Part 4

-- Vai niin, mitä sitten niillä teette? kysyi maisteri.

-- Ne ovat hyviä olemassa monessa suhteessa, vastasi mustalainen salakavalasti vilhuillen, joka oli merkitsevinään sitä, että hänellä oli enemmän selvillä kuin mitä tahtoi ilmaista.

Maisterin mieleen muistui kerran myöhemmin tämä tapahtuma villikaaleista ja luuli hän täten saaneensa vahvistuksen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa siitä, että talon asukkaissa ja heidän hommissaan oli jotakin epäilyttävää.

Kuitenkin oli tämä vain johdantona siihen, mitä mustalainen tahtoi sanoa; sillä hän tarttui heti tilaisuuteen asettaa tuo myrkyllinen yrtti jonkin muun yhteyteen, mikä näytti olevan hänen sydämellään.

-- Täällä on sitäpaitsi eräitä, ryhtyi hän jälleen aiheeseen kasvoillaan mietiskelevä ilme, ja työnsi esille huulet syvämietteisellä, salaperäisellä tavalla, kuten hän aina valhetellessaan teki, täällä on eräitä, jotka kyllä tarvitsisivat annoksen villikaalia.

-- Mitä sillä tarkoitatte? puhkesi maisteri puhumaan, joka tunsi olevansa hämillään kuin se, jota epäoikeutetusti epäillään tai uhataan. Mitä on tapahtunut?

-- Onpahan vain tapahtunut, että joku on aamusella varastanut toisen riikinkukon, sanoi mustalainen niin voimakkaasti puhettaan korostaen, että syyllisen täytyi ottaa se itseensä.

Maisteri hymähti ajatukselle, että häntä olisi voitu epäillä, mutta antoi heti houkutella itsensä suostumaan keskusteluihin asiasta, vaikka se ei kuulunut häneen. Tuo salaperäisyys itse tapahtumassa, että riikinkukko oli varastettu keskellä kirkasta aamupäivää ihan talon ikkunan alta ja aidatulta pihamaalta, jolla talonväki kulki edestakaisin, -- kaiken tämän hän toi vastaväitteenä esiin, kun vapaaherratar, Iivana ja tuo pörhöinen piika yht'äkkiä ryöpsähtivät siihen meluten ja valittaen, voivotellen linnun menetystä.

Epäilykset kohdistettiin milloin mihinkin; paikka tutkittiin, ja löydettiin kappale linnun pitkää pyrstöä.

-- Tietysti se on ollut kettu, vakuutti vapaaherratar, sillä sen tapana on aina nyhtää kanojen pyrstöt.

Mustalainen oli ensin yhtyvinään tähän mielipiteeseen, mutta näytti kuitenkin olevan neuvottomana siitä, mitä ajatella, ja antoi toisten puhua. Maisterista oli aivan uskomatonta, että kettu olisi keskellä valoisaa päivää uskaltanut tulla sinne, sillä kun oli yö käytettävänään, kun riikinkukot nukkuivat taivasalla.

Sittenkun oli puhuttu puoleen jos toiseenkin, jäi maisteri yksin mustalaisen kanssa.

Asiaa väänneltiin ja käänneltiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja maisteri pysähtyi järkevästi siihen mielipiteeseen, että ainoastaan joku itse talonväestä oli saattanut tehdä varkauden, ja kun siten käytiin läpi henkilökunta, täytyi epäilysten aivan luonnollisesti langeta noita kahta miltei aina näkymätöntä puuseppää vastaan. Mutta keskustelun ruvetessa kääntymään siihen suuntaan, kääntyi mustalainen äkkiä ihan toisaanne.

-- Ei, se ei voinut tulla kysymykseenkään; puusepät olivat täysin rehellisiä; mutta oli olemassa toinen, joka varmasti oli syyllinen, ja se oli portinvartija, joka asui tuvassa tässä ihan lähettyvillä.

