Part 8

-- Jalo Laerteen poika, tahdon heti antaa sinulle avomielisen ja suoran vastauksen, niin ettei kenenkään enää tarvitse tulla vaivaamaan minua turhilla valituksillaan. Ei Agamemnon eikä kukaan muukaan voi minua enää taivuttaa. Hänen isännyydestään ja määräyksistään olen saanut kyllikseni. Enkö ole tehnyt hänelle suuria palveluksia? Enkö ole yhtenään asettanut elämääni alttiiksi hänen tähtensä? Kuinka monta unetonta yötä, kuinka monta veristä päivää olen elänytkään, hänen maatessaan rauhassa! Kaksitoista kaupunkia voitin minä merellä ja yksitoista ryöstin maalla, ja kaiken saaliin jätin hänen jaettavakseen, mutta minkä kiitoksen sain? Sen, että hän rosvosi minulta sen, jota minä pidin kalleimpana. Ei, nyt tunnen hänet kyllin hyvästi. Tulkoon hän toimeen parhaansa mukaan sinun ja muitten ruhtinasten avulla! Onhan hän ilman minua tehnyt jo oikeita suurtöitä: valleja ja torneja on hän rakentanut, ja näitten ulkopuolelle on hän teettänyt kaivannon joka on pitkä, leveä ja syvä ja paalutuksella vahvistettu. Minun aikanani ei meillä ollut mitään sellaisia komeuksia, eikä Hektor sentään silloin rohjennut kertaakaan ulommaksi skaialaista porttia ja pyhää pyökkipuuta; siellä oli hän kerran pientä veljeään hakemassa, ja pelastui itse hädin tuskin hengenvaarasta. Mutta mitä varten taistelisin minä enää Hektorin kanssa? Mitä riitaa saattaisi meidän välillämme olla? Ei mitään! Kun minä huomenna aamun koittaessa olen uhrannut Zeukselle ja hinannut laivani mereen, niin saat katsella, jos se sinua huvittaa, kuinka minä purjehdin pois yli Hellespontoksen ja kuinka reippaasti mieheni käyttävät airojaan. Jos Poseidon antaa suotuisan tuulen, olen kolmantena päivänä kotirannoillani taas, kaukana hävyttömästä Agamemnonista. Sille miehelle en anna hiuskarvan vertaa arvoa ja minä syljen hänen lahjoihinsa. Vaikka hän tarjoisi minulle kymmenen, vaikkapa kaksikymmentä kertaa koko omaisuutensa, ja vielä kaiken senkin, mitä hän vastaisuudessa ehkä tulee saamaan, niin vaikkapa hän tarjoisi minulle niin paljon kultaa kuin meressä on hiekkaa, ei siitä sittenkään olisi hänelle apua. Ja hänen tyttärensä kanssa minulla ei ole hituistakaan tekemistä, vaikkapa he olisivat kauniita kuin Aphrodite ja viisaita kuin Athene itse. Valitkoon hän heille toisia akhaialaisia, jotka ovat ylhäisempiä ja sopivampia hänen vävyikseen kuin minä! Minä olen tyytyväinen entiseen naimiseeni ja haluan nyt vaan kotiin, lepoon ja rauhaan vaimoni ja lasteni luo. Äitini Thetis on jo kauvan sitten sanonut, että minulla oli kaksi kohtaloa valittavana. Jos jään tänne Troian edustalle taistelemaan, niin kaadun, mutta maineeni elää iankaikkisesti. Jos taas palaan kotimaahani, silloin on suuri maineeni mennyt, mutta sen sijaan saan pitkän elinajan.

Teille toisillekin tahtoisin antaa sen hyvän neuvon, että heti lähtisitte matkaanne. Ilionia ette koskaan valloita ilman minua. Hyvä, jos akhaialaiset ruhtinaat jollain keinoin voivat pelastaa edes laivansa. Minulta he eivät saa apua, se on tervehdykseni heille! Mutta Phoinixin täytyy jäädä meidän luo lepäämään hiukan; huomenna voi hän seurata minua kotimatkalle, jos niin haluaa, sillä pakoittaa en häntä tahdo.

Lähettiläät istuivat vaiti, hämmästyneinä siitä voimasta, jolla Akhilleus oli puhunut. Vihdoin alkoi vanha Phoinix itkeä ja vaikeroida:

-- Rakas Akhilleus, sanoi hän, kuinka luulet, että minä voisin jäädä tänne sinun jälkeesi -- isäsihän on lähettänyt minut mukaan vartavasten sinulle neuvonantajaksi. Sellaista ei pälkähtäisi päähäni, ei sittenkään, vaikka joku jumala lupaisi muuttaa minut ryppyisestä vanhuksesta kukoistavaksi nuorukaiseksi, jommoinen olin nuoruuteni onnellisina päivinä. Ah, meitä kahta, mehän olemme niin kauvan olleet yhdessä! Kuka on tehnyt sinut niin suureksi, ellen juuri minä? Olen rakastanut sinua hellästi aina lapsuudestasi saakka. Et koskaan tahtonut lähteä vieraisille ilman minua, et kotonakaan tahtonut syödä, ennenkuin minä otin sinut polvelleni ja tarjosin ruokaa, jonka aivan sinua varten olin paloitellut, ja viiniä, jota sinun varallesi olin maljaan kaatanut. Oh, kuinka usein sinä valutit viinin pienestä suustasi ulos ja tahrit minun ihonuttuni ensimmäisinä lapsuusvuosinasi! Niin, paljon olen kärsinyt ja ahertanut sinun tähtesi, Akhilleus, kaikki siinä toivossa, että saisin pitää sinua niinkuin omana poikanani, koska itselläni ei poikaa ole. Kuuntele nyt siis puhettani ja heitä kauhea vihasi pois! Ellei Agamemnon katuisi niin vilpittömästi, ja ellei hän tarjoisi niin suuria lahjoja, en puhuisi sinulle mitään. Mutta nyt antaa hän sinulle heti paikalla sellaiset hyvitykset ja lupaa vast'edes lähettää vielä enemmän. Ota siis vastaan, mitä sinulle tarjotaan, ja lähde mukaamme! Silloin kunnioittavat kaikki akhaialaiset sinua niinkuin jumalaa.

-- Sitä en kaipaa, vastasi Akhilleus, sillä kunniaa on minulta kylliksi, niin kauvan kun käsivarteni taipuu ja sydän tykkii rinnassani. Elä kiusaa minua enää rukouksillasi Agamemnonin puolesta; hän on vihamieheni, ja oikeastaan pitäisi hänen oleman sinunkin vihamiehesi. Viekööt toiset hänelle minun vastaukseni, mutta sinä saat täältä pehmeän vuoteen levätäksesi. Aamulla varhain voimme sitten keskustella, lähdemmekö kotiin vai jäämmekö tänne.

Hän antoi silmää iskien vihjauksen Patroklokselle, että tämä laatisi ukolle vuoteen kuntoon. Toiset kyllä sitten ymmärtäisivät poistua, ajatteli hän.

-- Lähtekäämme, Odysseus, sanoi Aias, meillä ei kuitenkaan ole enää mitään tekemistä täällä. Kuinka iloton vastauksemme onkaan, täytyy meidän sentään kiireimmän kautta saattaa se toisille akhaialaisille, jotka levottomina odottavat paluutamme. Hurja ja taipumaton sydän on sukulaisellani Akhilleuksella rinnassaan, eikä häntä liikuta edes entisten tovereittensa ystävyys, vaikka he ovat kunnioittaneet häntä enemmän kuin ketään muuta. Moni on ottanut sovintosakkoja murhatusta veljestä, vieläpä murhatusta pojastakin. Mutta sinä, Akhilleus, olet yhden ainoan orjattaren tähden niin täynnä vihaa, ettei sinua lepytä edes sekään, että tarjotaan seitsemää orjatarta tuon yhden tilalle, ja vielä paljo muuta! Vielä kerran: lauhtuos uhkamielisestä vihastasi!

-- Olet kyllä puhunut viisaasti, miehekäs Aias, vastasi Akhilleus, mutta joka kerta kun ajattelen Agamemnonin tekemää häväistystä, paisuu sydämmeni vihasta. Senvuoksi olkoon tämä viimeinen sanani: kun Hektor on polttanut laivanne ja tuhonnut teidät itsenne, ja saapuu tänne tehdäkseen samoin minulle laivoineni ja miehineni, silloin vasta tartun minä jälleen miekkaan, mutta en ennen.

Nyt ottivat kaikki maljansa ja valoivat uhrin jumalille. Sitten palasivat Odysseus ja Aias airueitten kera takaisin Agamemnonin asuntoon. Ruhtinaat hyökkäsivät ylös maljat kourassa ja kyselivät kiihkeästi, mitä Akhilleus oli vastannut. Innokkain kaikista oli Agamemnon itse.

-- Akhilleus on kovempi kuin koskaan ennen, vastasi Odysseus. Hän uhkaa aamulla varhain purjehtia matkaansa ja kehoittaa meitä toisia tekemään samoin. Phoinixin pidätti hän luonaan, mutta Aias ja nämä kaksi rehellistä airuetta voivat vakuuttaa, että puhun totta.

-- Oi Agamemnon, puhkesi Diomedes harmissaan, parempi olisi, ettet koskaan olisi tuhlannut rukouksia sen miehen tähden. Hän oli tarpeeksi ylpeä ennenkin ja nyt on hän tullut vielä ylpeämmäksi. Elkäämme huoliko hänestä enää mitään, se on minun ajatukseni. Menköön tai jääköön, kummin päin häntä vaan haluttaa! Kyllä hänessä kerran vielä herää taistelu-intokin. Mutta syökäämme ja juokaamme me, ja menkäämme sitten levolle. Huomenna käymme uusilla voimilla taisteluun taas.

18. ÖINEN VAKOILURETKI.

Agamemnon ei saanut hetkeksikään unta. Kuinka päin hän väänsi ja käänsikin itseään vuoteellaan, yhäti pilkoittivat troialaisten vartiotulet hänen silmissään, ja ajatellessaan sitä vaaraa, joka nyt uhkasi akhaialaisten laivoja, repi hän tuskissaan hiuksiaan. Aivan neuvottomana nousi hän vihdoin ylös ja päätti lähteä Nestorin luo. Hän veti ihonutun päällensä, pisti anturat jalkaansa ja heitti hartioilleen leijonantaljan, joka ylettyi maahan saakka. Juuri kun hän tarttui peitseensä, näki hän jonkun miehen astuvan sisään. Se oli Menelaos. Ei hänkään ollut voinut nukkua, vaan tuli nyt kysymään, eikö olisi viisainta lähettää joku vakoilija tarkastelemaan, mitä troialaiset hommasivat. Agamemnon pyysi häntä herättämään Idomeneusta ja Aias Telamonidia. Itse lähti hän Nestorin luo. Nestor loikoi vuoteellaan, vieressään kaksi peistä, kilpi ja kypäri sekä komeankirjava vyö. Kun ukko kuuli jonkun tulevan, nousi hän ryntäilleen ja kysyi:

-- Ken olet sinä, yksinäinen yökulkija, joka luuhit pimeällä leirissä, silloin kun muut ihmiset makaavat? Etsitkö jotakuta toveriasi, vai onko aasisi kateissa? Puhu! Elä lähesty minua, ellet vastaa! Mitä tahdot?

-- Minä olen Agamemnon, vastasi tulija, ja olen niin rauhaton, että jäseneni vapisevat ja sydämmeni on hypätä rinnasta ulos. Kuka tietää, eivätkö troialaiset ole aikeissa yllättää meitä tänä yönä! Eikö meidän pitäisi mennä tarkastamaan, täyttäväkö vartijamme velvollisuutensa?

-- Kylläpä todellakin, vastasi Nestor, Mene kutsumaan Diomedes, Odysseus ja Aias Lokroista! Jonkun pitäisi myös herättää Aias salamilaisen ja Idomeneuksen, joka asuu uloimpana leirissä. Minä pidän kyllä Menelaoksesta, sen teen tosiaankin, mutta pitäisipä hänenkin sentään tällaisena yönä oleman hiukan tarkkaavaisemman, eikä maata ja nukkua ja heittää kaikkia huolia sinulle.

-- Voipi kyllä olla syytä häntä joskus moittiakin, vastasi Agamemnon, ei hitaudesta eikä tyhmyydestä, vaan siitä, että hän aina ensiksi katsahtaa minuun ja odottaa, että minä panisin asiat alulle. Mutta tällä kertaa oli hän jalkeilla ennen minua, ja on jo mennyt herättämään juuri niitä, jotka mainitsit.

Se oli Nestorin mielestä oikein tehty. Sitten lähtivät he ja ottivat Odysseuksen mukaansa, ja kun he nyt kaikin kolmin tulivat Diomedeksen leiriin, näkivät he tämän makaavan telttansa edustalla täysissä tamineissa, puhvelin talja allaan ja komea vaippa kokoon käärittynä päänalaiseksi. Ympärillä makasivat hänen miehensä kilvet päänalaisina ja peitset vieressä, pistettyinä pystyyn maahan. Nestor nyhkäsi Diomedesta hiukan jalallaan ja kehoitti nousemaan ylös. Diomedes oli heti pystyssä herkästä unestaan, ja nähdessään Nestorin, sanoi hän hämmästyneenä:

-- Eikö todellakaan ole enää koko leirissä ketään nuorempaa juoksemaan ympäri ja herättämään miehiä? Vanhusten pitäisi suoda itselleen hiukan lepoa.

-- Saatathan olla oikeassa, vastasi Nestor, mutta tällä kertaa on hätä niin suuri, ettei kukaan meistä jouda nukkumaan. Sillä asiain nykyisellään ollessa riippuu kaikki veitsen tutkaimesta, jäämmekö elämään, vai pitääkö meidän kurjasti kuolla. Mutta jos vanhuuttani säälit, niin käy sitten puolestani herättämään Aias Lokrilaista.

Diomedes tekikin sen, ja sitten lähtivät päälliköt joukolla vallikäytävälle. Vartijat olivat kaikki paikoillaan, kaikki valveilla, ja tähystelivät tarkkaavaisina kentälle.

-- Se on oikein pojat, sanoi Nestor tyytyväisenä; näyttäkää, ettei uni eikä vihollinen saa teitä yllättää!

Hän antoi sitten vartiopäälliköitten Thrasymedeen ja Merioneen seurata mukana toiselle puolelle vallihautaa ja etsi sieltä sopivan paikan, johon voi istahtaa ja pitää neuvoittelua.

-- Kuulkaahan nyt, ystäväni, sanoi hän, onko teidän joukossanne ketään, joka rohkenisi mennä tuonne kentälle ottamaan selkoa mitä ne toimivat, ja jos mahdollista saamaan jotain vihiä niitten keskustelusta?

-- Kyllä, minäkin, vastasi Diomedes, mutta kernaasti ottaisin jonkun toisen mukaani.

Heti tarjoutui useampia: Thrasymedes ja Meriones, molemmat Aias-urhot, Menelaos ja Odysseus. Agamemnon pelkäsi, että Diomedes valitsisi Menelaoksen, ja riensi sen vuoksi sanomaan:

-- Valitse oman mielesi mukaan, Diomedes, katsomatta syntyyn tai sukuun, eläkä pelkää jättää syrjään jotakuta, vaikkapa hän arvonsa puolesta olisi ensimmäinen kaikista!

