Part 2

Mutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon synkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä päivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa paikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata "Bögelyn", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta vanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia kasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen että _materia medican_ kannalta.

Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa, otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.

Siellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian pesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla; ikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut läkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot olivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien ovien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat sävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään, vaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut pyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.

Niillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä puutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja juuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli tekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa. Päivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että kahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa kuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta, variksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki olivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat Theatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet häpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen olisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin koettanut osoittautua rakastettavaksi.

Asuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli epäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin kuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton lehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän katolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu kaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi eläimiä koirilta.

Mutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta rakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään syödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat seinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia lahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa ei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän kurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli prameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään näiden kimppuun.

Maisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän kellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan siitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana hämärissä toisen, punapartaisen.

-- Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi maisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun ajajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.

-- Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä, mutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.

-- Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?

-- Iivanapa kait sen tekee.

-- Kuka on Iivana?

-- Tilanhoitajan veljeksi häntä väitetään.

-- Tuoko pienoinen?

-- Hänpä juuri.

-- No, mutta eikö tilanhoitaja sitten ole maanviljelijä? kysyi maisteri uudelleen, yhäkin ällistyneempänä tästä taloudenhoidosta, joka oli niin täynnänsä yllätyksiä.

-- Tilanhoitajahan on kuulemma tuoliseppä, vastasi Madsen, ja kellarista kuului naurunhohotus.

Maisteri ei tahtonut käydä tuttavalliseksi alustalaisten kanssa eikä ruveta heidän rikostoverikseen, jonka vuoksi hän keskeytti kuulustelun ja läksi puutarhaan. Toukokuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei ollut lapiokaan maassa käynyt. Rikkaruoho rehoitti korkeana, ja Tussilago oli jo kukkinut ja tehnyt siementä. Kasvihuoneeseen jouduttuaan hän näki meloonit siinä kuivuneina, ja kyynäränkorkuinen rikkaruoho peitti kukkaintaimia. Maisteri, josta tuntui säälittävältä, että parin kuukauden työ tuhlattaisiin täten tyhjiin, aukaisi oven ja astui sisään pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Nyt vasta sinne sisään jouduttuaan hän huomasi, että se ei ollut mikään muurattu kasvihuone, vaan maakuopan yli rakennettu, oljilla ja mullalla katettu lautavaja, jonka läpi tuuli ja sade pääsivät vapaasti kulkemaan. Tosin siellä oli lämpöjohto ja uuni, mutta kaikki tuntui pelkältä pilanteolta, ja lasit olivat poisotetut taimilavoista, jotka ammottivat siinä avonaisina ja huonosti hoidettuina, eikä niihin oltu vielä siementäkään kylvetty.

Kuitenkin alkoi maisteri kitkeä huoneessa rikkaruohoa, mutta ei ollut poiminut montakaan kortta, ennenkuin tunsi jonkin kylmän ja vastenmielisen koskettavan kaulaansa. Hän käännähti nopeasti astuen askelen syrjään, ja huomasi suuren mustan tarhakäärmeen, joka roikkui katossa kieltään näytellen. Silmänräpäyksessä maisteri kohotti lapion surmatakseen pedon, mutta kuuli samassa hätääntyneen rukoilevan äänen ovelta:

-- Älkää, Herran nimessä, tappako tarhakäärmettäni!

Se oli tilanhoitaja.

-- Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.

-- Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.

-- Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka salaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin tuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään. Miksi ette ole kastelleet melooneja?

Tilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:

-- Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.

-- Mikä se sellainen laji on?

-- Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli saanut aikaa vastauksen keksimiseen.

Maisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä kyennyt vastaamaan.

Vasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja oli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden seuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään oli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen lakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä riikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea tekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.

Maisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri vallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata maita.

Tietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen oikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä oli tätä nykyä muissa töissä.

He kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä pisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita, vihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.

-- Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän puhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?

Tilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa näyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:

-- Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät paremmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.

-- Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä hoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.

-- No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on siten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas saattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön mies.

Ja niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja jouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä maisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli mitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa olevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa hiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.

-- Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen kysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.

-- Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta käsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me kylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että siemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.

-- Mutta sepäs vasta eriskummallista! vastasi maisteri. Onko se jokin uusi menettelytapa?

-- On, aivan ihka uusi.

