Part 14

Mutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään hautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja, ja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka pystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki kunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin pistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä. Hektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin purppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus suurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa seisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät nämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis, lähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat hautajaiskemut.

Niin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajan Hektorin.

28. AKHILLEUKSEN VIIMEISET KOHTALOT.

Jonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset aseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä ratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin pelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatar _Penthesileia_ sota-impineen, joita kutsuttiin _amatsoneiksi_. Hän saapui auttamaan Priamosta akhaialaisia vastaan.

Riemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan. Priamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän piti Penthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja. Ihastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hän surmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.

Varhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi peistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan. Toiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat troialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten veljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin kummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän kimppuunsa. [_Peräti oudolla tavalla_; akhaialaiset ja troialaiset eivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja molemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.

Ainoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun, sillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää paljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.

Niitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias Telamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja pahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa, jonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.

Kun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon lähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.

-- Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se oli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä siellä on tekeillä!

Akhilleus nousi ylös ja kuunteli. Ryske kuului yhä kovemmin. Molemmat sieppasivat aseensa, nousivat vaunuihinsa ja ajoivat kentälle. Siellä näkivät he amatsonien hyökkäävän eteenpäin kaatuneitten akhaialaisten yli. Kun Penthesileia keksi Akhilleuksen, viskasi hän heti peitsensä häntä kohti. Mutta peitsi kimmahti takaisin hänen kilvestään. Akhilleus silmäili terävin katsein naissoturia sekä hänen ratsuaan ja lausui:

-- Sano minulle nainen, kuinka rohkenet käydä minua vastaan, jonka edessä itse Hektorinkin on täytynyt kaatua? Olet varmaan menettänyt järkesi. Mutta nyt on viimeinen hetkesi tullut.

Tämän sanottuaan työnsi hän Pelion-peitsensä puhki Penthesileian kilven ja sisään hänen rintaansa. Sotakirves putosi immen kädestä ja hänen silmänsä pimenivät. Hän oli silmänräpäyksen kahdella päällä, vetääkö miekkansa ja puolustaa itseään, vai heittäytyäkö ratsultaan Akhilleuksen jalkoihin ja rukoilla armoa. Mutta Akhilleus ei antanut hänelle aikaa pitkiin epäilyksiin, Julmistuneena immen rohkeudesta työnsi hän uudestaan peitsensä ja lävisti sekä hänet että hänen ratsunsa, niin että molemmat yhdessä suistuivat kumoon maahan. Sitten irroitti hän kypärin hänen päästään. Mutta nähtyään siinä Penthesileian ihanat kasvot, joissa vielä kuolleenakin oli häntä kohtaan suunnattu rukoileva ilme, valtasi hänet surumielisyys. Joukko akhaialaisia, joka juuri ikään oli paennut hänen sotakirvestään, juoksi paikalle ja tahtoi vielä peitsillään runnella häntä. Innokkain niistä oli tuo inhoittava Thersites. Mutta Akhilleus pidätti heitä ja kielsi koskemasta kaatuneeseen impeen, hänet oli vahingoittamatta jätettävä troialaisten airueille, että hänen ystävänsä saisivat antaa hänelle kunniallisen hautauksen.

-- Mikä pöllö onkaan tuo mahtava Akhilleus! kirkui Thersites pilkallisesti. Tuossa hän nyt seisoo allapäin mokoman tytön vuoksi, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa! Kauniit kasvot ovat tarpeeksi saattamaan hänen heikot aivonsa sekaisin. Mutta hänestä huolimatta joutuu tyttö kuitenkin koirien ja korppikotkien saaliiksi.

Samassa työnsi hän keihäänsä kaatuneen immen silmään. Mutta se olikin herjaajan viimeinen teko. Raivoisana kohotti Akhilleus nyrkkinsä ja iski häntä korvalle sellaisella voimalla, että hän kaatui hengettömänä maahan. Mykkinä kauhusta väistyivät kaikki toiset syrjään.

Taistelu oli nyt loppunut, ja Priamokselta saapui airut pyytämään aselepoa, että molemmin puolin voitaisiin luovuttaa kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi. Siihen oli Akhilleus myöntyväinen. Penthesileian ja muut kaatuneet amatsonit polttivat ja hautasivat troialaiset.

Niin surkealla tavalla surmansa saanut Thersites oli Diomedeen sukulainen. Tämä rupesi nyt vaatimaan hyvitystä hänen tapostaan ja sai siinä Agamemnonin puolelleen. Mutta siitä vihastui Akhilleus niin, että antoi työntää laivansa vesille ja purjehti Lesboksen saareen, jatkaakseen sieltä matkaa kotiinsa. Hädissään kiirehti silloin Odysseus hänen jälestään ja sai hänet taivutetuksi palaamaan sentään takaisin Troiaan.

Amatsoniruhtinattaren kaaduttua olivat Troian päälliköt menettää kaiken toivonsa voitosta. Muutamat tekivätkin jo sellaisen ehdoituksen, että olisi viisainta jättää koko Troia akhaialaisille, ottaa palladion [= Pallas Athene jumalattaren vanhanaikuinen puusta veistetty kuva] ja isien luut mukaan ja vaeltaa jonnekin vieraille maille perustamaan uutta kaupunkia. Mutta parhaillaan kun siitä asiasta väiteltiin, saapui vartijoita, jotka kertoivat, että uusi apujoukko oli ratsain lähestymässä. Se oli mahtava sotilasruhtinas _Memnon_, joka hallitsi ethiopien maata.

Kun Thetis sai kuulla Memnonin tulosta, riensi hän kiireellä pyytämään Akhilleusta, ettei hän ryhtyisi taisteluun ethiopeja vastaan. Sillä jos hän sen tekisi, niin hän kyllä kaataisi Memnonin, mutta kaatuisi heti sen tehtyään itse. Akhillleus lupasi pysyä poissa ja antaa muitten akhaialaisten suorittaa taistelun yksinään.

Seuraavana aamuna näkivät akhaialaiset suuren joukon tummahipiäisiä sotilaita lähestyvän leiriään. Heidän keskellään ratsasti loistavissa varustuksissa komea nuorukainen, jonka pää kohosi yli koko muun joukon. Se oli Memnon. Ensimmäisen hyökkäyksensä suuntasi hän Nestorin väkeä vastaan. Kaksi Nestorin miehistä kaatui heti, ja samalla lennähti nuoli, joka tappoi toisen hevosen hänen omain vaunujensa edestä. Kun ukko näki Memnonin lähestyvän peitsi tanassa, huusi hän Antilokhosta avuksi. Nuorukainen saapuikin, asettui suojaksi Nestorin eteen ja viskasi suurella kivellä Memnonia kypäriin. Mutta kypäri ei edes särkynyt, ja Memnon lävisti Antilokhoksen, joka siten omalla hengellään pelasti isänsä.

Epätoivoisena kääntyi Nestor takaisin, riensi Akhilleuksen leiriin ja kertoi, että nyt oli sekin mies kaatunut, josta Akhilleus Patrokloksen jälkeen oli enimmin pitänyt; häntä ryösti nyt Memnon parhaillaan. Tämän kuullessaan joutui Akhilleus raivoon, ja huolimatta äitinsä kiellosta juoksi hän sotavaunuihinsa ja hyökkäsi Memnonia vastaan. Heidän keskensä alkoi pitkä ja vimmattu kaksintaistelu, sillä molemmat olivat jättiläisiä voimiltaan ja taitavia aseitten käyttäjiä. Vihdoin onnistui Akhilleuksen työntää peitsensä Memnonin rintaan. Mutta kaatuneen varustuksia ei hän voinut ryöstää; ei liioin syntynyt mitään taistelua ruumiista. Sillä Zeus lähetti tuulien jumalat paikalle ja ne veivät kaatuneen Memnonin heti hänen omaan kotimaahansa.

Kun Memnon oli kaatunut, perääntyivät ethiopit ja troialaiset ja Akhilleus ajoi heitä takaa aina Troiaan saakka. Hän oli nyt lujasti päättänyt rynnätä sisään kaupunkiin, maksoi mitä maksoi. Huolimatta peitsistä tai nuolista mitään juoksi hän porttiholviin. Siinä tarttui hän portteihin kiinni ja koetti yliluonnollisilla voimillaan reväistä niitä salvoista irki, avatakseen siten tien toisille akhaialaisille.

Mutta nyt astui Apollon suuttuneena alas ja kävi vastustamaan Akhilleusta, niinkuin hän ennen kävi Patroklostakin vastaan. Jumalan silmät säkenöivät, nuolet helisivät viinessä hänen kupeellaan, maa järähteli hänen jalkainsa alla, ja jyrisevällä äänellä käski hän Akhilleusta poistumaan.

-- Joko olet taas tielläni, kauko-ampuja? huusi Akhilleus uhkamielin. Kerran ennen tahdoit ikään riistää voiton käsistäni. Mutta nyt neuvon sinua lähtemään takaisin toisten jumalain luo, muuten saattaa peitseni ylettyä sinuun, niin kuolematon kuin oletkin.

Kuohahtaen vihasta kääntyi Apollon Pariksen puoleen ja kehoitti häntä ampumaan Akhilleusta. Paris jännitti heti jousensa ja ampui. Ja Apollon suuntasi nuolen siten, että se lävisti Akhilleuksen kantapään, ainoan kohdan, johon häntä voi kuolettavasti haavoittaa. Pistävä kipu kävi läpi koko sankarin ruumiin aina sydämmeen saakka, ja aivan kuin torni, jonka perustus on kaivettu ontoksi, kaatui hän romahtaen kumoon.

-- Kuka ampui tämän kavalan nuolen? huusi hän, katsellen julmistuneena ympärilleen. Oi, että voisin tavata hänet rehellisessä taistelussa, niin repisin hänet kappaleiksi ja lähettäisin hänen kurjan henkensä Hadekseen! Minä aavistan, että se on ollut viekas Paris, ja että Apollon itse on suunnannut hänen nuoltaan.

Kiivaasti nykäisemällä tempasi hän nuolen haavasta ja viskasi sen kauvas luotaan. Sitten harppasi hän terveellä jalallaan ja peitseensä nojaten keskelle troialaisten joukkoa, ja surmasi kaikki, jotka vaan käsiinsä sai. Toiset pakenivat kauhun vallassa. Silloin työnsi hän peitsensä maahan, pysyttelihe sen nojalla seisaallaan ja huusi siinä karmealla äänellä pakenevien jälkeen. Mutta pian alkoivat hänen jäsenensä jäykistyä, hänen kätensä heltisivät peitsen varresta ja hän vaipui hengettömänä maahan.

Riemuhuudolla juoksi Paris esiin ja kehoitti troialaisia ryöstämään Akhilleuksen ruumista. Mutta samassa olivat siinä jo akhaialaisetkin pelastamassa sitä. Aias Telamonin poika kiskoi sen jälessään muurista loitommaksi ja Odysseus suojeli häntä hyökkääjiltä. Vihdoin saivatkin he yhdessä ruumiin turvalliseen paikkaan.

Taistelu jäi nyt muutamiksi päiviksi, sillä molemminpuolin oli paljon kaatuneita. Akhaialaisten leirissä poltettiin ja haudattiin ensin Antilokhos ja sitten Akhilleus. Akhilleuksen hautajaisiin tuli myös hänen äitinsä Thetis, kaikki merenneidot mukanaan; ruumiin ympärille asettuivat kaikki yhdeksän olympolaista runotarta laulamaan itkuja, ja Thetis ja Briseis ilmaisivat suruaan valittavissa virsissä. Polttamisen jälkeen kätkettiin Akhilleuksen luut samaan uurnaan ja samaan kumpuun kuin Patrokloksenkin.

Kun hautajaiskemut oli vietetty, pani Thetis toimeen taistelukisat ja jakoi suuria kalleuksia palkintoina voittajille. Vihdoin ilmoitti hän tahtovansa lahjoittaa poikansa verrattomat aseet sille akhaialaiselle sankarille, jonka avulla hänen ruumiinsa etupäässä saatiin pelastetuksi.

Silloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli kantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet milloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt enemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta. Kumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon, Nestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset syrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut ruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin tahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista vihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta oli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista taisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.

Niin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin istumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan kaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa olivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista, kuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman ansion.

Iloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti äänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsa _Tekmessaan_ tai poikaansa _Eurysakeeseen_, tai puhumatta heille sanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä häpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan mietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän vihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä lähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella. Sokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi ja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni hänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi, mitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan. Synkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen ja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli saanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja asetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui:

-- Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti kun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei se jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset loistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet ennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä ohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni heidän poikansa katkera kohtalo!

Tämän sanottuaan syöksyi hän miekkaansa ja kuoli.

29. PARIKSEN LOPPU.

Akhilleuksen ja Aiaan kuoleman jälkeen kokoontuivat akhaialaiset ruhtinaat keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Kauvan istuivat he neuvottomina, kunnes Kalkhas nousi ja selitti, että hänen mielestään tarvittiin Troian valloitukseen kaksi asiaa: ensiksikin apua Akhilleuksen pojalta Neoptolemokselta, joka oleskeli äitinsä luona Skyroksessa, ja toiseksi ne nuolet, jotka olivat Lemnos-saareen jätetyn Philokteteen mukana ja hänen omiaan. Sekä Neoptolemos että nuolet oli saatava välttämättä noudetuiksi, ja sen miehen, joka niitä lähtisi noutamaan, tulisi olla sekä rohkean että viisaan.

Matkalle Skyrokseen ilmoittautuivat heti Odysseus ja Diomedes. He saapuivat onnellisesti perille ja kohtasivat kuninkaallisen palatsin edustalla nuoren Neoptolemoksen, tekemässä aseharjoituksia, Huomattuaan vieraat juoksi hän heitä vastaan ja vei heidät äitinsä Deidameian ja äitinsä isän Lykomedeen luo. Odysseus kertoi Akhilleuksen kuolemasta, esitti sitten asiansa ja tarjoutui luovuttamaan Neoptolemokselle ne verrattomat aseet, jotka itse oli saanut Thetikseltä lahjaksi. Deidameia puhkesi itkuun, kun kuuli miehensä kaatuneen, ja varoitti Neoptolemosta lähtemästä koko kauheaan sotaan, josta ei ikinä tullut loppua. Lykomedeskin varoitteli tyttärensä poikaa, mutta ei tahtonut sentään suorastaan estää häntä. Nuorukainen itse paloi halusta loistaviin urotöihin, voittamaan yhtä mainehikasta nimeä, kuin oli ollut hänen isälläänkin. Hän syleili omaisiaan ja riensi laivaan. Suotuisalla tuulella nostivat he purjeet ja lyhyen ajan kuluttua ohjasi Odysseus laivansa lahteen Sigeionin niemen taa.

Ihmeekseen näkivät silloin sankarit, että kuuma taistelu oli parhaillaan käynnissä ja että laivaleiri oli suuressa vaarassa. Ja kun he olivat tulleet lähemmäksi rantaa, kuulivat he, että Mysian nuori kuningas _Eurypylos_, Telephoksen poika ja Priamoksen tyttärenpoika, oli saapunut suuren sotajoukon kanssa Troiaan.

Hän seisoi nyt joukkoineen vallihaudan luona, valmiina tunkeutumaan leiriin. Täynnä taisteluhalua juoksivat nyt kaikki kolme maalle. Odysseus vei heti Neoptolemoksen telttaansa ja antoi hänelle Akhilleuksen aseet. Nuorukainen pukeutui isänsä sotisopaan ja sieppasi käteensä Pelion-peitsen, jota ei sitä ennen kukaan ollut voinut heiluttaa. Sitten riensi hän Odysseuksen seurassa taistelevien myrmidonien luo. Vanha Phoinix syleili häntä kyynelsilmin eikä voinut kyllikseen ihannella hänen voimaansa ja kauneuttaan; oli niinkuin itse Akhilleus olisi noussut Hadeksesta, sanoi hän, Myrmidonit riemuitsivat, ja muutkin akhaialaiset olivat erittäin iloissaan nähdessään hänet. Ja Neoptolemos kävikin heti sellaisella uljuudella taisteluun, että voitollisten mysialaisten täytyi väistyä. Eurypylos jatkoi tosin taistelua iltaan saakka ja vielä seuraavana päivänäkin, mutta vihdoin kaatui hän Neoptolemoksen peitsestä, ja mysialainen sotajoukko hajaantui pakoon.

Kun tämä vaara oli torjuttu, tarjoutui Odysseus noutamaan Philokteteen nuolet. Tällä kertaa otti hän Neoptolemoksen mukaansa ja purjehti vuoriseen Lemnokseen. Siellä jätti hän väkensä laivaan ja lähestyi kahden kesken Neoptolemoksen kanssa varovaisesti sitä luolaa, johon hän monta vuotta sitten oli jättänyt käärmeen pureman Philokteteen, Tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että luola oli tyhjä. Mutta sen pohjalla oli lehdistä koottu makuutila, ja siinä olevasta syvennyksestä saattoi helposti huomata, että joku oli siinä vast'ikään maannut. Ja sitäpaitse oli lehtikasan vieressä juoma-astia ja tulukset. Odysseus ymmärsi, ettei Philoktetes voinut olla kaukana. Hetkisen kuluttua näkyikin hän jo tulevan luolaansa kohti, ontuen pahasti sairasta jalkaansa ja voihkien tuskasta. Odysseus ei tahtonut heti näyttää itseään, vaan vetäytyi piiloon ja käski Neoptolemoksen astua esiin. Neoptolemos tervehti ja sanoi nimensä. Kuultuaan sen tuli Philoktetes ylenmäärin iloiseksi, sillä hän toivoi nyt vihdoinkin pääsevänsä pois monivuotisesta yksinäisyydestään. Mutta kun hän heti sen jälkeen huomasi Odysseuksen ja tunsi hänet, tuli hän levottomaksi sekä vihasta että pelosta, ja rukoili Neoptolemokselta suojelusta tuota kavalaa ja paha-aikeista miestä vastaan. Odysseus puolestaan vakuutti hänelle pyhästi ja kalliisti, ettei hänellä ollut ollenkaan pahoja aikeita, vaan että nyt oli tultu noutamaan häntä takaisin akhaialaiseen sotajoukkoon. Siellä pääsisi Philoktetes jumalain avulla sairaudestaan, niin että voisi ottaa osaa taisteluun ja kostaa Akhilleuksen kuoleman hänen surmaajalleen Parikselle. Odysseuksen liikuttavista sanoista taipui Philoktetes vihdoin, ja noutajat taluttivat hänet laivaan. Siellä annettiin hänelle virkistävä kylpy ja voimallinen ateria. Sitten nostettiin purjeet ja suunnattiin takaisin Troiaan.

Kun he laskivat Hellespontoksen salmeen, tulvasivat akhaialaiset rannalle ja kohottivat raikuvia riemuhuutoja. Philoktetes nousi makuultaan ryntäilleen ja koetti ojentaa surkastuneita käsiään heitä kohti. Silloin ottivat Odysseus ja Neoptolemos hänet syliinsä ja kantoivat maalle. Hänen siteihin kääritty jalkansa ja surkastunut ulkomuotonsa herättivät akhaialaisissa suurta sääliä, ja heti vietiin hänet taitavimman lääkärin, Podaleirioksen luo. Tämä asetti hänet vuoteelle ja tutki tarkasti kipeän jalan. Sitten pesi hän haavan huolellisesti ja pani siihen voiteita, sekä kohotti lopuksi kätensä jumalain puoleen, rukoillen heiltä parantavaa ja puhdistavaa voimaa potilaalle. Ja heti tunsikin Philoktetes, että tuskat huojentuivat, haava meni umpeen, voimat palasivat ja pian vaipui hän virkistävään uneen. Kun hän sitten seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän itsensä aivan uudeksi ihmiseksi, ja parin päivän kuluttua oli hän kokonaan terve.

Päästyään taistelukuntoiseksi, ryntäsi hän toisten mukana Troiaa vastaan. Hän oli silloin puettuna Herakleen uhkeaan pronssipaitaan, aseina Herakleen jousi ja hänen myrkkyyn kastetut nuolensa. Jokainen, jota hän niillä satutti, oli kuolemaan tuomittu. Vihdoin juoksi Paris häntä vastaan, heiluttaen röyhkeästi joustansa, Philoktetes riemuitsi.

-- Tulehan tänne, sinä troialainen naisten rosvooja, huusi hän, niin saat ansaitun palkkasi!

Samassa ampui hän yhden nuolistaan ja se teki naarmun Pariksen käteen. Paris viritti jousensa, mutta ennenkuin hän ennätti edes tähdätä, suhahti toinen nuoli Philokteteen jousesta, ja se sattui häntä lanteeseen. Vavisten joka kohdastaan käännähti Paris ympäri ja vaipui troialaisten syliin. He veivät hänet pois ja laskivat paareille. Siinä valitti ja vaikeroi hän ja huusi kaikkia lääkäreitä rientämään avukseen. Mutta kukaan ei voinut poistaa hänestä myrkyn salaista voimaa. Se levisi nopeasti kaikkiin hänen suoniinsa, ja hetken kuluttua makasi tuo kaunis kuninkaanpoika jäykkänä ja kuolleena.

30. TROIAN HÄVIÖ.

Kun Paris oli kaatunut, otti Deiphobos ihanan Helenan puolisokseen. Tämä tapahtui kuitenkin vastoin Helenan tahtoa, sillä hän ei voinut sietää Deiphobosta, vaan tahtoi oman, laillisen miehensä luo takaisin. Deiphobos otti myös ylipäällikkyyden Troiassa ja löi useat kerrat akhaialaiset takaisin.

Eräänä päivänä nousi Kalkhas akhaialaisten ruhtinasten kokouksessa kertomaan ihmeellisestä enteestä, jonka hän vähää aikaisemmin oli nähnyt.

-- Näin haukan ahdistavan kyyhkystä, sanoi hän, mutta kyyhkynen piiloutui kallion koloon, niin että haukka ei saanut sitä kynsiinsä, vaikka kuinkakin kauvan olisi vaaninut ulkopuolella. Silloin lymysi hän vihdoin lähellä olevaan pensaikkoon. Ja katso, heti rohkeni tyhmä kyyhkynen tulla piilostaan ulos ja nyt iski haukka hänen niskaansa ja tappoi hänet.

Kaikki istuivat syvästi ajatellen, mutta kukaan ei voinut antaa tyydyttävää selitystä tähän ennusmerkkiin, kunnes Odysseus nousi ylös ja lausui:

-- Athene, viisauden jumalatar, on ilmaissut minulle selityksen tähän merkkiin. Minun neuvoni on, että me rakennamme puisen jättiläishevosen. Sen sisälle menevät sitten piiloon meidän rohkeimmat miehemme. Koko muu sotajoukko purjehtii pois Tenedoksen saareen. Ainoastaan yksi mies jää hevosen luo, ja hän viettelee troialaiset repimään aukon muuriinsa ja viemään puuhevosen kaupunkiin. Kun tämä on tehty, antaa hän merkin niille, jotka ovat Tenedoksessa ja toisen merkin niille, jotka ovat hevosen sisässä, ja silloin käy Troian valloittaminen meille varsin helpoksi.

Kalkhas ylisti Odysseuksen terävyyttä ja sanoi, että hänen selityksensä täytyi olla ainoan oikean. Neoptolemos ja Philoktetes tahtoivat vastatulleina koettaa rynnäkköä. Mutta kaikki muut arvelivat, että oli jo tarpeeksi saakka ryntäilty ja taisteltu, ja että nyt olisi seurattava Odysseuksen neuvoa.

Taitavin puuseppä ja kuvanveistäjä akhaialaisten joukossa oli Epeios, sama joka Patrokloksen hautajaisissa oli voittanut ensi palkinnon nyrkkitaistelussa. Hänet pantiin teettämään sitä suurta puuhevosta. Rakennusaineita tuotiin Ida vuorelta. Hirret veistettiin ja sahattiin paksuiksi pelkoiksi, jotka Epeioksen johdolla liitettiin yhteen ja muovailtiin hevosen muotoiseksi. Niskaan kiinnitettiin vahvasti jouhia, samoin häntään, ja silmiksi asetettiin suuret lasipallot. Kylkeen tehtiin aukko, joka suljettiin niin tiiviisti liitetyllä ovella, ettei sitä ulkoa päin kukaan voinut eroittaa. Ovi aukeni sisään päin ja siitä saattoi laskea portaat maahan. Kun nousi portaita ylös ja ryömi aukosta sisään, pääsi hevosen onttoon mahaan, joka oli niin suuri, että sinne mahtui useita täysikasvuisia miehiä.

Kolmen päivän kuluttua sai Epeios työnsä valmiiksi, ja kaikki akhaialaiset kokoontuivat ihmettelemään mestarin teosta. Sillä hevonen oli niin ilmielävän näköinen, että sen olisi luullut voivan hirnahtaa millä hetkellä tahansa.