin kuuluva liike. Mutta kun kaikki oli edelleenkin rauhallista, korotti hän jälleen äänensä nauttiakseen oikein tilaisuudesta saada purkaa mielensä, ja iskien olutkannun pöytään hän säesti lempilausettaan, jonka oli saanut Cartesiuksen filosofiasta, joka äskettäin oli säteillen tehnyt tuloaan Europan sivistysmaailmaan:
-- De omnibus est dubitandum! Alas yksinvalta, alas Cromwell, alas pappipentele Kaarle...
Apu-opettaja tukki suurella kädellään hänen suunsa, sillä samassa tuokiossa Magelone näyttäytyi sillalla, joka johti lammikon huvimajaan.
Hänen yllään oli eriskummallinen viheriä metsästyspuku, jossa oli lyhyet koru-ompeleilla ja lasihelmillä kirjaillut liepeet. Hiukset valuivat vallattomasti ja epäjärjestyksessä ympäri pään, joka ei ollut sievä, mutta jonka muutamissa ulkoviivoissa oli nuoruuden pehmeyttä, mutta toiselta puolen petomainen suu, plebeijimäinen nenä ja lyijynappisilmät olivat pelottavat ja vastenmieliset. Hän kantoi viini-astiaa ja laseja, ja toi rouva Törneriltä sellaiset terveiset, että hän tarjoilisi rouvan piikojen asemesta tänä iltana senvuoksi, että heitä tarvittiin talossa ja lasten luona. Tämä kuullosti sangen uskottavalta, eikä siihen ollut mitään sanottavaa, mutta maisteri Andreas ei voinut peittää ihmetystään hänen korujensa johdosta ja kysyi, miksi tyttö oli niin laitoksissaan.
Tyttö mietti hetken, mitä vastata, apu-opettajan tutkiva katse sai hänet hämilleen, ja hän vastasi nähtävästi vastoin tahtoaan, totuuden mukaisesti:
-- Jensen käski minun tekemään niin!
Veli oli siis koristanut hänet! Mutta se oli ehkä vain turhamaisuutta.
Asetettuaan kannun pöydälle hän teki lähtöä, mutta apu-opettaja, joka oli leikillinen herrasmies, tarttui hänen pörhöiseen tukkaansa ja pakotti hänet istuutumaan, juotti häntä lasistaan ja kysyi, mitä hyvää tyttö taisi.
Maisteri, joka ei pitänyt seurasta, vastasi tytön, puolesta, että tämä teki hyvää ruokaa, minkä hän tiesi omasta kokemuksestaan niiltä viikoilta, jolloin tämä oli hänen palveluksessaan.
-- Niin, mutta vapaaherratar ei anna minun laittaa mitään ruokaa, väitti tyttö, ja laittamalla ruokaa kanoille ja sioille, sillä ei päästä pitkälle tässä maailmassa.
Tämän hän lausui niin lapsellisella ja haikealla äänellä kuin olisi hänen elämänsä unelma ollut saada tilaisuuden valmistaa hyvää ruokaa. Umpimähkään, ja hiukan herkkämielinen kun oli, varsinkin juotuaan nyt muutaman lasin, keksi maisteri Andreas muitta mutkitta keinon toimittaa tytön pois siitä kurjuudesta, jossa tämä eli, sekä vapautua hänen häiritsevästä seurastaan:
-- Kuulehan Bureus, etkö voi toimittaa häntä keittäjättäreksi Regenseniin, jonka dekaanus olet?
-- Niin, voimmehan asiaa miettiä, tuumi apuopettaja päästäen tytön.
-- Mikä se Regensen on? kysyi Magelone tavattoman uteliaana.
-- Se on se talo, jossa ylioppilaat syövät kuninkaan pöydän ääressä, vastasi maisteri.
-- Ja siellä voi sattua, että saat maata nuorten herrain vieressä! pisti apu-opettaja pilojaan.
Tämä mahdollisuus ei tuntunut säikyttävän Magelonea; ainakin hän nauroi ääneen tälle huomautukselle.
-- No, nyt voit lähteä, senkin kissa, sanoi maisteri ja työnsi hänet luotaan; mutta jos tahdot päästä kuninkaan keittiöön, niin täytyy sinun ensin oppia pesemään itsesi puhtaaksi. Kas niin, marssi nyt matkoihisi!
Senjälkeen nuo kaksi herraa alkoi jälleen maistella maljojaan, ja he juttelivat kaiken mailman asioista, mutta enin omistaan, ja maisteri Andreaksen täytyi tavan takaa purkaa raivoansa siitä, että hänen oli pakko jäädä tähän lian ja rikoksen pesään, mutta apu-opettaja saarnasi hänelle rohkeutta ja kestävyyttä sekä pyysi hänen tekemään tuttavuutta naapurien kanssa ja perehtymään seutuun ja sen väestöön. Lokakuun ensi päiväänhän oli enää vain kaksi kuukautta, ja sitten hän oli vapaa. Senjälkeen hän antoi ystävälleen neuvoja ja kehoituksia, kuinka tämän oli kohdeltava mustalaista, ja ennen kaikkea oli hänen oltava varovaisempi lausunnoissaan, varsinkin mikäli ne koskivat politiikkaa ja tuota niin arkaluontoista yksinvaltaa.
Kun he vihdoinkin lopettivat mennäkseen levolle ja joutuivat kartanolle, tapasivat he Iivanan, joka sitoi siinä punaisen hevosen jalkaa.
-- Mitä hittoja olette tehneet kaakille? kysyi apuopettaja suutuksissaan.
Iivana vastasi miettimättä kuin opittua läksyä laskettaen, että Jensen oli ratsastanut eräälle asialle, että hevonen oli säikähtänyt ja pillastunut, oli pudottanut ratsastajan selästään ja potkaissut tätä silmään, niin että oli pitänyt lähettää välskäriä noutamaan.
-- Tässä talossa, kuiskasi apu-opettaja ystävälleen heidän portaita noustessaan, näyttävät kaikki tapahtumat olevan ilveilyä. Tuon pojan kertomus myöskin oli kyllä silkkaa valhetta. Mutta se ei kuulu meihin!
Ja sitten he menivät sisälle nukkuakseen muutamia tunteja, ennenkuin apu-opettaja ratsastaisi jälleen takaisin Lundiin.
* * * * *
Mätäkuu oli tullut ja sen mukana valtava kuumuus, joka sai kaiken mätänemistilaan. Koko talo löyhkäsi, tunkio, kujien ojat, sikolätti synnyttivät laumoittain kärpäsiä, ja puutarha oli nyt niin iljettävä, että maisteri mieluummin jäi kuin vankina istumaan parvekkeelleen. Ollessaan kävelemässä lasten kanssa hän valitsi kulkupaikaksi maantien, joka oli ainoa puhdas kohta täällä, mutta se oli niin yksitoikkoinen, auringon paahtama, kuiva ja pölyinen, että se ei tarjonnut mitään virkistystä, ja metsässä hän ei tahtonut liikkua siitä syystä, että sissit tekivät sen epävarmaksi.
Hänen yrityksensä tehdä tuttavuutta naapurien kanssa ei ollut johtanut toivottuun tulokseen. Hänet otettiin vastaan niukuin naukuin niin kohteliaasti kuin pakko oli, mutta kaikkialla vaiettiin; ja kun hänen siten oli täytynyt puhua yksin muutama minuutti, nousi hän ja läksi. Hänhän ei voinut sanoa, että tahtoi tutustua heidän ajatuksiinsa Ruotsista ja yhtäläistymisestä, eivätkä nämäkään olleet halukkaita panemaan ajatuksiaan alttiiksi. Mutta vastenmielisyydessä ja kylmäkiskoisuudessa muukalaista kohtaan piili jotain muutakin -- kuitenkaan hän ei voinut päästä perille siitä, mitä se oli.
Siten hän tuli jälleen osoitetuksi seurustelemaan itsensä kanssa, ja hän tunsi nyt tulleensa täydellisesti suljetuksi tuohon taloon. Jos hänen täytyi joskus mennä silloin tällöin alas, niin häntä alati hätyytettiin, ja tarve puhella jonkun ihmisen kanssa houkutti hänet jälleen mustalaisen pariin, joka, kuten hän nyt aivan varmasti uskoi, askarteli salaperäisissä asioissa, joihin hän pelkäsi joutuvansa sekoitetuksi.
Apu-opettajan tulon jälkeisenä aamuna mustalainen oli nöyrästi anonut, että maisteri kävisi hänen luonaan alakerroksessa, missä hän pysyttelihe pimeään huoneeseen sulkeutuneena suojellakseen silmäänsä päivänvalolta.
Maaten silmä sidottuna vuoteessa, jonka ääressä oli pulloilla täytetty pöytä, hän valitti surkeasti menetettyä silmäänsä, jonka hevonen oli potkaissut puhki. Hän kertoi, että välskäri oli ollut äskettäin siellä, leikannut silmää ja sanonut, että potilaan täytyi pysytellä sisällä seitsemän viikkoa. Maisteri sääli todellakin tuota raukkaa, ja lupasi pistäytyä toisinaan häntä katsomassa.
Jonka jälkeen mustalainen oli kiittänyt häntä sekä tästä että paljosta muusta ja jos jostakin. Maisteri kyllä tiesi mistä.
Hän luuli, että mies tarkoitti hänen tarjoamaansa apua edellisen illan kohtauksessa huvimajassa, eikä pyytänyt, varomattomasti kyllä, mitään selitystä.
Seuraavana päivänä mustalainen oli ollut ulkona, ja oli hänellä huvimajassa ollut kohtaus vanhemman vastenmielisen näköisen miehen kanssa, jonka seurassa oli syönyt ja juonut ja lopuksi laulanut.
Tuo silmäjuttukin oli siis ilveilyä! Mutta mikä sen tarkoituksena oli, siitä maisteri ei tullut hullua hurskaammaksi, varsinkin kun ilveily suoritettiin niin suunnattoman kömpelösti, että ei edes lapsikaan olisi uskonut siihen.
Oli mahdotonta mennä päättelemään, tahtoiko hän vetäytyä viekkaudella vapaaherrattaren seurasta ja päästä omaan huoneeseen, tai pyrkikö hän siten tilaisuuteen saada käytettäväkseen pimeän paikan, missä saattoi salaisesti ottaa vastaan kävijöitä.