Maisteri, joka ei voinut ajatellakaan sellaista mahdollisuutta, että vieras keskellä valoista päivää kiipeisi kivimuurin yli avoimelle pihamaalle siellä varastaakseen, ei tahtonut tehdä vastaväitteillä asiaa vieläkin monimutkaisemmaksi; hän antoi senvuoksi keskustelun raueta ja nousi huoneeseensa tuntien vastenmielisyyttä koko seikkailua kohtaan, jota hän ei voinut selittää.

Tullessaan illalla puutarhaan hän kohtasi mustalaisen, joka kuleksi siellä joutilaana. Keskusteluaiheen puutteessa johtui puhe riikinkukkoon. He olivat ensin joutuneet kalkkunakopin läheisyyteen, jonne kukko jo oli ryöminyt, kanojen hautoessa munia ulkona erään olkiauman alla. Maisteri, joka ei tiennyt mitä sanoa, tuli nyt lausuneeksi, että ihmisen olisi mahdotonta tarttua käsin riikinkukkoon.

-- Minäpä näytän, että voi, vastasi mustalainen, jonka vastaanväittämishalu näytti kiihtyneen. Jos voi tarttua kalkkunakukkoon, niin voi tarttua riikinkukkoonkin.

Tuossa tuokiossa hän oli kiertänyt käsivartensa tuon suuren vihaisen linnun ympärille ja pusersi sitä rintaansa vasten kuin kissanpoikaa, ja vieläkin selvemmin todistaakseen portinvartijan luulotellun varkauden mahdollisuuden, hän vakuutti nähneensä henkilöitä, jotka osasivat pyydystää kyyhkysen maasta. Sitäpaitsi oli ihmisiä, jotka taisivat niin monia temppuja; hän tunsi -- toisin sanoen oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka houkuttelivat tykönsä toisten kanoja ja ankkoja jyväsillä, joita asettivat pitkiin juoviin, ja kaikkein ovelimmat olivat hevoshuijarit. Mennä vuonna ne olivat varastaneet punaisen hevosen naapurista, tienristeyksessä asuvalta talonpojalta, eikä oltu sen koommin nähty jälkeäkään siitä. Mutta hän kyllä tiesi, miten ne olivat menetelleet. Ne osasivat muuttaa hevosen värin voitelemalla sitä jollakin aineella niin, että karvat lähtivät, ja uusista karvoista, jotka sitten kasvoivat sijaan, ei tullut milloinkaan saman värisiä kuin entisistä lähteneistä, ja sitäpaitsi saattoi aina muutamalla veitsenviilloksella tehdä hevosen piirtopääksi, sillä leikellyt kohdat kävivät aina valkeiksi.

Nämä asiat olivat ihan uusia ja tuntemattomia maisterille, niin että hän kuuntelemisinnossaan unhoitti kysyä, mistä tilanhoitaja oli saanut kaiken tämän tietää. Ja he kävelivät edelleen, syventyen keskusteluun, joka näytti syvästi kiinnittävän mustalaisen mieltä. He siirtyivät puhumaan varkauksista yleensä, ja mustalainen ilmaisi ylenkatseensa varkaisiin, jotka tavallisesti eivät ymmärtäneet kaiken varkauden kahta tärkeintä kohtaa.

-- Mitkä ne sitten ovat? kysyi maisteri niin viattomalla äänellä kuin suinkin heidän istuutuessaan kivipenkille lammikon partaalle.

-- Nii-in, nähkääs -- tässä mustalainen jäi hetkeksi miettimään -- toinen on se, että aina tekee työnsä rikostovereitta, ja toinen se, että varaa kaksi todistajaa.

-- Tarkoitatko että voi todeta alibin? Tiedättekö mitä se merkitsee?

