Part 11

Kun kilpi oli valmis, takoi Hephaistos rautapaidan, tuuheatöyhtöisen kypärin ja parin säärisuojuksia pehmeästä tinasta.

Sitten antoi hän ne kaikki Thetikselle. Thetis lähti nyt kiireellä viemään niitä Akhilleukselle, joka makasi itkien Patrokloksen ruumiin ääressä, aseveljiensä ympäröimänä. Kun sankari näki jumalan lahjoittamat komeat varustukset, kohotti hän ne yhden erältänsä korkealle kädessään ja ihaili sydämmessään niitten kauneutta. Ainoa mikä häntä nyt huolestutti, oli se seikka, että kärpäset tärvelisivät Patrokloksen ruumiin ennen polttamista. Mutta Thetis valoi siihen nektaria ja ambrosiamehua, ja sellainen jumalain voide esti sen märkänemästä.

Nyt alkoi jo päivä kajastaa idän puolelta, Akhilleus juoksi pitkin rantaa ja huusi jyrisevällä äänellä kaikkia akhaialaisia käräjäpaikalle, ja ken vaan jaloilleen kykeni, se riensi torille. Perämiehetkin, joitten aina piti seistä laivainsa kannella, ja varastojen vartijat kiirehtivät sinne, Diomedes ja Odysseus saapuivat peistensä varassa, pahasti nilkuttaen, ja asettuivat etumaisten riviin. Vihdoin saapui haavoittunut Agamemnonkin. Silloin nousi Akhilleus ylös ja lausui hänelle:

-- Parempi olisi ollut meille kummallekin, Agamemnon, että Briseis olisi saanut surmansa samana päivänä, jona minä valloitin Lyrnessoksen, kuin että me olisimme joutuneet niin katkeraan riitaan yhden ainoan naisen vuoksi. Mutta unohtakaamme menneet asiat, kiukkuni on lauhtunut; riennä vaan viemään akhaialaisia hyökkäykseen!

Hänen puhettaan seurasi kokouksessa voimakas ja pitkällinen suosiohuuto. Agamemnon nousi vastaamaan, mutta hän ei astunut kaikkien kokoontuneitten keskelle, vaan jäi seisomaan paikalleen.

-- Ystävät, sanoi hän, vaietkaahan hetkiseksi, muuten en saa ollenkaan ääntäni kuuluville. Tahdon vastata Akhilleuksen puheeseen. Usein ovat akhaialaiset moittineet minua käytöksestäni häntä kohtaan. Mutta syy ei ollut minun, se oli Kohtalon ja Zeuksen; he tekivät minut mielettömäksi, ja ajoivat minut sokeana tähän surulliseen erehdykseen. Mutta koska siten olen tullut vietellyksi hairahdukseen, tahdon myös pahasta teostani antaa sinulle hyvityksen, Akhilleus. Kaiken sen tahdon sinulle antaa, mitä Odysseus viime yönä luonasi käydessään lupasi. Annan heti noutaa kaikki laivoista, että voit omin silmin tulla vakuutetuksi asiasta.

-- Hyvä on jos annat, hyvä myöskin, vaikka olet antamatta, minusta se on yhdentekevää nyt, vastasi Akhilleus. Mutta meillä ei ole aikaa tärvätä hukkaan, vaan on meidän heti riennettävä rynnäkköön.

-- Elähän hätäile, Akhilleus, yhtyi Odysseus puheeseen, täytyyhän meidän ensin saada ruokaa, muuten ei ainoakaan meistä kestä päivän hellettä ja vaivaa. Ja sitäpaitse on Agamemnonin tuotettava tänne lahjansa, niin että koko miehistö saa ne nähdä, ja sitten on hänen pidettävä teltassaan sinulle kemut, niin että sovintonne tulee täydelliseksi.

-- Se on minunkin ajatukseni, sanoi Agamemnon. Istukaamme nyt tässä niinkauvan, kunnes Odysseus on noutanut lahjat ja Talthybios valmistanut uhrin!

-- Kaiken sen voimme jättää toiseen aikaan, puhkesi Akhilleus kärsimättömästi. Kaikki ne, jotka Hektor kaatoi, makaavat vielä kentällä; onko silloin aikaa puuhailla ruuan kanssa? Kun aurinko on mennyt mailleen ja häpeämme on kostettu, silloin pitäkäämme huimat kemut. Mutta sitä ennen ei mene ruokaa eikä juomaa ainakaan minun kurkustani alas. Ei -- ei mitään syöminkejä nyt, surmaa vaan ja verta, ja sankarien korahtelevia kuolonhuutoja!

-- Oi sinä urhoollisista urhoollisin, sanoi Odysseus, sinä olet kyllä vahvempi minua ja melkolailla tanakampi peitsen heitossa mutta asiain harkinnassa olen minä sinua edellä, sillä olen vanhempi sinua ja olen nähnyt enemmän maailmaa. Tottele nyt siis minun neuvoani! Eihän ole tarkoituksesi, että meidän pitäisi surra kaatuneita vatsallamme? Tässähän kaatuu sankareita joka päivä joukottain -- milloin olisikaan aikaa edes hengähtää surun ja huolen lomassa, jos kaikki asiat otettaisiin sellaisella kiivaudella kuin sinä tahdot? Kun joku on kuollut, niin hänet haudataan, ja koetetaan siitä huolimatta pysyä tyynellä mielellä. Meidän, jotka vielä elämme, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, ellei muunkaan vuoksi, niin ollaksemme ainakin kestävämpiä käymään vihollisen kimppuun.

Sanottuaan nämä järkevät sanat, otti Odysseus muutamia miehiä ja meni heidän kanssaan Agamemnonin telttaan, sekä palasi sieltä heti lahjat mukanaan: kolmijalat, keitto-astiat, talentit ja orjattaret, niitten joukossa myöskin Briseis. Akhilleus sanoi olevansa täysin tyytyväinen ja antoi myrmidonien viedä kaikki leiriinsä. Kun Briseis siellä näki kuolleen Patrokloksen, heittäytyi hän hänen päälleen ja valitti ääneensä, sillä Patroklos oli eläissään aina ollut hyvä ja lempeä häntä kohtaan.

Uudestaan pyysivät kaikki akhaialaisten päälliköt Akhilleusta virkistämään itseään ennen taistelua ruualla ja juomalla. Mutta hän itki kiukusta ja surusta, ja vastasi, ettei voinut mitään nauttia, ennenkuin oli kostanut kasvinveljensä kuoleman. Säälistä häntä kohtaan astui silloin Athene Olympoksesta alas ja valutti hänen rintaansa nektaria ja ambrosiaa, ettei hän alkavan taistelun aikana menehtyisi nälkään ja janoon.

24. RAIVOAVA AKHILLEUS.

Nyt oli päivä valjennut ja kaikkialla leirissä varustauduttiin taisteluun. Akhilleus veti päälleen uudet varustuksensa, ja ne sopivat erinomaisen hyvin; kaikki jäsenet taipuivat notkeasti ja hän tunsi itsensä miltei valmiiksi lentämään. Hän koppasi käteensä Pelionpeitsensä, hyppäsi vaunuihin hevostensa ajajan Automedonin rinnalle ja huusi jyrisevällä äänellä:

-- Nyt, Xanthos ja Balios, ette saa jättää minua kentälle niinkuin eilen jätitte Patrokloksen.

Hänen nuhteensa karvasteli hevosten mieliä. Xanthos painoi päänsä ja harjansa alas, ja hetkeksi antoi Hera sille kuolemattomalle elukalle puhelahjan.

