Part 6

Samassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi haarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla hetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin, että peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että aseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan vimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä ruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä ryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta lanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä katkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen silmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi tarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään huntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli Sthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että se oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti häntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun, sattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että kirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän Aineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja Athene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti lausui Athene Zeukselle:

-- Ethän pane pahaksesi, isä Zeus, jos sanon sinulle jotain? Varmaan on sisareni taas vietellyt jonkun naisen Spartasta troialaisten mukaan, joita hän niin tulisesti rakastaa, ja hyväillessään häntä saanut arvatenkin hänen kultasoljestaan naarmun käteensä.

Zeus hymähti partaansa, käski Aphroditen luokseen ja sanoi hänelle:

-- Ei ole sinun osallesi, tyttäreni, määrätty sotilaan toimia, ne kuuluvat Athenelle ja Arekselle. Kujertele sinä vaan rakkauden hommissa!

Niin keskusteltiin korkealla Olympoksessa. Mutta alhaalla taistelukentällä raivosi Diomedes vielä. Samalla hetkellä kun Aphrodite jätti Aineiaan, oli Phoibos Apollon pilveen peittyneenä nostanut hänet syliinsä. Innoissaan ei Diomedes huomannut sitä, koetti vaan surmata Aineiaan ja saada hänen aseensa. Kolmasti hyökkäsi hän päin, ja kolmasti ponnahti hän takaisin, ja vasta kun jumala hänen neljättä kertaa yrittäissään säikäytti hänet julmalla karjahduksella, hillitsi hän itsensä. Apollon vei Aineiaan omaan temppeliinsä Ilionin huipulla ja jätti hänet sinne sisarensa _Artemiin_ ja äitinsä _Leton_ hoidettavaksi. He paransivat siellä hänen vammansa ja ohjasivat takaisin sotakentälle. Mutta Apollon meni Areksen luo, joka istui Simoeis ja Skamandros jokien yhtymäkohdassa taistelua katsellen, sekä kysyi, eikö hän suostuisi masentamaan röyhkeätä Diomedesta. Ares rupesi erään troialaisten liittosoturin muotoon ja heittäysi taistelun pyörteeseen.

Mutta kun Hera ja Athene huomasivat, että Ares auttoi troialaisia, vihastuivat he kovasti ja pyysivät Zeukselta lupaa ajaakseen hänet pois taistelukentältä. Saatuaan luvan laskeutuivat he alas samaan paikkaan, josta Ares juuri oli lähtenyt. Siihen jättivät he hevosensa vahvan pilven peittoon ja heittivät niille ambrosian sekaista rehua eteen. Itse lähtivät he keveästi kuin kyyhkyset astelemaan taistelevien joukkoon. Hera otti _Stentorin_ muodon, joka oli vahva-äänisin mies kreikkalaisten joukossa [_Stentorista_ johtuu sananparsi "stentorin ääni"], ja huutaa kajahutti:

-- Hävetkää, akhaialaiset miehet, sillä rohkeutta teillä riittää vaan niinkauvan kun Akhilleus on joukossanne! Hänen liikkuessaan eivät troialaiset rohjenneet pistää nenäänsä portista ulos, mutta nyt he ovat ajaneet teidät kohta jo laivoillenne saakka.

Athene juoksi Diomedeen luo, joka puhdisteli haavojaan, ja sanoi hänelle nuhtelevasti:

-- Ei ole tullut isäänsä Tydeuksen poika. Isä oli ko'oltaan pieni, mutta hän oli _sotilas_.

-- Sinut minä tunnen kyllä, jumalatar, vastasi Diomedes tyynenä, ja sen vuoksi ilmaisen sinulle asiain oikean laidan. Pelkuri en ole enkä hidas liioin, mutta juuri sinun oma määräyksesihän pidättää minua, etten saa käydä taisteluun ketään muuta kuolematonta, kuin Aphroditeä vastaan. Nyt näen kuitenkin tuolla troialaisten joukossa itse sodanjumala Areksen ja siitä syystä olen perääntynyt.

-- Ah, rakas Diomedes, vastasi Athene, ei sekään ole nyt enää sinulle esteenä. Ohjaa vaan hevosesi häntä vastaan ja merkitse hänet oikein kunnollisesti peitselläsi! Minä kyllä autan sinua.

Näin sanoen työnsi hän Stheneloksen vaunuista alas ja nousi itse hänen tilalleen ystävänsä Diomedeen rinnalle. Sitten tempasi hän ruoskan ja ohjakset ja ajoi tulisella valjakolla huimaa vauhtia Aresta vastaan.

Ares kumartui hevosten yli pistämään Diomedesta, mutta Athene painoikin peitsen syrjään, niin että se lensi sivulle. Vaan kun Diomedes puolestaan työnsi peistänsä, ohjasi Athene sen Areksen kylkeen, niin että vaikea haava syntyi. Ja kun Diomedes veti aseensa takaisin, ulvahti jumala sellaisella äänellä, kuin yhdeksän eli kymmenentuhatta miestä olisi yhdestä suusta päästänyt sotahuudon, ja niin troialaiset kuin akhaialaisetkin jäivät kauhistuneina seisomaan. Mutta Diomedeen silmissä oli Ares ikäänkuin sysimusta pyörrevihuri, kun hän nousi ylös Olympokseen. Siellä näytti hän Zeukselle, kuinka ikor vuoti hänestä, ja syytti katkerasti Athenea. Mutta Zeuksen mielestä sai hän syyttää itseään, koska aina olikin ollut riitapukari. Hänen haavansa parannettaisiin kuitenkin. Kohta palasivat Hera ja Athenekin toimensa tehtyään takaisin Olympokseen, ja akhaialaiset ja troialaiset saivat nyt suoriutua taistelustaan omin päinsä.

Hetkeä myöhemmin kohtasi Diomedes taistelussa lykialaisen _Glaukoksen_.

-- Ken olet sinä, jalo mies, sanoi hän, ja mikä on heimosi? Sinua en ole ennen tavannut, ja nyt rohkenet aivan yksinäsi käydä taisteluun kanssani! Et mahda vielä tietää, että jokainen joka käy peistäni vastaan, on kuolemaan tuomittu.

-- Mitä sinua liikuttaa nimeni ja heimoni? vastasi Glaukos. Ihmisten suvut ovat lehtien kaltaisia: toisia putoo myrskyssä maahan, toisia puhkeaa kevään tulten tilalle!

Mutta kernaasti saat minun puolestani tietää sukuni, lisäsi hän. Isäni nimi on _Hippolokhos_ ja isäni isä oli kuuluisa _Bellerophontes_.

Tämän kuultuaan painoi Diomedes peitsensä syvälle maahan ja huudahti iloisena:

-- Tosiaankin, sinähän olet jo ammoisista ajoista minun kestiystäväni. [_Kestiystävä_. Muukalainen vieraassa maassa ei vanhoina aikoina nauttinut mitään turvaa, vaan kohdeltiin häntä vihollisena, ellei joku ottanut häntä "kestiystäväkseen", jolloin häntä pidettiin perheen jäsenenä. "Kestiystävyys" oli suuriarvoinen etu ja kulki perintönä, aivan kuin muutkin kalleudet.] Sillä isoisäsi vieraili kerran kaksikymmentä päivää minun isoisäni luona, ja erotessaan antoivat he toisilleen mitä kallisarvoisimpia lahjoja: minun isoisäni antoi hohtavan purppuravyön ja sinun antoi kultaisen kaksoismaljan, joka minulla vielä on perintönä tallessa kotonani Argoksessa. Siis mekin molemmat olemme vielä ystäviä emmekä saa taistella toisiamme vastaan. Minulla on kylläksi troialaisia peitseni varalle ja sinulla akhaialaisia. Vaihtakaamme nyt vanhan tavan mukaan aseita, että kaikki näkevät, kuinka suuressa arvossa pidämme perittyä ystävyyttämme!

Molemmat sankarit astuivat alas vaunuistaan, löivät kättä toisilleen ja lupasivat rikkomatta säilyttää ystävyytensä. Sitten riisuivat he kumpikin varustuksensa ja vaihtoivat ne. Mutta se, joka siinä kaupassa joutui häviölle, oli Glaukos, sillä hänen varustuksensa olivat kultaa ja sadan härän arvoiset, kun Diomedeksen pronssiset tamineet sen sijaan maksoivat vaan kymmenen härkää.

13. HEKTOR TROIASSA.

Kun akhaialaiset taas alkoivat tunkeutua lähemmäksi, kääntyi tietäjä Helenos Hektorin puoleen ja sanoi:

-- Sinun, veljeni, täytyy mennä kaupunkiin pyytämään äitiämme, että hän kutsuu Athenen temppeliin kokoon kaikki Troian jaloimmat naiset [hienoimmat, ylhäisimmät] ja lahjoittaa jumalalle kallisarvoisimman vaippansa, sekä lupaa hänelle suuren uhrin, jos hän suojelee meitä raivoavan Tydeuksen pojan käsistä.

Hektor hyppäsi vaunuista alas, käski miehiään tekemään käännöksen ja painamaan akhaialaisia takaisin, sekä huusi kaikuvalla äänellä:

-- Uljaat troialaiset ja kaikki asetoverit, jotka olette kaukaisilta mailta tulleet auttamaan meitä, taistelkaa nyt miesten lailla, sillä aikaa kun minä itse riennän Ilioniin kehoittamaan vanhoja viisaita sankareita ja rakkaita vaimojamme, että he rukoilisivat apua taivaan jumalilta ja lupaisivat heille runsaita uhreja!

Niin huusi töyhtökypärinen Hektor ja riensi pois.

Kun hän vielä oli ulkopuolella skaialaisen portin, pyhän pyökkipuun kohdalla, riensivät jo Troiasta vaimot ja tyttäret häntä vastaan, uteliaina kysellen, kuinka miehet, veljet ja pojat jaksoivat. [_Vaimot ja tyttäret_ oleskelivat usein skaialaisen portin edustalla, sillä suuren maantien varrella heti sen eteläpuolella oli kaksi lähdettä, toinen kylmä toinen lämmin, ja niistä noutivat kaupungin naiset vettä, sekä toimittivat siellä vaatteittensa pesua.] Mutta hän kehoitti heitä kutakin kotonaan rukoilemaan jumalia, sillä vaikeat huolet uhkasivat nyt Troiaa.

Sitten kun hän vihdoin oli saapunut Priamoksen uljaan palatsin korkeihin pylväskäytäviin, tuli hänen hellä äitinsä Hekabe kiireellä hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja kysyi hätäisesti:

-- Poikani, miksi olet jättänyt taistelun melskeen ja tullut tänne? Ahdistavatko inhoittavat akhaialaiset teitä niin ankarasti? Ehkä ovat he jo päässeet muureille ja sinut toi hurskas mielesi tänne rukoilemaan Ilionin linnassa Kronoksen pojan apua? Mutta odotahan! Minä noudan sinulle suloista viiniä, että uhraat sitä ensin Zeukselle ja muille jumalille, ja sitten virkistät itseäsi. Sillä viini vahvistaa uupunutta miestä, ja uuvuksissahan olet varmaan, koska olet niin urheasti taistellut omaistesi puolesta.

-- Elä tarjoo minulle mieltä riemastuttavaa viiniä, äiti, vastasi töyhtökypäräinen Hektor, sillä siitä tulisin vaan heikoksi ja voimattomaksi. Enkä rohkene uhrata sitä Zeuksellekaan pesemättömin käsin, sillä ei pilvienpitäjää hallitsijaa sovi kenenkään rukoilla verellä tahrattuna. Mutta riennä sinä kaikkien jaloimpien naisten kanssa Athenen pyhään temppeliin suitsuttamaan uhrisavua! Vie sinne mukanasi suurin ja paras vaippasi, ja levitä se kutripäisen Pallas Athenen polville ja lupaa uhrata hänelle kaksitoista vuosikuntaista lehmää, jos hän vaan armahtaa troialaisia ja heidän kaupunkiaan! Sillä aikaa käyn itse kutsumassa Parista taisteluun, kunhan tuo epäkelpo vaan tottelisi kutsuani. Oi, että maa nielisi hänet tällä hetkellä, sillä turmioksi eikä miksikään muuksi on Kronoksen poika hänet luonut troialaisille! Jos näkisin hänen vaeltavan manalan majoille, niin varmaan heti unohtaisin suuret huoleni.

Hekabe antoi orjattariensa heti kutsua kokoon Troian jaloimmat naiset, mutta itse juoksi hän hyvälle tuoksuavaan aarrehuoneeseensa. Siellä oli hänellä säilössä mitä kallisarvoisimpia vaippoja, jotka Paris kerran oli tuonut hänelle lahjaksi ryöstösaaliina Sidonista, purjehdittuaan sinne yli myrskyisen meren. Niistä valitsi hän nyt kaikkein parhaan lahjaksi Athenelle.

Sitten lähti hän toisten naisten kanssa jumalattaren temppeliin, missä kaunis Teano, temppelin papitar, heti avasi heille ovet. Kaikki ojensivat nyt kätensä jumalatarta kohti, rusoposkinen Teano asetti vaipan kutripäisen Athenen polville, teki lupauksensa ja rukoili suuren Olympolaisen tytärtä:

-- Korkea Athene, Ilionin suoja, sinä jalo jumalatar, murra Diomedeen peitsi ja anna hänen suistua pölyyn ja hiekkaan Skaialaisen portin luona! Me lupaamme uhrata sinulle alttarillasi kaksitoista vuosikuntaista lehmää, jos vaan armahdat troialaisia ja heidän kaupunkiaan!

Niin hän rukoili, mutta Athene ei kuullut häntä.

Heidän rukoillessaan jumalatarta meni Hektor Pariksen mahtavaan taloon, jonka tämä etevimpien mestarien avulla oli itselleen rakentanut Priamoksen ja Hektorin linnain viereen.

Yksitoista jalkaa pitkä, vaskella ja kullalla helattu peitsi kädessään astui Hektor veljensä asuntoon. Hän tapasi Pariksen puuhaamassa aseittensa kanssa, mutta spartalainen Helena istui sivummalla ja määräili töitä naisorjilleen.

Syvällä paheksumisella sanoi hän Parikselle:

-- Huono on tekosi, veljeni, että tällä tavoin vetäydyt syrjään, kun miehemme taistelevat menehtymäisillään muurien edustalla! Sinunhan yksin on syysi, että me tällä tavoin saamme kärsiä, ja varmaan moittisit sinä ankarasti jokaista muuta, joka näin hiipisi pois kuumasta ottelusta. Ylös, nahjus, ettei kaupunkimme kohta joudu liekkien valtaan!

Hänelle vastasi heti kauneudestaan kuulu Paris:

-- Koska olet täydellä syyllä moittinut minua, Hektor, niin tahdon puhua sinulle totuuden, uskonet sitten minua tahi et. En istu täällä huoneessani siitä syystä, että olisin närkästynyt troialaisiin; istun täällä surussa ja katumuksessa. Äsken juuri houkutteli vaimoni minua ystävällisin sanoin lähtemään takaisin taisteluun, ja molemmat katsoimmekin sen parhaaksi, sillä voiton onni kääntyy usein. Odota siis kunnes vedän varustukset päälleni, tai riennä edellä! Minä seuraan ja toivon saavuttavani sinut.

Hektor vaikeni, mutta Helena sanoi hänelle valittavalla äänellä:

-- Kuulehan, Hektor, onnettomuutta tuottavalle naiselle jouduit sinä langoksi. Oi että myrskyn vihuri olisi minut heti synnyttyäni viskannut kallioon mäsäksi tai upottanut kuohuvan meren syvyyteen, niin olisi kaikki nämä turmiot jääneet tekemättä! Vaan jos tämä kaikki oli jumalien tahdosta, miksei annettu minua vaimoksi urhokkaammalle miehelle, jonka sydän ei olisi ollut tyhjä hävyn ja kunnian tunnosta! Paris on kevytmielinen ja sellaisena pysyy, ja pian, luulen minä, saa hän korjata hedelmät horjuvaisuudestaan. Mutta istuhan, lankoni, ja levähdä hetkinen, sillä sinun hartioillesi on kuitenkin sälytetty suurin huoli meidän kaikkien kohtalosta, meidän, joitten ainoa osa on se, että vastaiset sukupolvet saavat laatia meistä lauluja.