Mustalainen oli pari sekuntia miettiväisen näköinen, eikä tuntunut tietävän mitään alibista, mutta ei tahtonut tapansa mukaan ilmaista tietämättömyyttään, jonka vuoksi vastasi:

-- Sanokaahan Te ensin, mitä tarkoitatte -- hm, niin minä sitten myöhemmin lausun mielipiteeni.

-- Alibi, loihe maisteri lausumaan, on jokaisessa puolustuksessa tärkein, sillä jos voin todistaa, että kysymyksessä olevassa tilaisuudessa olen oleskellut muualla kuin siellä, missä rikos tehtiin, niin minut vapautetaan.

-- Juuri samaa aioin minäkin sanoa, keskeytti mustalainen innokkaasti kuunnellen ja teeskentelemätön ilo kalpeilla kasvoillaan. Mutta, jatkoi hän, yksinolo on kuitenkin kaiken varkauden ensimmäinen sääntö.

-- Niin, voipa se niinkin olla, tuumiskeli maisteri, mutta tärkeämpää on kuitenkin, että ei missään muodossa jätä jälkeensä mitään corpus delicti'ä. Tiedättekö, mitä corpus delicti on?

Kyllä, hän tiesi kyllä osapuilleen, mitä se oli, mutta ei voinut ilmaista sitä niin hyvin, ja senvuoksi hän olisi kernaasti kuullut maisterin mielipiteen ensin, hän kyllä sitten sanoisi oliko hän samaa mieltä.

-- Corpus delicti, vastasi maisteri, joka äskettäin oli tutkinut lakitiedettä, voi olla esine, joka on pidätetyn hallussa, tai myöskin esine, joka on jäänyt varkaalta paikalle, jossa varkaus tapahtui -- tai esim. ase, jos murha on kysymyksessä, hän lisäsi. Sitäkö tarkoititte?

-- Sitä kyllä, lähinnä, vastasi mustalainen reippaasti, vaikkakin hänen naamansa oli venähtänyt hiukan pitkäksi.

-- Edelleen, jatkoi maisteri, joka kuvitteli olevansa opetusistuimella -- mikä oli hänen vaarallinen tapansa -- edelleen on pidätetyn aina tunnustettava yksityisseikat, mutta kiellettävä pää-asia. Murhaajan on myönnettävä, että hän oli murhapaikalla saapuvilla, siltä varalta että joku olisi nähnyt hänet, mutta hänen on aina asetettava siten, että voi jotenkuten todennäköisesti väittää olleensa siellä muilla asioilla. Tuhmemmin ei voi tehdä kuin kieltää kaikki; silloin sekaantuu vain ristiriitaisuuksiin. Ja kaikkein tuhminta on se, ettei osaa hillitä kieltään, vaan lausuu uhkauksia ja toivomuksia, niin että jälkeenpäin, vaikkakin viattomana, voi joutua syylliseksi asioihin, joita ei ole koskaan tehnyt. Te olette varomaton mies, Jensen. Tässä eräänä päivänä Te lausuitte toivomuksen, että salama löisi talliin, jotta saisitte nostaa palovakuutussumman ja rakentaa uuden. Ajatelkaahan nyt, että talli palaisi ensi yönä! Epäilisin tietysti heti Teitä, senvuoksi että olette toivoneet niin tapahtuvan ja senvuoksi, että tästä tapauksesta olisi Teille hyötyä, Teidän silti kuitenkaan tarvitsematta olla syyllinen.

-- Antaisitteko ilmi minut?. puuttui mustalainen äkkiä puheeseen.

Nyt maisterin täytyi jäädä miettimään, ja sen hän teki perusteellisesti.

-- Nähkääpäs, sai hän lopulta sanelemaan, on olemassa jotakin, jota sanotaan vihjauksiksi ja jotakin, jota sanotaan ilmi-annoiksi. Vihjaukset merkitsevät sitä, että epäilen ja yksityisesti ilmaisen viranomaisille tämän epäluuloni siinä mielessä, että he panisivat toimeen itsenäisiä tutkimisia, joiden perusteella he yksinomaan voivat toimeenpanna satunnaisen vangitsemistoimenpiteen. Mutta -- hän jatkoi, meidän oikeustoimemme menettelytavassa on niin paljon vanhentunutta ja huonoa, että minä puolestani näkisin siinä kernaasti paljon korjattuna. -- Sanokaa minulle yksi seikka, ettekö aio osottaa portinvartijaa mahdolliseksi syylliseksi linnun varkauteen?

Mustalainen vastasi nopeasti:

-- En, sitä en uskalla tehdä, sillä hän on hyvissä väleissä viranomaisten kanssa.

-- Siihen pitäisi Teidänkin pyrkiä, vastasi maisteri, joka tahtoi antaa toiselle pienen muistutuksen. Enkä käsitä, kuinka Te voitte vihata sitä, joka suojelee omaisuuttanne, ja jota ilman ette voisi nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.

Mustalainen puhkesi sadattelemaan portinvartijaa, teki tiettäväksi, että sen pahempaa konnaa ei voinut ajatella olevankaan, ja kiihdytti itseään siihen määrin, että tuli lopulta sanoneeksi, että toivoi näkevänsä tämän makaavan kaula katkaistuna ojan reunalla. Senjälkeen hän äkkiä hillitsi itsensä ja käänsi jälleen keskustelun rikoksiin ja rikollisiin yleensä. Maisteri, jolle uusi, tuntematon näköpiiri avautui, ja joka oli ihmetellyt sitä, miksi mustalainen, joka epäili portinvartijaa, ei antanut haastetta tälle, päätti nyt tunnustella, olisiko mahdollisesti ollut olemassa jotakin salaista syytä siihen, että mustalainen ei uskaltanut käydä naapurin kimppuun. Hän otti senvuoksi jälleen opettajamaisen äänilajinsa, ikäänkuin oli; jatkanut esitelmäänsä oikeudenkäynnistä ja oikeudenkäytöstä puhtaasti filosoofiselta näkökannalta katsottuna.

-- Läpikotaisin ovelien rikollisten tavallinen menettelytapa on myös impliseerata asiaan henkilö, josta saatettiin odottaa vaarallisinta todistajaa.

-- Mitä impliseeraamisella tarkoitetaan? kysyi mustalainen innokkaasti ja uteliaasti.

-- Impliseerata voi monella tavalla. Yksi tapa on antaa peljätyn todistajan nähdä niin paljon rikoksen valmistuksesta, että rikollisen jouduttua vangituksi voidaan ilmoittaa todistajan tienneen rikoksesta, josta tämä on jonkun aikaa vaiennut; mutta samalla on katsottava, että tämä ei saa nähdä niin paljon, että voisi ilmoittaa asian viranomaisille. Ymmärrättekö dilemman eli ansan? Tehköönpä todistaja ilmiannon tahi olkoon tekemättä, on hän asiaan sotkeutunut, toisin sanoen impliseerattu siihen.

-- Sehän on suurenmoista! huusi mustalainen poissa suunniltaan. Se on suurenmoista! Ja hänen kasvonsa säteilivät ihastuksesta.

-- Toinen tapa, jatkoi maisteri, jota suuret rikolliset myöskin käyttävät, on se että koettavat edeltäkäsin saada inhabiliteettisyitä todistajaa vastaan. Tiedättekö, mitä inhabiliteetti on? Inhabiliteettisyynä pidetään sukulaisuutta tai vieläpä vain kihlaustakin tai löyhää tuttavuutta haastetun sukulaisen kanssa; sitten pidetään todistajaksi inhabiilina ilmeistä vihamiestä tai kadehtijaa. Siten Teidän puuseppänne olisivat inhabiileja todistajia portinvartijaa vastaan, jos voitaisiin näyttää toteen, että he ovat olleet vihamielisessä suhteessa häneen.

-- Ei, mutta onko tämä todellakin mahdollista! huusi mustalainen ja oli tarttumaisillaan maisterin käteen. Kylläpä Te olette mahtaneet lukea ja tutkia monen moisia kirjoja tietääksenne ja taitaaksenne noin paljon!

Sitten hän katui osoittamaansa haltioitumista, ja ylpeyden perkele sai hänet jälleen valtoihinsa.

-- Sanonpa Teille muutoin, että olen minäkin lukenut ison joukon, hän selitti; maisteri ehkä ei ole lukenut kertomuskirjaa Luxemburgin kreivistä?

-- En, sitä en ole tehnyt, vastasi maisteri totuudenmukaisesti. Mutta olen kuullut puhuttavan hänestä, ja olen kuullut Teidän laulavan laulun hänestä.

-- Oh, siinäpä vasta kirja, uskokaa pois, sanoi mustalainen pöyhkeillen toisen tietämättömyyden vuoksi, siinä kirja, josta joka ihmisellä on jotakin oppimista, ja sitten se on niin hauska. Ajatelkaahan kreiviä, joka varastaa ja murhaa, ja jota poliisi ei milloinkaan saa kynsiinsä, niin kernaasti kuin tahtoisikin! Se oli sukkela mies, uskokaa pois. Ajatelkaahan, hän kävi kirkkomaissa ja mestauspaikoissa, missä kaivettiin ruumiita maahan, ja myrkytti sitten neuloja, joita asetti sittemmin niiden henkilöiden tuolinistuimiin, joita tahtoi pois päiviltä; sillä, nähkääpäs, ruumiit ovat myrkyllisiä. Ja jotakin ottaessaan hän otti aina ja ainoastaan vain rahaa, sillä niitä nähkääs ei voi tuntea, ja ne menevät jälleen menoaan kuten tulevatkin; mutta kalleuksia ja jalokiviä hän ei ottanut milloinkaan, niin että poliisin tullessa ja ryhtyessä tutkimukseen ei ollut niin mitään löydettävissä!

Hän oli puhunut lämmöllä, mutta lopetti nyt äkkiä, ikäänkuin olisi sanojaan katunut.

Ja peittääkseen tekemänsä virheen hän kääntyi vihaisena porttitupaa kohti, joka pilkoitti pensaiden lomista, pusersi kätensä nyrkkiin ja puhkesi puhumaan:

-- Tässä maailmassa on niin monta konnaa, ja tuo portinvartija on ilkeä roikale!

Maisteri tunsi olevansa pahoilla mielin tämän keskustelun jälkeen, ja puolittain katuen kaikkea sitä, minkä tiesi tämän illan kuluessa sanoneensa, hän laskeutui levottomana vuoteeseensa.

* * * * *

Kahdeksan päivää myöhemmin maisteri Törner oli tavallisella aamukävelyllään hyvin apeassa mielentilassa; sillä edellisellä viikolla oli tapahtunut sangen runsaasti sellaista, mikä olisi ollut omiaan järkyttämään levollisemmankin luonteen tasapainoa. Päivää jälkeen keskustelun rikoksista ja rikollisista maisteri oli metsäkävelyllään löytänyt muutamia varastetun riikinkukon sinisiä rintahöyheniä ja vienyt ne mukanaan kotia; oli näyttänyt löytöään, ja luullut siten vapauttaneensa portinvartijan epäluuloista, tuo löydetty saalis kun melkein suorastaan todisti ketun syylliseksi. Mutta hänen väitteisiinsä ei oltu oikein uskottu, ja mustalainen oli väittänyt vastaan, että kaikkein ovelimmat hirtehiset aina älysivät johtaa huomion toisaalle ja hommata väärän "corpus delictumin". -- Siinä maisteri sai nyt ensikerran kuulla opetuksiaan -- corpus delictum!

