Part 4

Priamoksella oli myös _Lykaon_ niminen poika. Tämä oli kerran yöllä mennyt taittelemaan isänsä puutarhasta viikunapuun oksia, punoakseen niistä rintasuojan sotavaunuihinsa. Mutta Akhilleus oli taaskin liikkeellä, hän oli salaa piiloutunut puutarhaan ja karkasi siellä Lykaonin päälle. Hän ei kuitenkaan tappanut Lykaonia, vaan tukkesi hänen suunsa, kiskoi hänet mukanaan leiriin ja vaihtoi siellä orjaksi eräälle Lemnolaiselle kauppiaalle sataa härkää vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta näytti tulevaisuus akhaialaisille kuitenkin pimeältä. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, leirissä vallitsi nälkä ja tauti. Koko seutu ympäristössä oli ryöstetty ja tyhjä sekä ihmisistä että karjasta. Ida vuorelta tuli laumoittain susia, jotka hyökkäsivät päälle ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka rohkeni leiristä ulos. Miehistö huusi ääneensä, että ruhtinasten oli hankittava apua. Vihdoin selitti Palamedes, ettei muuta pelastuskeinoa ollut, kuin luopua piirityksestä. Mutta sellaista puhetta eivät Agamemnon ja Menelaos kärsineet, ja heihin liittyi myös Odysseus, joka ei koskaan voinut unohtaa kuinka Palamedes ennen Ithakassa oli hänet viekkaudessa voittanut. Palamedesta syytettiin lahjain ottamisesta troialaisilta ja nimitettiin miehistön kuullen kurjaksi petturiksi. Vihdoin meni asia niin pitkälle, että hänet vietiin oikeuteen ja pantiin syytteen alaiseksi. Oikeuden jäseniksi oli Agamemnon valinnut kaikki ne ruhtinaat, jotka olivat Palamedeksen vihamiehiä. He julistivat hänet syylliseksi ja tuomitsivat kuolemaan, Agamemnon antoi viedä hänet leirin ulkopuolelle ja kivittää siellä, sekä julisti, ettei kukaan saanut toimittaa hänelle kunniallista hautausta.

9. AKHILLEUS JA AGAMENNON.

Yhdeksäntenä vuotena ensimmäisen lähdön jälkeen Auliista syttyi Agamemnonin ja Akhilleuksen välille kiivas riita.

Apollonin-pappi Khryses, joka asui Khrysen kaupungissa, oli Theben valloituksessa menettänyt tyttärensä Khryseiksen. Saatuaan kuulla, että Khryseis oli Agamemnonin orjattarena, otti hän kultaisen sauvansa sekä jumalan pyhät seppeleet ja lähti akhaialaisten leiriin pyytämään, että saisi lunastaa tyttärensä takaisin. Hän lupasi korkeat lunnaat, ja muut akhaialaiset olivatkin taipuvaisia hänen pyyntöönsä, mutta Agamemnon vihastui ja puhkesi lausumaan:

-- Ukko, jos minä sinut vielä toistain tapaan täällä laivojen luona, niin vähän on sinulle silloin apua jumalasi sauvasta ja seppeleistä. Tyttärestäsi en luovu, vaan saa hän harmaantua minun luonani. Korjaa luusi täältä eläkä ärsytä minua, jos tahdot nahkasi säilyttää!

Ukko totteli pelästyneenä ja lähti sanaakaan sanomatta astuskelemaan pitkin kuohuvan meren rantaa.

Mutta tultuaan jonkun matkaa sivummalle kohotti hän kätensä ja rukoili Apollonia, että tämä kuolonnuolillaan kostaisi akhaialaisille Agamemnonin tylyyden. Ja jumala kuuli hänen rukouksensa. Hän astui sydän täynnä vihaa Olympoksesta alas, jousi olallaan ja nuolet helisten selässä. Ja hän lähestyi niinkuin yö, asettui etäälle laivoista ja alkoi ampua, jolloin hänen hopeajousestaan lähti kauhua herättävä helähdys.

