Part 3

Kun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas Auliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia, vietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään joutui hän _Artemiin_ uhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään jumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa ja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa. Kerskaten huusi silloin Agamemnon:

-- Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi osannut paremmin kuin minä.

Mutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun kaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki kyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti Artemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan kun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi hän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri rasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot kuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin rupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli varmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he Kalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun tietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:

-- Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi siitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos Agamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa Artemiille tyttärensä _Iphigeneian_, on jumalatar lepytetty ja antaa meille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse Troiaan.

Kun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueen _Talthybioksen_ korkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai hajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten sulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.

Mutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina. Soturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen häntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän ylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän yhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän uhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai seuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän viestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti lähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi antaa hänet avioksi Akhilleukselle.

Moinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän koskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta. Kuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita esineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain käski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat. Ei hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan matkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka matkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.

Saavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin uhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan sellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut sanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:

-- Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka laulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan jälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja hellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta eihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi oliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi -- en, vaan lasken oman itseni. Elä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa kirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut isän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano, muistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja me suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan, lapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena onnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota nyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan omassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella palkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle lapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen niin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun kuolemaani.

Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa. Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian paljastettua kaulaa. Mutta katso -- samassa laski usvainen pilvi hänen silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja kuljettanut _Tauriiseen_, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito, Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut, kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle, näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.

Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun kreikkalaiset saapuivat _Lemnos_ saaren kohdalle, täytyi heidän sentään poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen, niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari _Herakleelta_. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon. Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan, Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä valittamatta.

Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli _Tenedoksen_ saareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta, jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus, ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään. Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja päätti jäädä.

Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan. Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä. Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen. Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.

Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi troialaisten rantaa.

7. SOTA PUHKEAA.

Akhaialaisten laivaston tulo tiedettiin jo Troiassa ennenkun se oli ehtinyt Hellespontokseen. Kun se oli purjehtinut esiin Tenedoksen takaa, olivat rantakunnailla karjojaan syöttävät paimenet huomanneet sen ja juosseet heti ilmoittamaan asiasta Hektorille. Kun akhaialaiset pääsivät ohi _Sigeionin_ niemen ja heille aukeni näköala Ilionin kentälle ja Troiaan, näkivät he, että kaupungin portit avattiin ja niistä marssi troialaisten sotajoukkoja järjestyneissä riveissä ulos. Ne hajaantuivat nopeasti kentälle ja asettuivat sopiviin kohtiin pitkin rantaa, valmiina nujertamaan jousillaan ja peitsillään maahan heti ensimmäisen miehen, joka yrittäisi astua heidän rannikolleen.

Akhaialaiset soutivat laivansa niin lähelle kuin mahdollista, mutta nähdessään troialaiset valmiina vastarintaan, epäröivät he hetkisen. Sillä helppoa oli huomata, että ensimmäinen mies, joka hyppäisi maihin, olisi kuoleman oma. Niitten joukossa, jotka olivat etummaisissa laivoissa, seisoi Protesilaos. Hänellä ei ollut pienintäkään halua kuolla, sillä hän oli vielä aivan nuori ja oli juuri ennen Troiaan lähtöään nainut ihanan _Laodameian_, joka nyt istui kotilinnassa epätoivoisena hänen vaaranalaisesta kohtalostaan. Mutta kun Protesilaos näki kaikkien tovereittensa seisovan neuvottomina ympärillään, pisti hänen päähänsä, että yhdenhän siinä on tehtävä alku, vaikkapa henkikin menköön toisten puolesta. Hän heilautti päättäväisenä miekkaansa korkealla ja hyökkäsi alas laivan keulasta. Samassa suhahti keihäs Hektorin jäntevästä kädestä ja lävisti hänet. Mutta innostuneina Protesilaoksen esimerkistä ryntäsivät muutkin Akhaialaiset maalle ja kävivät sellaisella voimalla troialaisia vastaan, että näitten täytyi lyhyen taistelun jälkeen vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.

Nyt pitivät akhaialaiset ruhtinaat sotaneuvoittelun. He päättivät, ettei vielä ryhdyttäisi rynnäkköön, vaan lähetettäisiin ensin kaupunkiin airueet pyytämään sovinnolla takaisin Helenaa ja Menelaoksen aarteita. Airueiksi valittiin Menelaos itse sekä Odysseus.

Menelaos ja Odysseus menivät lähimmälle kaupunginportille, jota kutsuttiin _skaialaiseksi_, ja pyysivät, että Priamos valallaan vakuuttaisi heille loukkaamattomuuden ja ottaisi heidät vastaan rauhan neuvottelijoina. Tämä kaikki täytettiin, portit avattiin ja he pääsivät kaupunkiin, jossa heille annettiin asunto vanhan viisaan _Antenorin_ luona. Hän oli yksi suku-ylimyksistä, neuvoston jäsen sekä kuninkaan lanko; hänen puolisonsa _Theano_ oli Hekaben sisar. Antenor itse kuului niihin troialaisiin, jotka alusta pitäen olisivat tahtoneet luovuttaa takaisin sekä Helenan että ryöstetyt aarteet. Hän ottikin Menelaoksen ja Odysseuksen vastaan niinkuin kestivieraat ainakin. Seuraavana päivänä vei hän heidät neuvoittelukokoukseen, ja siellä saivat he esittää asiansa Priamokselle ja hänen pojilleen. Suurella tarkkaavaisuudella katselivat heitä siinä troialaiset, ja nähtiin, että he olivat sekä vartaloltaan että luonteeltaan melkein toistensa vastakohtia.

Sillä kun he siinä seisoivat loistavan troialaisjoukon keskellä, näytti Menelaos hartiakkaammalta kuin toverinsa. Mutta heti kun he istahtivat, silloin oli Odysseus kaikkien silmissä vallitsevamman näköinen. Ja kun he alkoivat puhua ja neuvoitella, lausui ruhtinas Menelaos ajatuksensa lyhyesti mutta voimakkaasti, vältellen turhia sanoja ja puheen ulkonaista komeutta, vaikka olikin nuorempi ijältään kuin Odysseus. Vaan kun älykäs Odysseus nousi puhumaan, seisoi hän aluksi katse maahan luotuna ja ruhtinassauvaansa nojaten, niinkuin arka ja kokematon. Mutta sitten kun hän kerran oli päästänyt sointuvan äänensä kuuluviin, ryöppysi sanojen tulva voimakkaana niinkuin talvinen lumimyrsky.

Kaunopuheisin sanoin osoitti Odysseus, kuinka mieletöntä olisi, jos kaksi niin suurta ja voimakasta kansaa kuin akhaialaiset ja troialaiset kävisivät sotaa keskenään yhden ainoan kevytmielisen nuorukaisen tähden.

Antenor piti Odysseuksen puolta ja häneen yhtyivät useat suku-ylimyksistä. Helena itse kaipasi laillisen puolisonsa luo takaisin, ja vanha Priamoskin alkoi kallistua samaan suuntaan. Mutta Paris pani tiukasti vastaan jokaista myönnytystä ja samoin Deiphobos ja Aineias, jotka olivat olleet mukana ryöstöretkellä Spartaan. Hektor, joka itse asiassa oikeastaan oli Troian hallitsija, olisi myöskin mieluimmin luovuttanut Helenan aarteineen. Mutta koska Paris oli hänen veljensä, ei hän tahtonut häntäkään liian jyrkästi vastustaa. Hän ehdoitti siis, että Menelaokselle annettaisiin ryöstetyistä aarteistaan täysi korvaus, mutta että hänelle Helenan sijasta tarjottaisiin jotakuta Priamoksen tyttäristä sekä täydet kuninkaalliset myötäjäiset. Hän saisi oman valintansa mukaan ottaa joko viisaan Kassandran tai nuoren kukoistavan Polyxenan. Mutta Menelaos vastasi ylenkatseella:

-- Enpä totisesti olisi päässyt pitkälle, jos minun nyt täytyisi valita vaimo pahimpien vihamiesteni joukosta. Pitäkää te rosvot ja raakalaiset itse tyttärenne, mutta antakaa minulle nuoruuteni morsian takaisin!

Silloin syöksyi Paris ystävineen Menelaoksen ja Odysseuksen päälle. Mutta Hektor astui airueitten turvaksi ja saattoi heidät loukkaamattomina kaupungin portista ulos. Vihasta raivoavina riensivät he rantaan ja kertoivat Agamemnonille, kuinka matkalla oli käynyt.

Nyt oli akhaialaisten toivo pikaisesta kotiinpaluusta rauennut tyhjiin. Oli helppoa arvata, että sota tulisi kestämään kauvan. Sillä he olivat huomanneet troialaiset sotakuntoiseksi kansaksi ja heidän kaupunkinsa lujasti varustetuksi.

Senvuoksi oli heidän ensimmäisenä huolenaan rakentaa vankka leiri, jossa voisivat pitää laivojaan turvattuina sekä itsekin asustaa pitemmän ajan.

Tärkein oli laivojen suojaaminen. Sitä varten asetettiin rannalle pyöreitä hirsiä, ja niin valmistetuille teloille kiskottiin kaikki laivat merestä pitkiin riveihin. Lähimpänä rantaa olleet vedettiin ylimmäksi maalle, siitä seuraavat jäivät keskustaan, ja uloimpana olleet joutuivat alimpaan riviin. Rantaan kaivettiin kanavia ja kaikki laivat käännettiin keula merelle päin, että olisi helpompi saada ne pikaisesti veteen, jos tarve niin vaatisi. Että ne seisoisivat vapaasti eivätkä ottaisi mädäntymisen alkua maan kosteudesta, asetettiin niitten sivuille vahvoja tukipuita ja pohjain alle pantiin pelkkoja ja kiviä. Jokaisen pohjaan kairattiin läpi, josta sadevesi pääsisi valumaan pois.

Jokainen laiva-osasto sai oman paikkansa, ja niin syntyi niitten väliin ikäänkuin katuja, suuremmat pitkin, pienemmät kadut poikin, aivan kuin kaupungissa. Pääkadut kulkivat laivarivien välissä rannan suuntaa, poikkikadut taas rannasta ylös päin. Ylimmässä rivissä asui Akhilleus Sigeionin niemen juurella ja Aias Telamonidi Rhoiteionin juurella, sekä heidän keskellään Idomeneus, Menestheus ynnä muita. Alimmassa rivissä oli Diomedeella paikkansa Sigeionin lähellä, Agamemnonilla ja Menelaoksella taas lähempänä Rhoiteionia, sekä Odysseukselle keskessä. Odysseuksen leiripaikan edustalla oli yhteinen kokouskenttä. Se oli niin laaja, että siihen voi kokoontua koko sotajoukko, ja siihen oli myös pystytetty uhrialttari jumalankuvineen.

Akhaialaiset eivät asuneet laivoissaan, vaan niitten viereen rakennetuissa leirimajoissa ja teltoissa. Teltat olivat rakennetut paaluista, tiivistetyt risuilla tai savella ja katetut kaisloilla. Miehistön majat olivat pieniä ja yksinkertaisia, ruhtinaitten suurempia ja komeampia.

8. ENSIMMÄISET SOTAVUODET.

Heti kun akhaialaiset olivat saaneet leirinsä kutakuinkin valmiiksi, päätti Agamemnon ryhtyä hyökkäyspuuhiin. Ja kun kaikki olivat syöneet vankan aterian, kokosivat ruhtinaat miehensä ja käskivät heidän varustautua taisteluun. Se kävi tavallisilta sotilailta varsin nopeasti. Muutamat heimot käyttivät aseinaan vaan linkoja, nuolia ja heittokeihäitä; he siis taistelivat pitkän välimatkan päästä, eivätkä tarvinneet kypäreitä eivätkä kilpiä. Toiset taas kävivät vastustajansa kimppuun lähempää, taistellen peitsellä, miekalla, sotakirveellä tai nuijalla. Heillä täytyi siis olla hyvät suojeluskojeet. Säärien etupuolta peitti tina- tai pronssilevyistä tehdyt säärykset; miehustaa suojeli vahva metallihaarniska; päätä peitti jouhitöyhtöinen kypäri, ja vasemmassa kädessä oli kilpi. Hyökkäysaseista riippui miekka huotrassaan olkavyössä; peistä, tapparaa ja nuijaa kannettiin kädessä. Ruhtinaat ja ylimykset eivät kulkeneet jalan, vaan ajoivat sotavaunuissa; ajajana oli heillä joku valittu ystävä, johon voivat täydellisesti luottaa.

Uhrattuaan ensin ja rukoiltuaan jumalilta voittoa, lähtivät he liikkeelle. Heidän edessään kohosi loivasti etelään päin, Ida vuorta kohti, Ilionin vihertävä, kukoistava kenttä. Sekä oikealla että vasemmalla rajoittivat sitä kalkkikivivuoret. Itäpuolella laski vuorilta alas Skamandros joki, polveillen jalavain, poppelilehtojen ja kanervamaisten tamariskipensaikkojen lomitse. Tavan takaa täytyi akhaialaisten vältellä soita ja vesilätäköitä, joita oli talvesta jäänyt alangolle, kun virta oli tulvinut yli äyräittensä. Siellä täällä näkivät he hiekkakumpuja, joita hautapatsaat koristivat. Merkillisimmän kummun ohi kulkivat he heti leiristä lähdettyään; se oli luotu Troian linnan perustajan, muinaissankari Iloksen haudalle.

Vuolaana ja väkevissä pyörteissä virtasi Skamandros uomassaan, kuljettaen äärettömät joukot hiekkaa ja keltaista mutaa mukanaan. Sen läntistä rantaa seurasivat akhaialaiset ylöspäin, etsien sopivaa kaalamoa, mutta eivät löytäneet sellaista. Kaiken aikaa oli heillä Troia silmäinsä edessä. Jyrkkänä se kohosi korkeuteen Skamandroksen toisella rannalla ja sitä ympäröi etelän ja pohjan puolella syvät laaksot. Pohjanpuolisessa laaksossa virtasi Simoeis joki, eteläisessä pienempi puro. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna temppeleineen ja palatseineen, mutta penkereellä heti sen eteläpuolella oli itse kaupunki suljettuna muureilla, porteilla ja torneilla, ja koko joen ranta alahalla kihisi troialaisia.

Nähtyään toisensa päästivät akhaialaiset ja troialaiset huikean sotahuudon. Akhaialaiset riensivät jokeen ja koettivat kahlata yli, mutta saivat vastaansa niin rajun kuuron nuolia, keihäitä ja kiviä, että heidän, pelastuakseen hukkumasta, täytyi pian pyörtää takaisin. He tekivät uusia koetuksia, mutta yhtä turhaan, ja illalla täytyi heidän tyhjin toimin palata leiriinsä. Eikä sillä hyvä, vieläpä troialaiset ajoivat heitä takaakin, ahdistellen nuolillaan ja keihäillään sekä monenmoisilla ivahuudoilla.

Sillä tavalla jatkui sotaa kauvan aikaa. Joka päivä hyökkäsivät akhaialaiset esiin ja kohtasivat vastustajansa joko joen rannalla tai ulompana kentällä. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he saaneet kertaakaan. Yksi syy siihen oli vaikeassa ruokavarojen saannissa. Toisinaan saapui kyllä leirirantaan kauppiaita laivoineen, mutta niitten tuomat elintarpeet eivät riittäneet suurelle sotajoukolle. Senvuoksi täytyi ruhtinasten aika ajoin tehdä pitkiä partioretkiä ja koettaa ryöstämällä saada välttämättömiä tarpeita.

Sellaisilla retkillä voitti Akhilleus suurimman maineen ja rikkaimman saaliin. Hänen mukanaan oli aina Patroklos, toisinaan myös Nestor ja Antilokhos tai hänen sukulaisensa Aias Telamonin poika. Ja hän retkeili sekä maalle että merelle päin.

Kerran purjehti hän laivoineen Kreikan saaristoon ja valloitti Tenedoksen ja Lesboksen sekä monta muuta saarta. Saarelaisten omaisuuden otti hän ryöstösaaliiksi ja teki heidät itsensä orjiksi.

Toisen kerran samosi hän Skamandroksen jokea ylös Dardaniaan Ida vuoren juurella. Siellä oli Aineiaalla suuria maatiloja. Aineias oli kotosalla ja paimensi karjaansa. Akhilleus hyökkäsi siinä hänen kimppuunsa niin rajusti, että hänen täytyi paeta yli vuoren etelään päin ja etsiä siellä turvaa Lyrnessoksen kaupungissa. Mutta sieltäkin täytyi hänen paeta, sillä Akhilleus ajoi häntä takaa ja hävitti koko kaupungin. Siitä suuntasi Akhilleus retkensä itään päin ja tuli _Theben_ kaupunkiin, jossa hallitsi kuningas _Eetion_, Hänellä oli seitsemän poikaa, ja hänen tyttärensä _Andromakhe_ oli naimisissa Priamoksen pojan Hektorin kanssa. Vaikka Thebe oli vahvasti varustettu kaupunki korkeilla porteilla ja paksuilla muureilla, otti Akhilleus sen sentään väkirynnäköllä, jolloin Eetion itse ja kaikki hänen poikansa kaatuivat. Akhilleus ei kuitenkaan ryöstänyt vanhan ruhtinaan ruumista vaan poltti sen roviolla kaikkine komeine sota-asuineen ja pystytti sitten hänelle muistopatsaan. Thebestä jatkoi Akhilleus vielä ryöstöretkeään pitkin rannikkoa, valloitti muitten muassa Pedasoksen kaupungin ja palasi vihdoin akhaialaisten leiriin takaisin.

Näillä retkillään oli Akhilleus valloittanut kaksikymmentäyksi kaupunkia, kaksitoista saarilla ja yhdeksän Troian ympäristössä, sekä voittanut suunnattoman saaliin. Leiriin palattuaan jätti hän kaikki saaliinsa ylipäällikön jaettavaksi. Agamemnon, joka paraasta päästä oli venynyt toimettomana leirissä, piti suuren määrän siitä itse omana "kunnia-osanaan", muun muassa Apollon-papin _Khryseen_ tyttären nimeltä _Khryseis_, joka oli ryöstetty Thebestä ja josta nyt oli tehty orjatar. Lopun saaliin jakeli hän lahjoina etevimmille ruhtinaille. Akhilleus itse sai muun muassa kauniin orjattaren _Briseiksen_, joka oli otettu vangiksi Lyrnessossa.

Akhilleuksen poissa ollessa olivat troialaiset saaneet olla enemmän rauhassa ja alkaneet tuntea olonsa koko lailla turvalliseksi. Priamoksella oli Troilos niminen poika, vasta mieheksi tulossa. Hän piti erittäin paljon hevosista ja tepasteli niitten kanssa mielellään vuoren rinteillä Troian ulkopuolella. Tämän huomasi Akhilleus ja päätti mennä väijymään poikaa. Hän kahlasi salaa joen yli, hiipi puulta puulle ja lymysi vihdoin erään korkean kaivon taa. Hetken kuluttua näki hän Troiloksen saapuvan huolettomasti ratsastaen, mukanaan sisarensa Polyxena, joka tuli noutamaan vettä. Etäämmällä seisoi kaksi troialaista etuvartijaa, mutta ne eivät näyttäneet vainuavan mitään vaaraa. Polyxena otti vettä astiaansa ja Troilos juotti hevosiaan. Silloin lentää kohahti musta korppi ilkeästi koikkuen kaivon katolle, ja samassa hyökkäsi Akhilleus piilostaan esiin. Polyxena heitti astiansa maahan ja alkoi vähissä hengin juosta kaupunkiin päin. Troilos käänsi hevosensa ja pakeni täyttä nelistä. Mutta nopeajalkainen Akhilleus saavutti hänet sittenkin ja tempasi hänet ratsailta maahan. Lähellä oli pieni Apollonin temppeli ja sen alttarille juoksi nyt Troilos turvaa hakemaan. Mutta Akhilleus lävisti hänet miekallaan ja aikoi raastaa mukanaan hänen ruumiinsa. Patroklos, joka oli seurannut matkan päästä, riensi siinä toimessa hänelle avuksi, mutta vartijat olivat tehneet hälytyksen ja Hektor kiirehti paikalle. Ryöstäjäin täytyi jättää saaliinsa, ja Hektor kantoi nyt pienen veljensä ruumiin kaupunkiin ja vei sen surevalle Hekabelle.