-- Jos vaali on minusta riippuva, niin kernaimmin kaikista valitsen Odysseuksen, vastasi Diomedes; hän on kekseliäs mies ja suoriutuu mistä vaikeuksista tahansa. Seuratkoon hän minua! Me kaksi palaamme takaisin vaikka liekkien läpi.

-- Pois turhat ylistyspuheet, sanoi Odysseus, meillä ei ole nyt aikaa niihin.

Kumpikaan heistä ei ollut täysissä varustuksissa, ja saivat senvuoksi vartiopäälliköiltä lainaan, mitä tarvitsivat lisää. Thrasymedes antoi Diomedeelle kaksiteräisen miekkansa, kilven ja härännahkaisen hattunsa. Odysseus taas sai Merioneelta miekan, jousen nuolineen, sekä kypärin, joka oli punottu nahkaviilekkeistä, sisustettu villavaatteella, ja harjalta metsäsian hampailla koristettu.

Siten varustettuina lähtivät molemmat sankarit kiireellä kentälle. Oikealla puolellaan kuulivat he haikaran äännähtelevän, vaikka pimeän vuoksi eivät voineet sitä nähdä. Mutta he pitivät sitä Athenen antamana onnellisena enteenä, ja lupasivat jumalattarelle runsaan uhrin, jos heidän vakoilunsa onnistuisi.

Samaan aikaan oli myös Hektor päälliköineen pitänyt neuvoittelua, jossa oli tehty aivan sama esitys, kuin akhaialaistenkin puolella.

-- Kuka teistä haluaa mennä vakoilulle akhaialaisten leiriin, sanoi hän, ottamaan selkoa, onko heillä etuvartijoita, vai hankkivatko he poislähtöä? Joka ottaa tämän tehtävän täyttääkseen, hän saa vastaisesta sotasaaliistamme vaunut ja parhaan parivaljakon.

Eräs _Dolon_ niminen mies nousi ylös. Hän oli pienikasvuinen ja ruma, mutta erinomainen juoksija.

-- Lupaatko minulle Akhilleuksen valjakon sanoi hän, niin hiivin heidän leiriinsä aina Agamemnonin teltalle saakka, jossa hän varmaan juuri tällä hetkellä neuvoittelee päälliköittensä kanssa paosta tai taistelusta?

Hektor lupasi hänelle mitä hän pyysi.

Silloin heitti Dolon hallavan sudentaljan hartioilleen, pani näädännahkaisen kypärin päähänsä sekä otti aseikseen jousen ja peitsen. Niin varustettuna juoksi hän kenttää alas ja oli pian jättänyt kauvaksi jälkeensä miehiä ja hevosia kihisevän leirin.

Kun hän oli juossut jonkun matkaa, huomasi hänet Odysseus ja kuiskasi Diomedeelle:

-- Näetkö, tuolla tulee joku mies troialaisten leiristä. Lieneekö hän vakooja vai ruumisten ryöstäjä? Annetaan hänen mennä ohitsemme ja hyökätään sitten hänen kimppuunsa! Kyllä me hänet piankin saavutamme. Jos hän olisi meitä nopeampi, niin ahdista häntä alas leiriin päin, ettei hän pääse pyörtämään takaisin kaupunkiin!

He lyyhistyivät piiloon tien viereen kaatuneitten ruumisten taa ja antoivat tuon varomattoman juosta ohi. Ja kun hän oli päässyt vähän matkaa eteenpäin, ryntäsivät he jälestä. Dolon seisahtui kuullessaan askelten töminää, sillä hän otaksui jälestä tulevia omiksi tovereikseen, jotka Hektor ehkä oli lähettänyt kutsumaan häntä takaisin. Mutta kun takaa-ajajat olivat tulleet keihään heittämän päähän, huomasikin hän ne vihollisiksi ja alkoi juosta kaikin voimin. Nämä juoksivat kaartain jälestä, niin että hänen täytyi painautua yhä lähemmäksi leiriä. Silloin alkoi Diomedes pelätä, että joku toinen akhaialaisista veisi heiltä varman saaliin, ja huusi kovalla äänellä:

-- Seisahda heti, muuten lävistän sinut keihäälläni! Hän heittikin keihäänsä, mutta heitti sen tahallaan pakenevan ylitse, niin että se putosi pystyyn maahan hänen eteensä, Dolon seisahti kuin naulaan, hampaat kalisten pelosta. Ja samalla hetkellä tarttuivat Diomedes ja Odysseus läähättäen häneen kiinni. Dolon rupesi itkemään.

-- Jättäkää minut henkiin, sammalsi hän, minä olen rikas ja annan teille lunnaiksi vaskea ja kultaa niin paljon kuin vaan mielenne tekee!

-- Elähän ole noin peloissasi eläkä suotta ajattele kuolemaa, vastasi Odysseus, mutta ilmaise meille heti, millä asioilla kuljet! Hiivitkö täällä ruumiita ryöstämässä? Vai oletko Hektorin vakooja?

-- Hektor vietteli minut, vastasi Dolon; hän lupasi minulle palkinnoksi Akhilleuksen parivaljakon, jos hiipisin teidän leiriinne.

-- Etpä totisesti tyydykään vähiin, sanoi Odysseus naurahtaen. Mutta sano nyt meille, missä oleskelee Hektor tällä hetkellä? Mitä aikeita on hänellä? Ja mitä tekevät toiset troialaiset? Nukkuvatko, vai ovatko varuillaan?

-- Hektor neuvoittelee päälliköittensä kanssa Iloksen hautakummulla, vastasi Dolon, ja troialaiset pitävät vartiota nuotioitten luona, mutta liittolaiset nukkuvat.

-- Hyvä on, sanoi Odysseus, mutta ovatko liittolaiset yhdessä troialaisten kanssa, vai ovatko he erillään?

-- Erillään ovat, vastasi Dolon, ja reunimmaisina kaikista makaavat Thraakialaiset, He ovat vasta tulleet, ja heidän ruhtinaallaan _Rhesoksella_ on suurimmat ja kauniimmat hevoset, mitä koskaan olen nähnyt, valkeat kuin lumi ja nopeat kuin vihuri. Hänen vaununsa ovat silatut kullalla ja hopealla, ja hänen aseensa ovat pelkkää kultaa. Nyt tiedätte kaiken, viekää siis minut laivojenne luo, tai sitokaa tähän, kunnes palaatte!

-- Ohoh, ettäkö pääsisit pakoon, sanoi Diomedes, katse synkkänä. Jos nyt jäisit eloon, niin kohtaisimme sinut tietysti piankin taas joko vakoilemassa tai julkitaistelussa.

Vavisten nosti Dolon kätensä koskettaakseen rukoilevana tuon julman miehen leukaa. Mutta Diomedes iski hänet armotta hengiltä. Odysseus otti sitten kaatuneen varustukset ja ripusti ne lähellä olevaan tamariskipensaaseen. Ja löytääkseen ne varmasti jälleen, asetti hän muutamia oksia tielle pensaan kohdalle.

Tämän tehtyään kulkivat Diomedes ja Odysseus edelleen. Murskattujen aseitten ja mustien verilätäköitten yli saapuivat he vihdoin troialaisen leirin uloimpaan syrjään. Siinä näkivät he sotureita thraakialaisissa pukimissa makaavan kolmessa rivissä, ja jokaisen sotilaan vieressä oli hänen kiiltävä vaskipaitansa ja hevosensa. Keskustasta löysivät he päällikön ja hänen vaununsa sekä lumivalkeat hevosensa.

-- Tuossa on miehemme, kuiskasi Odysseus. Riennä nyt ja irroita hevoset! Tai voit sinä puolestasi pitää huolta noista makaajistakin, jos minä hoidan hevosia.

Verenhimoinen Diomedes surmasi nyt yhden thraakialaisen toisensa perästä, ja Odysseus kulki hänen jälessään, kiskaisten jokaisen surmatun jaloista sivummalle, että saisi tietä auki hevosia varten. Vihdoin antoi Diomedes kuoliniskun Rhesoksellekin. Odysseus irroitti hiljaa hevoset, sitoi ne suitsista yhteen ja talutti ulos, sekä hätyytti niitä jonkun matkaa jousellaan eteenpäin; hän oli kiireessä unohtanut ottaa ruoskaa mukaansa. Sitten antoi hän hiljaa viheltäen merkin Diomedeelle, joka seisoi mietiskellen mitä vielä olisi tehtävää: vetääkö vaunut ulos ja ottaa nekin mukaan, vai surmatako vielä useampia thraakialaisia. Kuultuaan vihellyksen meni hän sentään Odysseuksen luo, ja molemmat nousivat nyt ratsaille. Odysseus hoputti hevosia jousellaan, ja ennenkun thraakialaiset olivat heränneet sikeästä unestaan, olivat seikkailijat jo kaukana matkalla omaa leiriään kohti. Tamariskipensaan luona astui Diomedes maahan, toi Dolonin varustukset Odysseukselle ja nousi taas kiireellä ratsunsa selkään.

Akhaialaisten päälliköt istuivat vielä samassa paikassa, johon olivat jääneet Diomedeen ja Odysseuksen lähtiessä. Äkkiä sanoi Nestor:

-- Kuulenko oikein, vai hairaavatko korvani? On niinkuin kuulisin nelistäväin hevosten töminää. Tokkohan ne olisivat ystävämme? Mutta minä pelkään, että heidän on käynyt hullusti.

Mutta tuskin oli hän tämän sanonut, kun odotetut olivatkin jo heidän edessään ja hyppäsivät ratsailta alas. Kaikki riensivät iloisesti huudahdellen ottamaan heitä tervetulleiksi takaisin. Riemuissaan kertoi Odysseus, kuinka seikkailu oli onnistunut, ja sitten palasivat kaikki toiselle puolen vallihaudan. Hevoset jäivät Diomedeen saaliiksi, mutta Dolonin aseet ripusti Odysseus laivansa peräkeulaan pyhittääkseen ne Athenelle.

Kun kaikki oli kunnossa taas, menivät molemmat hikiset ja pölyiset sankarit meren rantaan peseytymään. Sitten ottivat he lämpimän kylvyn ja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Lopuksi söivät he aamiaisen ja valoivat juoma-uhrin Athenelle, jolle he omistivat kunnian uhkarohkeasta yrityksestään.

19. HEKTOR TUNKEUTUU LEIRIIN.

Aamu valkeni ja molemmat sotajoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Zeus asettui Gargaroksen vuorelle katselemaan taistelua.

Agamemnon taisteli tänä päivänä epätoivon hurjuudella. Aluksi antoikin Zeus hänelle menestystä, niin että troialaisten täytyi perääntyä, ensiksi Iloksen hautakummulle, sitten viikunalehdon ohitse aina pyhän pyökkipuun kohdalle ja vihdoin skaialaisen portin edustalle saakka. Agamemnon oli riemuissaan eikä säästänyt ketään. Vihdoin työnsi kuitenkin Antenorin poika _Koon_ peitsen hänen käsivartensa läpi. Agamemnon vavahti tuntiessaan peitsen kärjen ruumiissaan, mutta hän ei lakannut taistelemasta, vaan hyökkäsi eteenpäin yhä ja kaatoi Koonin. Ja niinkauvan hän pisti ja löi ja heitteli kiviä, kun haava oli tuore, mutta sittenkun veri alkoi hyytyä, tuli hänelle ankarat tuskat. Silloin huusi hän akhaialaisille, että he yhä pitäisivät puoliaan, mutta itse antoi hän vaunuillaan saattaa itsensä laivain luo.

Agamemnonin poistuttua taistelusta, vei Hektor taas joukkonsa eteenpäin. Hetken kuluttua haavoittuivat Diomedes ja Odysseus niin pahasti, että heidänkin täytyi kannatuttaa itsensä laivoille, ja vähää myöhemmin sai lääkäri Makhaon nuolen olkapäähänsä. Nestor otti hänet vaunuihinsa ja saattoi leiriin.

Akhaialaiset kääntyivät nyt pitkin koko rintamaa pakosalle. Ainoa, joka viimeiseen saakka piti puoliaan, oli Aias Telamonidi. Hänkin tosin väistyi ylivoiman alta mutta hitaasti, askel askeleelta, kääntyen tuon tuostakin lukuisampia mutta heikompia ahdistajiaan vastaan, jotka joukolla häärivät hänen jälessään ja mursivat peitsiään hänen jättiläiskilpeensä.

Ja niinkuin pojat lyövät sauvansa säpäleiksi aasin selkään, joka heidän paimennuksestaan huolimatta on murtanut viljapellon aidan, eikä poistu sieltä lasten voimalla, paitse yksin askelin, sittenkun on saanut mahansa täyteen, samalla tavoin hätyyttivät troialaisetkin Telamonin poikaa, rotevata Aiasta.

Kun Eurypylos näki Aiaan sellaisen vihollisparven ahdistamana, riensi hän apuun. Mutta hänen kävi niin onnettomasti, että Pariksen nuoli sattui hänen oikeaan sääreensä, ja hänen täytyi poistua taistelusta.

Sillä aikaa oli Nestor tullut haavoittuneen Makhaonin kanssa leiriin. Akhilleus, joka laivansa peräkeulassa seisten oli katsellut akhaialaisten pakoa, oli huomannut heidät, ja huusi Patroklosta luokseen.

-- Kuulehan hyvä veli, sanoi hän, mene kysymään Nestorilta, kuka on se haavoittunut mies, jota hän toi taistelusta! Minusta oli hän selkäpuoleltaan Makhaonin näköinen, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, ne kun ajoivat niin kovaa.

Patroklos juoksi heti Nestorin telttaan. Ukon aseenkantaja Eurymedon oli riisunut hevoset. Nestor oli Makhaonin kanssa istahtanut hetkiseksi meren rannalle, antaen viileän tuulen vilvoitella hikeä vähemmäksi. Mutta sitten olivat he yhdessä menneet telttaan, asettuneet vuoteille ja virkistäneet itseään maljallisella viiniä. Ja juuri kun he siinä olivat päässeet keskustelun alkuun, ilmestyi Patroklos teltti-aukolle. Nestor nousi ylös, tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä istumaan.

-- Minulla ei ole aikaa, sanoi Patroklos, Olen vaan lähetetty kuulemaan, ketä haavoitettua sinä kuljetit, ja nyt näenkin hänet itse. Riennän heti takaisin kertomaan sitä Akhilleukselle; tunnethan hänen kärsimättömyytensä.

Mutta Nestor pidätti Patroklosta ja alkoi katkerasti valittaa, kuinka tyly ja leppymätön Akhilleus oli, varsinkin siihen nähden, mitä hän, Nestor oli nuoruutensa päivinä ollut. Ja hän kertoi laveasti kaikista niistä urotöistä, joita hän silloin oli toisten hyväksi tehnyt. Lopuksi muistutti hän, kuinka Patrokloksen oma isä Menoitios heidän sotaan lähteissään oli kehoittanut häntä olemaan hyvänä neuvonantajana ja esikuvana Akhilleukselle.

-- Riennä nyt, lopetti Nestor, ja puhu hänelle hyviä sanoja, että hän muuttaisi mielensä! Mutta ellei mikään auta, niin pyydä edes, että hän päästäisi sinut ja myrmidonit taisteluun! Silloin saattavat troialaiset luulla sinua häneksi, ja väistyvät jonkun verran, niin että me toiset saamme edes hiukan hengähtää tässä kauheassa ottelussa.