Mutta seuraavana aamuna maisteri oli löytänyt muutamia veitsellä terävästi katkaistuja siipisulkia, ja tuodessaan ne mukanaan kotia, oli mustalainen voitonriemussaan ja selitti, että ei kait kettu sentään kulkenut veitsi taskussa.

Seuraavana yönä oli kalkkunakukko varastettu, eikä siitä voitu löytää jälkeäkään.

Seuraavana iltana maisteri oli seissut rautaportilla mustalaisen kanssa, kun laamannin poika, joka oli tilanomistaja, oli tullut ratsastaen, pysäyttänyt hevosensa ja kysynyt kiivaasti saisiko hän ostaa koirasankan, jonka hän näki käydä lyllertävän siinä nurmikolla. Mustalainen vastasi hänelle kohteliaasti, että hän ei voinut myydä sitä.

Yöllä koirasankka hävisi.

Täällä oli muutamia seikkoja, jotka tekivät tapahtumat sangen salaperäisiksi. Jos kettu oli ottanut kalkkunakukon, joka oli sisällä kopissa orrellaan, ja jolla oli voimaa puolustaa itseään, miksi se ei sitten ollut ottanut kanaa, joka makasi hautomassa oljilla avonaisella paikalla ulkopuolella -- semminkin kun asiantuntevat ihmiset vakuuttivat, että kettu ei voi viedä kalkkunakukkoa, mutta kanan kylläkin?

Ja edelleen: miksi varastettiin koirasankka juuri laamannin pojan käynnin jälkeisenä yönä? Suorastaan järjetöntä olisi ollut epäillä rikasta ja ylhäistä miestä, eikä talonväestä kukaan uskaltanut viitata siihen suuntaan. Piilikö tässä jotakin, tai oliko se asianhaarain tilapäistä yhteen sattumista? Mutta entäs sitten sulat, jotka olivat selvässä tarkoituksessa asetetut maisterin tielle, jotta hän ne löytäisi? Mitä sillä oli saatettu tarkoittaa? Jos portinvartija oli varas, niin ei kait hän olisi mennyt panemaan esille todistuksia siitä, että kettu ei ollut voinut tehdä sitä! Yhtä vähän puusepät olisivat tehneet niin, jos olisivat olleet syyllisiä. Kuka sitten oli asettanut sulat sinne, ja missä tarkoituksessa? Pelkkiä arvoituksia!

Sitäpaitsi olivat sekä vouti että kivalteri käyneet näinä päivinä Bögelyssä tutkimassa paikkaa, missä varkaudet olivat tehdyt. Vapaaherratar ja mustalainen olivat valmistaneet voudille juhlallisen vastaanoton, tarjonneet viiniä ja lähettäneet maisteria noutamaan, jonka olivat kuvanneet innokkaaksi tanskanystäväksi, jonka jälkeen olivat ylistäneet häntä ja kerskuneet hänen kustannuksellaan rajattomasti, ikäänkuin olisivat tahtoneet kaapia kultaa hänestä, jolla sitten kullata itseään ja omaansa. Vieläpä mustalainen oli esittänyt maisterin hyvänä ja likeisenä ystävänään, opettajanaan, uskottunaan, niin että maisterista lopulta tuntui tukalalta, ja oli hän torjunut tuon imartelun, mikäli oli ollut mahdollista tehdä se toista loukkaamatta. Ja merkillisintä tässä seikassa oli se, että aivan sama esitys oli uudistunut kivalterin käynnillä, mikä tapahtui hiukan myöhemmin kuin voudin.

Senjälkeen portinvartija oli kaikessa kiireessä haastettu Hälsingborgin piirituomarin eteen, ei lintujen varkaudesta, vaan muutamien lankkujen vuoksi, ja oli joutua siitä syystä vankeuteen, kun mustalainen äkkiä kantajana oli esiintynyt jalomielisenä ja luopunut kaikista rangaistusvaatimuksista, jonka jälkeen portinvartija kyynelsilmin oli kiittänyt hyväntekijäänsä, jota piirituomarikin ylisti hänen kauniin menettelynsä vuoksi.

Mutta päivää ennen kuin riitapuolet menivät oikeuteen, oli nuo kaksi puuseppää kadonnut ja heidän sijassaan oli kaksi uutta, jotka saivat nimenomaisen määräyksen olla jalallaan astumatta portinvartijan oven sisäpuolelle, tämä kun muka piti salakapakkaa.

Tapauksia oli kertynyt ihan kasaantumalla, niin että maisteri Törner ei ollut voinut seurata mukana ja päästä perille niiden merkityksestä ja keskenäisestä yhteydestä, kaikkein vähimmän viimeksi sattuneesta, joka hämmästytti häntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli näet eräänä aamuna nähnyt tuon pörhöpäisen tytön kamarissaan panevan kokoon hänen vuodettaan, ja pyytäessään tähän selitystä vaimoltaan hän oli saanut kuulla, että tyttö oli otettu heille palvelukseen tilanhoitajan suosituksesta, jolta rouva oli tiedustellut piikaa, joka voisi häntä auttaa taloustoimissa. Sen lisäksi tuli, että talon puusepät olivat kertoneet piian olevan mustalaisen sisar, jota tämä ei tahtonut myöntää, niin että tytön kuten Iivanankin täytyi puhutella veljeään monsieur arvonimellä.

Kun maisteri nyt oli ennättänyt pyökkimetsän läpi ja joutui kuusipuistikkoon, missä nuorten kuusien kattama polku johti kulkijan ylös erästä mäkeä -- sieltä hän oli löytänyt riikinkukonsulat -- oli hän kuitenkin saanut vaikutelmansa jotakuinkin järjestykseen ja päässyt siihen lopputulokseen, että tuossa talossa oli salaperäisiä asioita tekeillä ja että paraillaan kudottiin minkä kerettiin hänen ympärilleen verkkoa, johon hän ehkä itse tietämättään oli antanut langat.

Kaiken tämän tarkoitusta hän ei kyennyt selvittelemään, sillä mustalainen teki syrjähyppäyksiä ja jätti tielleen levähdysjälkiä kuten jänis lumiselle tanterelle, eikä maisteri voinut seurata hänen hämmentyneitten aivojensa oikkuja. Mutta kaikkia epäluulojaan vastaan hän saattoi asettaa vain yhden ainoan vastasyyn: miehen hyvän taloudellisen aseman, jonka täytyi vapauttaa hänet kiusauksesta joutua varkaaksi.

Mustalaisen ja maisterin välit olivat viime päivinä olleet hyvät, ehkäpä edellinen oli ollut ystävällisempikin kuin muutoin ja ryömivämpi; mutta tuo vanha itsetietoinen äänilaji, jonka tämä alku-aikoina oli omaksunut, palasi jälleen, kun maisteri ei enää rasittanut häntä viisaudella, jota kukaan ei pyytänyt, ei musiikin, maanviljelyksen eikä taikatemppujen alalla.

Vapaaherratar ei näyttäytynyt milloinkaan, ja laulu ja soitto olivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että mustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään vaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon itselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt jotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon tyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.

Metsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri kulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan varisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan, kun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon kätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi heti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli erään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä tunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin. Äkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli piirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle että valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja viiruina aina kuusen juurelle saakka.

Maisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen todisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi häntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita lännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli nähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran varrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta kirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi hän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus eli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja nähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen johtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella yhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien tarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties koskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin esiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin kuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia, kuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi edelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli kauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin lähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja joilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja jotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.

Lujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan isännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui puoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi piian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.

Astuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja katselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan kohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli kihti jaloissa.

Maisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi sen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta mutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua päästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.

Sitten hän esitti asiansa.