Hänelle vastasi töyhtökypäräinen Hektor:

-- Suotta pyydät minua istumaan, Helena, sillä mieleni palaa levottomana troialaisten luo, jotka odottavat minua avukseen. Riennätä vaan miestäsi ja kiirehtiköön hän itsekin, että tapaisi minut vielä muurien sisäpuolella. Nyt käyn hetkiseksi omaan kotiini, nähdäkseni vielä kerran rakkaan puolisoni, pienen poikani sekä muun kotiväkeni. Sillä ken tietää, palaanko enää koskaan omaisteni luo.

Sen sanottuaan lähti hän omaan taloonsa, mutta ei tavannutkaan puolisoaan Andromakhea kotona, sillä tämä oli pienen poikansa ja imettäjän seurassa mennyt muureille ja noussut siellä erääseen torniin, jossa itki ja huokaili katkerasti.

-- Mihin on mennyt puolisoni? kysyi Hektor kotona olevilta palvelijoilta. Onko hän mennyt kälyjensä luo, vaiko Athenen temppeliin, jossa muutkin Troian naiset parhaillaan lepyttävät suuttunutta jumalatarta? Vastatkaa heti ja puhukaa totta!

-- Ei hän ole mennyt kälyjensä luo, eikä temppeliinkään, vastasi yksi puuhaavista palvelijoista, vaan nousi hän Troian korkeimpaan torniin, kun kuuli akhaialaisten entistään vimmatummin ahdistavan meikäläisiä. Muureille juoksi hän kuin mieletön, ja imettäjä pojan kanssa hänen jälestään.

Silloin lähti Hektor kiireellä linnastaan ulos ja riensi kaupungin halki samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Ja kun hän oli ennättänyt skaialaiselle portille, josta tie vei ulos kentälle, juoksi hänen kaivattu puolisonsa Andromakhe siinä häntä vastaan, ja jälestä seurasi imettäjä, Hektorin suloinen ja rakastettu poika Astyanax sylissään. Hektor seisattui ja katseli hymyillen poikaansa, mutta Andromakhe tarttui kyynelsilmin hänen käteensä ja lausui:

-- Rakkahin mieheni, rohkeutesi tuottaa sinulle surman! Armahda tätä lasta ja minua, onnetonta! Pian olen minä enää vaan sinun leskesi, kun akhaialaiset miehissä hyökkäävät päällesi. Parempi olisi silloin kuolema minullekin, sillä olenhan isätön ja äiditön, eikä minulle jäisi mitään lohdutusta, jos sinä kaatuisit. Isäni surmasi väkevä Akhilleus, saman miehen kädestä kaatuivat veljeni, ja äitini muutti tuonen majoille. Hektor, Hektor, sinä olet siis minulle isä ja äiti, samalla myös veli ja kaikki oi Hektor, minun ihana puolisoni! Jää sääliväisenä Troiaan, elä riistä minulta miestäni, eläkä turvattomalta pojaltasi suojelevaa isää! Järjestä troialaiset tuohon viikunametsikköön, sillä tältä taholta on helppo nousta muureille ja tältä samalta taholtahan ovat viholliset jo kolmasti yrittäneet hyökätä kaupunkiin!

Lempeästi vastasi töyhtökypäräinen Hektor:

-- Tämä huolestuttaa itseänikin. Mutta minä pelkään Troian miehien ja naisten moitetta, jos arkana jäisin pois taistelusta. Ja sen kieltää oma rohkeutenikin, joka on opettanut minut vaaran hetkellä seisomaan ensimmäisenä troialaisten rivissä ja puolustamaan niin hyvin isäni mainehikasta nimeä kuin omaanikin. Sisimmässäni olen kyllä vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion sortuu ja Priamos itse kansoineen kaikkineen kaatuu. Vaan en sure niin paljo Troian häviötä, en Hekabea, en Priamosta, enkä veljiäni, jotka kuitenkin kerran kaatuvat taistelun tuoksinassa, kuin suren _sinua_, ajatellessani, että joku vaskikypäräinen akhaialainen taluttaa sinut kyynelistäsi huolimatta vapaudesta orjuuteen, että sinun Argoksessa täytyy helkyttää pirtaasi vieraan käskystä, että sinun vieraalla maalla täytyy kantaa vettä lähteistä, kohtalon raudankovan lain pakoittamana.

Moni silloin, kun puhkeet kyyneleihin, on sanova surkutellen: tuo on Hektorin puoliso, urheimman troialaisen, joka aikoinaan taisteli Ilionin muureilla. Niin saatetaan sanoa, mutta sinussa virittää se vaan uudestaan surua, että olet kadottanut sen, joka olisi voinut sinut pelastaa. Mutta peittäköön minut ennemmin musta multa, kuin että kuulisin sinun valituksesi, kun ne raastavat sinua vankeuteen!

Hän avasi sylinsä pojalleen, tuo komea Hektor, mutta pienokainen painautui itkien imettäjänsä rintaa vastaan, sillä hän pelkäsi isän sotaisaa asua: vasken välkettä ja kypärin töyhtönä hulmahtelevaa hevosen harjaa. Isä ja äiti hymyilivät tämän nähdessään. Hektor laski kiiltävän kypärinsä maahan ja otti sitten rakkaan poikansa syliinsä, suuteli ja keinutteli häntä hellästi käsivarrellaan sekä rukoili Zeusta ja muitakin jumalia:

-- Zeus, ja jumalat kaikki! Suokaa, että tästä ainoasta pojastani kerran tulisi isänsä veroinen, ensimmäinen troialaisten joukossa ja Ilionin voimakas hallitsija! Suokaa, että kerran sanottaisiin: hän on voimakkaampikin isäänsä, kun hän on kaatanut vihollisensa, ja äitinsä suureksi riemuksi palaa runsaine voitto-saaliineen sotaretkeltä!

Niin hän rukoili jumalia ja laski pojan puolisonsa syliin, joka koetti hymyillä ottaessaan poikaa vastaan, mutta ei kuitenkaan voinut peittää kyyneleitään.

Silloin tuli Hektor syvästi liikutetuksi, hyväili kädellään Andromakhen poskea ja lausu:

-- Hyvä vaimoni, elä anna tuskan noin ahdistaa mieltäsi! Ei kukaan voi ennemmin lähettää minua manalan teille, kuin kohtaloni määrää, vaikka eipä kyllä ole vielä sitäkään miestä syntynyt, joka voisi kohtalonsa välttää, olkoon hän uljas tai pelkuri. Palaa sinä nyt siis rauhassa kotiaskareihisi, värttinän ja kangaspuitten ääreen, ja käske palvelevia naisiasi täyttämään tehtävänsä! Meidän miesten täytyy taistella, etupäässä minun, jolla on Troiassa synnyinmajani.

Niin hän puhui ja otti maasta kypärin päähänsä, mutta hänen puolisonsa lähti kotiin päin, katsellen tavan takaa kyynelet silmissä taakseen. Pian saapui hän Hektorin komeaan taloon takaisin ja sai kyynelillään ja surullaan kaikki orjattarensa katkerasti valittamaan, Ja niin itkettiin Hektoria jo kotonaan, vaikka hän vielä asteli elävien joukossa.

Mutta ei Pariskaan kuhnaillut omassa talossaan, vaan riensi veljensä jälestä, heti kun oli saanut sotatamineensa kuntoon. Hän tapasi Hektorin vielä samalta paikalta, missä tämä oli kohdannut puolisoaan, ja sanoi hänelle nöyrästi:

-- Pelkään, että olen viivyttänyt sinua liiaksi, veljeni, kun en tullut niin pian, kuin käskit.

-- Rakas veljeni, vastasi Hektor lempeästi, ei kukaan voi sentään tarkemmin ajatellen kieltää sinulta sotilaallista kuntoa, sillä kyllä sinä sittenkin olet urhoollinen. Mutta sinä nahjustelet tahallasi ja sinulta puuttuu hyvää tahtoa, ja se juuri karvastelee sydäntäni, että minun sinusta täytyy kuulla häpäiseviä sanoja troialaisten suusta, jotka sinun tähtesi ovat niin paljon kärsineet. Mutta puhukaamme tästä asiasta enemmän toisella kertaa, jos Zeus ja kuolemattomat jumalat meidän vielä sallivat nostaa vapauden maljaa huulillemme omassa talossamme, sittenkun olemme ajaneet vaskipaitaiset akhaialaiset tiehensä Ilionin lähistöltä.

Niin sanoi loistava Hektor ja riensi portista ulos, ja hänen rinnallaan kiirehti kauneudestaan kuulu Paris, molemmat palaen innosta taisteluun.

14. HEKTOR JA AIAS.

Heti kun Hektor oli palannut taisteluun, alkoivat troialaiset päästä voitolle. Silloin lensi Athene alas Olympoksesta auttamaan akhaialaisia. Mutta Apollon kohtasi hänet pyhän pyökkipuun luona skaialaisen portin edustalla ja ehdoitti, että he siksi päiväksi lopettaisivat taistelun ja antaisivat Hektorin käydä kaksintaisteluun jonkun akhaialaisen kanssa. Siihen suostui Athene.

Tietäjä Helenos oli sielussaan ymmärtänyt, mitä jumalat olivat päättäneet, ja kertoi sen Hektorille. Tämä ilostui suuresti ja juoksi taistelevien väliin pitäen keihästä keskeä kädessään, joka oli merkki taistelun lopettamiseen. Kaikki troialaiset istuutuivat maahan, ja Agamemnonin käskystä tekivät akhaialaiset samoin. Athene ja Apollon lensivät kahden korppikotkan haahmussa pyhän pyökkipuun latvaan ja katselivat sieltä mielihyvällä elämää kentällä, jossa joukot majailivat tiheissä riveissä ja kokonainen metsä kypäreitä, kilpiä ja pitkiä peitsiä kohosi taivasta kohti. Seisoen keskellä joukkojaan, huusi Hektor akhaialaisille:

-- Teidän riveissänne ovat Akhaian etevimmät sankarit. Ken teistä rohkenee taisteluun minua vastaan, hän astukoon esiin! Mutta seuraavan ehdon asetan minä kaksintaistelulle: jos minä kaadun, ottakoon voittaja varustukseni, mutta jättäköön ruumiini troialaisten poltettavaksi; jos taas minä jään voittajaksi, pyhitän minä kaatuneen aseet Apollonille Ilionin vuorella, mutta annan akhaialaisten asettaa hänen ruumiinsa roviolle ja pystyttää muistopatsaan hänen kunniakseen!

Akhaialaiset kuuntelivat äänettöminä tätä ehdoitusta, sillä he häpesivät kieltää, mutta pelkäsivät myöntymistä. Vihdoin nousi Menelaos ylös.

-- Voi mitä nahjuksia minun maanmieheni ovat! puhkesi hän. Akhaialaisia akkoja te olette! Pölyksi te saatte muuttua ja haipua tuulen kanssa näkymättömiin -- ilman sydäntä ja miehen mieltä kun olette kaikki! Mutta minä tahdon astua Hektoria vastaan, voitto on jumalain käsissä.

Vihoissaan alkoi hän vetää rautapaitaa päälleen. Mutta toiset ruhtinaat riensivät estämään häntä, Agamemnon tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui:

-- Houritko sinä, Menelaos? Kuinka saattaa pistää päähäsi moinen tuuma, hän kun on sinua niin paljon väkevämpi? Hänhän on kauhu meille kaikille; itse Akhilleuskin välttää häntä mielellään. Pysy siis paikallasi sinä, ja anna meidän katsoa joku toinen, jolla on enemmän voimia!

Menelaos totteli ja istahti paikalleen. Mutta kun kaikki muut yhä pysyivät äänettöminä, nousi Nestor ylös, moitti heitä pitkässä puheessa ja kertoi, kuinka urhoollisia miehet olivat olleet _hänen_ nuoruudessaan.

-- Jos olisin vielä miehuuteni voimissa, sanoi hän, astuisin totisesti itse heti paikalla Hektoria vastaan. Mutta teistä, jotka olette olevinanne parhaat joukossa, ei _ainoakaan_ rohkene tulla esiin.