Part 5

-- Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään erästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan ette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin muun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on toisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun astua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?

Talonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin suureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli niin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi näyttänyt houkuttelevan häntä.

-- No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte isännästänne?

Sitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui kärkkäästi siihen:

-- Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.

-- Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.

-- Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.

-- Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.

-- Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti päättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin palkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä, niittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi ruokansa.

-- Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi talonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!

Nyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan vielä liian aikaista vetäytyä tulesta.

-- Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla olemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken, lausui hän Ciceron _De amicitian_ sanoilla, enkä ole minkäänlaisella tuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.

-- Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään tiedä muuta kuin mitä kerrotaan! -- Tällä seudulla häntä pidetään suurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja ellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se sitten on ilmetty ihme.

-- Mitä sanottekaan? Oletteko todellakin sitä mieltä? puhkesi maisteri puhumaan. Eikö vapaaherratar sitten ole hyvissä varoissa?

-- Hänellä kyllä on ollut sangen paljon, mutta sen tuo konna on tuhlannut, ja niin pitkälle on jo mennyt, että veroja ja tien kunnossapitorahoja on ulosmitattu. Mutta hän on ovela mies, ja kun vouti tulee ottamaan eläimiä, niin ne on pantu Jensenin nimiin hänen omaisuutenaan.

Maisteri oli saanut vahvistuksen tärkeimpään, mihin perusti epäluulojensa koko rakenteen nimittäin siihen, että vapaaherratar oli rutiköyhä; ja nyt hän käsitti, miksi talo päästettiin rappeutumaan, miksi siellä keitettiin pilaantunutta ruokaa, miksi... Tähän hän pysähtyi, ja jotta ei olisi joutunut kiusaukseen kehittää ajatuksiaan ääneen, hän lopetti kyselynsä, nousi, kiitti osalleen tulleesta hyväntahtoisuudesta sekä lausui jäähyväiset.

Talonomistaja näytti kummeksuvan keskustelun äkillistä loppumista, ja kihtinsä unohtaen hän nousi saattaakseen vieraan ulos.

Eteisessä juohtui maisterin mieleen, että hänen olisi sanottava kaikki ja voimakkaasti kumottava epäluulon varjokin siitä, että hän oli mustalaisen ystävä, minkä ihmiset helposti saattoivat uskoa, kun hän täten muitta mutkitta ohautti naapurin jokaisen tiedonannon, jotka tämä oli antanut ehkä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta toinen ajatus oli ristiriidassa toisen kanssa, ja talonomistajan kasvoista kuvastui jo sellainen kylmyys, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan nosti lakkiaan ja läksi.

Hän tunsi tehneensä tuhmuuden, kun sitä nyt ajatteli astuessaan portin läpi kulkeakseen niitun yli jälleen kotia. Mutta oli liian myöhäistä kääntyä takaisin, varsinkin kun näki mustalaisen kulkevan vartioimassa puutarhan ulkopuolella lähellä aitausta, ja oli tämä luultavasti hänet jo huomannut.

Hän ei tahtonut kernaasti tavata Jenseniä juuri nyt tullessaan naapurista, josta häntä oli varoitettu, mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kohtausta, jonka vuoksi ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli käydä suoraan vihollista vastaan.

Jensen kävi pää kumarassa, kädessään riuku ja oli mittaavinaan maata osoittamatta, että näki maisterin lähestyvän.

Tämä toivotti äänekkäästi hyvää huomenta. Mustalainen oli hämmästyvinään, mutta ei virkkanut sanaakaan, jonka vuoksi maisteri päätti itse käydä suoraan asiaan ja sanoa kaikki, minkä saattoi sanoa totuuden tulematta liian selvästi esille.

-- Olen ollut naapurissamme pyytämässä lupaa saada kulkea hänen maansa kautta, hän selitti.

Mustalainen pakotti huulilleen hymyn, joka oli olevinaan ystävällinen, mutta samalla välinpitämätön kyseessä olevan asian suhteen. Hän vaikeni edelleenkin.

Maisterin oli mahdotonta peräytyä; hänen täytyi jatkaa, vaikkapa sitten olisi joutunut harhaankin, mikä hänelle perusteellisesti tapahtuikin, sillä hänet valtasi äkkiä vastustamaton tarve puolustaa itseään. Teillä ei ole ystäviä tällä seudulla, Jensen, hän sanoi. Talonomistaja tuolla puhui pahaa teistä.

-- Sen kyllä uskon! vastasi mustalainen. Sillä hän tavoitteli aikoinaan vapaaherratarta ja tämän rahoja, mutta kun ei onnistunut, niin alkoi syytää törkyä minun niskoilleni.

Tämä nyt vasta oli valhetta, ajatteli maisteri, joka oli tottunut siihen, että mustalainen aina pyyhki likansa muihin; mutta oli uskovinaan syytteeseen.

-- Sen minä hänelle sanoinkin, hän jatkoi, ja sanoin vielä paljon muutakin, siksi että hyvin huomasin hänen olevan kateellisen. Kiitin Teitä, Jensen, kelpo mieheksi ja epäitsekkääksi mieheksi, joka itse oli työssä vainiolla, vaikka olittekin tilanhoitaja, ja sitä ei tee kukaan muu tilanhoitaja koko maassa; ja minä sanoin hänelle suoraan, että vapaaherratar ei suinkaan ollut erittäin hyvä Teille, kun antoi Teidän noin raataa ilman palkkaa.

Tässä mustalainen meni ansaan, sillä hän uskoi järkähtämättömästi siihen, että maisteri ei osannut valehdella, koskapa tämä ei ollut valehdellut milloinkaan ennen; ja kiitollisena siitä, että oli onnistunut syöttämään maisterille valheensa, tarttui hän tämän käteen ja puristi sitä teeskentelemättömällä liikutuksella, ylistäen onnellista kohtaloa, joka viimeinkin oli sallinut hänen tavata rehellisen ihmisen, joka puhui hyvää hänestä. Ja hän antoi liikutukselleen vallan, avasi sydämensä, kertoi viime vuosien kadosta, mikä oli köyhdyttänyt heidät, ilkeistä ihmisistä, jotka olivat pettäneet heitä rahoissa, joita olivat näiltä lainanneet, huolistaan joka viikko hankkia ihmisille ja eläimille ruokaa, kaikesta, mikä saattoi herättää sääliä häntä ja hänen asemaansa kohtaan.

Maisteri käytti tilaisuutta miehen ollessa taipuvaisella mielellä ja näyttäessä olevan halukas kuuntelemaan hyvää neuvoa, osoittaakseen hänelle, miten mieletöntä oli olla maata viljelemättä, joka kuitenkin antoi leipää, ja koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, että taloudelliselta kannalta katsottuna oli parempi vuokrata väkeä hoitamaan maata ja työskentelemään vainioilla, kuin että tilanhoitaja itse tuhlaisi aikansa siihen.

-- Jos lepäätte jollakin penkillä, polttelette piippua ja pidätte väkeänne silmällä, niin on se paljon suuremman arvoista kuin että Te itse, joka olette tavoiltanne hieno kaupunkilaisihminen, kuljette täällä ja raadatte, lopetti hän kehoituksensa.

Tuo penkillä makaaminen ja piipun poltteleminen mahtoi miellyttää mustalaista suunnattomasti, sillä ensikerran hän myönsi, että maisteri oli viisas mies, joka jakeli pelkkiä hyviä neuvoja, joita hän tulisi kiitollisena käyttämään hyväkseen.

Maisteri jätti kiitollisen oppilaansa säälien, kuten säälitään onnetonta, joka alentuu valittamaan kohtaloaan, ja tuntien sitä levollista tyydytystä, mikä aiheutuu tiedosta, että on saanut toisen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Hän tunsi itsensä tämän kohtauksen jälkeen turvallisemmaksi mustalaisen suhteen, ja kun hän ei enää pelännyt tätä, katosi hänestä kaikki pienten vääryyksien ja hävyttömyyksien synnyttämä kauna ja hän unohti kaikki epäluulonsa, jotka äsken saamansa tiedot miehen taloudellisesta asemasta olivat kuitenkin osoittaneet oikeiksi.

Hän kulki sangen ylevässä mielentilassa läpi puutarhan, kun näki samassa erään ihmisen makaavan silmillään maassa auringonkellon juuressa; hän huomasi tämän heti tuoksi pörhötukkaiseksi piiaksi.

-- Miksi Magelone makaa täällä? hän kysyi, ihmetellen sitä, että näki tytön ulkona tähän aikaan päivästä, jolloin tämä tavallisesti siisti hänen huonettaan.

Tyttö nousi hitaasti, ja peittäen kädellään itkusta mustaviiruisia poskiaan ja punaisia silmiään, hän nyyhkytti:

-- Rouva on ajanut minut pois!

-- Miksi niin, lapseni, kysyi maisteri edelleen.

Piika oli hetken vaiti ja sanoi sitten nyyhkyttäen:

-- Rouva sanoi, etten ollut kylliksi hieno, mutta minulla on vain tämä yksi ainoa hame, enkä voi sille mitään.

Maisteri katseli tuota pörhöistä piikaa, joka oli hyvin likainen, mutta kaulassa kaksi helminauhaa ja korvissa renkaat koristuksina. Ja vaikkakin hän hyvin hyvästi näki asian oikean laadun, ei hänellä ollut sydäntä sanoa tytölle, mitä asiasta ajatteli; hän pyysi senvuoksi, että tämä ei olisi vihoissaan rouvalle, joka oli hyvin sairas eikä varmaankaan ollut tarkoittanut pahaa.

Piika katseli maisteria haralla olevien sormien lomista ja kysyi niin rukoilevalla äänellä kuin taisi:

-- Mutta maisteri kyllä ottaa minut takaisin jälleen?

-- Niin, näepäs lapseni, niihin asioihin minä en puutu. Ne ovat vaimoni hallussa! hän vastasi ja jatkoi matkaansa, pahalla tuulella tästä yrityksestä saada hänestä ratkaisija riitaan, josta hän ei tiennyt niin mitään.

Jouduttuaan portaitten luo oli hänen lapsentyttönsä siellä sänkyvaatteita piiskaamassa.

-- Mitä Magelonelle on tapahtunut? hän kysyi.

-- Se vasta on siisti neitsyt, vastasi tyttö. Hän on tuonut syöpäläisiä sänkyihin ja tartuttanut vielä rohtumia lapsiin. Rouva on usein kieltänyt häntä suutelemasta heitä, mutta siitä huolimatta hän sen tekee. Ja kun hänet nyt sanottiin irti, sähisi hän kuin kissa ja vannoi ja kiroili, että se vielä kostetaan ruotsalaisroistoille.

Piian purkaessa närkästystään maisteri huomasi jotakin liikettä erään uutimen takana vapaaherrattaren huoneustossa, ja hän ymmärsi, että siellä kuunneltiin.

-- Tämä oli ikävä juttu, virkkoi maisteri kuin itsekseen noustessaan kamariinsa, mielensä täynnä levottomia aavistuksia, sikäli kuin hän tunsi mustalaisten leppymättömän kostonhalun, kun niitä tavalla tai toisella oli loukattu. Mutta sitten hän muisti sen ystävällisen keskustelun, mikä hänellä äsken oli ollut veljen kanssa, ja senjälkeen ajatukset palasivat takaisin aamulliseen käyntiin naapurin luona, tietoihin, jotka hän oli täällä saanut, näkemiinsä salaperäisiin merkkeihin. Ja kaikki se pimeä ja epämieluisa, mitä talossa oli tapahtunut, avautui hänen eteensä, niin että hän hetkisen väkivaltaisessa kaipuussa päästä kaiken ulkopuolelle, päätti matkustaa pois kaikesta, yhdentekevää minne, mutta niin pian vain kuin mahdollista!

Täällä, sen hän tunsi, askarrettiin asioissa, ja punottiin juonia, jotka alkoivat kiertyä tiukasti hänen ympärilleen ja uhkasivat tukahuttaa hänet.

TOINEN OSA.

Niiden kahdeksan päivän kuluessa, jolloin maisteri Törner odotti vastausta anomukseensa saada luvan poistua paikkakunnalta, oli talossa sattunut uusia ja odottamattomia tapauksia.

Taloon oli tullut renki ja puutarhuri. Renki, joka huomasi pian, että tilanhoitaja ei ymmärtänyt mitään siitä, mikä oli hänen hoidettavanaan, oli heittäytynyt laiskaksi ja ruvennut kosiskelemaan tuota pörhöistä piikaa. Ja puutarhuri, joka huomasi maan muokkaamisen jo liian myöhäiseksi, eikä katsonut sitäpaitsi maksavan vaivaa käydä käsiksi mihinkään kunnolliseen, kun ei voinut saada apulaista työhönsä, istui enimmäkseen kirsikkapuissa poimien marjoja, jotka olivat alkaneet jo oksillaan mädätä.

Mustalainen itse lepäili penkillä piippua poltellen, noudattaen uskollisesti maisterin äkkipäätä sepittämiä neuvoja, ja silloin kun hän ei nukkunut tai tupakoinut, ryyppäsi hän tai oli ratsastamassa, enimmäkseen öiseen aikaan. Maisteria hän kohteli tavattoman ylimielisesti ja ylpeästi, ja hän kehitteli valtavia maatilan parannussuunnitelmia ja suurenmoisia puutarhan laajentamisehdotuksia. Sisaren palveluksesta erottamisesta hän ei puhunut sanaakaan, mutta hurja hehku näytti palavan hänen silmissään, kun hän tapasi jonkun maisterin lapsista tai palvelijoista, ja näiden viimemainittujen täytyi nyt kovin kavahtaa koiria, joita Iivana ja Magelone kavalasti usutti heidän kimppuunsa kaikista mahdollisista piilopaikoista. Eikä uskallettu enää antaa lasten kuljeksia vapaasti puutarhassa; niiden oli pysytteleminen sisällä huoneissa paitsi niihin aikoihin päivästä, jolloin lapsentyttö kävelytti niitä ulkona.

Maisterin ilmoittaessa, että hän aikoi muuttaa, ei mustalainen ollut malttanut kuunnella selitystä loppuun, vaan oli heti paljastanut itsensä ja ilkeästi nauraen huomauttanut välikirjasta, johon maisteri oli silmänräpäyksessä vastannut, että välikirja ei voinut pakottaa häntä siellä asumaan, vaan maksamaan ainoastaan vuokran muuttopäivään saakka lokakuussa.

Irtisanonta oli tästä huolimatta tehnyt välit vielä entistäänkin kireämmiksi, vaikkakin mustalaisen kunnioitus oli kasvanut tuota miestä kohtaan, joka ei koettanut vapautua maksuvelvollisuudesta, ja joka vastaanhankaamatta antoi houkutella itsensä raha-asioihin.