-- Ei ollut meidän hitautemme tai huolimattomuutemme syynä siihen, että Patroklos kaatui, sanoi hevonen, hänet kaatoi mahtava Apollon. Luulemme pystyvämme kilpailemaan vaikka länsituulen kanssa, ja tänään kyllä tuomme sinut kotiin. Mutta pian olet kuitenkin saapa surmasi -- niin on Kohtalo määrännyt erään jumalan ja erään kuolevaisen käden kautta.

-- Miksi ennustat minulle kuolemaa, Xanthos? sanoi Akhilleus nyrpeänä. Se ei ole sinulle ollenkaan tarpeellista, ystäväni, ja sitäpaitse tiedän kyllä itsekin aivan hyvin, että minun pian täytyy kuolla. Mutta piehtaroitkaamme ensin troialaisten kanssa, että he saavat mielitekonsa täytetyksi.

Sitten päästi hän kiihkeän huudon, ja hevoset nelistivät eteenpäin.

Sillä aikaa kun akhaialaiset ja troialaiset asestautuivat, piti Zeus neuvoittelua. Siinä olivat saapuvilla kaikki jumalat ja jumalattaret, muitten muassa jokienkin jumalat sekä lehdikoitten, lähteitten ja niittyjen neidot. Zeus julisti, että suuri, ratkaiseva taistelu oli nyt alkamassa. Itse sanoi hän tyytyvänsä katselemaan sitä Olympoksesta, mutta muut jumalat saisivat kaikki mielensä ja halunsa mukaan ottaa osaa taisteluun.

Sitä hänen ei tarvinnut sanoa kahta kertaa. Akhaialaisten luo riensivät Hera, Athene, Poseidon, Hermes ja Hephaistos, troialaisten joukkoon taas yhtyivät Aphrodite, Ares, Apollon, Artemis ja Leto, sekä joenjumala Skamandros, Athene kulki milloin meren rannalla, milloin valleilla, milloin taas kaivannossa, ja kaikkialla päästi hän kauhua herättäviä huutoja. Ares karjahteli toisinaan Ilionista, toisinaan Simoeisjoesta, Poseidon tärisytti maata, niin että Idavuori, Troia ja koko laivaleiri vapisivat. Tärinä oli niin kova, että manalan jumala Hades hypähti kauhuissaan valtaistuimeltaan, peläten maan repeävän ja hänen varjoisien asunnoittensa joutuvan kaikkien nähtäviksi. Aluksi jumalat eivät sentään ottaneet osaa itse taisteluun, tyytyivät vaan kehoittelemaan ystäviään ja pitämään epäluuloisina toinen toistaan silmällä.

Akhilleus syöksyi keskelle troialaisten joukkoja, etsien Hektoria. Ensimmäinen päällikkö, jonka hän kohtasi, oli Aineias.

-- Kuinka rohkenet tulla näin etäälle toisista, raukka? huusi hän Aineiaalle. Aiotko ehkä kunnostaa itseäsi, niin että aikain kuluessa pääset Troian hallitsijaksi? Muistatko, kuinka pakenit minua Idavuoren rinnettä alas, niin ettet ennättänyt takasi vilkaisemaan? Ja muistatko, kuinka kuuman lähdön sait sittemmin Lyrnessoksesta? Silloin pääsit jumalien turviin, mutta tokko nekään tänään enää auttavat sinua. Matele siis takaisin miestesi joukkoon, sen neuvon annan sinulle.

-- Elkäämme löpiskö turhia niinkuin pahat lapset! vastasi Aineias. Voisimmehan kyllä molemmatkin syytää suustamme niin paljon haukkumasanoja, ettei satasoutuinen laiva voisi niitä kantaa, sillä kieli on hyvin notkea ruumiin elin, ja sanoja löytyy monenlaisia. Mutta miksi seisoisimme tässä uhaten, herjaten ja riidellen niinkuin kaksi kateellista akkaa? Antakaamme heti toistemme tuntea, miltä vaski maistuu!

Hän heitti peitsensä ja se puhkasi molemmat vaskikerrokset Akhilleuksen kilvessä, mutta tarttui kultakerrokseen. Kun sitten Pelionpeitsi suhahti ilmassa, kumartui Aineias, ja se lennähti yli. Vaikka Poseidon oli troialaisten vihollinen, tunsi hän sentään sääliä Aineiasta kohtaan ja tempasi hänet pois, sekä varoitti toistain rupeamasta otteluun Akhilleuksen kanssa.

Suuttuneena ryntäsi Akhilleus uudestaan troialaisten joukkoon ja kohtasi _Polydoroksen_, joka Troiloksen kuoleman jälkeen oli Priamoksen nuorin elossaoleva poika. Häntä oli ankarasti käsketty pysyttelemään jälkiriveissä, mutta nuoruuden rohkeudella ja nopeihin jalkoihinsa luottaen olikin hän rientänyt etujoukkoihin. Akhilleus hyökkäsi raivoisana häntä vastaan ja lävisti hänet. Tämän nähtyään ei Hektor voinut enää pysyä paikoillaan, vaan työnsi etumaiset miehet syrjään ja astui peitsi koholla Akhilleusta vastaan. Akhilleus päästi riemuhuudon.

-- Siinäpä siis on vihdoinkin ystäväni surmaaja, huusi hän, astu lähemmäksi vaan, pian on elämäsi mitta täynnä!

-- Eivät minua uhkauksesi säikytä! vastasi Hektor. Tunnen rohkeutesi ja tiedän, että olet minua väkevämpi. Mutta kaikki on lopultakin jumalain käsissä.

Hän heilautti peistään ja heitti. Mutta Athene puhalsi peitseen, niin ettei se koskenutkaan Akhilleukseen, vaan lennähti takaisin Hektorin omiin jalkoihin. Varmana voitosta syöksähti nyt Akhilleus päin, mutta Apollon peitti Hektorin paksuun pilveen. Kolmasti työnsi Akhilleus peitsensä pilven puhki, mutta ei tavannut ketään.

-- Taaskin pääsit karkuun, koira! karjasi hän. Varmaan auttoi sinua nytkin Apollon, häntä kun herkeämättä rukoilet. Mutta kerran vielä tapaan sinut. Siihen mennessä lävistäköön peitseni muita miehiäsi.

Ja niin kävikin. Kaatuneita jäi läjittäin hänen ympärilleen ja kauhistuneina pakenivat troialaiset hänen raivoaan. Kun he saapuivat Skamandroksen rantaan, hajaantuivat he kahteen joukkoon. Jotkut juoksivat joen vasenta puolta kenttää ylös, mutta Hera heitti heidän eteensä sellaisen pimeyden, etteivät he tienneet missä olivat. Senvuoksi saavutti Akhilleus heidät helposti ja kaatoi heistä useita. Toinen joukko pakenevia oli heittäytynyt Skamandroksen vaahtoaviin pyörteihin, kahlatakseen yli, mutta joutui ahdingossa sellaiseen sekasortoon, että moni kadotti pohjan jalkainsa alta. Hevosia ja miehiä vyöryi sekaisin virrassa, ajautui syvempään veteen ja upposi. Vesien syvyydet kuohuivat ja kohisivat, ja rannat kaikuivat hukkuvien hätähuudoista, Akhilleus asetti peitsensä tamariskipensaan nojaan, juoksi miekka kädessä aaltoihin ja pisti ja löi joka taholle, niin että vesi alkoi punertaa verestä. Vaan kun hän lopulta oli väsynyt murhaamiseen, otti hän toisen toisensa jälestä kiinni kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka ponnistelivat virtaa vastaan, ja veti heidät tunnottomina rannalle. Siinä irroitti hän hihnat heidän rautapaidoistaan ja sitoi niillä heidän kätensä selän taakse yhteen. Sitten jätti hän heidät miestensä huostaan ja sanoi heistä tehtävän sovinto-uhrin Patrokloksen haudalla. Nyt hyökkäsi hän jälleen virtaan ja otti kiinni erään troialaisen juuri kun tämä oli pääsemäisillään toiselle rannalle. Hämmästyen huomasi hän, että se oli _Lykaon_.

-- Mikä ihmeitten ihme tämä on! huusi hän suutuksissaan. Enkö myynyt kerran tätä samaa miestä Lemnokseen orjaksi, ja nyt hän on täällä taas! Mutta saammepa nähdä, palaako hän vieläkin uudestaan takaisin.

Hän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja tarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen peitsensä varteen.

-- Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui minun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas sinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon kernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.

-- Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista lörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut sellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni, kaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset kuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi kuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy väkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan lennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.

Kun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja avasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan kuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen, huutaen samalla:

-- Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman lopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan voi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.

Joen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän väistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus tottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen surmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui Skamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten vyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä kaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen ympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui hädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun juurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää jokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja harppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan vyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun Akhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun hän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa sivulle ja veivät maan hänen altansa.

-- Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun kuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka usein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja nyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan sikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä: sankarin kädestä sankarin kuoleman!

Athene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä kahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä tukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan kutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.

-- Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi ja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi kaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee olevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus, eikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani ja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän hautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen luitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.

Yhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun, vyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.

Nyt alkoi jo Herakin peljätä, että Akhilleus hukkuisi kokonaan. Ja senvuoksi kehoitti hän Hephaistosta hillitsemään jokien haltijoita. Hephaistos kiirehti paikalle. Hän singahutti tulisoihtunsa veteen ja poltti sillä kaikki aalloilla ajelehtivat vainajat. Sitten käänsi hän säihkyvän tulensa itse jokia vastaan, ja pian olivat kaikki tamariskit, pajukot, jalavat, vesiruohot ja kaislikot pitkin rantoja ilmiliekeissä. Ankeriaat menehtyivät kuumuudesta ja kaikki kalat ailahtelivat, aallot kiehuivat niinkuin kattilassa ja valkea höyry kohosi syvyyksistä. Liekkien masentamana nosti silloin Skamandros päänsä vedestä ja rukoili Hephaistosta ja Heraa, että he kaikin mokomin sammuttaisivat tulen. Jos he tämän tekisivät, ei hän välittäisi vähintäkään troialaisista, vaan antaisi Akhilleuksen kernaasti menetellä heidän kanssaan kuinka häntä vaan haluttaisi. Hera ja Hephaistos leppyivät, tuli sammui ja jokien haltijat painautuivat syviin uomiinsa takaisin.

Sillä aikaa oli monissa muissa jumalissa herännyt taisteluhalu. Ares kävi Athenea vastaan. Mutta Athene viskasi häntä suurella kivellä kaulaan, niin että hän kaatui. Aphrodite nosti hänet ylös ja kuljetti pois taistelusta. Mutta silloin hyökkäsi Athene jälestä ja työnsi Aphroditea rintaan, niin että tämä pyllähti kumoon. Hera puolestaan tarttui Artemiksen molempiin käsiin, tempasi häneltä jousen ja läimäytteli sillä häntä korville, niin että onneton metsästyksen jumalatar ihan vääntelihe tuskasta ja itki, kun näki kaikki kauniit nuolensa putoilevan murskaksi maahan.

Hetken kuluttua väsähtivät sentään jumalat sotaleikkiinsä ja palasivat Olympokseen. Ainoastaan Apollon yksinään meni Troiaan ollakseen mukana Hektorin ja Akhilleuksen viimeisessä ottelussa.

25. HEKTOR KAATUU.

Korkealla tornissa seisoi vanha Priamos, ja nähdessään sieltä, kuinka Akhilleus ahdisti troialaisia, tuli hän valitellen alas ja sanoi vartijoille:

-- Työntäkää portti auki, että pakenevat meikäläiset pääsevät sisään! Mutta sulkekaa se sitten taas ja pankaa salvat lujasti kiinni! Akhilleus on aivan heidän kintereillään, ja pelkään, että hän ryntää muureille.