Ensin suuntasi hän nuolensa akhaialaisten muuliaaseihin ja koiriin, mutta sitten alkoi hän surmata miehiäkin, ja niin tuhoisasti, että ruumisroviot paloivat leirissä lakkaamatta. Kun yhdeksän päivää oli sillä tavoin kulunut, kutsui Akhilleus miehet pitämään käräjiä. Kun kaikki olivat koossa, astui hän esiin ja lausui:

-- Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä yrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota. Mutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien selittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä näillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen vaiko laiminlyöneet uhrimme.

Silloin nousi Kalkhas ja sanoi:

-- Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on vihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun etukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan siitä mitä minulla on sanottavaa.

Akhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin viha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin Khryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle. Agamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.

-- Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut mitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt kuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden ja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin, minä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä hyvän sijaan.

-- Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet akhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole kuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme valloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta, että kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu. Lähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle silloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.

-- Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon. Luuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit sentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat ehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen suostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun, mutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen vaatimustani tekemään. Kuitenkin -- no niin, siitä seikasta saamme kyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille ja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon hekatombin ja Khryseiksen laivaan.

-- Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin, kuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun käskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, _minulle_ he eivät olleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja veljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin olen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin jakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä rippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti sitten kokoot aarteita.

-- Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä sinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja olet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa myrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo itseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta huomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan Briseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun yliherruuttani.

Tämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen, työntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai peittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi huotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti ympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen korvaansa:

-- Sano hänelle kernaasti mikä hän on miehiään, mutta elä koske häneen! Kerran vielä tulee päivä, jolloin hän tarjoo sinulle kolminkertaisen korvauksen. Malta mielesi nyt ja tottele minua!

Kun Akhilleus kuuli tämän, työnsi hän voimakkaasti miekkansa huotraan. Athene katosi ja Akhilleus jatkoi:

-- Sinä humalainen koira, jolla on hirvilehmän sydän, onko sinulla milloinkaan ollut rohkeutta miehen tavoin taistella vihollista vastaan enempää avoimessa rintamassa kuin väijyksistäkään? Ei, mieluummin olet rosvonnut saaliin niiltä, jotka rohkenevat sanoa sen sinulle päin naamaa. Tee kuinka tahdot, mutta minä vannon valtikkani kautta, että turhaan rukoilet tästä lähin minun apuani. Syvästi kaivataan vielä Akhilleusta teidän joukossanne, ja turhaan etsit apua silloin, kun miehiä kaatuu Hektorin edessä kuin heinää. Silloin tunnet kalvavaa katumusta rinnassasi, että olet rohjennut häväistä akhaialaisten uljainta miestä.

Sitten viskasi hän kultakoristeisen valtikkansa maahan ja istui. Agamemnon nousi raivoisana ylös, mutta silloin astui esiin vanha Nestor.

Hän piti pitkän, sovinnollisen puheen, ja huomautti riitaveljille, että he olivat vielä nuorukaisia hänen rinnallaan ja että heidän senvuoksi täytyi kuulla hänen neuvoaan. Niin olivat tehneet muinaisajankin suuret sankarit, ja mitä olivat kaikki nykyajan miehet niitten rinnalla. Hän lopetti ystävällisesti kehoittaen, että Agamemnon ja Akhilleus rupeisivat sovintoon ja kunnioittaisivat molemmin puolin toinen toistaan. Sillä Agamemnon ansaitsi kyllä kunnioitusta _valtansa_ ja Akhilleus _uljuutensa_ nojalla.

-- Olkoon niin, vastasi Agamemnon, saatat kyllä olla oikeassa, mutta tuo tuossa on olevinaan ensimmäinen kaikista ja tahtoo hallita ja komentaa kaikkialla, vaikka harvatpa sentään taitavat totella häntä. Jos kohta jumalat loivatkin hänet sotilaaksi, onko hänellä sen nojalla oikeus häväistä mahtavampia?

-- Lienet päällikkö kelle voit, et minulle, vastasi Akhilleus. Jos akhaialaiset tahtovat hyleksiä apuani, niin ryöstä orjattareni! Hänen tähtensä en tahdo taistella, mutta jos muuhun omaisuuteeni kajoot, silloin jumalavita virtaa musta veresi tämän keihään kärkeä myöten.

Siihen loppuivat käräjät. Agamemnon antoi hinata yhden laivoista teloiltaan mereen, valitsi siihen kaksikymmentä soutajaa ja pani hekatombin sekä Khryseiksen mukaan. Päälliköksi hän määräsi siihen Odysseuksen ja käski hänen menemään Khryseen lepyttämään pappia ja hänen vihastunutta jumalaansa. Sitten määräsi hän tehtäväksi yleisen puhdistuksen koko sotajoukossa. Joka mies pesi ja siistisi itsensä ja kaikki lika viskattiin mereen. Lopuksi tuotiin esiin kaksi hekatombia härkiä ja vuohia, ne uhrattiin rannalla, ja savu kohosi suurina pyörteinä taivasta kohti. Kun uhri oli toimitettu, kutsui Agamemnon luokseen airueet _Talthybioksen_ ja _Eurybateen_ ja käski heidän mennä noutamaan Briseistä.

-- Jos Akhilleus vastustaa, sanoi hän, niin tulen itse jälestä, ja silloin hänen ei käy hyvin.

Airueet tottelivat varsin vastenmielisesti. He astuivat surullisina rantaa pitkin ja tulivat vihdoin myrmidonien laivain luo. Siinä istui Akhilleus telttansa edustalla. Hänen katseensa synkistyi, kun hän huomasi airueet, eivätkä nämä rohjenneetkaan ilmaista asiaansa. Silloin lausui hän itse:

-- Rauha teille, airueet, te jumalain ja ihmisten sanansaattajat! Tulkaa lähemmäksi, teitä en moiti, sillä kaikki syy on Agamemnonin. Taluta orjatar ulos, Patroklos, ja jätä hänet näille miehille! Mutta he olkoot minun todistajani jumalain ja ihmisten ja tuon ynseän kuninkaan edessä, jos hän vielä kertaakaan tarvitsee minun apuani.

Patroklos toi Briseiksen teltasta ja jätti airueille.

Alakuloisena seurasi neito heitä. Mutta jalo Akhilleus poistui itkuun puhjeten leiristään ja meni istumaan vaahtoavan meren rannalle. Siellä katseli hän punertavaan syvyyteen ja alkoi ojennetuin käsin palavasti rukoilla äitiään: [_Punertava syvyys_; iltavalaistuksessa hohtavat aaltojen pohjat Välirneressä punertavilta.]

-- Koska kerran synnytit, äitini, minut nuorena kuolemaan, niin pitäisi kaiketi olympolaisen Zeuksen suoda minulle jonkun verran kunniaa. Mutta sitä hän ei tee. Näetkö, kuinka Atreuksen mahtava poika, Agamemnon, minua häpäisee! [_Atreuksen poika_; Agamemnon ja Menelaos olivat Mykenen kuninkaan Atreuksen poikia.]

Niin hän puhui ja itki. Ja jalo äiti kuuli poikansa rukouksen meren syvyyteen, jossa istui vanhan isänsä luona. Hän kohosi lakkapäille laineille keveänä kuin usma, lähestyi itkevää poikaansa, hiveli häntä hyväillen poskelle ja lausui:

-- Miksi itket poikani? Mikä tuska painaa mieltäsi? Elä salaa minulta sitä, vaan avaa sydämmesi!

Akhilleus puhui äidilleen kaikki, ja pyysi häntä saattamaan asiat sille kannalle, että Agamemnonin jo hyvin pian täytyisi rukoilla apua häneltä, Akhilleukselta. Kyynelsilmin lupasi Thetis tehdä kaiken voitavansa. Kerran aikojen alussa, kun Poseidon, Hera ja Athene olivat liittoutuneet Zeusta vastaan, oli Thetis kutsunut suuren merijättiläisen ylijumalan avuksi. Nyt oli Zeus eilisestä saakka kotoa poissa _ethiopialaisten_ [ethiopialaiset (Aithiopit); Homeroksen mukaan tummaihoinen kansakunta itämailla (ei Afrikassa, jossa myös asuu samannimistä kansaa)] luona eräässä suuressa juhlassa, jota piti kestämän kaksitoista päivää. Mutta heti kun hän palaisi kotiin, aikoi Thetis muistuttaa häntä tuosta entisestä kiitollisuusvelasta, ja pyytää häntä asettamaan sodan siten, että akhaialaisten täytyisi anoa Akhilleukselta apua.

Vihdoin valkeni kahdennentoista päivän aamu, ja kaikki jumalat, Zeus etunenässä saapuivat kotiin. Thetiksellä oli visusti mielessään lupaus, jonka oli pojalleen antanut. Hän nousi nopeasti meren syvyydestä ja riensi aamuhämärässä jumalain asuntoon. Hän tapasi Zeuksen istumassa yksinään Olympoksen korkeimmalla huipulla, erillään toisista. Siinä asettui Thetis hänen eteensä, tarttuen vasemmalla kädellään hänen polviinsa ja silitellen oikeallaan hänen parrakasta leukaansa.

-- Isä Zeus, sanoi hän, jos milloinkaan olen työllä tai neuvolla tehnyt sinulle jonkun palveluksen, niin täytä nyt rukoukseni! Koska olet määrännyt Akhilleukselle varhaisen kuoleman, niin suo hänelle edes mainehikas elämä. Anna Agamemnonin kärsiä tappioita, kunnes hän on sovittanut loukkauksen minun poikaani kohtaan!

Zeus ei vastannut mitään, istui vaan kauvan äänettömänä. Silloin syleili Thetis vielä innokkaammin hänen polviaan ja sanoi:

-- Anna edes vastaus minulle, joko sitten myöntävä tai kieltävä! Sinä voit kieltää, jos tahdot, mutta silloin tiedän minä olevani halveksituin kaikista jumalattarista.

-- Pahasti teet, vastasi Zeus huokaisten, kun näin saatat riitaa minun ja Heran välille. Aina kun me jumalat istumme yhdessä, valittaa hän ja väittää, että minä autan hänen vihamiehiään. Riennä siis heti pois täältä, ettei hän näe sinua! Mutta mitä olet pyytänyt, se tapahtukoon, ja tämän lupaukseni vakuudeksi rävähytän minä suosiollisesti kulmakarvojani! sinä tiedät, että se on suurin vakuus, minkä kukaan voi saada.

Niin hän puhui ja rävähytti mustia kulmakarvojaan. Ja koko Olympos vavahteli.

Thetis painautui takaisin meren syvyyteen, mutta Zeus lähti linnaansa. Kun hän astui sisään, riensi koko jumalain joukko kunnioittavasti häntä vastaan.

Ja hän nousi istuimelleen. Mutta Hera oli yhtäkaikki huomannut hänen keskustelunsa Thetiksen kanssa eikä malttanut olla häntä siitä pistelemättä.

-- Sinä salaperäinen, sanoi hän, aina on sinulla tapana minun poissa ollessani toimia hiljaisuudessa ja tehdä salaisia päätöksiä; et koskaan tahdo omasta ehdostasi ilmaista minulle pienintäkään ajatustasi.

-- Elä toivokaan saavasi tietää kaikkea, mitä minä ajattelen, sanoi Zeus kärsimättömänä. Niistä asioista, joitten tarvitsee tulla sinun tietoosi, sinä kyllä saat tiedon edellä kaikkien jumalain ja ihmisten. Mutta mikä koskee ainoastaan minua, sitä ellös tutkiko tai kyselkö.

-- Mitä sanoitkaan kauhea Zeus! huudahti Hera, Enhän koskaan ole sinulta tutkinut tai kysellyt mitään. Pelkäänpä vaan, että meren ukon tytär on vietellyt sinut johonkin hullutukseen. Hän rukoili aamuhämärissä sinua polviasi hyväillen, ja sinä mahdoit nyykäyttää hänelle suostumuksesi ja luvata troialaisille voiton.

-- Kummallinen olento, vastasi Zeus, aina olet sinä epäluuloinen ja kaikkialla sinä vakoilet. Mutta kaikella sillä et voita mitään muuta, kuin että joudut sydämmestäni yhä kauvemmaksi. _Jos_ minä nyt olen jotain luvannut, niin se lupaus täytetään. Istu siis, vaikene ja tottele, muuten ei yksikään Olympoksen jumalista voi suojella sinua minun kiukkuani vastaan.

Tämän kuultuaan pelästyi Hera. Hän salasi suuttumuksensa ja istui. Ja kaikki toisetkin jumalat istuivat hiljaa ja alakuloisina.

Sitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä Hephaistos sietää.

-- Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden saatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni vastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi hän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi, että koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän hyvälle tuulelle taas!

Ja Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi sen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen ja kaatoi maljaan jokaiselle.

Ja autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen innokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes aurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei Apollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.

Illan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.

10. ODYSSEUS JA THERSITES.

Kaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja mietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen. Vihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun petollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos akhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.

Siihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti pehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti sandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä riippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten kulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä aikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi heille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten olivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin koetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä palaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei. Ruhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä käräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat mehiläisparvet.

Kun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon ylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:

-- Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin suuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa troialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin -- jos me molemmat kansat kokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat kymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen juomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi tarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta vierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja lapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen mitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina valloittamatta.

Kaikki ne, jotka eivät olleet kuulleet ruhtinasten neuvoittelua, pettyivät tämän puheen johdosta, ja kiihkeä elämä syntyi sotajoukossa. Monet juoksivat kirkuen laivojen luo, niin että pöly kohosi pilvinä maasta. He kehoittivat toisiaan käymään käsiksi ja työntämään laivoja vesille; jotkut väänsivät irti tukipuita, toiset avasivat kiireellä mudan täyttämiä kanavia, ja pilviin saakka kohosi niitten huuto, jotka tahtoivat lähteä kotiin.

Mutta tämä ei miellyttänyt Heraa, ja hän pyysi Athenea hillitsemään kansaa. Athene saapui syöksyvällä kiireellä leiriin ja kohtasi Odysseuksen, joka synkkänä ja äreänä seisoi laivansa luona.

-- Onko aikomuksenne todellakin paeta? kysyi hän. Aattelepa Priamoksen riemua! Ei, Odysseus, se ei saa tapahtua. Riennä heti hillitsemään kansaa järkevin sanoin!

Odysseus tunsi jumalattaren äänen. Hän heitti pois vaippansa ja juoksi Agamemnonin luo, otti häneltä valtikan käteensä ja kiirehti jälleen laivaleiriin käskemään kaikkia ylikuninkaan nimessä uudestaan käräjäpaikalle.

Ja kun hän tapasi jonkun ruhtinaista tai päälliköistä, seisahtui hän ja puhui imartelevin sanoin:

-- Kuulehan naapuri, suotta sinä pelkäät ja väistyt. Käyhän takaisin, rauhoitu ja kehoita toisiakin palaamaan kokoukseen! Et tunne vielä Agamemnonin todellista ajatusta. Hän koettelee meitä nyt vaan, mutta pian saattaa hän muuttua ankaraksikin. Meistä ei jokainen kuullut, mitä hän puhui neuvottelussa. Ei millään muotoa pidä ärsyttää häntä kostoon akhaialaisia kohtaan, sillä moisen kuninkaan katkeruus on ankara, joka johtaa sukunsa itse Zeuksesta!

Mutta kun hän näki jonkun miehistöstä, joka piti äänekästä melua, sitä löi hän sauvallaan ja sanoi tiukasti:

-- Tyhmä, istu ja vaikene, ja kuuntele, mitä toiset sanovat! Kaikki ne ovat miehekkäämpiä kuin sinä, josta ei ole apua taistelussa eikä kokouksessa, Emmehän kaikki voi olla kuninkaita, yksi vaan olkoon kuningas, yksi hallitsija: se, jolle korkea Kronoksen poika soi valtikan ja säännökset, joilla kansaa hallitaan.

Siten sai hän vähitellen kaikki kääntymään laivain luota käräjäpaikalle, ja niinkuin myrskyn ryskeellä hyökkäsivät he jälleen paikoilleen.

Vihdoin vaikenivat kuitenkin kaikki. Ainoastaan _Thersites_, joka oli ainainen lörppö, melusi yhä. Hänellä oli suu täynnä hävyttömyyksiä ja joka tilaisuudessa riiteli hän röyhkeästi kuningasten kanssa. Ja kaikista Ilioniin saapuneista akhaiaiaisista oli hän rumin. Hän oli kierosilmä, ontuva, ja vielä päällepäätteeksi kyttyräselkä, ja hänen suipokkaassa, kaljussa päälaessaan oli ainoastaan siellä täällä muutamia harvoja hiuskarvoja.

Tällä kertaa ei hän kuitenkaan rähissyt heitä, vaan Agamemnonia vastaan.

-- Mitä sinä oikeastaan tahdot, Agamemnon? huusi hän. Eikö ole joka nurkka teltassasi täynnä saalista, jonka me olemme sinulle hankkineet? Akhaialaisia akkoja me olemme, emme akhaialaisia miehiä, jos sallimme sinun jatkaa tähän suuntaan. Saisitpa hoitaa itse asioitasi, niin nähtäisiin kuinka suoriutuisit. Akhilleustakin olet solvaissut. Mutta Akhilleus ei ole kärkäs vihaan eikä sapekas, muuten olisitkin loukannut häntä viimeisen kerran.

Niin purki Thersites sanoja suustaan. Mutta äkkiä astui Odysseus hänen viereensä, katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi ankaralla äänellä:

-- Hullu lorujen laskija, lopeta huutosi ja nalkutuksesi! Pahempaa eläintä kuin sinä ei löydy koko sotajoukossa. Kuule nyt tarkoin, mitä sanon sinulle: jos kerrankin vielä raivoat tällä tavalla, niin olkoon pääni mennyttä elköönkä minua enää kutsuttako Telemakhoksen isäksi, ellen paikalla revi vaatteitasi ihoa myöten ja pieksemällä aja sinua käräjäpaikalta pois, huutanet sitten minkä huutanetkin.

Näin sanoessaan kohotti Odysseus kädessään olevan valtikan ja roimi sillä rähisijää selkään. Thersites uikutti ja lyyhistyi niin matalaksi kuin saattoi sekä väistyi paikalleen, johon jäi istumaan, itkeä nyyhkyttäin ja tuijottaen mykkänä eteensä. Mutta ympärillä istujat nauroivat suureen ääneen ja sanoivat toisilleen:

-- Tosin on Odysseus tehnyt lukemattomia suurtöitä sekä miekkain mittelössä että rauhallisissa neuvotteluissa, mutta tämä oli sentään hänen suurin tekonsa, että hän kerrankin sai tuon nenäkkään sättijän suun tuketuksi.

Odysseus kohotti taas valtikkaansa, ja käräjäpaikalie tuli sellainen hiljaisuus, että kaikki saattoivat kuulla hänen sanansa.

-- Kauvan olemme venyneet täällä, sanoi hän, enkä moiti akhaialaisia siitä, että he tähän ovat kyllästyneet, Mutta häpeällistä olisi tyhjin käsinkin palaaminen. Muistan vielä niinkuin eilisestä sen ihmeellisen ennusmerkin, jonka Zeus näytti meille Auliissa, kun hän antoi lohikäärmeen niellä nuo kahdeksan varpusen poikaa ja vielä emän kaupan päälle. Nyt ovat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja yhdeksäskin jo mennyt. Odottakaamme siis vielä vähän aikaa sitä täyttymyksen hetkeä, joka juuri nyt on tulossa!

Kansa osoitti korkeilla huudoilla suostumustaan.

Sitten piti vanha Nestor Agamemnonille puheen, lopettaen sen seuraavin sanoin: