Part 10

Tuntui siltä kuin tuo mitätön, pelkuri, heikko ihminen olisi nielaissut kaiken sen rohkeuden, kaiken sen voiman, jonka tuo toinen voimakkaampi ja merkitsevämpi oli menettänyt, ja kun mustalainen tunsi polkeneensa maisterin jalkoihinsa, tuntui hänestä kuin hän itse olisi kyynärän kasvanut. Mutta hänellä oli samalla hämärä tunne asemansa epävarmuudesta ja aavistus siitä, että lyöty saattoi nousta ja iskeä väkivallantekijän maahan; sillä hänen täytyi joka silmänräpäys tuntea jalkansa tuon lyödyn niskassa, jotta ei olisi kadottanut uskoa siitä, että oli tuon toisen yläpuolella, ja mitä enemmän hän polki, sitä lujemmaksi kävi maisterin päätös. Tuon kantapään jokainen polkaisu ikäänkuin pusersi esiin ajatuksia, uusia, syviä, uskaliaita ja oikeita, ja ne kerääntyivät kaikki saman asian ympärille, ja ne voimistuivat voimistumistaan. Mustalaisen jokainen sana, joka liike kävi rihmaksi, mikä punoutui nuoraan, johon hänet hirtettäisiin, ja maisterin turvallisuudentunne ja levollisuus kasvoivat hetki hetkeltä.

Tuon humalaisen melu oli houkuttanut maisterin lapset parvekkeelle, ja he katsoivat ihmetellen isäänsä, joka istui ja ryypiskeli talonväen kanssa kirkkaana aamupäivänä.

-- Ei, mutta katsokaapa noita Jumalan pikku enkeleitä! virkkoi mustalainen todellisella ihastuksella.

Luonteenomaista tälle metsäläiselle oli, että hänellä ei ollut mitään käsitystä lapsen tai naisen personallisesta arvosta, mutta sensijaan hän runoili ne korkeammiksi miltei taivaallisiksi olennoiksi, kuten hän teki tarhakäärmeittenkin suhteen. Lapset, nuo villit ja pahantekijät pienoiskoossa, joiden rakastettavaisuus on heidän taidossaan peittää vikansa, ja joiden silmäänpistävät näennäiset hyveet riippuvat vain heidän edullisesta asemastaan, joka ei pakota heitä taisteluun elinehdoista, olivat käyneet mustalaiselle kuin kuvaksi kaikkein korkeimmasta, enkeleistä, ehkäpä myöskin senvuoksi, että ne eivät kyenneet vahingoittamaan häntä, ja siksi, että ne osoittivat hänelle samaa luottamusta ja avomielisyyttä kuin kaikille muillekin.

-- Oi, antakaa lasten tulla alas! hän ehdotti tuntien tarvetta osoittaa hellyyttään tai ehkäpä tunteakseen, kuinka lähelle oli päässyt näitä parempi-osaisen rodun lapsia, johon hän aina oli katsonut taikauskoisella kunnioituksella, ja jolle hän aina oli nöyrästi paljastanut päänsä.

-- He eivät saa tulla alas! vastasi maisteri.

-- Kenen vuoksi he eivät saa? kysyi mustalainen uhkaavalla äänellä.

-- Minun vuokseni, vastasi maisteri terävästi. Mutta seuraavassa hetkessä hän katui sitä taisteluun vaativaa muotoa, johon oli pukenut kieltonsa, ja käänsi sen äkkiä leikiksi, mikä aina vaikutti erehtymättömästi mustalaiseen, jonka mieleen siten lempeästi teroitettiin, että toinen tunsi hänen sisimpänsä ja hänen ajatuksensa.

-- Eikö siinä ole kyllin, että isä käyttäytyy kuin sika? Onko välttämätöntä, että lapsetkin tekevät samoin? hän sanoi.

Tällä kertaa hän osui kuitenkin harhaan; sillä mustalainen tunsi maisterin itsetunnustuksen kautta tulleensa luokitetuksi elukkain joukkoon, ja se muistutti hänelle liiaksi hänen todellista arvoaan.

-- Tulkaa alas tänne, lapsukaiset! hän huusi ylös parvekkeelle käännettyään selkänsä maisterille.

Neitsyt, joka oli istunut koko ajan vaiti, nähtävästi viime päivien tapahtumain nöyryyttämänä ja masentamana, avasi nyt suunsa, ja tarttui tuskan ja todellisen hätääntymisen puuskauksessa mustalaisen nutunhihaan ja virkkoi:

-- Ei, Jensen, anna lasten olla rauhassa! Lapset ovat pyhiä olentoja kuten eläimet!

Huolimatta tuosta vähemmän oikeasta vertauksesta, käsitti maisteri heti tuon vanhan neitseen äitiydentunteen purkauksen teeskentelemättömyyden, ja kiitti häntä katseella, jota tämä ei kuitenkaan ottanut vastaan, sillä hän piti maisterin vikana valta-istuimelta syöksymistään, ja siitä johtuvaa pahoinpitelyä. Mustalainen, joka tuosta odottamattomasta esteestä oli saanut julmuudenhimonsa johdattimen, kääntyi nyt puhisten neitseen puoleen, ja oli juuri sivaltamaisillaan tätä korvalle, kun maantiellä näyttäytyi odottamaton näky, ja kiinnitti hänen huomionsa kokonaan puoleensa.

Ruumissaatto kulki ohi. Kuusi miestä kantoi arkkua, ja jäljessä seurasi mustapukuinen nainen ja pieni poika. Arkku oli valkeaksi maalattu, ja koristi sitä kuusenoksista sidottu viheriä seppele; surupukuisen naisen yllä oli pitkä valkea harso, muutoin oli kaikki mustaa.

-- Se on portinvartija! sanoi neitsyt.

Nähdessään vihollisensa hautapaarit (he olivat heti sovinnon tehtyään tulleet jälleen vihollisiksi) mahtoi mustalaisen salatuimmasta sydänsopukasta tunkeutua ilmoille voitonkirkaisu, ikäänkuin hän olisi nähnyt vaarallisen todistajan kaivettavan maahan, ja tulvehtivassa ilossaan hän unohti synnynnäisen kuolemanpelkonsa, ja kääntäessään kasvonsa tielle päin hän puhkesi raikuvaan nauruun ja taputti käsiään. Maisterissa, joka näki, että tämä purkaus peitti vain salaista pelkoa, syntyi heti ajatus, jolle hän antoi ruumiillistuneen muodon, nähdessään tuon surupukuisen naisen pysähtyvän ja nostavan kätensä taivasta kohti ikäänkuin anoen sen suojelusta tai kostoa, neitseen samaan aikaan kätkiessä kasvonsa käsiinsä häpeästä ja tuskasta mustalaisen raa'an käytöksen vuoksi.

Maisteri Andreas näet nousi penkiltä, paljasti päänsä ja jäi kunnioittavasti seisomaan, kunnes ruumissaatto oli kulkenut ohitse.

Mustalainen suuttui tästä ojennuksesta, ja kysyi äkäisellä äänellä:

-- Mitä tuo ilveily on merkitsevinään?

-- Se ei ole mitään ilveilyä! vastasi maisteri mahtipontisesti. Rukoilen aina kuolleitten puolesta, sillä, hän lisäsi painokkaasti, kukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen seuraa, ja se, joka ei ole saanut rangaistustaan tässä maailmassa, voi varrota sitä tulevassa.

Mustalainen, joka todellakin pelkäsi haudantakaista elämää, ei tahtonut antaa vielä pelolleen valtaa, ja tehden viimeisen kokeen hätäänsä tukahuttaakseen, hän huusi ruumissaaton jälkeen:

-- Mene helvettiin, portinvartija! Mene helvettiin!

-- Olkaa varuillanne, Jensen, virkkoi maisteri, kuolleet kummittelevat, jos heidän rauhaansa häiritään!

Ja levollisena kuin tuleva voittaja, joka on hyökännyt vihollisensa heikoimpaan kohtaan, onnellisena kuin ajattelija, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on päässyt selvyyteen, hän nousi ylös, ja kasvoillaan ankarin kateederi-ilmeensä hän toisti profeetallisella äänellä ennustuksensa, jonka aikoi itse panna täytäntöön:

-- Kuolleet kummittelevat!

Astuessaan ripein askelin portista sisään hän kuuli silmänräpäyksen vaiti-olon jälkeen, mikä osoitti, että sanat olivat tehneet vaikutuksensa, jäljessään naurunhohotuksen, jota seurasi muistutus tuosta pyydetystä rahalainasta, joka oli noussut nyt tuhanteen taaleriin. Maisteri kääntyi portaissa ja nyökkäsi myöntävästi päätään.