Pian saapuivatkin troialaiset pölyisinä ja janoon nääntymäisillään. Ja kun he huomasivat portin olevan auki, juoksivat he siitä sisään. Mutta Akhilleus huomasi sen myöskin ja olisi ennättänyt hyökätä yhtaikaa heidän kanssaan kaupunkiin ellei _Agenor_ olisi pidättänyt häntä pyhän pyökkipuun luona. Sydän tykytti Agenorin rinnassa, mutta hän sanoi itsekseen:

-- Mikä on oikeastaan miehiään tuo Akhilleus, joka ahdistaa minua? Eikö peitsi ollenkaan pysty häneen? Eikö hänellä ole kuolevainen ruumis niinkuin muillakin ihmisillä?

Hän kohotti kilpensä suojakseen ja viskasi peitsensä. Se sattui Akhilleuksen sääreen, niin että säärisuojus rämähti pahasti, mutta kimmosi siitä takaisin. Kun Akhilleuksen nyt piti heittää, tempasi Apollon Agenorin mustassa pilvessä kentältä pois. Sitten muutti Apollon itse itsensä Agenorin haahmuun ja alkoi juosta vehnävainioiden poikki Skamandrokselle päin. Akhilleus kiirehti verenjanoisena perässä, mutta kun Apollon siten oli vietellyt sankarin kylläksi etäälle portista, kääntyi hän ympäri ja sanoi ilvehtien:

-- Miksi juokset minun jälessäni, Akhilleus? Etkö enää väiltäkään troialaisista, kun lasket heidät rauhassa kaupunkiinsa? Minua et kuitenkaan voi surmata.

-- Olet siis tahallasi pettänyt minua pelastaaksesi rakkaat ystäväsi! huudahti Akhilleus suutuksissaan. Usko minua, kauko-ampuja, ankarasti kostaisin sinulle, jos vaan voisin.

Uhkamielisenä kääntyi hän sitten kaupungin porttia kohti takaisin. Mutta silloin olivat kaikki troialaiset jo ennättäneet sisään. He pyyhkielivät hikeä, sammuttivat janoaan, ja nojautuivat muurien rintavarustuksiin. Hektor yksinään oli jäänyt muurien ulkopuolelle. Kun Priamos näki Akhilleuksen lähestyvän peljättävä peitsi kädessään, löi hän käsillään otsaansa ja kohotti ne sitten taivasta kohti.

-- Hektor, Hektor, huusi hän tuskissaan pojalleen, elä jää yksinäsi odottamaan tuota kauheata murhaajaa, joka nyt lähestyy sinua! Liian monta poikaa on hän minulta jo ryöstänyt. Niistäkin, jotka tänään lähtivät taisteluun, on taas kaksi kateissa -- oi mikä murhe heidän äidilleen ja minulle, jos Polydoros ja Lykaon ovat kaatuneet! Mutta surkeampaa olisi meille sekä koko Troialle, jos sinä Hektor kaatuisit. Sääli siis meitä, eläkä menetä sitä henkeä, joka meille kaikille on niin kallis! Ethän tahtone, että minun pitäisi nähdä se päivä, jolloin kaikki poikani ovat surmatut, kaikki tyttäreni raastetut pois ja kaikki lastenilapset lyötyinä mäsäksi maahan, ja jolloin minun omat kurttuiset raajani ja harmaat hapseni viskattaisiin verenhimoisille koirille?

Kun ukko näki Hektorin seisovan järkähtämättä paikoillaan, repi hän epätoivoisena hiuksiaan. Ja hänen rinnalleen ilmestyi Hekabe. Hän repi vaatteitaan, riisti rintansa paljaaksi ja huusi:

-- Hektor, poikani, muista että kerran olet levännyt tällä povella ja kuule äitisi ääntä! Vältä tuota kauheaa vihollista! Jos hän sinut surmaa, niin ei ole suotu minulle eikä puolisollesi kääriä ruumistasi kuolinliinoihin, tai itkeä vuoteesi ääressä!

Mutta Hektor ei ottanut korviinsa vanhan äitinsäkään rukouksia. Hän nojasi vaan kilpeensä muurin edustalla ja kuunteli niitä ääniä, jotka kuiskailivat hänen sisässään.

-- Voi minua, sanoi hän itsekseen; väistyisinkö nyt portin kautta muurien suojaan, niin voisi Polydamas täydellä syyllä moittia minua ylpeydestäni. Viime yönä kehoitti hän minua viemään troialaisia kaupunkiin, ja hyvä olisi ollut, jos hänen neuvoaan olisin seurannut, mutta sitä en tehnyt. Nyt, kun hullussa uhkarohkeudessani olen saattanut kansani häviön partaalle, saattavat troialaiset, niin miehet kuin naiset, niin ylhäiset kuin alhaiset osoittaa minua sormellaan ja sanoa: Liiaksi itseensä luottaen on Hektor vienyt kansamme häviöön. Niin he varmaan sanoisivat, ja silloin on todellakin parempi käydä Akhilleusta vastaan ja voittaa tai kaatua kunnialla. Mutta -- mitä, jos riisuisinkin aseeni, astuisin hänen eteensä ja lupaisin luovuttaa hänelle Helenan aarteineen sekä sen lisäksi vielä puolet kaikesta kaupungin omaisuudesta? -- Vaan mistä tulee tällaisia ajatuksia mieleeni? Kuinka voi pälkähtää päähäni, että rupeisin rukoilemaan tätä miestä? Hän surmaisi minut armotta, vaikka olisin aseettomanakin. Ei. hänen kanssaan ei laverrella, niinkuin poika lavertelee tytölle jossain tammen alla tai vuoren siimeksessä. Parasta on iskeä yhteen -- sittenpä nähdään, kummalle Zeus suo elämän ja kunnian.

Mutta kun Akhilleus tuli lähemmäksi, säihkyvin katsein ja hammasta purren, Pelionpeitsi oikealla olallaan, valtasi Hektorin vastustamaton kauhu, eikä hän voinut seisoa paikallaan vaan pakeni. Hän juoksi isoa valtatietä pitkin muurien sivutse, ohi tornin, viikunalehdon ja molempain lähteitten. Mutta nopeajalkainen Akhilleus otatti jälessä ja ajoi häntä niinkuin metsäkoira ajaa saalistaan, Hektor koetti päästä muurin suojaan, siinä toivossa, että troialaiset auttaisivat häntä heittämällä ylähältä peitsiään Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleus pysyttelihe aina lähempänä kaupunkia kuin hän ja ennätti juoksussaan joka kerta hänen eteensä, niin että hänen täytyi paeta loitommalle taas. Akhaialaiset seisoivat jouset kohotettuina, valmiina ampumaan Hektoria. Mutta Akhilleus viittasi heille, ettei kukaan saisi tulla avuksi, sillä hän tahtoi yksinään niittää koko kunnian Hektorin surmaamisesta.

Siten juoksivat he kolmasti ympäri kaupungin, ja jumalat istuivat Olympoksessa katsellen sitä.

-- Minua säälittää katsella Hektoria, sanoi Zeus säälivästi, sillä hän on antanut minulle monta uhria, niin Idavuorella kuin kaupungin linnassakin. Emmeköhän punnitse, täytyykö meidän todellakin antaa hänen kaatua, vai saattaisimmeko ennemmin temmata hänet pois kuoleman käsistä?

-- Mitä sanotkaan, isä! huudahti Athene. Tämän kuolevaisen miehen, josta Kohtalo jo on arpansa heittänyt, hänetkö aikoisit pelastaa kuolemasta? No, tee tahtosi, mutta me toiset emme koskaan hyväksy sitä.