Halu muuttaa sieltä oli melkoisesti kohonnut maisterissa hänen tehtyään mielestään huolestuttavan huomion. Hän ei näet ollut, huolimatta alituisista huomautuksista parin kuukauden ajalla, saanut vielä lukkoa huoneensa oveen, niin että se oli lukitsemattomana yötä päivää. Eräänä iltapäivänä hän oli huomannut, että joku oli ollut siellä sisällä ja kosketellut hänen kirjojaan hänen poissa-ollessaan. Hän huomasi, että hänen tutkielmansa koetustaidosta oli käännetty nurin narin, ja että siinä oli likaisten sormien jäljet. Mustalainen oli siis ollut siellä, ja sensijaan, että olisi pyytänyt luvan saada kirjan lainaksi, jota häneltä ei olisi kielletty, oli hän, pelkästä varastamishalusta, lukenut kirjaa varkain. Suutuksissaan maisteri oli lähettänyt noutamaan seppää ja antanut tämän mennä vapaaherrattarelta maksua pyytämään, jonka tämä olikin säntilleen saanut. Mutta kun maisteri oli tullut sivumennen maininneeksi mustalaiselle teostaan, ei tämä ollut voinut peittää närkästystään tai nolostumistaan, sillä hän ymmärsi kyllä joutuneensa kujeestaan kiinni.

Ilma oli nyt niin täynnä ukkosta, että räjähdystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa, mutta molemmin puolin koetettiin välttää taistelun puhkeamista, kun ero oli niin lähellä, ja tämän hetken kaipuu oli sangen voimakkaasti vallannut maisterin kahden uuden tapauksen sattuessa, joiden nyt, kun hän tunsi talon rappiotilan, täytyi tuntua hänestä niin vastenmielisiltä, että hän mieluimmin olisi ollut kaukana poissa kaikesta tästä. Eräänä aamuna hän tuli näet puutarhaan ja näki noiden kahden puusepän kaikessa kiireessä kyhäävän kokoon ruumisarkkua muistuttavia lantavaunuja, joiden kansi kohosi viistoon ylöspäin. Jotakin sanoakseen virkahti maisteri piloillaan:

-- Mihin aiotte tuota ruumisarkkua käyttää?

Toisella puusepällä oli vastaus valmiina ja käytti hänkin leikillistä äänilajia.

-- Niin, eipähän olisi ensikertaa, kun tällaisessa ruumista ajettaisiin.

-- Mitä sillä tarkoitatte? maisteri kysyi, joka kuuli, että vastauksessa piili jonkinlainen totisuus.

-- Ymmärrättehän, minä tarkoitan, että tunkiovaunuista usein löydetään lapsenruumiita! sanoi puuseppä. Isäni nähkääpäs oli vanginvartija, ja silloinhan sitä kuulee yhtä ja toista.

Mustalainen oli seissut äänetönnä vieressä ja tuijottanut maahan.

Nyt hän nosti silmänsä ja katkaisi tuon vastenmielisen keskustelun.

-- Puutarha pannaan kuntoon, ja minä tuotan senvuoksi lantaa Landskronan ratsuväentallista, jonka kanssa olen tehnyt siitä sopimuksen.

Maisteri ei olisi kiinnittänyt huomiota tähän vähäpätöiseen sattumaan, ellei hän jatkaessaan kävelyään läpi puutarhan olisi tavannut puutarhuria kasvihuoneessa.

-- Lannoitatteko maata keskellä kesää? hän kysyi tältä, erikoisesti oikeastaan haluamatta saada tietää mitään.

-- Niin, tällaista maanviljelystä en ole nähnyt milloinkaan ennen, mutta tilanhoitaja sanoo tehneensä varman sopimuksen Hälsingborgin kuninkaallisen latokartanon kanssa, eikä sano tahtovansa odottaa enää!

-- Mitä niin? alotti maisteri, mutta keskeytti heti kysymyksensä lujasti päättäen olla sanomatta sanaakaan, mikä saattaisi ilmaista mustalaisen valheellisuuden.

Seuraavana yönä, kun vaunut olivat valmistuneet, havahtui maisteri Törner ullakolta kuuluvaan meluun. Hän kohosi istuvilleen ja kuunteli tarkasti, olisiko hän mahdollisesti kuullut väärin, mutta tuli kohta vakuutetuksi siitä, että ullakolla oli väkeä, joilla oli jotakin tekeillä, jota koettivat salata; sillä tuskin he siinä mielessä, että eivät olisi herättäneet nukkuvia, olisi vaivautuneet hiipimään. Tuntui siltä kuin he olisivat laahanneet pois jotakin raskasta ja sitä tehdessään olisivat sattuneet törmäämään niihin esineisiin, joita sinne oli kasaantunut.

Varkaita hän ei ajatellut hetkeäkään; sillä kaikki koirat olivat illalla olleet irrallaan ja nuuskineet kartanon koko alueen, ja sitäpaitsi mustalainen oli kiertänyt talon ja varoittanut pistoolinlaukauksilla mahdollisesti lähettyvillä olevia yökulkijoita rakennusta lähentymästä.

Päästäkseen nyt selville siitä, kun hän varmasti tiesi siellä olevan talonväkeä, tahtoivatko nämä salata hommiaan vai ei, kuitenkin menetellen niin, ettei hän heitä yllättämällä pakottanut heitä vaarallisiin toimenpiteisiin itsepuolustukseksi, nousi hän vuoteeltaan ja kysyi ovenraosta oliko siellä kukaan. Ja kuultuaan, että kaikki heti vaikeni, virkkoi hän ääneen kuin itsekseen, jotta ullakolla olijat olisivat uskoneet hänen menneen ansaan: Näin luultavasti unta.

Senjälkeen paneutui hän jälleen maata, oli vaipuvinaan uneen, ja kuorsasi lujasti.

Hetken kuluttua alkoi askartelu jälleen ullakolla, ja hiipivät askeleet kuuluivat etääntyvän alas portaita.

Maisterin ajatukset kiitivät sinne tänne, mutta palasivat alati lantavaunuihin, jotka valmistettiin sellaisella kiireellä ilman näkyväistä aihetta; ne risteilivät tuossa neljännessä tornikamarissa, jota hän ei ollut milloinkaan saanut nähdä, ja jossa mustalainen valheellisesti oli ilmoittanut asuvansa, viivähtivät hetken noissa väärissä ja ristiriitaisissa tiedoissa paikasta, josta lanta haettaisiin, ja pysähtyivät lopulta koirien ulosajoon edellisenä iltana.

Kuumeentapainen unisuus kiihotti hänen mielikuvitustaan, ja vanhat tarut sisään teljetyistä ja nälkään nääntyneistä perillisistä tanssivat hänen kiihtyneissä aivoissaan; entisten ja myöhäisempien aikain varkaus- ja salakuljetusjutut juohtuivat mieleen, mutta hän karkoitti ne yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin. Avaisiko hän nyt ikkunan ja jatkaisi tutkimuksia? Hän ei uskaltanut sitä, sillä kaikkein vaarallisinta oli ilmaista, että hän vakoili heitä.

Senvuoksi hän kääntyi seinään päin ja nukahti pian. Herätessään jälleen oli aurinko jo korkealla taivaalla.

Yön tapahtumat kuvastuivat elävinä ja räikeinä hänen mielessään, ja hänellä oli heti selvä tunne siitä, että ei käynyt laatuun olla mistään tietämättä, sillä se herättäisi enemmän epäluuloa kuin puhuminen. Kun hän senvuoksi laskeutui alas ja tapasi vapaaherratarta, tervehti hän sulavasti ja kysyi, eikö tämä ollut kuullut viime yönä melua ullakolla.

Ei, hän ei ollut kuullut mitään.

-- Vai niin, ja minä niin säikähdin, virkkoi maisteri, kasvoillaan mitä viattomin ilme, luulin siellä olevan varkaita.

-- Ei, mitenkä saatatte sellaista ajatella! Mitä tietä he olisivat päässeet sisälle, kysyi vapaaherratar kauhua teeskennellen.

-- Ne olisivat voineet kavuta sisään nousemalla kirsikkapuuhun.

