Part 7

Moinen soimaus oli liian vaikea niellä, ja niin nousikin ylös yht'aikaa yhdeksän ruhtinasta: Agamemnon, Diomedes, molemmat Aiakset, Idomeneus ja Meriones, Eurypylos, Thoas ja Odysseus. Nestor määräsi, että arpa ratkaiskoon heidän keskensä. Jokainen otti oman arpansa, pani siihen merkin ja heitti sitten Agamemnonin kypäriin. Kun kaikki oli kunnossa, asettuivat he piiriin Nestorin ympärille. Nestor otti kypärin ja ravisteli sitä, niin että yksi arpa poukahti ulos. Airut nosti sen maasta, kulki myötäpäivää ympäri piirin ja näytti sitä jokaiselle järjestään. Kahdeksan ensimmäistä pudisti kieltävästi päätään, mutta kun airut tuli yhdeksännen luo, joka oli Aias Salamiista, otti tämä arvan käteensä ja tunsi sen omakseen. Hän heitti sen iloisena jalkoihinsa ja sanoi:

-- Aivan oikein, toverit, arpa on minun, ja olen iloinen siitä, sillä minä toivon voittavani tuon loisteliaan Hektorin. Rukoilkaa nyt kaikki Kronoksen poikaa puolestani, sillä aikaa kun itse vedän varustukset päälleni!

He tekivät niin, ja kun Aias sonnustihe sotisopaansa, rukoilivat he Zeusta antamaan hänelle voiton, tai pitämään hänet ainakin tasaväkisenä Hektorin kanssa.

Päästyään kuntoon riensi Aias mahtavin askelin Hektoria vastaan, pitäen rintansa edessä suurta jättiläiskilpeään. Se oli paljoa vahvempi kuin Hektorin, sillä se oli tehty seitsemästä härän vuodasta päällekkäin ja ulkopuolelta vielä varustettu vaskilevyllä. Hektor tunsi sydämmensä tykyttävän, mutta hän ei välttänyt, vaan viskasi keihäänsä sellaisella voimalla, että se puhkasi Aiaksen kilvestä kuusi vuotaa ja pysähtyi vasta seitsemänteen. Sitten heitti Aias. Hänen keihäänsä tunkeutui läpi Hektorin kilven ja rautapaidan, vieläpä läpi ihonutunkin, ja olisi varmaan haavoittanut häntä, ellei hän olisi notkeasti taivuttanut itseään sivulle. Molemmat sankarit irroittivat keihäät kilvistään ja heittivät uudestaan. Hektorin keihäs sattui keskelle Aiaksen kilpeä, mutta sen kärki lytistyi. Vaan Aias lävisti vielä toistain Hektorin kilven ja haavoitti häntä kaulaan, niin että veri purskahti. Silloin hypähti Hektor sivulle, tapasi maasta suuren kulmikkaan kiven käteensä ja viskasi sillä Aiasta. Se sattui kilpeen niin että vaski rämähti. Aias koppasi vielä isomman kiven ja singahutti sillä vuorostaan niin rajusti, että Hektorin kilpi murskaantui kokonaan ja hän itse horjahti kumoon. Mutta hän oli heti jaloillaan taas, ja nyt tarttuivat kumpikin miekkaan. Mutta juuri kun heidän piti iskeä yhteen, juoksivat molempain sotajoukkojen airueet esiin, Talthybios akhaialaisten ja Idaios troialaisten puolelta, tehdäkseen lopun kaksintaistelusta. He kohottivat pitkät sauvansa taistelevien väliin, ja Idaios huusi:

-- Ei enempää taistelua tänään, rakkaat lapset! Kumpikin olette näyttäineet eteviksi sankareiksi. Mutta nyt käskee yö meitä levolle, ja sen käskyä on toteltava.

-- Puhu ensin Hektorille, vastasi Aias, hän on alottanut taistelun, ja tahtooko hän sen lopettaa, niin tahdon myös minäkin.

-- Uljas Aias, vastasi Hektor, jumalat ovat luoneet sinut suureksi, väkeväksi ja aseihin pystyväksi. Mutta tänään olemme molemmat saaneet tarpeeksemme; toistain ehkä kohtaamme taas. Antakaamme kuitenkin, ennenkun tästä eroamme, toisillemme kunnialahjat, niin että kumpikin sotajoukko saattaa meitä ylistäen lausua: he astuivat kuohuvin mielin toisiaan vastaan, mutta erkanivat rauhallisina ystävinä.

Ja sanoessaan näin, ojensi hän Aiakselle hopeakahvaisen miekkansa kannattimineen ja tuppineen. Aias puolestaan irroitti purppuraisen vyönsä ja antoi sen Hektorille. Sitten erkanivat he, ja kumpikin sotajoukko oli hyvillään, että heillä vielä oli vankimmat sankarinsa jäljellä.

15. ASELEPO.

Molempain sotajoukkojen päälliköt kokoontuivat nyt neuvoitteluun, akhaialaiset Agamemnonin telttaan, troialaiset Priamoksen palatsin eteiselle torille.

Agamemnonin luona syötiin uhri-ateria, jossa Aias Telamonin poika oli kunniavieras ja sai osalleen lihavimman selkäkappaleen uhriteuraasta. Kun kaikki olivat ravitut, ehdoitti Nestor, että seuraava päivä pidettäisiin aselepoa, niin että molemmin puolin voitaisiin koota kaatuneitten ruumiit ja polttaa ne. Ja saadakseen laivansa parempaan turvaan, olisi akhaialaisten aselevon kestäessä tehtävä niitten suojaksi vallitus. Tämä kaikki hyväksyttiin.

Troialaisten kokouksessa taas antoi Antenor sellaisen neuvon, että Helena aarteineen olisi luovutettava; sehän oli juhlallisesti luvattukin aamulla ennen Menelaoksen ja Pariksen kaksintaistelua, ja ellei lupausta pidettäisi, seuraisi siitä vaan onnettomuutta.

-- Ethän tarkoittane totta, huudahti Paris kiukkuisesti, ja jos tarkoitatkin, niin silloin ovat jumalat varmaan pimittäneet järkesi. Helenasta en ikinä luovu, se sinun pitäisi tietää, mutta jos niin tahdot, niin viekööt hänen aarteensa koska tahansa, ja vielä annan omistanikin lisäksi, mitä akhaialaiset vaativat lisähyvitystä.

Vanhalla hyvänluontoisella Priamoksella ei ollut sydäntä vastustaa kauneinta pojistaan. Hän käski siis airut Idaioksen menemään aamulla varhain laivaleiriin ja ilmoittamaan Pariksen tarjouksen, ja samalla oli hänen pyydettävä aselepoa; että kummallakin puolella voitaisiin korjata kaatuneet.

Yön kuluessa vielä täytti Idaios määräyksen. Hän tapasi akhaialaiset ruhtinaat koolla Agamemnonin laivan luona ja esitti terveiset Priamokselta. Kaikki miettivät asiaa syvimmässä hiljaisuudessa, mutta vihdoin avasi Diomedes suunsa:

-- Aarteet eivät meitä viehätä, emmekä Helenastakaan enää huoli, sanoi hän; imevä lapsikin voi nyt jo huomata, että troialaiset ovat perikadon partaalla.

Kaikki muut ruhtinaat antoivat korkealla huudolla suostumuksensa, ja Agamemnon lausui:

-- Sinä kuulet nyt akhaialaisten mielen, Idaios, ja minun oma vastaukseni on sama kuin heidänkin. Mutta aselepoon suostun kernaasti, sillä niin jumalaton ei ole kukaan, ettei soisi kaatuneille omaisilleen viimeistä leposijaa ja auttaisi heidän varjojaan Hadekseen.

Idaios palasi Troiaan ja kertoi Priamokselle, kuinka hänen matkallaan oli käynyt. Nyt tuli kiire molemmissa sotajoukoissa. Toiset riensivät ylös metsiin noutamaan polttopuuta rovioita varten, toiset taas taistelukentälle kokoomaan ruumiita.

Kun aselepo oli lyhyt, poltettiin ja haudattiin kaatuneet suurimmalla kiireellä sekä ilman tavanmukaisia pitkiä juhlallisuuksia.

Nestorin neuvon mukaan käyttivät akhaialaiset tilaisuutta hyväkseen vahvistaakseen leiriään. Siinä tarkoituksessa kaivoivat he syvän haudan koko sen niemekkeen poikki, jolla heidän laivansa ja telttansa sijaitsivat. Kaiken maan, mitä haudasta nousi, loivat he sen pohjoiselle puolelle, niin että siitä muodostui korkea valli, ja itse haudan kaivoivat he loivareunaiseksi, niin että se oli päältä leveämpi kuin pohjasta. Samoin loivat he myös vallin sivut kalteviksi, että se paremmin pysyisi sortumatta koossa, ja varustivat sitten sekä vallin että haudan ulkoreunat puupaalutuksella, jättäen vallin ja paalutuksen väliin pitkin koko mittaa kapean käytävän. Ja että valli pysyisi vieläkin paremmin koossa, sotkivat he siihen haudasta nostetun maan sekaan puunrunkoja ja kiviä, ja varustivat sen harjan vielä toisella paalutuksella. Siten saivat he jommoisenkin rintavarustuksen, jonka suojasta saattoivat ampua ja heittää keihäitään vihollisia vastaan. Joihinkuihin kohtiin rakennettiin vielä vallin harjalle puisia torneja. Kolmesta kohdasta jättivät he haudan umpeen, niin että niissä oli ikäänkuin sillat, joitten kautta helposti pääsi kentättä haudan yli vallikäytävälle. Näitten siltojen kohdalle jätettiin valliin aukot, joihin rakennettiin korkeat tornit ja leveät, puomeilla varustetut portit.

Kun aurinko meni mailleen, oli linnoitus valmis ja akhaialaiset rupesivat illalliselle, koettaen olla iloisia. Mutta ilo ei tahtonut oikein ilolle ruveta, sillä kaiken yön vaivasi Zeus heitä ankaralla jyrinällä ja salaman iskuilla.

16. HEKTOR VALLIHAUDALLA.

Seuraavana aamuna kutsui Zeus kaikki jumalat kokoon ja antoi määräyksen, ettei kukaan heistä sinä päivänä saanut sekaantua taisteluun. Ken sitä ei tottelisi, hänet viskattaisiin rangaistukseksi manalan syvimpään kuiluun, vielä syvemmälle, kuin maa ja itse manala ulottuivatkaan.

-- Silloin hän huomaa, lisäsi Zeus, että minä teistä kaikista sentään olen väkevin.

Kaikki istuivat äänettöminä, sillä Zeuksen sanoissa oli ollut erityinen voima ja paino.

Vihdoin avasi kuitenkin Athene suunsa:

-- Tiedämme kyllä, ettei kukaan voi sinua vastustaa, ja sentähden pysymme poissa taistelusta. Mutta antanethan meidän sentään hiukan auttaa akhaialaisia hyvillä neuvoilla, etteivät he heti joudu alakynteen?

Zeus hymähti ja vastasi hänelle:

-- Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta. Sinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.

Sitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle, _Cargarokselle_, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän istahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso, Troia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla alkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet aamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi taas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan vähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he kotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka sotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.

Kun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan, sattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin heinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti Zeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion arpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja tarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle kohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää taivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti leimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen katselivat niitä ja kalpenivat pelosta.

Akhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.

-- Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat mokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja tuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun olemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina tulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten surmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.

Kuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti, että hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille, että he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta Poseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi kaikkivoipaa Zeusta kohtaan.

Akhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja läpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että kapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä vaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros koettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui jousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia nuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi paikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen lähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.

-- Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin tulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa aimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!

Kehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta nuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuoren _Gorgythionin_, jonka pää painui raskaana maahan.

Vielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli toiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor julmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri kun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt ampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet tainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari toveria kantoi hänet laivain luo.

Kun Hera näki Olympokseen akhaialaisten hädän, ehdoitti hän Athenelle, että he yhdessä lähtisivät auttamaan heitä. Athene suostui heti, ja sittenkun Hera oli valjastanut hevoset ja Athene pukeutunut isänsä varustuksiin, lähtivät he liikkeelle. Mutta Zeus huomasi heidät heti ja vihastui ankarasti. Hän lähetti Iriksen viemään heille sellaiset terveiset, että elleivät he silmänräpäyksessä käänny takaisin, iskee hän salamansa heidän niskaansa. Silloin heidän hevosensa lamaantuisivat, vaunut menisivät pirstaleiksi, ja he itse kärventyisivät niin, ettei olisi paranemisen toivoa kymmeneen vuoteen. Iris riensi heitä vastaan ja vei Zeuksen terveiset. Silloin näkivät he parhaaksi kääntyä ympäri, mutta pahasti olivat he harmissaan palattuaan takaisin istuimilleen Olympokseen. Pian saapui Zeuskin kotiin. Poseidon riensi häntä vastaan, riisui hevoset ja työnsi vaunut niitten tavalliseen säilytyspaikkaan sekä peitti liinavaatteella. Sitten nousi Zeus kultaiselle istuimelleen. Syrjässä hänestä istuivat Hera ja Athene, yksinään ja happamina, eivät puhuneet mitään eivätkä vastanneet kysymyksiin. Zeus katsoi heihin ja sanoi:

-- Mitä te siellä niin alakuloisina istutte? Ketterästi palasitte kotiin tällä kertaa, luulen minä? Ja oikein se olikin, sillä jos minun olisi täytynyt lingota salamani teihin, ette istuisikaan siinä nyt, uskokaa minua. Ja sinulle, Hera, voin kertoa, että rakkaat akhaialaisesi pysyvät tappiolla siihen asti, kunnes Hektor on tunkeutunut heidän laivoilleen saakka ja Akhilleus lähtee uudestaan leikkiin.

Siksi päiväksi oli taistelu kuitenkin lopussa, sillä aurinko meni jo mailleen. Hektor etsi nyt lähellä joen ja vallihaudan yhtymäkohtaa sellaisen paikan, jossa ei ollut aivan paljoa kaatuneitten ruumiita, ja piti siinä päälliköineen neuvoittelun. Nämä kuuntelivat, seisten vaunujensa vieressä, ja Hektor puhui, nojaten pitkään peitseensä:

-- Nyt olisi akhaialaisten viimeinen hetki koittanut, mutta yö ennätti väliin. Viettäkäämme me nyt yö täällä kentällä! Tuokaa tänne härkiä ja lampaita, viiniä ja leipää, sekä puita riittämään saakka, niin että voimme sytyttää vartionuotioita tuohon rinteelle leirin takana. Airueet lähtekööt heti Troiaan ja käskekööt ukkoja ja nuorukaisia tähystelemään torneista ja naisia virittämään tulet kaikkiin taloihin, niin ettei mikään vihollisjoukkue voi hiipiä kaupunkiimme eikä yllättää sitä. Aamun valjetessa uudistamme me hyökkäyksemme.

Troialaiset seurasivat Hektorin käskyä, ja pian loimusivat vartiotulet kentällä. Jokaisella nuotiolla makasi viisikymmentä miestä ja sivummalla seisoivat hevoset vaunujen vieressä ja purivat rehujaan. Kaukana näköpiirissä häämöittivät vuorien monisärmäiset huiput, ja kaiken yläpuolella kaareutui rajattomana kirkas ja korkea taivaan laki, vilkuttaen tuhansia tähtiään.

17. ÖINEN NEUVOITTELU.

Alakuloisuus ja tuska vallitsi akhaialaisten leirissä. Agamemnon käski airueitten juosta ympäri ja kutsua ruhtinaat kaikessa hiljaisuudessa neuvoitteluun. He tulivatkin koolle ja istuivat murhemielin paikoilleen. Agamemnon seisoi ensin hetken ja itki, mutta sitten alkoi hän syvästi huokaillen valittaa Zeuksen julmuutta ja selitti lopuksi, ettei hänen mielestään nyt ollut muuta keinoa, kuin työntää laivat vesille ja purjehtia kotiin. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi jonkun aikaa koko joukossa. Vihdoin sanoi Diomedes:

-- Mielettömältä kajahti nyt puheesi, Agamemnon. Toissa päivänä soimasit sinä minua pelkuriksi ja heikoksi. Nyt voivat kaikki nähdä, kehenkä tuo soimaus sattuu. Yhden edun on Zeus sinulle antanut, nimittäin kuninkaallisen vallan ja kunnian, mutta rohkeutta, joka kuitenkin on tärkein kaikista, ei hän ole sinulle suonut. Eivät kaikki ole tässä sentään niin miehuuttomia kuin sinä: jos niin innokkaasti toivot kotimaahasi, niin lähde sitten. Tie on vapaa ja tuossa rannassa ovat laivasi, joita toit joukottain Mykenestä. Mutta toiset akhaialaiset jäävät tietysti tänne, kunnes Troia on kukistettu. Mutta -- olkoon heilläkin sentään vapaus lähteä kotiin, jos heitä haluttaa! Minä ja Sthenelos jatkamme silti taistelua, sillä me tahdomme antaa Troialle osansa. Me kaksi, me luotamme jumalain lupaukseen.

Ruhtinaat ilmaisivat korkealla äänellä hyväksymisensä, ja Nestor lausui:

-- Olet nuori vielä, Diomedes, ja kelpaisit ikäsi puolesta nuorimmaksi pojakseni, mutta puhunut olet viisaasti kuin vanha mies. Nyt asettakaamme ensiksi vartijoita kaivoksen käytäville, ja sitten saa Agamemnon tarjota meille illallisen; vasta sen jälestä saatamme keskustella enemmän.

Siten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja Meriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai sata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät nuotioita.

Sitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun he olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:

-- Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta, ja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä päivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni kaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei Akhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.

-- Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä sitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita, niin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni sovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat: kymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [_talentti_, painomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan tunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana käytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin monen härän arvoinen, -- _kolmijalat ja kattilat_; erilaisia keittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä kaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka kaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään se mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen palkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita ja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka Akhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina olen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa. Kaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän valloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän purjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan kaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun me sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä suuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä on minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei tarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat myötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut, nimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani. Ne hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä annan, kun hän vaan leppyy vihastaan.

-- Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot Akhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään tarjoustasi perille! Tahi -- minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti valita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi Phoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja näitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.

Kun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin valitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja kehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta. Enimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.

Hartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren hyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen komeaan asuntoon.

He tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja taitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut retkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla sankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään, äänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään, jalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat hämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös istuimiltaan.

Akhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.

-- Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on yhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.

Hän vei heidät sisemmäksi ja käski istumaan purppuravaatteisille tuoleille.

-- Ota suurempi astia, Patroklos, jatkoi hän, täytä se parhaalla viinillä, ja aseta maljat jokaiselle! Ovathan kattoni alla nyt ne miehet, jotka ovat minulle rakkaimmat koko meikäläisessä sotajoukossa!

Kiireimmän kautta valmistettiin ateria. Patroklos nosti tulen valoon pitkän rahin ja otti esille pukin, oinaan ja porsaan selkäkappaleita. Akhilleuksen hevostenajaja Automedon piteli niitä rahilla, ja sankari itse leikkeli niistä suurella taitavuudella pieniä paloja paistinvartaisiin. Sillä aikaa lisäsi Patroklos tulta, ja kun kaikki puut olivat palaneet, tasoitti hän hiilet, nosti vartaat hahloihin hiilustalle ja käänteli niitä siinä, niin että lihapalat hyvin paistuivat joka taholta, ja riputteli pyhää suolaa päälle. Sitten latoi hän kaikki palat kauniiseen järjestykseen laudalle ja ojensi sen Akhilleukselle, joka nyt tarjosi niitä vieraille, samalla kun Patroklos tarjosi punotusta vitsakorista leipää. Mutta ennen aterian alkamista käski Akhilleus Patrokloksen valamaan juoma-uhrin jumalille, ja itse viskasi hän samoin ensimmäisen palan lihasta uhriksi tuleen. Vieraat tulivat pian kylläisiksi, sillä hehän olivat vast'ikään aterioineet Agamemnonin luona. Hetken kuluttua vihjasi Aias salaa Phoinixille, että tämä alkaisi puhua. Mutta Odysseus huomasi sen ja kiirehti ensimmäisenä puhumaan. Hän täytti maljansa, joi Akhilleuksen kunniaksi ja lausui:

-- Terve sinulle, Peleuksen poika! Emme voi toivoa parempia pitoja, kuin mihin tänä iltana olemme joutuneet, ensiksi Agamemnonin luo ja sitten tänne. Mutta tänne emme ole saapuneet syömään ja juomaan, vaan rukoilemaan sinun apuasi hädässämme. Troialaiset majailevat vallihautamme vieressä, tuolla kentällä loimuavat heidän nuotionsa, ja Hektor uhkaa sytyttää laivamme tuleen. Auta meitä nyt, ennenkuin kaikki on myöhäistä! Muuten kadut vielä vastaisuudessa kovuuttasi. Oi ystäväni, muistelehan mitä isäsi lausui silloin, kun me olimme sinua hänen luotaan noutamassa, kuinka hän kehoitti sinua hillitsemään ylpeätä luontoasi ja karttamaan kaikkea turmiollista riitaa! Katso, Agamemnon rukoilee sinulta sovintoa, ja tarjoo mitä rikkaimpia lahjoja.

Sitten luetteli Odysseus kaikki, mitä Agamemnon oli luvannut sovinnoiksi. Mutta enempää miettimättä vastasi Akhilleus: