Part 3

Täällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian Kristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on koko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata taaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.

-- Mutta sanokaahan minulle nyt -- puuttui maisteri Andreas puheeseen -- eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi seurustella?

-- Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä, joka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää, maisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne, sillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä iso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen -- ja ranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni, että olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista verta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi ja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin minua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.

Iivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen tarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen. Kun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle sellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.

-- Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä matkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.

Maisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista salaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän kävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän, mutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi kuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti korvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.

-- _Maxima debetur pueris reverentia_, se on: lapset ovat velvollisia kohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui tukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.

Mustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän kävi avosydämiseksi.

-- Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla on kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli Kööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini taitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia. Ja kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja ammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja viskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä, kunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin juuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi -- sillä menin kuninkaan neuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin saivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä saakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei yksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa, ja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa, myönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en milloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän teistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä te olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut minua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä hetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja kiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne, milloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni tielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille milloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta tuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar, joka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen, että se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja vaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä varastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen, jonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat häntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta, nähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään kanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän rakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia kuin ihmiset -- paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät antaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten katalia ihmiset ovat!

Hän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja maisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa paljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.

Mustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen kivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon kevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot ajatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset tunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin alalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen jonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri puuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.

Vihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään jotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi, alkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:

Ma Luxemburin kreivi oon tralalalalala' lalala'! Öin, päivin metsän pimentoon käyn koirineni, torvet soi, harjulla lauluin ilakoi. Vait on, ken kuulee torvein raikuvan, sill' liitoss, olen kera Saatanan!

Sitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan kuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä roistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä pelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.

Viinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi, ja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa, joka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten hovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin että maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla päännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan ja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:

-- Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä ankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies -- ehkäpä valtakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!

Maisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta kehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä jalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita ja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä teitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava menestyäkseen meri-upseerina.

Sillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi vielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar tuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut hänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui hänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin seurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin samasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan humalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta puolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä suurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää, miten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän teki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui suorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle lasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi kätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat vaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä tavalla.

Sittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut korkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä -- todennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat -- pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan Luxemburgin kreivistä.

Luxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen määrin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän käytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja heittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä, nauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin oikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta pitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja mainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan laulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi vielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa kysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista oli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi rauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää. Hän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti liikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan ja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he olivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana, tarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu eteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen, keittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.

-- Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi pyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi nähdä pienoiset eläimeni.

Näky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti kaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.

Se oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat mustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden joukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä käyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia, ja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat eivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain ympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia. Kaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi vain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi kiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.

-- Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota kirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri milloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?

Tuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä pisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.

Nyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen. Ensimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky vuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista tanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli täynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä. Katossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut kyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta laihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui kissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti esille kokonaisen ankanpoikueen.

Kaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja lattia oli lian tahrima.

Vapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt avaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman kerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä, päästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka oli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä, että siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi vain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä oli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja; ikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin seiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin ja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä asuinhuoneelta.

Päättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan makuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö nyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni, huvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.

Mustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli tiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa äänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa, mutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina, viritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi sen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan pakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään sitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.

-- Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän puoleen.

Ei, ei hänkään.

Kostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse tahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.

Tilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta, epämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.

Senjälkeen maisteri lauloi säestäen harpulla esitystään, soitti tansseja viululla ja kertoi lopuksi sadun.

Vapaaherratar oli haltioissaan, mutta mustalainen istui siinä kuin uitettu koira, joka oli saanut selkäänsä, ja oli valmiina milloin tahansa ottamaan vastaan haasteen kilpalaulantaan.

Eräällä väli-ajalla hänkin hypähti pystyyn, kakisteli kurkkuaan ja puhkesi puhumaan:

-- Nyt minäkin pyytäisin saada esittää yhden numeron!

-- Vaietkaa te, Jensen, kiltisti Luxembureinenne! keskeytti hänet vapaaherratar.

Mustalainen kuohui kateudesta ja kiukusta ja istuutui kostoa hautomaan.

-- Niin, maisteri Andreas on kyllä oikea taikuri, puhkesi hän puhumaan, mutta kananpoikia hän ei kumminkaan osaa manata esiin hatusta!

-- Enkö osaa? Osaan kyllä, Jensen hyvä, osaan kaikki temppunne ja vielä monta muuta lisäksi! vastasi maisteri hyvänsävyisesti.

-- Todellakin, saammehan toki nähdä, saammehan toki nähdä! huudahti vapaaherratar ja taputti käsiään.

-- Maisteri antoi heidän pyydellä hetken; sitten hän otti taskustaan pienen pullon ja kynän ja pyysi palan postipaperia. Pullossa oleva neste oli väritöntä, ja hänen kirjoitettuaan paperille ei siinä näkynyt kirjoituksesta niin jälkeäkään. Sitten hän sulki kirjeen hartsisinetillä. Tämän tehtyään hän pyysi mustalaisen avaamaan kirjeen ja lukemaan.

Mustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi nähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä kirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä sen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka ei ennustanut hyvää.

-- Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä uteliaammaksi.

-- Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee roomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen ymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän romani nimitystä itsestään.

Mustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta antautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen mieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava jano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.

-- Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää sekä myrryksissään että nöyränä.

-- Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte itse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja pusertaa mehun siitä.

-- Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat luettavat?

-- Luvut? -- Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä, että minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille erään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi salatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa, vaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen kirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut että siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista paperia Teille; ja sitten olisin lausuillut: _pax + max + nis + skaris_. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu on sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen käy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy siniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!

Mustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle niin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen äänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli joutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli saanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti pystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:

-- Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!

-- Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.

-- Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti hallitsevansa sen taidon.

-- Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen ette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne vanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä riippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että ette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä siitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka ihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille, ilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?

Mustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan kuin käärme saappaankannan alla.

-- Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen tulistuneena puhumaan.

-- Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti ja varmasti.

-- Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan! huudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.

-- Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen äänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.

Sitten hän nousi.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään huoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät. Vapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten suuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.

Mustalainen tahtoi kaataa enemmän viiniä, mutta maisteri epäsi järkähtämättömästi, jonka jälkeen hänen isäntänsä saattoi hänet keittiöön saakka.

Siellä istui nyt vuoteen laidalla nuori puoliksi pukeutunut tyttö vetäen sukkia jalkoihinsa, tuijottaen ihmeissään vieraaseen, niin että unhoitti peittää sulojaan.

-- Etkö häpeä, senkin letukka! huusi mustalainen sivaltaen häntä korvalle, jonka jälkeen viskasi peitteen tytön ylitse.

Maisteri kiirehti lausumaan jäähyväisiä ja nousi kamariinsa päästäkseen rauhassa nukkumaan valvotun yön jälkeen.

* * * * *

Maisteri Törner ei ollut saanut rahtuakaan unta silmiinsä tuon merkillisen yön jälkeen alhaalla vapaaherrattaren luona. Tavan takaa hän syventyi mielessään miettimään, miten oli saattanut tapahtua, että hänen sielunsa oli joutunut kosketukseen niin alhaisella asteella olevan yksilön kuin mustalaisen kanssa, niin että tämä askarrutti hänen ajatuksiaan, valvoipa hän sitten tai oli unessa. Saattoiko se olla yleisen vetovoimalain seuraus, joka lähentää eri eläinten ruumiitten nesteitä toisiinsa, joka panee ihmiset etsimään toisiaan, joka rakentaa johtoja ja yhdyssiteitä kaikkien yksilöiden välille. Yksinäisyys, tottumus jokikinen päivä tavata useampia kertoja vain yhtä ja samaa henkilöä, sopeutumiskyky, joka tekee seurustelun ihmisten kesken mahdolliseksi, mielenkiinto saada katsella sielun salaisiin työpajoihin ja etenkin laadultaan harvinaisen sielun, joka oli kehityksen alimmalla porraspuulla ja jollaisen näkemiseen yliopiston maisterilla ei monasti elämässään ole tilaisuutta -- kaikki tämä yhteensä oli tehnyt sen, että mustalainen oli tunkeutunut maisterin ajatuksiin ja syöpynyt niihin olennaisena osana, jota ei voinut enää sieltä karkoittaa.

Hän oli, saadakseen itse olla rauhassa, tahtonut pitää seurustelua epämääräisenä, mutta tänä yönä heidän sielunsa olivat silmänräpäyksen ajan törmänneet vastakkain, kipuna lennähtänyt toisesta toiseen, edut joutuneet ristiriitaan, ja tuntui siltä kuin ilmassa olisi ollut taistelua. Maisteri oli väsynyt kehnoon osaansa esiintyä tuon katalan miehen ihailijana, oli näyttänyt ylemmyytensä tarttumatta kuitenkaan tuimemmin asiaan, mutta oli varomattomasti kyllä osoittanut, että toisen persoona ja asiat askarruttivat häntä. Mustalainen, joka oli luullut olevansa vahvassa turvassa valheittensa muurin takana, oli huomannut erehtyneensä, oli tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena, tuntenut sormen koskettavan sisälmyksiään, ja valveutunut sitten varmuudestaan. Maisteri huomasi tämän, ja haluamatta hukata aikaa ja voimia ryhtymällä hyödyttömään taisteluun katalan ja kunniattoman henkilön kanssa, päätti hän uudelleen saattaa tämän rauhaan ja antaa tuolle välttämättömälle seurustelulle niin välinpitämättömät ja ystävälliset muodot kuin suinkin, vetäytyä kuoreensa ja ummistaa silmänsä kaikelta, jota oli pakko nähdä ja kuulla.

Näissä aikeissa hän meni sunnuntai-aamuna puutarhaan tehdäkseen siellä kävelyretken. Oltiin nyt kesäkuun alussa, mutta vielä ei oltu maita yhtään muokattu, ja kaikki toivo nähdä jotakin istutettavan oli mennyttä.

Hiehoja, vuohia, lampaita ja hevosia oli lieassa hedelmäpuun rungoissa ja söivät ne siinä rikkaruohoa. Vuohet seisoivat takajaloillaan ja jyrsivät kallisarvoisia pensaita ja nuoria hedelmäpuita; eläimet olivat lianneet käytävät, tallanneet puksipensasrivit, kanat söivät kypsymättömät viinimarjat, ja kirsikkapuissa pesivät harakat ja kottaraiset. Kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus, eikä maisteri voinut käsittää, miten nämä ihmiset, joilla oli varoja, saattoivat sietää sellaisen katselemista; sillä vaikkakaan he eivät olisi tarvinneet siitä tuloja, niin olisi luullut, että he eivät ainakaan olisi tahtoneet luopua huvista voida käyskennellä puutarhassa. Ja tuo rehevä rikkaruoho, joka oli niin tumman ja myrkyllisen näköistä, kohotti tuota likaisuuden vaikutusta, jonka synnytti ylt'ympäri kukkalavoja tallattu eläinten saasta, pienet mustat myyränmättäät, lahonneet oksat ja menneen vuoden ruskeat varisseet lehdet.

Takiainen ja viholainen, jotka aina seuraavat ihmisen ulostuksia, olivat kasvaneet siellä monen kyynärän korkuisiksi, paljastaen sen mitä tavallisesti peitetään, ohdakkeet olivat, vainioilta karkoitettuina, juurtuneet tänne; Tussilago, jota kansa leikillään sanoo runsaudensarveksi sen uskomattoman sikiämiskyvyn vuoksi, oli levinnyt suurten harmaanvihreitten mattojen lailla, ja pimeimpiin soppiin oli kuin pimeyden töinä ilkeä villikaali kätkeytynyt haaskankeltaisine kukkineen, muistuttaen hyytyneen veren peittämää ruumista. Maisteri, jonka mieleen juohtui ne vaarat, joita tuo myrkyllinen yrtti saattoi aiheuttaa lapsille, kohotti keppinsä ja pani toimeen verilöylyn noita lempoja vastaan. Silloin kuului mustalaisen vaikeroiva ääni erään pensaan takaa. Tämä ei ollut mikään erikoinen yllätys maisterille, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään tämän hiipivän hahmon sukeltautuvan esille ja katoavan kaikkialla pensaiden ja aitausten taa -- kaikkialla, missä vain oli jotakin, jonka taa piiloutua.

-- Älkää lyökö villikaaliani, maisteri, pyysi mustalainen.

-- Onko sekin pyhä? vastasi tämä, viitaten leikillisesti tarhakäärmeen murhaan.

-- Ei se pyhä ole, mutta minä otan siemenet talteen!