-- Mitä vielä, sitä en milloinkaan usko. Ne ovat olleet vain kissoja, vastasi vapaaherratar. Sillä nähkääpäs jätin eilen illalla auki ullakon oven. Siellä yläällä on näet niin paljon rottia, ja ne syövät kaikki, mitä olemme säilyttäneet siellä.

Maisteri ei uskaltanut mennä pitemmälle, mutta oli uskovinaan tuon kissajutun, esitti syitä, jotka saattoivat puhua asian puolesta, ja oli nyt tullut täysin vakuutetuksi siitä, että tahdottiin pitää salassa tuo yöllinen käynti.

Mutta, väitti hänen terävä logiikkansa vastaan, ei silti tarvitse olla kysymyksessä mikään rikos, jos vierailta ihmisiltä salataan jotakin. Ihmiset peittävät taloudellisen tilansa ja köyhyytensä, perhesalaisuutensa, surunsa: miksi juuri sitten tässä olisi rikos tekeillä.

Maisterin puutarhaan jouduttua olivat lantavaunut poissa. Ja puutarhurilta hän kuuli, että tilanhoitaja oli matkustanut Tanskaan kanoja ostamaan.

Hän ei tahtonut kysellä mitään enää, mutta yksi seikka oli varma: lantavaunut olivat poissa, ja Tanskaan niitä ei oltu viety. Oliko sitten sekin valhetta, että mustalainen oli lähtenyt Tanskaan?

Hetken kuluttua valjastettiin hevoset suurten kuomuvaunujen eteen, ja vapaaherratar ajoi matkoihinsa Iivanan ja Magelonen kanssa, mikäli kerrottiin lähteäkseen Landskronaan katsomaan erästä eläintenkesyttäjää senjohdosta, että oli Magelonen syntymäpäivä.

He läksivät matkalle eivätkä tulleet kotia ennenkuin yön seutuun, niin väsyneinä tai humalassa, että jäivät istumaan ja nukkuivat vaunuissa: seuraavaan päivään saakka, jolloin maisteri tuli alas ja löysi tuon omituisen seurueen kuorsaamassa auringon paistaessa vasten heidän kasvojaan. Vapaaherratar heräsi ensin tajuihinsa, kuuli lehmien ammuvan ja muisti, että niitä ei oltu lypsetty kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Jonkavuoksi hän nosti ylös aamukaapunsa ja läksi täysissä juhlatamineissa lypsämään.

Silläaikaa Magelone oli havahtunut. Hieroen unta silmistään hän lähestyi maisteria kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme ja alkoi änkyttäen, katse epävarmana ja hämmentyneitä liikkeitä tehden kertoa:

-- Ajatelkaahan, maisteri, me löysimme riikinkukon eläintenkesyttäjän luota.

-- Kuinka, onko se mahdollista!

-- Onpa niinkin, ja se tunsi heti vapaaherrattaren ja tuli hänen luokseen saadakseen leipää, ja sitten vapaaherratar kävi käsiksi siihen.

-- Mutta, ystäväiseni, kuinka sitten saatoitte tuntea sen? kysyi maisteri, joka uskoi vielä juttuun.

-- Tunsimme kylläkin, sillä sillähän ei ollut pyrstöä, ja vapaaherratar tunsi sitäpaitsi niin hyvin eläimensä. -- Mutta, hän lisäsi, maisteri ei saa kertoa sitä Jensenille.

Vapaaherratar huusi häntä, ja keskustelu päättyi tähän.

Nyt heräsi maisteri tajuihinsa ja kysyi itseltään: ensinnäkin, miten saattoi lintu olla siellä, kun rintasulat ja niissä riippuva nahka löydettiin metsästä? toiseksi, miksi Jensen ei saanut tietää asiasta?

Oliko tämä kokonaisuudessaan suuri ja huonosti kokoonpantu valhe? Tai uskoivatko he todellakin, että lintu oli siellä, ja epäilikö sisar veljensä varastaneen sen?