Part 12

Juuri samalla hetkellä olivat Hektor ja Akhilleus saapuneet kolmannen kerran lähteitten kohdalle. Zeus otti esille kultaisen vaakansa, asetti sen kumpaisellekin laudalle kuoleman arvan, toisen Hektorille, toisen Akhilleukselle. Sitten tarttui hän keskeä kiinni vaakaan ja punnitsi, ja Hektorin arpa painui Hadesta kohti. Samassa silmänräpäyksessä jätti Apollon Hektorin, jonka läheisyydessä hän siihen saakka oli pysytellyt. Mutta Athene astui alas auttamaan Akhilleusta.

-- Nyt, jalo Akhilleus, sanoi hän, on Hektorin arpa langennut, eikä hän enää pääse käsistäsi. Voit huoletta levähtää hiukan. Minä käyn Hektorin luo ja viettelen hänet kaksintaisteluun kanssasi.

Akhilleus jäi riemuissaan seisomaan, nojaten peitseensä. Mutta Athene lähestyi Deiphoboksen haamussa Hektoria.

-- Oi vanhempi veljeni, sanoi hän, kovin ahdistaa sinua nyt Akhilleus. Mutta käykäämme yksissä tuumin häntä vastaan ja karkoittakaamme hänet takaisin.

-- Sinä, Deiphobos, olet aina ollut minulle rakkain kaikista veljistäni, vastasi Hektor hilpeästi, mutta nyt annan sinulle vieläkin suuremman arvon, koska minun tähteni olet rohjennut tulla muurien ulkopuolelle.

-- Rakas veli, sanoi Athene, kyllähän ne kaikki polvillaan rukoilivat, etten lähtisi, mutta sydäntäni kirvelsi, kun näin sinut sellaisessa vaarassa. Käykäämme rohkeasti eteenpäin nyt ja elkäämme säästäkö peitsiämme! Sittenpä näemme, kumpainen teistä toisensa kaataa, sinäkö vai Akhilleus.

Niin haastoi kavala jumalatar ja astui Hektorin edellä Deiphoboksen haamussa Akhilleusta vastaan. Rohkeana riensi Hektor jälestä.

-- Nyt, Peleuksen poika, olen kolmasti juossut edelläsi kaupungin ympäri rohkenematta kääntyä vastaasi, huusi hän. Mutta tällä hetkellä käskee sydämmeni minua taisteluun. Ensiksi kuitenkin käskekäämme jumalat todistajiksi erääseen sopimukseen välillämme! Jos Zeus suo voiton minulle, tahdon kunniakkaasti kohdella sinua kaatuneena ja antaa ruumiisi akhaialaisille, heti kun olen riisunut aseesi. Anna sinä minulle sama lupaus!

-- Elä puhu sopimuksista, sinä sietämätön lörpöttelijä! vastasi Akhilleus tylysti. Ei tee leijona sopimuksia ihmisten kanssa, eivätkä sudet ja lampaat astele käsitysten rinnakkain; ei, heidän välillään vallitsee ainoastaan kiihkein viha. Samoin sinun ja minun välillä; meidän keskemme eivät tule mitkään sopimukset kysymykseen, ainoastaan taistelu elämästä ja kuolemasta.

Rajusti lennähti hänen peitsensä, mutta Hektor huomasi heiton ja kumartui polvilleen, niin että peitsi meni ylitse.

-- Harhaan osui! huusi Hektor; vielä ei ole Zeus antanut kohtaloani sinun käsiisi.

Sitten heitti hän, ja hänen peitsensä sattui keskelle Akhilleuksen kilpeä. Mutta kilpi kesti ja peitsi kimmosi kauvas takaisin, Hektor meni murheelliseksi ja loi katseensa maahan. Hänellä ei ollut toista peistä mukanaan ja hän huusi Deiphobosta tuomaan omaansa lainaksi.

Mutta Deiphobosta ei kuulunutkaan, ja kun Hektor katsahti taakseen, oli hän kadonnut.

-- Voi minua, sanoi Hektor, nyt ymmärrän kaikki. Luulin varmasti, että se oli Deiphobos, mutta se olikin vaan Athene, joka petti minua harhanäyllä; Deiphoboshan seisoo tuolla muurilla. Muinoin auttoivat minua Zeus ja Apollon, mutta nyt on kohtaloni saavuttanut minut. Vaan kurjana en kuole, enkä maineetta. Tahdon tehdä jotain suurta vielä, joka elää jälkimaailman muistossa.

Hän sivalsi miekkansa huotrasta, heilautti sitä päänsä päällä ja syöksyi Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleuskin ryntäsi eteenpäin, peitsen kärki välähdellen ilmassa, tuuhea kypärinharja heilahdellen ja mahtava kilpi loistaen huikaisevasti. Säkenöivin katsein tarkasteli hän vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Hän tunsi hyvästi Hektorin varustukset, ja tiesi, että ne jättivät ainoastaan yhden kohdan suojaamatta, sen paikan kaulan alapuolella, missä solisluut yhtyvät. Siihen työnsi hän koko voimallaan peitsensä, kärki tunkeutui syvälle ja Hektor vaipui maahan.

-- Mieletön, huusi Akhilleus voitosta riemuitsevalla äänellä, luulit olevasi varma hengestäsi, kun ryöstit sankari Patrokloksen, mutta et muistanutkaan, että hänelle jäi kostaja eloon ja että se kostaja olen minä. Nyt ovat polvesi lamassa ja pian olet joutuva hänen hautajaiskemuissaan koirien ja lintujen saaliiksi.

-- Omien vanhempaisi nimessä pyydän sinulta, sanoi Hektor raukeasti, että otat ne lunnaat, jotka isäni tarjoo, ja lähetät ruumiini troialaisille, että he saisivat kunnioittaa minua tulella!

-- Elä pyydä minulta mitään, koira, karjahti Akhilleus raivoisana; kappaleiksi tahtoisin sinut silpoa kaikkien pahaintöittesi palkkioksi, siihen määrään sinua vihaan! Vaikkapa he tarjoisivat kymmen- tai kaksikymmenkertaisia lunnaita, vaikkapa isäsi tarjoisi oman painosi kultaa, ei äitisi sittenkään ole käärivä ruumistasi kuolinliinoihin. Vapaasti saakoot koirat ja korppikotkat aterioida pääsi ympärillä!

Kuolevana lausui vielä Hektor:

-- Sinut tunsin kyllä, ja tiesin, ettei sinua mikään voi liikuttaa. Rinnassasi on rautainen sydän. Varo kuitenkin, etten minä vedä jumalain vihaa päällesi sinä päivänä, jolloin Paris ja Phoibos Apollon yhdessä sinut surmaavat Skaialaisen portin luona, niin urhea kuin oletkin!

Sen sanottuaan hän kuoli. Mutta ylpeä Akhilleus huusi vielä:

-- Kuole sinä vaan! Minä otan kyllä osani vastaan, siiloin kun Zeus ja muut jumalat tahtovat sen minulle antaa.

Sitten kiskasi hän vaskikärkisen peitsensä haavasta ulos, heitti sen sivulle ja riisti kaatuneelta hänen veriset varustuksensa.

Akhaialaiset riensivät ihailemaan kaatuneen komeata vartaloa, ja jokainen pisti häntä peitsensä kärjellä.

-- Nyt hän tuntuu olevan paljoa pehmeämpi pidellä, sanoivat he, kuin silloin, kun hän seisoi tulisoihtu kädessä laivaimme luona.

-- Ylös, ystävät, huusi Akhilleus, ja hyökätkäämme heti muureja vastaan, niin näemme, vieläkö troialaiset voivat pitää puoliaan, vai joko heittävät linnansa meille, kun Hektor ei enää ole heitä johtamassa! Mutta mitä minä hourailenkaan? Hautaamatta ja itkemättä makaa vielä Patroklos leirissä, ja häntä kohtaan on minulla kaikista tärkein velvollisuus täyttämättä. Liikkeelle siis nuorukaiset ja virittäkää voiton virsi, meidän viedessä tätä kaatunutta mukanamme, tätä Hektoria, jota troialaiset kunnioittivat kuin jumalaa.

Hän tarttui Hektoria jalkoihin ja sitoi hänet niistä vaunujensa taakse kiinni. Sitten nousi hän itse vaunuihinsa, iski hevosia ruoskalla, ja niin laahasi Hektorin ruumis pölyssä ja hiekassa hänen jälessään.

Kun Hekabe muureilta näki tämän röyhkeän teon, tarttui hän hiuksiinsa, viskasi huntunsa repaleina luotaan ja puhkesi katkeraan itkuun. Priamos hyökkäsi portille ja tahtoi ulos, ja kun troialaiset estivät häntä, heittäytyi hän maahan, rukoili ja pyysi heitä jokaista nimeltään, että he antaisivat hänen täyttää tahtonsa.

-- Rakkaat ystävät, pyysi hän, laskekaa minut menemään! Tahdon niin hellästi rukoilla tuota julmaa, kauheata miestä. Ehkä hän säälii harmaita hapsiani. Hänen omakin isänsä on jo vanhuuttaan harmaa!

-- Kuolema on nyt paras minullekin, äiti paralle, nyyhkytti Hekabe, koska sinä Hektor olet kuollut, sinä joka olit ylpeyteni ja kunniani sekä meidän kaikkien ainoa turva ja pelastus!

Ja molempain vanhusten ympärillä vaikeroivat kaikki troialaiset, niin miehet kuin naiset. Mutta kaatuneen palatsissa istui Andromakhe ja kutoi ahkerasti loistavaa, kahdenkertaista kangasta, kirjaillen sitä monenmoisilla vaihtelevilla kuvioilla.

Hän oli vast'ikään käskenyt naisorjiaan asettamaan suurta kattilaa tulelle ja lämmittämään kylpyvettä, että Hektorille olisi kylpy valmiina, kun hän väsyneenä palaa taistelusta. Hän ei ollut vielä saanut vähintäkään tietoa miehensä kohtalosta. Mutta äkkiä kuuli hän valitusta ja suruhuutoja tornista. Hänen jäsenensä vavahtivat ja sukkula putosi hänen kädestään.

-- Seuratkaa minua te kaksi, sanoi hän molemmille lähimpänä seisoville apulaisilleen; tahdon mennä katsomaan, mitä siellä on tapahtunut. Äsken juuri kuulin anoppini äänen tuolta ulkoa. Rintani lyö kiihkeästi, mutta jalat jäykistyvät allani. Varmaan on Hektorille tapahtunut jotain; pelkään, että Akhilleus on hänen kimpussaan ja tekee kauhean lopun hänen onnettomasta uhkarohkeudestaan!

Tuskan vallassa ja tykyttävin sydämmin juoksi hän molempain naisorjainsa kanssa muureille päin. Ja kun hän oli sotilasten tungoksen läpi päässyt muurille ja alkoi tähystellä alas, näki hän heti Akhilleuksen vaunut ja niitten perässä Hektorinsa laahaamassa pitkin pölyistä maata. Tämä näky pimitti hänen silmänsä, hän horjahti taapäin ja pyörtyi, ja otsakoriste, hiusside, tanu ja huntu lensivät kaikki maahan hänen päästään. Priamoksen tyttäret ja miniät riensivät apuun ja nostivat hänet ylös, mutta kauvan makasi hän aivan tajuttomana. Kun hän vihdoin heräsi, heräsi samalla myös muisto hänen menetetystä puolisostaan, ja hän huokaili itkien ja nyyhkyttäin:

-- Hektor, Hektor, niinkö sinun piti jättää minut ja pieni viaton poikamme! Missä löytää nyt orpo raukka turvan, kun hänet työnnetään halpana syrjään? Ei missään muualla, kuin yksinäisen, itkevän äitinsä luona! Toisin käy nyt, kuin olisi käynyt sinun eläissäsi! Silloin ei hänelle ollut mikään liiaksi hyvää; silloin sai hän istua polvellasi ja nauttia herkullisimpia ytimiä ja pehmeintä lampaanlihaa, ja kun hän sitten oli leikkinyt uuvuksiin saakka, sai hän suloisesti nukahtaa hoitajansa sylissä vuoteen hyllyville patjoille, kylläisenä, tyytyväisenä ja iloisena sydämmessään. Mutta nyt olet sinä poissa, sinä, joka olit meidän kaikkien turva; siellä makaat sinä nyt runneltuna ja alastomana, ja kaikki juhlavaatteesi, joita olemme sinulle kutoneet ja ommelleet, riippuvat hyödyttöminä täällä palatsissa. Oi, ne minä kerään nyt kaikki ja poltan loimuavassa tulessa, sillä sinä, Hektorini, et ikänä enää pue niitä päällesi.

Niin itki ja valitti hän, ja hänen ympärillään vaikeroivat surun vallassa kaikki Troian naiset.

26. PATROKLOKSEN RUUMISSAATTO.

Kun Akhilleus palasi leiriin, antoi hän koko myrmidonien joukon ensiksi kulkea kolmasti Patrokloksen ruumiin ympäri. Mutta Hektorin ruumiin heitti hän virumaan kentälle. Sitten kutsui hän tuhatlukuiset sotilaat kokoon ja tarjosi heille suuren muisto-aterian. Vihdoin pyysi hän Agamemnonilta, että akhaialaisten sotajoukko saisi seuraavana päivänä auttaa häntä polttorovion valmistuksessa. Ja saatuaan Agamemnonin suostumuksen, meni hän lopuksi meren rantaan, etsi sieltä sellaisen kohdan, jonka maininki oli huuhtonut puhtaaksi, ja heittäytyi siihen pitkälleen.

Uupunut kun oli valvonnasta, surusta ja taistelusta, nukkui hän pian sikeään uneen. Silloin lähestyi häntä Patrokloksen haamu. Se oli kooltaan, muodoltaan, ääneltään ja pukimiltaan aivan kuin ilmielävä Patroklos.

-- Makaatko sinä, ystäväni, kuuli Akhilleus haamun kysyvän, ja unohdatko sinä minut nyt, vaikka eläissäni muistit minua joka hetki? Polta kiireellä ruumiini ja kätke maahan, sillä sitä ennen eivät henget laske minua virran yli luokseen, vaan täytyy minun koditonna harhailla ulkopuolella Hadeksen portteja. Auta minua; sitä pyydän sinulta kyynelsilmin! Heti kun olen kunnialla palanut tulessa, en enää milloinkaan tule takaisin maan päälle. Sinä itsekin olet seuraava minua sangen pian. Ja yhtä vielä anon sinulta: aseta niin, ettei oma tuhkasi tule etäälle minusta, vaan että meidän molempain luut lepäisivät samassa kultaisessa uurnassa, niinkuin eläissämmekin olemme yhdessä vaeltaneet!

-- Kaikki teen, mitä pyydät, huokasi Akhilleus. Mutta astu lähemmäksi, että saamme syleillä toisiamme ja yhdessä valittaen huojentaa suruamme!

Hän ojensi kätensä ystävää kohti. Mutta hän tapasi vaan tyhjää ilmaa. Uikuttavalla äänellä katosi haamu maahan niinkuin savu. Akhilleus heräsi ja hypähti pystyyn, ja kun ei hän ketään nähnyt, alkoi hän valittaa sitä, että vainajat olivat vaan katoavia varjoja.

Aamulla lähetti Agamemnon suuren miesjoukon Merioneen johdolla noutamaan Idavuorelta polttopuita. Edellä ajettiin aaseja, ja niitten jälessä kulkivat miehet kirveineen ja köysineen. Suuri määrä puita kaadettiin ja tehtiin haloiksi. Halot sälytettiin aasien selkään ja sitäpaitse kantoi miehistä vielä jokainen yhden suuremman puun olallaan. Kun miehet olivat palanneet takaisin, laskivat he kuormansa maahan ja istuivat katselemaan hautajaisjuhlallisuuksia.

Akhilleus käski myrmidonien pukeutua täysiin aseihin. Vaunutaistelijat asettuivat hevosineen ruumissaaton etunenään. Keskellä kantoivat Patrokloksen ruumista hänen lähimmät ystävänsä paareilla; päätä kannatti Akhilleus, Ystävät olivat leikanneet suortuvia omista hiuksistaan ja peittäneet koko ruumiin niillä. Jälestä seurasi loppumaton jono jalkamiehiä. Kun saatto oli tullut määrätylle paikalle, laskettiin ruumis maahan ja halot pinottiin rovioksi, joka oli nelisivuinen, sata jalkaa läpimittaan. Akhilleus leikkasi pitkät, ruskeat kiharansa ja asetti ne ystävävainajansa käteen. Sitten nostettiin ruumis paareineen keskelle rovion harjaa. Suuri määrä lampaita ja kärkiä teurastettiin, ja kaikista niistä otti Akhilleus rasvaa, jolla peitti vainajan kiireestä kantapäähän. Lähimmäksi paareja asetti hän öljy- ja hunaja-astioita, sekä niitten ulkopuolelle lampaitten ja härkien ruumiit. Sitäpaitse antoi hän vielä teurastaa neljä muhkeata hevosta ja kaksi parhainta koiraansa, jotka myös nostettiin roviolle. Vihdoin toi hän esille ne kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka oli vangeiksi ottanut, surmasi heidät ja viskasi samaan rovioon. Kun kaikki siten oli valmiina, sytytti hän rovion tuleen ja huusi:

-- Terve sinulle, Patroklos! Kaikki mitä olen luvannut, täytän nyt. Kaksitoista etevimpien troialaisten poikaa seuraa sinua tuleen. Mutta Hektoria en pane seuraasi; hänet repikööt koirat.

Kun liekit eivät heti ottaneet kohotakseen, nouti Akhilleus kultaisen maljan ja teki juoma-uhrin tuulienjumalille Pohjoiselle ja Lännelle. Ne saapuivatkin mereltä, lennättäen pilviä edellään, ja antoivat vauhtia tulelle. Koko yön seisoi Akhilleus malja kädessään rovion vieressä ja manasi kuolleen henkeä. Kun aamu valkeni, oli rovio räytynyt, ja niin pitkälle kuin hiilustaa ulottui, antoi Akhilleus kaataa viiniä. Sitten kerättiin luitten jätteet, ja siinä eroitettiin tarkasti Patrokloksen luut, jotka olivat keskustassa, troialaisten ja uhri-eläinten luista, jotka olivat syrjemmällä. Patrokloksen luut käärittiin kahdenkertaiseen ihrakalvoon ja kätkettiin kultaiseen uurnaan. Sitten mitattiin maahan ympyrä, mutta Akhilleuksen määräyksestä tehtiin se vaan kohtalaisen suuri, sillä hänen oman kuolemansa jälkeen piti sitä isonnettaman, sanoi hän. Ympyrän piiriin asetettiin kiviä kehäksi ja keskelle luotiin maasta kumpu.

Kun kumpu oli valmis, aikoivat akhaialaiset ruhtinaat poistua kukin telttaansa. Mutta Akhilleus pyysi heitä jäämään vielä ja sanoi aikovansa pitää taistelukisat vainajan kunniaksi.

Ensiksi pantiin toimeen _kilpa-ajot_, joissa ensimmäisenä palkintona oli kaunis ja taitava naisorja sekä suuri kolmijalka, toisena kuusitalvias hevonen, kolmantena loistava kattila, neljäntenä kaksi talenttia kultaa ja viidentenä kaksoismalja. Kun kaikki palkinnot oli tuotu nähtäville, sanoi Akhilleus:

-- Tässä näette palkinnot, jotka odottavat voittajaa. Jos itse voisin ottaa osaa kilpailuun, veisin varmaan ensimmäisen niistä, sillä kuolemattomat hevoseni ovat epäilemättä nopeimmat kaikista. Tällä kertaa ne sentään seisovat ja surevat kunnon ajajaansa ja ovat senvuoksi kilpailun ulkopuolella. Mutta koettakaahan nyt te toiset valjakoitanne.

Viisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos, Antilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään kuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli kierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja lähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi täsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä neuvoja.

-- Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu yksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata mielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää matkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri parhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista sitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja pidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee sitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se olisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut hiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.

Määrätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly ryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat milloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat kaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi heidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui käännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes Aineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä, että hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa tuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti ruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset irtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui kentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa; kyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä suustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään seurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen kohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti Antilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi pelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä väistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja hosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia hevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen ohitsensa.

-- Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta ennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet menetellyt rehellisesti.

Piirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä ryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle kunnaalle, paremmin nähdäkseen.

-- Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä jollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes olisi etummaisena.

-- Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo, eikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja terävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.

-- Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme vetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!

Aias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan, sillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa saapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten tuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin keihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista onnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse vaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:

-- Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne kuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto Diomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.

-- Ei, Akhilleus, huusi Antilokhos kiivaasti, minun palkintoani et saa antaa kellekään muulle. Eumelos on kyllä taitava ja olisikin varmaan tullut ensimmäisenä perille, jos hän todellisella hartaudella olisi rukoillut jumalilta menestystä. Mutta sen hän on tänään jättänyt tekemättä. Jos tahdot häntä jollain tavoin korvata, on se oma asiasi, mutta minä en luovu palkinnostani; sen otan vaikka taistelemalla ketä vastaan tahansa.

Akhilleus hymähti hänen innostukselleen ja antoi sen sijaan tuoda Eumelokselle lahjaksi komean pronssihaarniskan. Mutta nyt astui Menelaos suuttuneena esiin, otti eräältä airueelta valtikan käteensä ja lausui:

-- Kuulehan, Antilokhos, asetu nyt ruoska kädessä vaunujesi viereen, niinkuin tapa aina on ollut, ja vanno Poseidonin kautta, ettet tahallasi estänyt minua vapaasti ajamasta!

-- Olet vanhempi minua ja voimakkaampi, vastasi Antilokhos nöyränä, ja tiedät siis hyvin kyllä, kuinka helposti kiivas ja ajattelematon nuorukainen voi hairahtua. Suonet sentähden minulle anteeksi; luovun kernaasti palkinnosta ja suostun ennemmin maksamaan sinulle sovinnoita, kuin että saisin sinut vihamiehekseni.

Sen sanottuaan otti hän hevosen ja talutti sen Menelaoksen eteen.

-- Nyt on minun vuoroni myöntyä, sanoi Menelaos silloin iloisena; nuoruutesi on voittanut sydämmeni, Antilokhos, ja olettehan sitäpaitse sekä sinä itse että veljesi ja isäsi kärsineet paljon minun tähteni. Mutta varo toistain käyttämästä tuollaisia poikamaisia kujeita!

Menelaos ei ottanut hevosta vastaan, vaan tyytyi kolmanteen palkintoon. Talentit sai Meriones, ja nyt oli enää vaan malja jälellä. Sen ojensi Akhilleus Nestorille muistoksi Patrokloksen hautajaisista, ja ukko kiitteli häntä pitkässä, kauniissa puheessa.

Sitten piti alkaa kilpailun _nyrkkitaistelussa_. Akhilleus talutti esille kuusivuotiaan muulin, vikurin mutta vahvan ja työkuntoisen; sen piti oleman ensimmäisenä palkintona. Toiseksi tuli kaksipäinen pikari.

Silmänräpäyksessä hypähti esille suuri nyrkkitaistelija Epeios, joka samalla oli taitava rakennusmestari. Hän löi kätensä muulin lautasille ja lausui:

-- Tämä on minun! Mutta jos joku teistä haluaa pikaria, hän astukoon esiin! Olen suurimmalla mielihyvällä murtava hänen luunsa ja taittava niskansa, ja parasta on, että hän heti ottaa mukaansa apulaisia, jotka voivat kantaa hänet pois.

_Euryalos_, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen tarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät vaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset viilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten varustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän nyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki Epeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä ponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen ylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään tarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että hänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.

Nyt seurasi kilpailu _paininlyönnissä_. Siinä asetti Akhilleus ensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja toiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää. Aias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen. Heidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa kiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien sijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää malttinsa.

-- Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.

Hän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas Odysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että hän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti nyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä tuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen, sanoi Akhilleus:

-- Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä annan teille molemmille saman palkinnon.