* * * * *

Lähemmin asiaa punnittuaan maisteri Andreas oli huomannut, että ne keinot, joita hän ennen oli käyttänyt hävittääkseen tämän raa'an sielun, olivat olleet liian hienoja, ja että erehdyksensä syy oli ollut se, että hän oli arvioinut liian korkeaksi parian herkkyyden tuntea moraalista häpeätä. Hän oli koskettanut kunniantunnon kieltä, jota ei ollut, tai joka oli liian löyhä voidakseen katketa edes kovistakaan kosketuksista. Tässä, sen hän huomasi nyt, täytyi turvautua väkivaltaisempiin ja yksinkertaisempiin keinoihin, vanhoihin tunnettuihin keinoihin, joita kirkko ja etenkin paavit kaikkina aikoina olivat ymmärtäneet käyttää taivuttaakseen mieliä, nimittäin pelkoa tulevaisesta elämästä. Tässä suhteessa tuon taika-uskoisen mustalaisen maaperä oli hyvin muokattu, ja, kiitos olkoon tuon satunnaisen ruumissaaton sekä sitä seuraavien kohtausten, oli koko suunnitelma tuohon menettelyyn syntynyt kuin itsestään.

Maisteri Andreaksen kätköissä oli jesuiitta-isä Athanasius Kircherin äskettäin tuntemattomia, mutta ehkäpä ei niinkään vähän jesuiittamaisia tarkoitusperiä varten keksimä kone, jota nimitettiin taikalyhdyksi eli _laterna magicaksi_. Tämän avulla saattoi mielensä mukaan synnyttää varjokuvia seiniin, savuun tai mille muulle taustalle tahansa, mikä vain oli edes johonkin määrin kiinteä. Tätä konetta hän oli monasti aikonut käyttää huvittaakseen sillä mustalaisen seuraa, mutta jonkinlaisesta haluttomuudesta lahjoittaa mitään miehelle, joka varasti eikä kiittänyt koskaan, oli hän kuitenkin jättänyt sen tekemättä. Nyt hän oli käyttävä sitä hyväkseen erääseen tarkoitukseen, jonka saavuttamiseksi hän neljä kuukautta kestämiensä kärsimysten jälkeen katsoi olevansa täysin oikeutettu käyttämään mitä keinoja tahansa, kunhan nämä keinot suojelivat vain hänen oman persoonansa joutumasta perikatoon; sillä hän oli nyt selvillä siitä, että hänen persoonansa oli korkeampi-arvoinen sekä hänen perheelleen että yhteiskunnalle kuin tuo vahinkoeläin, josta ei yhdenkään ihmisen onni riippunut, mutta jonka hävittämisestä monen pelastus riippui.

Istuessaan nyt ja maalatessaan kuvioita laseihinsa maisteri Andreas tunsi kuitenkin toisinaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että oli epärehellisissä hommissa. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin olisi hän ollut teloittaja, pyövelinapulainen, piiskuri, nylkijä. Ja likaisilla korteilla pelaaminen, taika-uskolla keinotteleminen samalla kuin hän oli filosoofi ja luonnontutkija, ja hänen tehtävänsä oli taistella tietämättömyyttä vastaan, se ei voinut muuta kuin loukata hänen hienompia tunteitaan. Mutta oliko hänen sitten käytävä perikatoon senvuoksi, että hänen tunteensa olivat hienommat. Oliko hänen nyt hankittava itselleen viidentoistasadan taalerin velka (niin suureksi oli summa vähitellen kasvanut), jota hän ei voinut milloinkaan suorittaa -- siis kaiken lisäksi menetettävä vielä kunniansa ja saatettava perheensä mieron tielle? Ei, hän ei tahtonut käydä perikatoon; hänen elämänhalunsa ja hänen uskonsa korkeampaan elämisoikeuteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että hän joutuisi raakalaisen orjaksi, raakalaisen, joka vetelehtien ja juopotellen kuluttaisi sen, minkä hän, oppinut mies, työllään ansaitsisi, ja hänen täytyi olla pyöveli, joka nylki nahkan toisen ruumiista; hänen täytyi eräänä määrättynä hetkenä pyyhkäistä olemattomiin vuosisatojen kerääntynyt kasvatus ja omat opitut käsitteensä kunniallisuudesta ja omastatunnosta; hänen täytyi uhrata sielunsa rauha, luopua osittain omanarvontunnosta, jota vailla elämä kävisi hänelle sietämättömäksi. Ja sen lisäksi hänen täytyi säilyttää salaisuutta: ajatus siitä, että oli tehnyt murhan, tulisi ehkä vainoamaan häntä, kuten tulevaisen pelko vainosi tuota toista. Oliko se heikkoutta hänessä, joka aikoi murhata -- tuo iskun antamisen pelko, heikkoutta hänen sielunsa rakenteessa, kuten kuolemanpelko oli tuon toisen vajavaisuus? Ja oliko näillä vajavaisuuksilla sama alkuperä? Ei, sitä hän ei tahtonut tunnustaa; sillä verratessaan itseään mustalaiseen hän ei voinut muuta kuin myöntää, että hänen sielunsa alku-aineet olivat tarkoituksenmukaisemmat tähän yhteiskuntatilaan, jossa hän eli, kuin parian. Sillä tämä, olipa hän nyt sitten saapunut Egyptistä tai Idän etäisimmiltä ääriltä tai oli vain etelä Europan puolivillien kansojen pohjasakkaa, oli säilyttänyt kaikki ne perusvaistot, jotka ovat vihamielisiä joka yhteiskuntajärjestykselle, ja siksi, että hän ja hänen kaltaisensa eivät pystyneet työhön, eivät voineet asettua lepoon ja perustaa valtiota ja perhettä, siitä syystä he vaelsivat iäti ja kulkivat maasta maahan ryöväten ja varastaen; senvuoksi heitä kansainvälisen oikeuden mukaan jo edeltäkäsin kohdeltiin kuin toteennäytetyitä varkaita, ja olivat he erikoisten lakien alaisia, olemalla puoliksi lakien ulkopuolella. Ja tämä epäsäännöllinen elämäntapa, joka ei huolehtinut huomisesta, ei koonnut omaisuutta eikä perustanut kansakuntaa, piti vireillä mustalaisen tulevaisen elämän pelkoa. Heille ei ollut mitään varmaa tulevaa, he kun elivät vain päivän kerrallaan, ja siitä johtui hänen epävarmuutensa, hänen pelkonsa ihmisiin, joilta hän ei voinut varrota mitään, kun hänellä ei ollut mitään heille vastalahjaksi annettavaa, ja hänen pelkonsa kuolemaa kohtaan josta hän ei ollut oppinut mitään, josta hän ei tahtonut mitään tietää, ja josta hän ei uskaltanut kuulla sanaakaan puhuttavan.

Mistä nyt johti juurensa maisterin pelko musertaa vihollinen? Se johtui ihmiselämänarvon tunteesta, opinkappaleesta, joka käski antamaan anteeksi vihollisille, olivatpa nämä voitetuita tai eivät, vanhoista tuhmista opeista, joita pahansisuinen oli aina käyttänyt hyväkseen surmatakseen anteeksiantavan voittajan, jutuista -- armeliaisuuden siunauksista -- poistamalla kertomuksen kylmästä kangistuneen käärmeen käytöksestä sitä rintaa kohtaan, joka oli lämmittänyt sitä -- kaikista kauneista opeista personallisesta arvosta, omanarvontunnosta ja kostosta, joka on vain Jumalan kädessä. Hän oli nyt tosin osaksi luopunut näistä vanhoista opeista, mutta tällä hetkellä, jolloin hän oli paneva käytäntöön juuri saamiaan käsitteitä ihmisarvon suhteellisuudesta, pysähtyi hänen kätensä puolitiessä vihollisen sydämeen iskiessään, kuten hänen tutkiva henkensä epäilyn kaikki harhapolut kuljettuaan oli seisattunut tämän opinkappaleen eteen: kansa on pyhä ja hallitsijat ovat epäpyhiä.

Hänen siis täytyi menehtyä senvuoksi, että hän oli sivistynyt, korkeampaan yhteiskuntaelämään kasvanut ihminen, jonka täytyi nähdä itsensä saman kohtalon alaisena kuin muinaisajan sivistyneet kansat olivat olleet, jotka raakalaiset olivat kukistaneet siksi, että ne eivät voineet murhata raakalaisten lailla, eivät varastaa kuin raakalaiset, eivät pettää kuten raakalaiset. Siinä oli siis valistuksen, siveellisyyden oikeudentunnon hedelmät, että valistunut, siveellinen ja tietorikas välttämättä oli kaatuva itsepuolustuksen hetkenä senvuoksi, että hän ei ollut kyllin raaka.

Tämä filosofeeraus oli johtanut maisteri Andreaksen kauaksi siitä ajatuksesta, mitä oli tekeillä, ja hänen täytyi nyt uudelleen palauttaa mieleensä kaikki se pilkka, kaikki ne raakuudet, kaikki se häpeämättömyys, jonka alaisena hän oli ollut, ja kootessaan kaiken yhteen kohtaan, mihin hänen vanhimmat ja voimakkaimmat vaistonsa olivat syöpyneet, hän sai rajattoman voiman toistamalla yhä uudelleen ja uudelleen mielessään: hän on tyranni, joka orjuuttaa kanssa-ihmisensä! Surmaa hänet!

Tällä ainoalla tyranni sanalla, jota hän ei syvemmällä filosofeerauksella oikein kyennyt johtamaan, sillä hän huomasi kylliksi, että käsitteet tyranni ja hallitsija, tyranni ja vallanpitäjä, tyranni ja ylivoima sangen hyvin saattoivat yhtyä -- miten tahansa, tällä ainoalla sanalla hän saattoi virittää luonnon valtavan vihan sortoa vastaan, havahuttaa ikivanhat orjavaistot, herättää itsessään eloon metsäläisen intohimot, omaksua raakalaisen ajatus- ja toimintatavan. Tässä hän ikäänkuin ryömi ulos omasta personallisuudestaan, asettui tuon alhaisella asteella olevan olennon alaiseksi, joka oli jo asettanut jalkansa hänen päälleen, vihasi häntä kukistetun vihalla, kuvitteli mielessään, että tuo toinen oli hallitsija ja että hän itse oli kansan lapsi, joka vuodet umpeensa saisi raataa ja raastaa tyhjäntoimittajan hyväksi, antaa hänelle verensä ja aivonsa, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet, ja nyt hän nousi, hurjistuneena ja vimmoissaan, ja tarttui kurikkaansa surmatakseen vihollisen, murskatakseen hänen päänsä ja heittääkseen raadon koirille.

Mutta hän kääntyi jälleen takaisin, viskasi pois kurikan ja istuutui pöydän ääreen.

Ei, täten se ei saattanut tapahtua, avonaisessa taistelussa sitä ei saattanut suorittaa; ja siinähän juuri oli onnettomuus! Hänhän oli ollut sodassa, oli ampunut vihollista, eikä tuntenut milloinkaan vastenmielisyyttä siinä; hän oli myöskin kateederissa istuessaan puolustanut itseään kurikalla ja ruhjonut käsivarsia ja reisiä tuntematta mitään muuta tuskaa kuin sen, minkä itse saamansa iskut olivat hänelle tuottaneet, se oli taistelua, se; mutta tämä oli murhaa... no niin, mutta surmataanhan tyranneja senvuoksi, että he eivät antaudu taisteluun! Ja nyt täytyi tyrannin kuolla!

* * * * *

Nyt täytyi herättää pelkoa ja kauhua tuon jo ennen pelon valtaaman mustalaisen mielessä. Ja maisteri oli selvillä siitä, että hänen täytyi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi antaa kuolleen portinvartijan haamun ja vainajan vaimon kummitella. Mutta oliko tässä kylliksi, se oli toinen kysymys, johon oli ajoissa vastattava. Hänen täytyi olla kaikkeen valmis ja upottaa veitsi kaikkialle, missä mustalaisella vain oli paljas paikka, silpoakseen tämän kappaleiksi.

Hänen mieleensä juohtui nyt siinä kiihoittuneessa tilassa, jossa hän oli, että mustalainen oli kertonut unesta, joka usein uudistui hänellä: kuinka hän muuttui ensin tarhakäärmeeksi, sitten rotaksi ja viimein koiraksi, jolloin hän aina heräsi suuressa tuskassa. Maisteri ei uskonut uniin, mutta hän antoi niille jonkinlaisen vielä selittämättömän merkityksen, ei tulevaisuuden enteinä, vaan muistoina, ehkäpä esi-isien aikaisemmista olotiloista. Miksi uudistui nyt alati tämä uni mustalaisella ja täytti hänet kauhulla?

Olivatko ne muistoja kauan sitten kuluneista ajoista, jolloin hänen isänsä egyptiläisten lailla uskoivat metempsykokseen tai kuoleman jälkeiseen sielunvaellukseen eläinten ruumiissa, ja minkävuoksi tämä uni etenkin kauhistutti häntä? Kenties senvuoksi, että elämän liikkeelle panevassa perusaineessa piili niin ehdottomien lakien määräämä vaisto korkeammissa muodoissa kehittyä korkeampaan elämään, että mielikuva alempiin muotoihin palaamisesta herätti suurinta kauhua tässä ihmisessä, joka pyrki ylenemään. Maisteri muisti, että pahimmat niistä unista, jotka säännöllisesti toistuivat hänellä, olivat ne, joissa hän oli lapsi ja istui koulun penkillä. Tämä mielikuva taantumisesta ajan ja iän suhteen vaikutti niin lamauttavasti häneen, että hän oli tällaisen unen jälkeen kadottanut koko seuraavaksi päiväksi kaiken itseluottamuksen, ja tuntui hänestä koko ajan siltä kuin hänen lapsensa olisivat olleet yhtä vanhat kuin hän itse, ja että hän oli käynyt pienemmäksi.

Näiden jonkunverran epämääräisten edellytysten varaan, sen hän tunsi, hänen täytyi kyetä rakentamaan lopputulos, vaikkakaan hän ei tiennyt, mikä se oli. Taistelussa näin harhailevia aivoja vastaan ei voinut käyttää matemaattisen tarkkaa menettelytapaa. Yhdestä ainoasta seikasta hän oli selvillä, nimittäin siitä, että kouraantuntuvassa todellisuudessa unen voittava esitys vaikuttaisi vieläkin väkivaltaisemmin, musertavammin, tukahuttavammin kuin tämä, varsinkin kun vaikutusta vahvistaisi vielä enemmän se tuska, jonka hän aikaisemmin oli synnyttävä ruumisnäyillä.

No niin, hän maalasi kuviaan, karkeasti ja leveästi senvuoksi, että mustalainen tajuaisi helposti ne, ja asetti taikalyhtynsä kuntoon. Jotta kuvat voisivat vaikuttaa lyhdyn ollessa näkymättömissä, täytyi valonsäteen langeta katsojan takaa; mutta hänen täytyi myöskin olla varustettuna senkin mahdollisuuden varalle, että uhri kääntyisi tarkastamaan, mistä näyt tulivat; ja jotta hänen ei olisi tarvinnut sammuttaa lamppua tai peittää sitä, liitti hän yhteen kolme putkea kolmion muotoon, täytti ne fosforilla ja asetti ne lyhdyn valoputken ympärille, niin että tämä kokonaisuudessaan tulisi muistuttamaan kirkon alttarin yläpuolella olevaa kaikkinäkevää silmää, ja mustalainen saattoi valita, tahtoiko hän käsittää sen joko Jumalan omaksi, sokaisevaksi silmäksi, tai silmäksi, joka oli kaiverrettu puun kylkeen metsässä.

* * * * *

Kaikki oli valmiina; puuttui vain toimintaan sopiva hetki. Yksi päivä oli jo kulunut, ja toinen lähestyi jo loppuaan.

Mustalainen oli ruvennut sinuttelemaan uhriaan, oli _lainannut_ osan hänen kirjoistaan, tupakkaa ja väkijuomia, ja oli maannut koko päivän ryypiskellen ja poltellen käymälän katolla, josta hän saattoi pitää silmällä maisterin ikkunoita.

Seuraavana aamuna mustalaisella oli maksupäivä, ja oli hän odottanut senvuoksi suurella uteliaisuudella postintuojaa, jonka piti tuoda nuo luvatut rahat maisterille.

Kun väki ei ollut saanut viime viikolla palkkaansa, olivat he kaikki lähteneet tiehensä, ja ulosmittausta saattoi odottaa minä hetkenä tahansa. Kammottava hiljaisuus vallitsi senvuoksi tuossa autiossa talossa, jossa nälkäiset koirat, jotka nyt tuskin saattoivat liikkua, väijyivät rottaa, varpusta, sittiäistä, millä sammuttaa nälkäänsä.

Karja oli teurastettu ja syöty, ja hevoset olivat vain jäljellä; ne nojailivat puutarhan puhtaiksi poimittuja hedelmäpuita vasten, ikäänkuin olisivat varronneet kaatuvansa iäiseen lepoon. Kanat kuljeksivat kirsikkapuiden alla noukkien sydämiä, joita harakat olivat maahan syleksineet.

Kaikki muistutti uppoavaa laivaa, luhistuvaa taloa, mutta suurella lantakasalla levitteli riikinkukko vielä upeaa pyrstöänsä, joka tosin oli hiukan kulunut ja kiilloton ravinnottoman kesän jälkeen, mutta kuitenkin hieno ja kaunis, ainoa kaiken lian keskellä, mihin silmä nautinnolla saattoi pysähtyä.

-- Maisteri oli kutsunut mustalaisen illallisille välttääkseen hänen kutsuaan, mikä oli vielä kärsimys kaikkien muitten lisäksi; sillä hänen täytyi kiduttaa silloin itseään mädällä ruualla ja hirvittävillä juomilla, joita tarjoiltiin hyvin epäsiististi. Mutta tällä viimeisellä kohtaamisella hän oli tarkoittanut jotain muutakin; hän piti näet välttämättömänä käsitellä uhria valmistelevasti useampia tunteja, kypsyttääkseen tämän vastaanottavaiseksi sille menettelylle, joka sitten oli seuraava.

Yllään virkapukunsa ja kupeellaan miekka, hän mainitsi olleensa papin luona käymässä, hän läksi huvimajaan, missä mustalainen vartosi häntä. Tuo epätavallinen ja juhlallinen puku ei jättänyt tekemättä laskettua vaikutusta, ja mustalainen nosti vanhaan tapaan hattua, unohti tai ei uskaltanut sinutella, teiskaroi nöyrästi, ja käyttäytyi kohteliaimmalla tavallaan. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen reivainen vaate, lautaset ja lasit olivat välkkyvän puhtaat, ja esillä oli sekä veitset että kahvelit, mikä saattoi mustalaisen suuresti hämilleen.

Ruokalajeja oli vähän, mutta ne olivat hyvin valmistetut, ja vanha Syrakusan viini loisti kullan keltaisena kehnossa, sisältäkullatussa hopeakannussa.

Kaikki oli laskettu tekemään valtavan vaikutuksen, ja maisterin vakava, arvokas, mutta kohtelias esiintyminen masensi heti mustalaisen, joka pian älysi, että hänen oli pakko käyttäytyä ihmisiksi.

Maisteri leikkasi ja tarjosi vieraalleen, joka taukoamatta pyysi, että maisteri ei vaivautuisi hänen vuokseen, vaikkakin isännän jäykkä tapa kyllin selvästi osoitti, että tämä ainoastaan velvollisuudesta itseään, persoonaansa ja arvoaan kohtaan, noudatti seura-elämän tapoja.

Kun he olivat syöneet ja lasit olivat täytetyt, puuttui maisteri puheeseen. Hän alkoi koskettelemalla sellaisia aineita, jotka saattoivat kiinnittää mustalaisen huomion puoleensa, houkuttelematta tätä puhumaan. Hän paljasti muutamia eläin- ja kasvikunnan salaisuuksia, ja leventyi puhumaan etenkin eläinmaailman ihmeistä, jota mustalainen kuunteli hartaudella. Mutta joka kerran, kun tämä tahtoi esittää mielipiteitään, vaikeni maisteri ilmeisen kärsimättömästi, mikä osoitti sitä, että hän vartosi lorupuheiden loppumista, jatkaakseen sitten vastaamatta keskeytykseen tai ottamatta sitä huomioon. Myöhemmin sitten mustalainenkin väsyi, ja istui ääneti kuunnellen.

Nyt maisteri oli kiinnittänyt puoleensa hänet ja hänen huomionsa, ja hän siirtyi nyt toisiin aineisiin, joutui nopeasti sinne, minne tahtoi, jumaluusoppiin ja elämän ja kuolemanarvoituksiin, esittäen mitä syvämietteisimpiä filosoofisia esityksiä, niin että mustalaisen, jolla ei ollut enää mitään vastaanväittämistä, täytyi ponnistaa äärimmäisiin saakka voimiaan ollakseen tarkkaavainen, mikä on vaikeinta metsäläiselle ja lapselle. Hän kalpeni väsymyksestä, ja hänen silmänsä pienentyivät.

Puhuessaan maisteri kehoitti taukoamatta vierastaan juomaan, ei senvuoksi, että olisi saanut tämän humalaan, mikä ei ollut lainkaan hänen tarkoituksensa, vaan virittääkseen tuon tulistuttavan viinin avulla hänen mielikuvituksensa toimintahaluun.