Part 2

Vihdoin saapui hän spartalaisten maahan Peloponneesoksen eteläisessä osassa. Maan pääkaupungissa, _Spartassa_, asui kuningas _Menelaos_ puolisonsa, kauniin _Helenan_ kanssa, Helena oli Spartan edellisen kuninkaan _Tyndareoksen_ tytär, ja hänestä sanottiin yleensä, että hän oli ihanin kaikista naisista. Kuultuaan tämän tuli Paris uteliaaksi ja hän päätti käydä tervehtämässä kuningas Menelaosta. Hän laski maihin Eurotas joen suuhun, otti Aineiaksen ja valitun joukon troialaisia mukaansa ja lähti Spartaan. Menelaos otti tulijat vastaan suurella kunnioituksella ja vei heidät linnaansa, jossa Helena naisorjiensa ympäröimänä odotti heitä. Kun Paris oli astunut kynnyksen yli ja heittänyt katseensa nuoreen kuningattareen, vetäytyi hän hämmästyksestä taapäin, sillä hän kuuli sisässään Aphroditeen kuiskaavan, että se oli juuri tämä nainen, jota hän oli tullut etsimään. Ja saman kuiskauksen tunsi sillä hetkellä Helenakin, niin että hän hämmentyneenä kääntyi pois ja peitti kasvonsa kämmenellään, kääriäkseen toisella kädellään hunnun päänsä ympäri. Mutta hänen hämilläänolonsa kesti vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän jo tervehti vieraita arvokkaasti ja suloisesti. Menelaos oli erittäin vieraanvarainen isäntä ja kestitsi Parista ja Aineiasta mitä komeimmalla tavalla. Aterian jälkeen tuli Helena seuralaisineen naisten huoneesta miehien joukkoon, ja siinä alkoivat he kehrätä värttinöillään. Paris huvitti seuraa laululla ja kitaran soitolla sekä kertomuksilla komeasta Troiasta. Helenalle antoi hän kunnialahjaksi joukon niitä kallisarvoisia kankaita, joita oli Sidonista ryöstänyt.

Kesken näitä hauskoja kemuja sai Menelaos ystävältään, kuningas _Idomeneuksella_, kutsun saapua hänen luokseen _Kretaan_ ottamaan osaa suureen uhrijuhlaan. Ei hän kuitenkaan tahtonut, että Paris ja Aineias niin pian jättäisivät hänen talonsa, ja senvuoksi pyysi hän Helenaa pitämään huolta vieraista, niinkauvan kun hän itse oli poissa; eikä hän aikonut kauvan viipyäkään matkallaan.

Tuskin oli hyvänluuloinen Menelaos lähtenyt kotoaan kun Paris jo päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän kokosi salaa miehensä ja ilmoitti heille aikovansa ryöstää kuningattaren itselleen vaimoksi. Jos miehet tahtoisivat auttaa häntä siinä, saisivat he ottaa Menelaoksen aarteista niin paljon kuin heitä vaan halutti. Miehet lupasivat kernaasti apuansa. Illalla, kun kaikki Spartalaiset olivat käyneet levolle, hiipivät troialaiset palatsiin ja veivät pois Helenan sekä pari hänen naispalvelijaansa. Ja Menelaoksen aarrevarastoista ottivat he sitäpaitse mukaansa joukon kulta- ja hopea-astioita sekä muita kalleuksia. Sitten riensivät he saaliineen kiireimmän kautta laivoihinsa, ja kun kaikki oli saatu kuntoon, antoi Paris nostaa purjeet.

Aphrodite suosi häntä myötäisellä tuulella, ja kolmen päivän kuluttua oli hän laivastoineen jo Skamandros joen suulla. Troialaiset joutuivat jonkun verran hämilleen nähdessään vieraan kuningattaren ja kuultuaan kertomuksen hänen ryöstöstään. Mutta kun Paris antoi tuoda laivoista kalliit ryöstösaaliinsa, ihastuivat kaikki ikihyviksi, eikä kukaan epäillyt enää mitään. Jonkun ajan kuluttua viettivät Paris ja Helena häänsä suurilla juhlallisuuksilla Ilionin kuninkaallisessa linnassa.

4. SOTAVARUSTUKSIA.

Kaiken aikaa oli jumalatar Hera tarkasti seurannut Aphroditen ja Pariksen toimia. Heti kun Paris oli tehnyt ilkityönsä, kutsuikin hän luokseen naisairuensa _Iriksen_ ja käski tämän heti lähteä Kretaan kertomaan Menelaokselle, mitä oli tapahtunut.

Iris teki niinkuin oli käsketty. Menelaos ei tahtonut aluksi uskoa häntä, mutta riensi sentään kiireimmän kautta takaisin Spartaan. Siellä näki hän koko talonsa olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Poissa olivat vieraat ja heidän mukanaan kuningatar sekä suurin osa parhaita kalleuksia. Menelaos joutui raivoon ja päätti kostaa. Hän oli urhea mies, mutta ajatukseltaan hidas ja epäröivä, ja kaikissa tukalissa yrityksissä mukautuikin hän tavallisesti vanhemman veljensä _Agamemnonin_ johtoon. Agamemnon oli naimisissa Helenan sisaren _Klytaimnestran_ kanssa ja asui _Mykenen_ linnassa, komeassa ja rikkaassa kaupungissa sen suuren kauppatien varrella, joka vei Argoksen lahdesta Korinthoksen lahteen. Hänellä oli paljon sotureita sekä laivoja ja joka kohdassa tahtoi hän kulkea ensimmäisenä, mitä arvoon ja kunniaan tuli. Saatuaan tiedon Spartan tapahtumista alkoi hän heti suunnitella valtavaa kostoretkeä Troiaan ja päätti itse ruveta tämän retken ylimmäksi johtajaksi, niin että kaikki Akhaian muut ruhtinaat tulisivat hänen päällikkyytensä alle.

Agamemnon tiesi hyvästi, että moni ruhtinaista olisi vastenmielinen lähtemään mukaan, mutta hän tiesi myöskin, että heidän oli vaikea vetäytyä asiasta syrjään. Sillä jo niihin aikoihin, kun Menelaos sai Helenan puolisokseen, oli heiltä kaikilta saatu viekoitelluksi sellainen lupaus, että aina auttaisivat Menelaosta.

Asia oli silloin käynyt seuraavalla tavalla. Maine Helenan erinomaisesta kauneudesta oli levinnyt niin laajalle, että useimmat Akhaian nuorista ruhtinaista olivat tulleet kosioretkelle hänen isänsä Tyndareoksen luo Spartaan. Niitten joukossa oli Odysseus Ithakasta, Antilokhos Pyloksesta, Diomedes ja Sthenelos Argoksesta, Menelaos Mykenestä, Aias ja Teukros Telamonin pojat Salamiksesta, Menestheus Atheenasta, Aias Oileuksen poika Lokriksesta, sekä Philoktetes, Protesilaos, Patroklos, Eurypylos, Eumelos, Makhaon, Podaleirios ja Polypoites Thessaliasta.

Hi ollut helppoa Tyndareokselle valita vävyä tällaisesta joukosta eteviä miehiä. Hän joutui täydelliseen pulaan, sillä antaisipa hän tyttärensä kelle tahansa, saattoi hän olla varma siitä, että kaikki muut tulisivat hänen vihamiehikseen. Mies parka oli niin ymmällä, ettei tiennyt mitä tehdä. Silloin tuli viekas Odysseus hänen luokseen, veti hänet syrjään ja sanoi:

-- Minä näen, että olet joutunut tyttäresi Helenan vuoksi suureen tuskaan. Sinä pelkäät, että jokainen hyljätty kosija muuttuu sinulle vihamieheksi, ja siinä olet oikeassa. Arvaan, että otat kernaasti vastaan hyvän neuvon, joka auttaa sinua tästä pälkähästä. Minä tahdon sellaisen sinulle antaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että teet minulle vastapalveluksen. Itse puolestani luovun Helenasta, mutta hänen sijastaan tahdon hänen orpanansa _Penelopeian_, veljesi _Ikarioksen_ tyttären. Hän ei tosin ole yhtä kaunis, vaan minulle hän luullakseni soveltuu paremmin. Kuinka olet suoriutuva muista kosijoista, sen saat kyllä tietää, kunhan vaan rupeat puhemiehekseni veljesi Ikarioksen luona ja toimitat Penelopeian vaimokseni.

Tyndareos oli niin kovassa pulassa, että hän empimättä myöntyi. Odysseus jatkoi sitten:

-- Nyt on sinun heti kutsuttava kokoon kaikki kosijat ja ilmoitettava heille, että Helena ottakoon miehen oman valintansa mukaan. Mutta sano heille samassa, että heidän on kaikkien ennen vaalia kalliilla valalla luvattava, että ovat tyytyväisiä kohtaloonsa ja että vastaisuudessa kaikin voimin tahtovat auttaa Helenaa ja hänen tulevaa miestänsä kaikkea vääryyttä vastaan, tulkoon se mistä päin tahansa.

Tyndareos havaitsi Odysseuksen neuvon viisaaksi ja menetteli sen mukaan. Hän kutsui kosijat erääseen pyhättöön korkean _Taygetos_ vuoren juurella, uhrasi heidän läsnäollessaan hevosen ja otti sitten heiltä vakaisella kädenlyönnillä valan, että he aina auttaisivat Helenaa ja hänen valitsemaansa miestä. Kun hevonen oli juhlallisesti haudattu, tuotiin Helena esille. Tyndareos ojensi hänelle seppeleen ja käski hänen sillä kaunistamaan sen kosijan pään, jonka mieluimmin ottaisi miehekseen. Helena laski sen Menelaoksen vaaleakutriseen päähän ja tuli siten hänen vaimokseen.

Nyt oli Agamemnonin ja Menelaoksen muistutettava entisiä kosijoita heidän lupauksestaan ja saatava heidät pitämään se. Siinä tarkoituksessa lähtivät he ensiksi Antilokhoksen luo, joka oli Pyloksen kuninkaan Nestorin poika. Viisas Nestor poikineen kuunteli kauhulla ja inholla kertomusta Helenan ryöstöstä, ja Nestor lausui:

-- Tällainen konnantyö on niin musta, että meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme saadaksemme se kostetuksi. Thrasymedeen ja kaikkien poikaini täytyy lähteä Troiaan, eikä vaan Antilokhoksen yksin, ja niin vanha kuin olenkin, tahdon vielä itsekin yhtyä seuraan.

Agamemnon ja Menelaos olivat iloissaan viisaan vanhuksen sanoista ja pyysivät, että hän lähtisi mukaan kaupungista kaupunkiin hyvällä puhetaidollaan vaikuttamaan niihin, jotka ehkä olisivat vastenmielisiä tai arkoja. Siihen suostuikin Nestor ja heidän matkansa onnistui hyvin. Kaikki kosijat olivat valmiit pitämään valansa, ja vieläpä moni muukin lupasi lähteä kostoretkelle Troiaan, niitten joukossa _Idomeneus_ ja _Meriones_ Kretasta, _Palamedes_ Euboiasta sekä kuuluisa tietäjä _Kalkhas_.

Erittäin tärkeänä piti Agamemnon saada Odysseuksen mukaan. Senvuoksi purjehti hän Palamedeksen kanssa Ithakaan, missä Odysseus nyt eleli Penelopeian kanssa onnellisena ja tyytyväisenä. Heille oli vast'ikään syntynyt poika, jolle oli annettu nimeksi _Telemakhos_, ja joka oli vanhempainsa ilo ja riemu.

Odysseus oli saanut etukäteen tiedon Agamemnonin ja Palamedeen tulosta, eikä ollut tietämätön heidän asiastaan. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua lähteä Helenan vuoksi sotaan, jossa hänen saattoi käydä niin hullusti, ettei sinä ilmoisna ikänä enää näkisi vaimoaan eikä poikaansa tai vanhaa isäänsä _Laertesta_. Sentähden mietti hän keinon, jonka avulla voisi päästä lähtemästä.

Kun Agamemnon ja Palamedes olivat laskeneet Ithakaan ja saapuivat hänen taloonsa, näkivät he hänen pellolla kyntämässä. Mutta hän käyttäytyi työssään niinkuin vähämielinen, sillä auransa eteen oli hän valjastanut härän ja hevosen, ja vakassa, josta hän kylvi siementä peltoon, ei ollut viljaa, vaan suolaa. Vieraita hän ei ollut tuntevinaan, ja kun he puhuttelivat häntä, pyöritteli hän silmiään kuin hullu ja mutisi partaansa sekavia, hajanaisia sanoja. Agamemnon uskoikin todella, että mies oli menettänyt järkensä. Mutta Palamedes epäili asiaa, hiipi Odysseuksen asuntoon ja tempasi siellä Telemakhoksen hänen hoitajansa sylistä. Sitten juoksi hän pellolle ja laski avuttoman pojan juuri siihen vakoon, jota pitkin Odysseus tulla porhalti hullunkurisella auraparillaan. Odysseus koetti yhä jatkaa juontansa, mutta kun hän huomasi poikansa vaossa, seisautti hän yhdellä ainoalla nykäisyllä vetojuhdat, viskasi auran sivulle ja nosti varovasti poikansa ylös. Silloin päästivät Palamedes ja Agamemnon ilohuudon, sillä nyt oli päivän selvää, että Odysseuksen hullutus oli vaan pelkkää juonittelua. Eikä hänellä enää ollutkaan mitään tekosyytä jäädä kotiin, vaan täytyi hänen suostua toisten pyyntöön. Mutta Palamedesta, joka oli ollut viekkaampi häntä itseään, ei hän sen koommin voinut koskaan sietää.

Toinen uros, joka Agamemnonin välttämättä täytyi saada mukaan, oli nuori _Akhilleus_. Hän oli Thetiksen ja Peleuksen poika; ja vaikka hänen äitinsä kuuluikin kuolemattomiin jumaliin, oli poika sentään syntynyt isänsä mukaan kuolevaiseksi, koska isä oli vaan tavallinen ihminen. Se suretti Thetistä, sillä hän rakasti suuresti poikaansa, ja niin päätti hän polttaa pojasta pois kaiken katoavaisen, joka sillä oli isän perintönä. Senvuoksi poltti hän nuorta Akhilleusta joka yö ihmeellisellä, puhdistavalla tulella, ja päivin voiteli hänen ihonsa jumalallisella ambrosialla. Mutta eräänä yönä yllätti hänen miehensä hänet, juuri kun hän piteli poikaa tulella. Kun Peleus näki lapsen potkivan liekeissä, päästi hän parkasevan hätähuudon. Sillä hetkellä tuli salaisuus ilmi, puhdistava voima tulesta katosi, ja Thetiksen täytyi jättää aikeensa kesken. Lohduttomana laski hän pojan maahan, viittasi kädellään jäähyvästiksi ja katosi Nereuksen kosteaan valtakuntaan. Kokonaan kuolemattomaksi ei hän ollut ennättänyt poikaansa saada, mutta oli sentään tulen avulla saanut haavoittamattomaksi koko hänen muun ruumiinsa paitse toista kantapäätä, josta hän poikaa tulella käännellessään oli pitänyt kädellään kiinni.

Peleus nosti Akhilleuksen maasta ja vei äitinsä isän, kentauri Kheironin luo. Hänestä tuli pojan kasvattaja ja opettaja. Äidin rintaa ei Akhilleus saanut imeä, mutta sen sijasta elätti Kheiron häntä karhujen ytimillä ja jalopeurain maksalla, niin että hänestä tulikin väkevä kuin karhu ja rohkea kuin jalopeura. Kheironilta oppi hän myös taidon parantaa haavoja ja soittaa lyyraa.

Erittäin taitavaksi kehittyi Akhilleus pikajuoksussa ja sentähden kutsuttiinkin häntä nopeajalkaiseksi. Kheironin ohella hoiti häntä myöskin Peleuksen ystävä _Phoinix_; tämä opasti häntä sotataidossa ja kaunopuheisuudessa. Leikkitoverina oli hänellä _Patroklos_, jonka isä _Menoitios_ oli hänkin Peleuksen ystäviä.

Jumalatar Thetis ei lakannut koskaan ajattelemasta poikaansa eikä tutkimasta hänen tulevaisuuttaan. Kerrankin meni hän ennustustaitoisen isänsä Nereuksen luo ja kyseli häneltä Akhilleuksen kohtaloja. Nereus vastasi, että Akhilleus joko eläisi vanhaksi huomaamattomana ja ilman mainetta, tai kuolisi varhain, mutta silloin täyttäisi koko maailman maineellaan. Silloin kohosi Thetis merestä, hiipi puolisonsa palatsiin ja kertoi ennustuksen pojalleen. Akhilleus valitsi empimättä mainehikkaan elämän ja varhaisen kuoleman. Mutta Thetis olisi ennemmin suonut hänelle pitkän, vaikkakin hiljaisen ja unhotetun elämän, ja senvuoksi päätti hän niinkauvan kuin mahdollista piiloitella häntä vaaroista ja taisteluista. Siinä tarkoituksessa puki hän Akhilleuksen naisen vaatteihin ja kuljetti hänet salaa ystävänsä _Lykomedeen_ luo _Skyroksen_ saarelle. Siellä kasvatettiin häntä Lykomedeen tyttärien seurassa vaimoväen toimiin. Vanhin kuninkaan tyttäristä oli _Deidamia_, ja vihdoin naitti Lykomedes hänet Akhilleukselle. He saivat pojan, jonka nimi oli _Neoptolemos_.

Helenan kosijoista ja valansa antaneista sankareista oli myös Patroklos ollut yksi. Nestor ja Odysseus lähtivät sentähden myrmidonien maahan kutsumaan häntäkin Troian retkelle, ja hän oli heti aulis suostumaan. Mutta hänen kasvinveljeään Akhilleusta eivät he nähneet missään. Siksi kääntyivät he Kalkhaan puoleen, ja tietäjätaidollaan sai tämä vihdoin keksityksi, että Thetis oli piiloittanut poikansa Skyroksen saarelle. Odysseus otti etsiäkseen hänet. Hän valitsi seuralaisikseen urhean Diomedeen ja torvenpuhaltaja _Agyrteen_, kaikki kolme pukeutuivat kauppamiehiksi, varustivat laivan ja purjehtivat tavaroineen Skyrokseen. Siellä menivät he palatsiin ja kehuivat myövänsä komeita kankaita sekä koristetavaraa, joita halusivat näyttää kuninkaan tyttärille. Nämä kokoontuivat kauppamiesten ympärille ja tarkastivat uteliaina heidän kalliita tavaroitaan. Muun tavaran joukkoon oli Odysseus kätkenyt keihään ja kilven. Juuri kun ihastus oli ylimmillään, antoi Odysseus salaa merkin Agyrteelle, ja äkkiä kuului naurun ja ilon keskeltä räikeän sotatorven terävä puhallus. Silmänräpäyksessä vaikenivat kaikki, ja samassa tuokiossa juoksivat tytöt parkuen pakoon kaikille suunnille niinkuin säikytetyt kyyhkyset. Mutta Akhilleus koppasi tietämättään käteensä keihään ja kilven, valmiina käymään hyökkäävää vihollista vastaan. Odysseus riensi esiin ja sanoi:

-- Oletpa ilmaissut itsesi, Peleuksen poika. Heitä pois joutava valepukusi, ja ota sotisopa, joka paremmin soveltuu urholle! Nyt seuraat meitä Troiaan; sieltä olet voittava kuolemattoman maineen.

Akhilleusta ei tarvinnut kehoittaa kahta kertaa. Hän pukeutui sotilaaksi, heitti hyvästit Deidamialle ja Neoptolemokselle ja palasi isänsä luo varustautumaan retkelle. Jonkun ajan kuluttua tulivat Nestor ja Odysseus noutamaan häntä. Peleus antoi hänelle seuralaiseksi ja neuvonantajaksi vanhan Phoinixin sekä lahjoitti hänelle kaikki ne kalleudet, jotka itse oli saanut häälahjakseen: komean sotapuvun, kuolemattomat hevoset ja ihmeellisen peitsen.

5. ENSIMMÄINEN RETKI TROIAAN.

Kaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen tämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan luota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä ja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen ovensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä olisi runsaasti kestitty.

Tämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen määrään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.

Varustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun Agamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan saapuisivat hänen luokseen _Auliiseen_, joka oli pieni satamakaupunki Akhaian manterella, vastapäätä _Euboian_ saarta. Sinne saapuivat sitten ruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin varallisuutensa mukaan.

Kun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle anomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään uhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli "hekatombeja" tuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [_Hekatombl_, alkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä = suuri uhri.]

Ja ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran suojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta katso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme, punaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja kiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa oli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä yhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen kitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla äänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset, tempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka lohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen silmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään tästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta ennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin äänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu Homeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko pään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä paljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan kiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me lopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen paljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa ja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki käsiimme.

Ei ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta kymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan usein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille siis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen olisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis ennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.

Onnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta väylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsa _Mysian_ rannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja vartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua maihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät välittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat laivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes sekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja ainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä keräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi akhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi perääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja saattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he sen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää eteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä käytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta ylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa. Mysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi peitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten kuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky, joka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti heidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja sinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin ruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli heiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä uutta koetusta.

Kuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui Akhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät auttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän vihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukana _Delphoin_ kuuluisaan oraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli Apollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar], kysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi. Silloin antoi Pythia seuraavan vastauksen: _Se sama, joka haavan on antanut, on myös parantava sen_.

Kun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän tautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle. Sinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa Agamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä. Telephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili vyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin pääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet tunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa Agamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja riensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa akhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies sitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta Klytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että kerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa. Senvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja turvallisuus.

Nyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan haavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän AkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa tarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta selitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa, etteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan seisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:

-- Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi olemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan tarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös pitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja haavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla voimallaan.

Niin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja. Ja silloin nähtiin ihme -- sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan, alkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli oraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös parantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun saannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian asemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin Skamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka. Terveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.

6. TOINEN RETKI TROIAAN.