Part 9

Liikutettuna vanhuksen rukouksista riensi Patroklos takaisin kertomaan asiaansa. Mutta saavuttuaan käräjäpaikan kohdalle, tuli hänen ystävänsä Eurypylos siinä häntä vastaan, ontuen pahasti ja pidellen säärtään, jonka nuoli oli haavoittanut. Hiki valui hänen otsaltaan ja verta vuoti tulvanaan haavasta, mutta lujaluontoisena koetti hän sentään nilkuttaa asuntoonsa päin.

-- Kuinka teidän käy, Eurypylos? kysyi Patroklos sääliväisesti.

-- Kurjasti vallan, vastasi Eurypylos. Ei ole enää mitään pelastusta, kohta makaamme kaikki kaatuneina. Mutta auta, rakas ystävä, minua laivalleni ja tarkasta tuota haavaa! Olethan Akhilleukselta oppinut lääketaitoa. Ei ole saatavissa ainoaakaan lääkäriä; Makhaon on itse haavoittunut ja Podaleirios on parhaillaan taistelussa.

-- Mitä minun nyt on tehtävä? valitti Patroklos. Akhilleus odottaa minua levottomana, mutta enhän voi sinuakaan jättää tähän avuttomaksi tuskiisi!

Hän kantoi Eurypyloksen hänen omaan telttaansa ja antoi palvelijan siellä levittää häräntaljan hänen allensa. Sitten irroitti hän veitsellään nuolen kärjen haavoittuneen säärestä ja pesi haavan haalealla vedellä, otti povestaan muutamia katkeria, parantavia juuria, hieroi ne hienoksi kämmenissään ja siroitti haavaan. Heti tyrehtyi verenvuoto ja tuskat katosivat.

Kentällä jatkui taistelu yhä ja Troialaiset olivat tunkeutuneet jo vallihaudalle saakka. Hektor tahtoi heti karahuttaa hevosineen sen yli, mutta reunalle tultuaan korskahtivat hevoset vauhkoina ja seisattuivat, sillä ne pelkäsivät terävää paalutusta ja haudan leveyttä. Hektor antoi nyt kaikkien vaunutaistelijain astua maahan ja jakoi koko sotajoukon viiteen osastoon. Ensimmäistä ja suurinta osastoa johti hän itse, toista johti Paris, kolmatta Helenos ja Deiphobos, neljännen päälliköksi asetti hän Aineiaan ja viidennen Sarpedonin ja Glaukoksen. Kaikki hyökkäsivät eteenpäin, toiset siltain kautta, toiset haudan yli.

Juuri kun Hektor oman osastonsa kanssa oli menossa yli, näkivät he onnettoman enteen. Heidän vasemmalla puolellaan liiteli korkealla ilmassa kotka, pitäen kynsissään suurta punakeltaista käärmettä. Käärme näytti olevan jo melkein henkiheittona, mutta kiemurteli sentään vielä kiukkuisena tuskasta. Vihdoin sai hän iskettyä kotkaa kaulaan, niin että tämän täytyi hellittää saaliinsa ja lentää pahasti kirkuen tiehensä. Käärme putosi aivan troialaisten keskelle, ja heitä pöyristytti, nähdessään sen sähisevänä kiemurtelevan maassa.

-- Hektor, puhkesi Polydamas sanoihin, totelkaamme tätä ennettä, jolla jumalat ovat tahtoneet meitä varoittaa! Me luulemme, että akhaialaiset nyt ovat meidän kynsissämme. Mutta jos menemme vielä eteenpäin, iskevät he meitä kurkkuun, niin että meidän täytyy jättää heidät ja kuolettavasti haavoitettuina paeta. Ei kukaan tietäjä voi selittää tätä ennettä muulla tavalla.

-- Varmaan ovat jumalat soaisseet järkesi, Polydamas, vastasi Hektor tuimalla katseella, muuten et voisi tosissasi loruta tuolla tavalla. Pitäisikö meidän nyt uskoa taikoja, ennusmerkkejä ja lentäviä lintuja, juuri kun vihdoinkin olemme valmiit nujertamaan vihollisen ja pelastamaan Troian turmiosta! Minä en välitä mokomista enteistä, lentävätpä ne oikealle eli vasemmalle, itään tai länteen. Ei, me seuraamme ainoastaan sitä ohjetta, jonka Zeus on painanut sydämmiimme, hän, joka hallitsee sekä kuolemattomien että kuolevaisten kohtaloita. Ja _yksi_ enne on paras kaikista: _puolustaa isänmaata_.

Tämän sanottuaan hyökkäsi hän kaivoshaudan yli, ja miehensä seurasivat häntä huikealla huudolla. Zeus puhalsi Ida-vuorelta kohahtavan pyörretuulen, joka nosti hiekkaa ja pölyä päin akhaialaisten silmiä. Troialaiset kiipesivät vallille ja koettivat repiä rintavarustusta alas sekä särkeä torneja ja portteja. Mutta vallin harjalla juoksivat edestakaisin molemmat Aias-urhot ja kiihoittivat akhaialaisia vastarintaan, molemmin puolin lensi kiviä, nuolia ja keihäitä, ja kaikkialla kaikui huuto ja aseitten räminä.

Sarpedon ja Glaukos olivat joutuneet sitä tornia vastaan, jota Menestheus athenalaisineen puolusti. Sarpedon kääntyi ystävänsä puoleen ja lausui:

-- Glaukos, miksi pidetään meitä siellä kotipuolella Lykiassa suuremmassa arvossa kuin muita, miksi tarjotaan meille aina parhainta ruokaa ja suurimmat maljat, miksi asetetaan meidät aina kunniasijoille, melkein kuin jumalat? Miksi annettiin meille Xanthoksen rantakunnaista ne, jotka kasvavat tulisinta viiniä ja parasta vehnää? Eiköhän senvuoksi, ystävä, että me aina olisimme etummaisina taistelussa ja veisimme kansaamme suuriin urotöihin, niin että Lykian kulmilla vielä kauvan meidän jälkeemme sanottaisiin: emme suotta antaneet heille parhaita maita, emme turhaan syöttäneet heille lihavimpia lampaita tai juottaneet hunajanmakeaa viiniä -- kukaan ei voittanut heitä voimassa eikä rohkeudessa, he olivat aina joukkojen etunenässä?

Glaukos oli samaa mieltä ja seurasi ystäväänsä. Mutta kun Menestheus näki heidät, säikähti hän ja alkoi katsastella, eikö näkyisi apua mistään, Sivummalla olivat kyllä Aias Telamonidi ja Teukros, mutta melu oli niin kauhea, ettei huuto voinut kuulua sinne. Hän lähetti senvuoksi sanansaattajansa heidän luokseen ja he riensivätkin apuun. Teukros ampui Glaukosta käsivarteen. Silloin hiipi Glaukos salaa pois, ettei Teukros saisi ivata hänen huonoa onneaan. Raivostuneena siitä tarttui Sarpedon jäntevillä kourillaan ylimpään paalulaitokseen kiinni ja veti kaikin voimin. Osa paalutusta sortui ja tilalle jäi niin suuri aukko, että useita miehiä mahtui siitä rinnakkain hyökkäämään sisään. Ulkopuolella paalutusta seisoivat lykialaiset, sisäpuolella akhaialaiset, ja pitkään aikaan ei kumpainenkaan puoli saanut toistaan väistymään.

Hektor oli hyökännyt sitä suurta porttia vastaan, joka oli vallin keskustassa. Se oli kaksipuolinen, vahvoilla metallikoukuilla ja paksuilla puutelkimillä suljettu. Hektor katsahti ympärilleen ja näki vallissa suuren, kulmikkaan, toisesta päästään teräväsärmäisen kiven, ja vaikka se oli hyvin kahden miehen nostettava, otti hän sen yksinään syliinsä ja kantoi portille. Siinä asettui hän vakavaan asentoon, jalat levällään, ja survasi sitten rajulla voimalla kiven porttia vastaan. Teljet murtuivat, koukut katkesivat ja koko portti lensi pirstaleiksi, niin huima oli heitto. Kivi putosi portin jäännösten sekaan maahan ja aukosta hyökkäsi sisään Hektor, voitonriemuisena, kaksi peistä kädessään. Lähimmät troialaiset riensivät hänen jälessään ja toiset juoksivat ylös vallille.

Kun akhaialaiset näkivät pääportin murretuksi, pitivät he koko valliaan menetettynä ja pakenivat avoimelle kentälle laivainsa edustalle.

20. HEKTOR RYNNISTÄÄ LAIVOILLE SAAKKA.

Zeus oli kaiken aikaa seurannut taistelun menoa Gargaroksen vuorelta. Mutta annettuaan Hektorin päästä vallin sisäpuolelle, käänsi hän salamoivan katseensa leiristä pois ja silmäili muutteeksi kaukaisia maita toisella suunnalla. Tämän oivalsi Poseidon, joka oli istunut Samothraken saaren korkeimmalla metsävuorella, josta hänellä oli vapaa näköala Idaan, Troiaan ja akhaialaisten laivaleiriin. Hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Hän astui suurin askelin vuorelta alas, niin että kalliot ja metsät vapisivat hänen jalkainsa alla. Kolme askelta hän otti eteenpäin ja neljännellä oli hän jo matkansa päässä, syvässä lahden poukamassa meren rannalla, jossa hänellä oli kultainen linna. Siellä valjasti hän kultaisten vaunujensa eteen vaskella kengitetyt hevosensa, pukeutui itsekin pelkkään kultaan, sieppasi ruoskan käteensä ja ajaa karahutti aalloille. Delfiinit nousivat karkeloimaan hänen ympärilleen, sillä he tunsivat kuninkaansa, meri halkesi kahtia hänen edellään, ja hevoset nelistivät sellaista vauhtia, että vaunujen pyörät tuskin kastuivat. Ja niin ajoi hän keveällä valjakollaan Troian rantaa kohti.

Syvimmän lahden pohjukassa Tenedoksen ja Imbroksen välissä oli hänellä avara luola. Vietyään hevosensa sinne, lähti hän taistelukentälle, rupesi tietäjä Kalkhaan haamuun ja kulki edestakaisin akhaialaisten joukossa rohkaisemassa heitä. Mutta siitä ei ollut apua; Hektor troialaisineen tunkeutui vastustamattomasti eteenpäin ja läheni askel askeleelta ylintä laivariviä.

Eivät teltoissa olijatkaan olleet enää suojassa. Nestor, joka istui ja jutteli haavoittuneen Makhaonin kanssa, kuuli kuinka taistelun ryske tuli yhä lähemmäksi. Hän otti kilven ja peitsensä, ja riensi lähellä olevalle kunnaalle katsomaan taistelun menoa. Ja kun hän huomasi, kuinka lähellä laivoja taistelevat jo olivat, kauhistui hän ja ihmetteli, mitä olisi tehtävä. Hän rupesi kiireellä etsimään Agamemnonia, ja kuljettuaan jonkun matkaa, kohtasikin hän hänet Diomedeen ja Odysseuksen seurassa. He olivat kaikki haavoittuneina ja pääsivät vaivoin eteenpäin peitsiinsä nojaten.

-- Joko sinäkin luovut taistelusta, Nestor? huusi Agamemnon. Silloin pelkään, että Hektor täyttää lupauksensa ja polttaa koko laivastomme tuhaksi. Oi, että kaikki akhaialaiset vihaavat minua niinkuin Akhilleuskin, eikä kukaan tahdo enää suojella laivojamme.

-- Huonosti käy todellakin, sanoi Nestor, valli on revitty, ja kaikilta tahoilta ahdistetaan meitä ankarasti. Nyt olisivat hyvät neuvot kallisarvoiset.

-- En tiedä muuta, kuin yhden keinon, huokasi Agamemnon. Kaivanto ja valli, joihin panimme niin paljon työtä, eivät ole voineet suojella meitä; työntäkäämme siis heti mereen alin laivarivi ja asettukaamme niihin, kunnes yö pimenee! Sittenhän näemme, herkeävätkö troialaiset sen verran taistelusta, että saamme vesille toisetkin laivat. Parempi paeta kuin joutua vangiksi.

-- Mitä puhutkaan! puhkesi Odysseus. Olisit edes pienemmän joukon päällikkö, mutta kun sinulla on näin paljon urhoollista väkeä, niin silloin et saa hourailla! Mekö pakenisimme kaiken tämän kurjuuden kestettyämme? Elä päästä moisia sanoja yhdenkään akhaialaisen kuuluville! Pahimman taistelun raivotessa tahdot sinä hinata laivat vesille. Sehän olisi troialaisten voitto ja meille selvä perikato, sillä heti kun miehemme näkisivät laivoja työnnettävän rannasta, heittäisivät he viimeisenkin toivon taistelun menestymisestä!

-- Ei millään muotoa, vastasi Agamemnon, minä en yksinäni vaadi sitä, ellei se ole teidän toistenkin tahto. Kunhan vaan löytyisi jokukaan, nuori tai vanha, joka voisi keksiä paremman keinon, hän olisi minulle sydämmeni ystävä!

-- Tässä on mies, vastasi Diomedes, ja minun neuvoni on se, että heti riennämme rohkaisemaan taistelevia.

He tekivätkin niin ja lähtivät, Agamemnon etunenässä, taistelevien luo.

Siellä hääri Poseidonkin vielä kiihoittamassa akhaialaisia. Tämän näki Hera Olympokseen ja oli erittäin hyvillään, että hän rohkeni tehdä vastoin Zeuksen kieltoa, ja päätti auttaa häntä kaikin voimin. Siinä tarkoituksessa meni hän _Unen_ jumalan luo, joka oli _Kuoleman_ jumalan kaksoisveli. [Uni ja Kuolema; Kreikan kielellä Hypnos ja Thanatos] Hän tarttui Unen jumalaa käteen ja lausui:

-- Mahtava Uni, sinä joka hallitset sekä jumalia että ihmisiä. Jos olet milloinkaan välittänyt minun toivomuksistani, niin tee nyt, mitä sinulta pyydän, ja ikuisesti kiitän sinua siitä! Hiivi Zeuksen luo ja paina hänet pikkuisen nukahtamaan!

-- Kenen tahansa muun painaisin uneen, vastasi Unenjumala, mutta Zeusta en rohkene. Kerran ennen viettelit minut tekemään sen. Se oli silloin, kun Herakles oli merellä ja sinä tahdoit tuhota hänet. Mutta siitähän joutui Zeus aivan raivoihinsa, ja minä olisin ollut mennyttä kalua, ellen olisi heittäytynyt _Yön_ syliin. Hänen helmassaan ei hän tohtinut vainota minua.

-- Mieletön, sanoi Hera, kuinka voit luulla, että troialaiset olisivat Zeukselle yhtä rakkaita kun Herakles? Tule vaan heti auttamaan minua! Minä annan sinulle palkinnoksi yhden nuorista sulottarista, itse _Pasithean_, jota aina olet toivonut puolisoksesi.

-- No jos niin on, vastasi Unenjumala iloisena, silloin rohkenen tehdä mitä tahansa. Mutta vanno minulle ensiksi vala manalan pyhän joen _Styxin_ nimessä, ja kosketa toisella kädelläsi maa-emoa, toisella läikkyvää merta, ja kutsu samalla kaikki manalan voimat todistajiksi, että todella annat minulle nuoren sulottaren, itse Pasithean, hänet, jota aina olen toivonut kainaloiseksi kanakseni!

Hera teki heti, mitä häneltä vaadittiin. Ja kun Unenjumala oli kuullut hänen valansa, lensi hän nopeana pilvenhattarana heti Ida-vuorelle, lymysi mahtavan hongan havuiseen latvaan Gargaroksen korkeimmalla laella, ja painoi sieltä raskaan väsymyksen Zeuksen silmiin. Tämän tehtyään kiirehti hän laivaleiriin ja kertoi asian Poseidonille.

Nyt sai taistelu heti toisen käänteen, Diomedes, Odysseus ja Agamemnon kulkivat pitkin akhaialaisten rivejä ja jakelivat uusia aseita, heikommille miehille keveitä, vahvoille raskaampia. Poseidon itse asettui joukon etunenään ja heilutti kädessään kauhean pitkää miekkaa, joka välähteli kuin salama.

Vastapäätä Poseidonia järjesti Hektor joukkojaan. Hän heitti keihäänsä Aiasta vastaan, ja se sattui rintaan, mutta juuri miekan ja kilven kannatusvöitten risteykseen, niin ettei se tehnyt mitään vahinkoa. Suuttuneena vetäytyi Hektor miestensä joukkoon takaisin. Mutta äkkiä sieppasi Aias yhden niistä suurista kivistä, joita oli asetettu laivojen tukeiksi, ja heilautti sen menemään, niin että ilma vonkui. Se meni Hektorin kilven ylitse ja tapasi häntä rintaan, heti kaulan alapuolelle. Hektorilta singahti keihäs syrjään, kilpi putosi kädestä, kypäri päästä, ja vaskivarustukset rämähtivät, kun sankari kaatui maahan. Kovasti karjaisten hyökkäsivät akhaialaiset tavoittamaan häntä vangiksi, ja pilvenä lensi keihäitä troialaisia vastaan. Mutta Aineias, Agenor, Polydamas, Sarpedon ja Glaukos ehtivät samalla hetkellä Hektorin eteen ja toiset troialaiset suojelivat häntä kilvillään, niin ettei ainoakaan heitto koskenut häneen.

Lähimpänä olevat nostivat hänet ylös maasta ja kantoivat vaunuihin, ja niillä lähdettiin nopeasti saattamaan häntä kaupunkiin. Hektor hengitti vaikeasti ja hänen rintansa korahteli, niin että saattajamiehet nostivat hänet kahlauspaikalle tultuaan maahan ja valelivat kylmällä vedellä. Silloin hengitti hän taas kevyemmästi, avasi silmänsä, nousi polvilleen ja rykäsi suustaan suuren joukon hyytynyttä verta. Sitten vaipui hän tainnoksiin taas ja pimeys peitti hänen silmänsä.

Hektorin jouduttua taistelusta pois, täytyi troialaisten perääntyä. He pakenivat paalutuksen ja haudan yli, ja pysähtyivät vasta vaunujensa luona, kalpeina pelosta ja tuskasta.

Mutta aivan samalla hetkellä heräsi Zeus unestaan. Hän kohautti äkkiä päätään, ja näki kuinka akhaialaiset Poseidonin johdolla ajoivat troialaisia edellään. Hän etsi katseellaan Hektoria ja huomasi hänen makaavan joen äyräällä ystävien ympäröimänä, mutta hän hengitti raskaasti ja sylki verta. Silloin täyttyi Zeuksen mieli säälistä ja suuttumuksesta.

-- Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala ja ilkeä Hera! huudahti hän. Jos oikein tekisin, antaisin sinulle nyt ankaran rangaistuksen.

-- Olkoot taivas ja maa ja manalassa pyörteilevä Styx todistajinani, että minä en ole viekoitellut Poseidonia taisteluun, vastasi Hera säikähtyen! Hän on tehnyt sen aivan omalla uhallaan. Minä pikemminkin olisin neuvonut häntä tottelemaan sinun määräystäsi.

Zeus hymyili leppyneenä ja lausui:

-- Jos sinä, Hera, aina olisit minun puolellani, niin täytyisi Poseidonin piankin taipua meidän mukaamme. Mutta jos se on totta ja sydämmestä puhuttua, mitä äsken sanoit, niin kutsu heti tänne Iris ja Apollon!

Hera totteli, ja pian saapuivat Iris ja Apollon. Iriksen lähetti Zeus käskemään Poseidonia taistelusta pois, mutta kun Iris oli vienyt perille tämän määräyksen, vastasi Poseidon vihastuneena:

-- Kylläpä hän todella on liian röyhkeä, kun aikoo pakoittaa minua, joka kunniassa olen täydelleen hänen vertaisensa! Meitä on Kronoksen ja Rhean poikia kolme veljestä: Zeus, minä itse ja Hades. Meidän kolmen kesken jakoi Kronos arvan mukaan perinnön, minä sain vaahtoavan meren, Hades manalan usvaisen maan, Zeus avaran taivaan ja pilvet, mutta maa ja korkea Olympos jäivät meille yhteisomaisuudeksi. Sen vuoksi en välitä Zeuksen käskyistä, nauttikoon vapaasti sitä valtaansa, jonka on saanut, minä olen oma herrani, enkä pelästy hänen uhkauksiaan! Parempi olisi, että hän isän tavoin opastaisi omia lapsiaan, uhkamielisiä poikiaan ja tyttäriään, sillä ne hän ehkä voisi vallallaan pitää sopivassa kurissa.

-- Pitääkö minun todella viedä tällainen vastaus Zeukselle? kysyi Iris. Etkö tahdo hiukan muuttaa sanojasi, ennenkuin on myöhäistä?

Poseidon mietti hetkisen.

-- Sinä olet oikeassa, Iris, sanoi hän sitten, ja on varsin hyvä, että sanansaattaja voi antaa järkeviä neuvoja. Zeuksen röyhkeys sai minut raivostumaan. Mutta sen sanon sinulle, että jos hän lopultakin vastoin meidän kaikkien tahtoa, niin minun ja Heran ja Athenen kuin Hermeen ja Hephaistoksenkin, pelastaa Troian, emme koskaan anna sitä hänelle anteeksi.

Sen sanottuaan sukelsi meren jumala aaltojen syvyyteen ja jätti akhaialaiset omin neuvoinsa taistelemaan.

-- Phoibos, poikani, sanoi silloin Zeus, lähde nyt alas auttamaan lyötyä ystävääsi!

Apollon totteli ilolla. Kun hän lähestyi Hektoria, oli Hektor jo noussut istumaan ja tullut tajuihinsa taas, niin että tunsi kaikki ympärillä seisojat; kylmää hikeä ei enää valunut hänen otsaltaan ja hän hengitti tasaisemmin. Kuitenkin oli hän vielä kovin raukea. Mutta Apollon virkisti häntä ja palautti hänen voimansa, niin että hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi jo jaloilleen ja kiirehti taisteluun takaisin.

Joukkojensa etunenässä hyökkäsi hän nyt uudestaan vihollista vastaan, Ja aivan hänen edessään kulki Apollon, karjahdellen kauheasti ja heiluttaen peistänsä. Useimmat akhaialaisista menettivät rohkeutensa, hajaantuivat ja pakenivat haudan ja vallin yli. Apollon ajoi heitä takaa, ja missä hän vaan kulki eteenpäin, siinä survasi hän askeleillaan etuvarustukset luhaksi, niin että paalut murtuivat poikki, kaivanto täyttyi ja valli sortui maan tasalle. Jumalan jäljissä seurasivat Troian sankarit vaunuissaan ja lähenivät hurjasti ajaen ylimpää laivariviä. Eivät he kuitenkaan voineet tunkeutua laivojen väliin eivätkä telttoihin saakka, sillä heitä oli sentään akhaialaisiin nähden paljoa vähemmän, ja enimmät akhaialaisista nousivat laivainsa peräkeuloihin, tehden sieltä vastarintaa pitkillä, terävillä kekseillään, joita oli varattu laivoihin meritaistelua varten. Etummainen laiva oli se, joka oli ollut Protesilaoksen oma. Sen perässä seisoi Aias Telamonidi. Hän ei kuitenkaan pysynyt aina samassa kohti, vaan hyppeli pitkillä harppauksilla laivasta laivaan, ja tuhosi julmalla keksillään jokaisen troialaisen, joka rohkeni lähestyä häntä. Vihdoin tarttui sentään Hektor Protesilaoksen laivan emäpuuhun ja piteli siitä hellittämättömästi kiinni, huutaen miehilleen, että he toisivat sytykkeitä ja virittäisivät laivan tuleen. Aias koetti kyllä karkoittaa häntä siitä, mutta sai vastaansa sellaisen nuolisateen, ettei hänen jättiläiskilvestäänkään enää ollut apua. Hän väistyi nyt peräkeulasta ja asettui keskelle laivaa tuhtolaudalle, tähystellen siinä kaikille tahoille ja heilutellen keksiään. Hektorin käskystä yrittivät troialaiset yksi toisensa jälestä lähestyä laivaa palavat soihdut käsissään, mutta Aias lävisti heidät jokaisen vaskikärkisellä keksillään.

21. PATROKLOKSEN UROTYÖT JA KAATUMINEN

Taistelun riehuessa valleilla, istui Patroklos ystävänsä Eurypyloksen luona ja hoiti hänen haavaansa. Mutta kun hän kuuli melskeen lähestyvän ja näki akhaialaiset pakosalla, löi hän kämmenillään polviinsa ja sanoi:

-- Ei, Eurypylos, tämä ei kelpaa, että taistelu todellakin käy näin vaikeaksi. Minun täytyy juosta pyytämään Akhilleusta, että hän vihdoinkin auttaisi teitä. Ehkä jumalien avulla voin taivuttaa hänen mielensä.

Hän juoksi tarmonsa takaa, ja saavuttuaan Akhilleuksen eteen ojensi hän kätensä kuin rukoileva ja puhkesi itkuun.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin pahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota minut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios kuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi ruikuttane tuolla tavoin?

-- Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin pysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat jumalatar ja ihminen -- sinä olet kylmän meren tai aution kallion poika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo äitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja varustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!

-- Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua pidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera tuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää ansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa. Sellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.

Minua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista, itsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole ollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat kernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina tarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle Ilionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan kanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset leiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä tahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin viimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin muurit.

Tämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi Aias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen kypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta raskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki valui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski miekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen kärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen katkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi Hektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.

Akhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa. Hämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä Patroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin Patroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut, koska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse. Automedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi Akhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle, jossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.

-- Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole päässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko sydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!

Hän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen äitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista tavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista. Sieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti ainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja huuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan viinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin maahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä ystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin kirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.