He kävelivät edelleen pitkin viljavainioita ja pysähtyivät vihantarehupellon kohdalla. Siinä oli sekaisin ruista ja ohraa, ohdaketta ja sikuria, nauriita ja herneitä, olipa päälle päätteeksi vielä purjolaukkaakin. Maisteri nauroi partaansa, mutta ei tahtonut käydä suoraan asiaan.

-- Missä olette oppineet maanviljelystä? hän kysyi jotakin kysyäkseen.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

-- Olen oppinut kreivi Bille-Brahen luona Fyenissä.

-- Ja te viljelette tilaanne käyttämättä väkeä apuna?

-- Viljelen sitä itse, ja Iivana viljelee myöskin, ja hän tekee tiukasti työtä, niin pieni kuin onkin.

-- Kuka on Iivana? kysyi maisteri koetellakseen, miten pitkälle tilanhoitaja saattoi mennä typerässä julkeudessaan.

-- Hän on köyhä torpanpoika Landskronan tienoilta, jota olen auttanut eteenpäin, vastasi mustalainen.

Samassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä maalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä kurkkua laulaen.

Maisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään perille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä, olivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.

* * * * *

Tällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin hänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen huoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja maisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan nousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta perille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä erästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren asumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti maisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina lukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön koputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta suunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin ovenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat sattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin sysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.

Eräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat he kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti vapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli kuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä sisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi lokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta toisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää epäluuloa eikä kaunaa.

Maisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä suhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan. Tutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut keskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki, mikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti mitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt tuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin suhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja epämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään nälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä, puutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa ikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin mitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen sana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti päivässä -- tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun aihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja viljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan vapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä havainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain kuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti omantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia, varsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin omaksi huvikseen.

* * * * *

Eräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla taivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas torni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella oli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut ja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista tähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan takapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja pureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat, kalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä menoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.

Viimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka pistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen nuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille, jotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa imehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka jälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen, huuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt pyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta karkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat hetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten rynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä pyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.

Vallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa, pyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä alussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen kalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi kukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista verta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös pehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja ne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun riikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen matkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.

Tilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan, ja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla niiden kaulapusseihin.

Hevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä mitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat käymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista, ja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.

Tilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja maisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on niittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on saapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa elämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja vuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin saavat.

Sillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen vihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen auringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten päitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.

Sitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame, paljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa puukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei ole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa päätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia. Lehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on kuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia ota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan, että "lehmä varmaan on poikimassa", eikä voi silloin antaa maitoa. Vapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä mihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja tilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.

Maisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt tarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut. Niiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät sisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin paheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat suuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan peittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan ympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien laudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja nyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon kuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.

Niin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että uskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena valehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri oli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja oli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä kiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut että leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui jälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut parsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille, kuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan ollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen, joka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma uskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa. Toiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista uskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan lahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen suuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen rakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin tiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli ympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten etujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa, taipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella, mutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä kohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta. Ja pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla pettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä maisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui tuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä, jota hän itse pusersi mädistä hedelmistä -- mädistä senvuoksi, että niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista Alicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli pyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina pilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia joitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan rikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman hinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita, joita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan, mutta joista keinotteli itsensä vapaaksi -- niin katsoi maisteri itsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta hän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten muodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen, rotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain voidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen aseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä yhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.

No niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja palasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa rauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi maisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi Iivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän eteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi vainiolle.

Maisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka mustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään maahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat juurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja teki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä maahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän olisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti työnsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi esiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui ohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi katsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu brabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä siloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt -- sillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat -- ja kolmivaljakko täyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun ajaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.

Siis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja kyntämättömään maahan.

Tämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan huvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia karppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja laskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.

Ehtoisin, kun aurinko läheni laskuaan ja maisteri oli syönyt illallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin vuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa oli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän saattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut pyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia, kunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että lammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei tehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt tiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.

Hänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä viinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden ja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan lähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan pimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse auringonlaskun punervassa valossa.

-- Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi täyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin liioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea, ikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja syytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen jälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka, kantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.

Maisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia laseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.

Tilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin hän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi: