Part 10

Heti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti peitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan, ja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he uskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi lähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen laivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin taas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän hurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä virta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla, toiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat ja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet kirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen kuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät huimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan pakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin heidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi. Ja kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja ahdisti rantaan päin takaisin.

Tämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi vaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä häntä kohtaan ja sanoi Heralle:

-- Kohtalo on määrännyt, että tämän minun suosikkini täytyy kaatua Patrokloksen käden kautta. Mutta olen kahden vaiheilla, annanko kohtalon tehdä tehtävänsä, vai pelastanko Sarpedonin hengissä kotimaahansa.

-- Kuinka voit ajatellakaan sellaista? huudahti Hera. Veisitkö Kohtalon käsistä tuon kuolevaisen miehen, jonka elämän pää jo on varmasti määrätty! Kuinka kävisikään, jos me kaikki taivaalliset alkaisimme tehdä samalla tavalla? Ei, anna sinä hänen vaan astua kohti määrättyä osaansa! Vaan jos häntä aivan paljon säälit, niin voithan antaa Unen ja Kuoleman viedä hänen ruumiinsa omaisille Lykiaan.

Zeus myöntyi Heran ehdoitukseen. Sankarit iskivät yhteen, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin Patrokloksen peitsi lävisti Sarpedonin, niin että hän kaatui maahan ja tarttui kourin hiekkaan.

-- Glaukos, ystävä rakas, huusi hän kuolevana, olisi suuri häpeä, jos antaisit vihollisen ryöstää ruumiini.

Kuullessaan ystävänsä äänen, tarttui Glaukos vasemmalla kädellään omaan haavoitettuun käsivarteensa ja pusersi sitä lujasti.

-- Korkea Apollon, huusi hän, lienetkö nyt täällä Troiassa tai kotona Lykiassa, mutta kuule kuitenkin ystävää, joka sinua hädässä rukoilee. Koko käsivarttani särkee, veren vuoto ei ole vielä edes asettunut, olkapääni on raskas ja jäykkä, ja minun on mahdoton pidellä peistä. Mutta vahvista minua, että voisin puolustaa ystävääni!

Samassa hetkessä katosi särky käsivarresta ja hän tunsi voimainsa palaavan. Pitkin harppauksin haki hän Hektorin ja kiirehti hänen kanssaan Patroklosta vastaan. Sarpedonin ruumiista syntyi nyt ankara ottelu, eivätkä lopulta hänen lähimmät ystävänsäkään enää olisi voineet tuntea sitä; niin täynnä se oli kiireestä kantapäähän saakka keihästä ja nuolta, pölyä ja verta. Vihdoin voitti Patroklos. Hän riisti Sarpedonin varustukset ja käski erään miehistään kantamaan niitä laivoille.

Mutta itse ruumis oli samalla hetkellä kadonnut. Zeuksen käskystä astui Apollon alas, kantoi Sarpedonin Skamandrokseen, pesi hänet siellä virtaavalla vedellä ja voiteli ambrosialla, niin että haavat katosivat kaikki ja ruumis sai aivan nuortean ulkonäön. Sitten puki hän hänet puhtaaseen, loistavaan pukuun ja antoi kaksoisveljille Unelle ja Kuolemalle, jotka halki ilmojen lentäen kuljettivat hänet sukulaisille Lykiaan. Sukulaiset hautasivat hänet kaikella kunnialla sekä toimittivat kuolinuhrin.

Akhilleuksen määräyksen mukaan olisi Patrokloksen nyt ollut palattava leiriin takaisin. Mutta kevyesti saatu voitto oli tehnyt hänet ylpeän rohkeaksi, ja hän päätti omin päinsä valloittaa koko Troian. Hän hyökkäsi kaupungin muuria vastaan ja kolme kertaa onnistuikin hänen eräässä kohti kiivetä ylös saakka. Mutta kolmasti kohtasi häntä siinä Apollon, painoi kädellään hänen kilpeensä ja työnsi hänet joka kerta alas. Uhkamielisenä kiipesi Patroklos neljännen kerran muurille.

-- Väisty, Patroklos! huusi silloin jumala kauhealla äänellä. Ei ole suotu edes Akhilleukselle hävittää Troiaa, ja hän on sentään monin verroin sinua voimakkaampi.

Vihdoin malttoi Patroklos mielensä ja vältti jumalaa. Mutta sen sijaan antautui hän taisteluun Hektorin kanssa, joka hevostenajajansa Kebrioneen keralla tuli häntä vastaan. Patroklos astui vaunuista alas, tempasi peitsen vasempaan käteensä ja oikeaan niin suuren kiven kuin nostaa jaksoi, sekä viskasi kiven kaikin voiminsa Hektoria kohti. Kivi sattuikin Kebrionesta otsaan, niin että otsaluu murtui ja mies suistui vaunuista maahan. Silloin huusi Patroklos ivallisesti:

-- Kas, kuinka notkea mies! Kuin paras sukeltaja! Käyttäisipä hän vaan taitoaan kalarikkaassa meressä, niin moni saisi iloita hänen pyydystämistään ostereista, sillä pahimmassa myrskyssäkin voisi tuollainen veitikka sukeltaa laivasta meren pohjaan, päättäen siitä, että hän tekee noin vikkelän kuperkeikan vaunuista kentälle! Näkyypä todella löytyvän sukeltajiakin troialaisten joukossa.

Siten ivaten tarttui Patroklos kaatunutta jalkoihin. Mutta Hektorkin hyppäsi alas ja tarttui Kebrioneen pääpuoleen. Myrmidonit auttoivat Patroklosta, troialaiset Hektoria, ja niin raastoivat he pitkän aikaa kummatkin kuollutta omakseen. Vihdoin vei Patroklos voiton ja riisti Kebrioneen aseet. Kolme kertaa hyökkäsi hän sitten troialaisten joukkoon ja kaatoi kaikki, jotka hänen tielleen sattuivat. Mutta kun hän neljättä kertaa rynnisti, arveli Apollon, että hänen mittansa oli jo yllin kyllin täytetty. Pimeään pilveen peittyneenä asettui jumala hänen taakseen ja antoi voimakkaalla kädellään hänelle iskun keskelle hartioita, juuri kun hän hurjimmin raivosi vihollisiaan vastaan. Patrokloksen päätä huimasi, kypäri ja kilpi putosivat helähtäen maahan, peitsi lennähti hänen kädestään ja kaikki rautapaidan siteet ratkesivat. Iskun tainnuttamana seisoi Patroklos, kauhuissaan ja hämmentyneenä, eikä osannut liikauttaa jäsentäkään. Euphorbos pisti häntä peitsellään, mutta ei arvannut jäädä lähelle, vaan juoksi samassa takaisin. Voimattomana tahtoi Patroklos nyt vetäytyä Myrmidoniensa turviin. Vaan Hektor riensikin esiin ja lävisti hänet kokonaan.

-- Haa, Patroklos, huusi hän, sinä tahdoit hävittää kaupunkimme ja viedä naisemme orjiksi, mutta nyt näet, että heidän miehensä voivat puolustaa heitä. Varmaankin antoi Akhilleus sinulle sellaisen määräyksen, että sinun pitäisi palatessasi tuoda vähintäin Hektorin rautapaita saaliinasi. Mutta se oletkin nyt sinä itse, joka jouduit korppien ruuaksi.

-- Riemuitse vaan, Hektor, vastasi kuoleva Patroklos, mutta elä kuvittelekaan mielessäsi, että minä kaadun sinun voimastasi! Vaikkapa kaksikymmentä sinun veroistasi olisi tullut vastaani, olisi peitseni sentään heidät kaikki lävistänyt. Jumaluusvoimista ovat ne Kohtalo ja Apollon, jotka ovat minut voittaneet, ja ihmisten joukosta Euphorbos. Sinä, joka tulet kolmantena, sinä ainoastaan ryöstät minut. Mutta lyhyt on enää sinunkin aikasi; taipumaton Kohtalo seisoo rinnallasi: pian olet kaatuva Peleuksen pojan mahtavan käden kautta.

Tämän sanottuaan veti hän viimeisen hengähdyksensä.

-- Miksi ennustat juuri minulle niin pikaista kuolemaa, Patroklos? sanoi Hektor kaatuneelle. Ken voi tietää, eikö yhtä hyvin Peleuksen poika saata kaatua _minun_ käteni kautta?

Sitten veti hän peitsensä haavasta ja lähti juoksemaan Automedonin jälestä, ryöstääkseen Akhilleuksen parivaljakon.

22. TAISTELU PATROKLOKSEN RUUMIISTA.

Hektorin ajaessa Automedonia takaa koetti Euphorbos anastaa Patrokloksen ruumista. Mutta se jäi häneltä tekemättä, sillä Menelaos kaatoi hänet ja alkoi nyt vuorostaan riistää hänen varustuksiaan. Mutta juuri silloin palasikin Hektor turhaan juostuaan takaisin ja hyökkäsi hurjasti huutaen esiin.

-- Voi minua, sanoi Menelaos itsekseen, pitääkö minun nyt jättää noin kauniit aseet ja sen lisäksi vielä Patroklos, joka kuitenkin menetti henkensä juuri minun tähteni? Aivan varmaan halveksuvat kaikki akhaialaiset minua siinä tapauksessa. Mutta jos yksinäni jään tähän, joudun saarroksiin, sillä Hektorin mukanahan näkyy olevan kokonainen joukko. Kuitenkin -- vaan mitä minä epäilen? Joku jumala tahtoo nähtävästi auttaa Hektoria; kuinka rohkenisin silloin asettua vastarintaan? Toinen asia olisi, jos voisin hakea Aiaan apuuni; me kaksi yhdessä saattaisimme vastustaa vaikka jotakuta kuolemattomistakin.

Menelaos juoksi hakemaan Telamonidia ja palasi hänen kanssaan takaisin, juuri kun Hektor oli kumartuneena Patrokloksen ruumiin yli. Kun Hektor näki Aiaan ryntäävän paikalle, suuri kilpi suojanaan niinkuin torni, tempasi hän kiireellä Patrokloksen varustukset ja juoksi niitten kanssa pakoon, sekä käski miehiään viemään niitä kaupunkiin.

-- Hektor, huusi silloin Glaukos, suuri on maineesi, mutta ansaitsematta olet sinä sen saanut. Tästä lähin saat tulla parhaasi mukaan toimeen omine troialaisinesi; me lykialaiset olemme kärsineet tarpeeksi teidän kiittämättömyyttänne. Mitä apua olisikaan meillä vähäväkisemmillä odotettavissa sinulta, koska vast'ikään sallit akhaialaisten ryöstää Sarpedoninkin, joka kuitenkin oli sinun kestiystäväsi? Jos lykialaiset taipuvat minun tahtooni, niin jätämme teidät. Olisipa sinussa ja teikäläisissä yleensä vähänkin miehuutta, niin helposti anastaisimme Patrokloksen ruumiin, ja silloin täytyisi akhaialaisten vaihettaa se Sarpedoniin. Mutta Aias on väkevämpi sinua, ja senvuoksi luikit pakoon.

-- Luulin tosiaankin sinulla olevan enemmän järkeä, sanoi Hektor katkerasti. En ole milloinkaan ollut pelkuri, mutta rohkeimmankin täytyy väistyä, ellei Zeus suo hänelle voittoa. Mutta seuraa nyt minua, niin näet olenko arka!

Hän lähti juoksemaan niitten miehien jälestä, jotka oli pannut viemään Patrokloksen varustuksia kaupunkiin, otti ne pois heiltä ja puki päälleen. Mutta pilvienkokooja Zeus pudisti säälivästi päätänsä ja sanoi:

-- Oi onneton, et aavista, kuinka lähellä on oma kuolemasi. Nyt pukeudut maailman parhaaseen sotisopaan, mutta ei milloinkaan ole Andromakhe auttava sitä päältäsi pois. Mutta hyvitykseksi siitä annan sinulle sentään vielä tänään voiton.

Hektor juoksi pitkin liittolaisten rivejä ja huusi kaikuvalla äänellä:

-- Kuulkaa minua, liittolaiset! En ole kutsunut teitä tänne lisätäkseni omaa valtaani tai saadakseni johtaa suuria joukkoja, vaan siksi, että olisitte apunani puolustamassa kotia ja kontua muukalaisten hyökkäykseltä. Juuri siitä syystä, enkä mistään muusta köyhdytän kokonaan omankin kansani, hankkiessani teille elantoa ja lahjoja. Rynnätkää siis suosiolla eteenpäin vaan! Se, joka tuo Patrokloksen ruumiin meidän puolelle, saa puolet saaliista.

Kun Aias näki troialaisten taas lähestyvän, sanoi hän Menelaokselle:

-- Onpa tosiaan soma nähdä, kuinka tämä leikki päättyy. Ei ruumiiseen nähden, sillä se jää kuitenkin koirien ja korppien saaliiksi, vaan mitä tulee omiin päihimme. Näytäpä, voitko huutaa ketään taisteluveikoistamme apuun!

Menelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias lokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas ottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt taivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa, niin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään, vastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus paksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi samalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.

Ja siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä troialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja akhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti siinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui molemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli meidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin jätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea troialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että meidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan väistykö taistelusta!

Vähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne olivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut. Automedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti, läimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan vaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten silmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun, sanoi hän säälivästi:

-- Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette kuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle? Säälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on sittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan anna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!

Hän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään, pudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias koettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet, kääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja Merionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos huusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että hänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä lisäsi voimaa hänen jänteihinsä.

Mutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan. Aias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:

-- Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella. Heidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan. Eikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja pääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi sanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan vielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin pimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi armollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos sellainen on tahtosi!

Samassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias pyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi Akhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi hän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään heti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden veljelleen Thrasymedeelle.

-- Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta tuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin saamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.

-- Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta keinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me molemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama nimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin ennenkin.

Menelaos ja Meriones alkoivat kantaa ruumista, mutta kun troialaiset huomasivat sen, ryntäsivät he hurjasti huutaen estämään heitä. Mutta heti kun jokukaan heistä tuli liian lähelle, tekivät Aias-urhot täysikäännöksen ja karkoittivat ahdistajan.

Sillä aikaa oli nopsajalkainen Antilokhos ennättänyt leiriin. Akhilleus istui laivansa luona ihmetellen akhaialaisten viipymistä, ja oli täynnä pahoja aavistuksia.

-- Oi ystäväni, sanoi Antilokhos itkien, että minun täytyy tuoda sinulle näin kauhea sanoma! Patroklos on kaatunut, ja nyt parhaillaan taistellaan hänen alastomasta ruumiistaan! Kaikki varustukset riisti häneltä Hektor.

Tämän kuultuaan tarttui Akhilleus molemmin käsin maahan ja hieroi hiekkaa hiuksiinsa ja kasvoihinsa. Sitten heittäytyi hän kuin mielipuoli pitkälleen ja repi tukkaansa. Orjattaret juoksivat kauhuissaan sinne tänne ja löivät rintoihinsa. Mutta Antilokhos pelkäsi, että Akhilleus mielensä murtuessa katkaisee vielä kaulansa, ja tarttui senvuoksi hänen käsiinsä kiinni.

Poikansa epätoivoisen valituksen kuuli jumalatar Thetis hopealuolaansa meren pohjalla. Nyt alkoi hänkin valittaa ja kaikki merenneidot yhtyivät häneen. Ja heidän seurassaan kohosi hän merestä Troian rannikolle. Siinä istui Akhilleus surunsa vallassa.

Thetis nousi maalle, syleili poikansa rakasta päätä ja lausui nyyhkytellen:

-- Mitä itket, poikani? Mikä suru painaa mieltäsi? Aukaise vaan sydämmesi minulle! Onhan Zeus täyttänyt kaikki, mitä häneltä ennen kohotetuin käsin rukoilit.

-- On, on, vastasi Akhilleus, mutta mitä auttaa minua kaikki se, kun kasvinveljeni on kaatunut. Ainoa ajatukseni on nyt vaan kosto hänen surmaajalleen Hektorille.

-- Hektorin kuolemasta omaan kuolemaasi on taival sangen lyhyt, sanoi Thetis itkien.

-- Olkoon, jos niin on ollakseen, ja jos Zeus sekä muut jumalat sen tahtovat, vastasi Akhilleus. Kyllikseni olenkin jo vetelehtinyt täällä laivain luona, tarpeettomana olentona maan päällä, mielettömän vihan sokaisemana. Nyt lähden ystäväni surmaajaa tapaamaan; kaikki hellyytesi ei riitä estämään minua, minä en sinua tottele.

-- Kuinka vaan tahdot, poikani, vastasi Thetis, mutta eihän sinulla ole aseitakaan. Huomenna varhain tuon sinulle uudet varustukset, mutta siihen mennessä elä sekaannu taisteluun ollenkaan.

Sitten heitti hän hyvästi ja liiteli Olympokseen.

Mutta kentällä koettivat Menelaos ja Meriones kantaa Patrokloksen ruumista talteen, ja vaikka molemmat Aias-urhot suojelivat heitä hyökkäyksiltä, seurasi Hektor yhtäkaikki niin lähellä heidän kintereillään, että hän kolme kertaa tarttui Patrokloksen jalkaan. Joka kerta täytyi hänen kuitenkin hellittää. Mutta hän läheni yhä uudestaan ja yhä rohkeampana. Kun Hera näki tämän, alkoi hän pelätä, että Hektor vihdoin onnistuisi, ja senvuoksi lähetti hän salaa Iriksen pyytämään Akhilleusta, että hän saapuisi pelastamaan ystävänsä ruumiin.

-- Se olisi hartahin haluni, vastasi Akhilleus, mutta olenhan menettänyt kaikki aseeni, ja äitini on kieltänyt minua menemästä taisteluun, ennenkuin hän hankkii minulle uudet. Enkä tiedä muita aseita, jotka olisivat käypiä minulle, kuin Aias Telamonidin kilven, vaan sekin on tietysti nyt hänellä itsellään.

-- Tiedämme kyllä kaikki, että aseesi ovat ryöstetyt, sanoi Iris, mutta tällä kertaa tarvitsee sinun ainoastaan tulla vallihaudalle ja näyttäytyä vihollisille.

Akhilleus lähti kernaasti. Athene nosti kauhua herättävän Aigis-manttelinsa hänen hartioillensa ja ympäröi hänen päänsä kullankimaltelevalla pilvellä, joka säteili kaikille suunnille niinkuin tulessa palava kehä. Siten varustettuna juoksi Akhilleus vallihaudan reunalle ja päästi ankaran huudon. Ja samalla huusi myös Athene, niin että heidän äänensä kajahti kauvas kentille, niinkuin vaskitorven raikuva puhallus. Silloin hiljeni taistelun melu ja kaikki kuuntelivat, hevoset perääntyivät säikähtyneinä, ja kun troialaiset näkivät tulikehän Akhilleuksen pään ympärillä, joutuivat he kauhun valtaan. Kolmasti kohotti sankari huutonsa ja kolmasti joutuivat viholliset sen johdosta täydelliseen hämminkiin. Sitä käyttivät Patrokloksen puolustajat hyväkseen. Ponnistaen viimeiset voimansa nostivat he uudestaan ruumiin maasta ja toivat sen juoksujalassa vallihaudan yli omalle puolelleen.

Aurinko oli nyt laskenut ja yön pimeys levisi maille mantereille. Hektor kokosi päällikkönsä sotaneuvotteluun. Kaikki seisoivat; niin säikähtyneitä ja levottomia he olivat.

-- Ystävät, sanoi Polydamas, nyt on tarpeen, että tarkastamme asemaamme joka taholta. Minun neuvoni on, että heti palaamme kotiin ja odotamme huomisen päivän tapahtumia kaupungin muurien suojassa. Niin kauvan kun tuo hirviö oli kiukuissaan Agamemnonille, ei ollut mitään hätää taistellessa akhaialaisia vastaan. Minäkin riemuitsin seistessäni heidän laivainsa luona ja toivoin näkeväni ne liekkien vallassa. Mutta nyt, kun Akhilleus jälleen on ryhtynyt taisteluun, onkin kysymyksessä meidän oma kaupunkimme ja kaikkien meidän kotimme. Tällä kertaa ainoastaan yö pidättää häntä. Jos hän kohtaa meidät aamulla tässä samassa paikassa, niin uskokaa pois, moni meistä jää koirien ja korppikotkien ruuaksi. Palatkaamme siis kaupunkiin ja olkaamme siellä torilla koossa aamuun asti! Onhan meillä korkeat tornit ja vahvat portit. Aamun koittaissa asetumme muureille täysissä varustuksissa. Vaikeaksi käy Akhilleukselle silloin taistella meitä vastaan alhaalta päin, ja ajakoon hän sitten parivaljakollaan kentällä ristiin rauhaan niin paljon kuin häntä haluttaa; ei hän kuitenkaan voi murtaa muurejamme.

-- Vastoin minun mieltäni puhut, Polydamas sanoi Hektor tuimasti, kun kehoitat meitä lymyymään kaupunkiin taas. Emmekö todellakaan ole vielä kyllästyneet istumaan muurien suojassa? Ennen oli kaupunkimme kuulu suurista rikkauksistaan, oli vaskea ja oli kultaa. Mutta nyt ovat parhaat kalleutemme tuhlatut tämän sietämättömän sodan tarpeihin. Ei, Polydamas, kun Zeus nyt kerrankin on suonut minulle sen onnen, että olen voinut karkoittaa akhaialaiset rantaan saakka, niin elä tuo silloin kuuluville niin mitättömiä neuvoja! Määräykseni on, että syömme illallisen täällä kentällä ja seuraamme tarkasti vihollisen liikkeitä. Aamulla varhain rynnistämme taas eteenpäin. Ja jos ylpeä Akhilleus todellakin silloin ilmestyy taisteluun, niin sitä pahempi hänelle! Asetun kasvot kasvoja vastaan hänen kanssaan; voittakoon meistä sitten kumpi tahansa!

Troialaiset hyväksyivät kaikuvilla suosiohuudoilla hänen määräyksensä, söivät illallisen ja jäivät kentälle odottamaan aamua.

Mutta myrmidonien leirissä seisoivat ruhtinaat Patrokloksen ruumiin ääressä. Akhilleus antoi pestä sen haalealla vedellä, voidella öljyllä ja nostaa komealle kuolinvuoteelle. Polttamisen ja hautauksen jätti hän tuonnemmaksi.

-- Olen viettävä sinulle hautajaiset, huusi hän kuolleelle, mutta ensin riistän surmaajasi röyhkeän pään ja hänen aseensa, ja kaksitoista nuorukaista Troian parhaista suvuista on seuraava sinua sovintouhrina roviolle!

23. VALMISTUKSIA KOSTOON.

Thetis oli heti illalla rientänyt Hephaistoksen palatsiin, joka oli rakennettu pelkästä kimaltelevasta vaskesta. Jumalan kaunis aviopuoliso _Kharis_ [sulouden jumalatar] tuli häntä vastaan, vei sisälle ja pyysi istumaan. Sitten huusi hän Hephaistokselle, että Thetis oli siellä ja tahtoi puhutella häntä.

-- No jopa nyt, huudahti Hephaistos hyvillään, saanko siis todellakin täällä omassa asunnossani nähdä sen kunnioitettavan jumalattaren, joka minua ontuvana poikapahaisena hoiteli kokonaista yhdeksän vuotta? Oi, että voisin jollain tavoin osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja korvata hänen hyvyytensä! Pidä hänelle seuraa ja tarjoa parasta mitä talossa löytyy, kunnes laitan täällä hiukan pajaani siivoon!

Roteva ja nokinen seppäin jumala alkoi ontuen hääriskellä ympäri pajaansa. Hän otti palkeet ja muut työkalunsa sekä asetti ne suureen hopeaiseen kirstuunsa. Sitten pesi hän merisienellä kasvonsa, kätensä ja miehustansa, veti ihonutun päälleen ja otti valtikan käteensä. Siistittynä tuli hän nyt ontuen sisään, tervehti Thetistä ja kysyi, mikä asiana. Ja kuultuaan, että Akhilleus oli menettänyt aseensa, vastasi hän, että sellainen asia oli pian autettu. Hän meni heti pajaan takaisin, otti käsille kaikki kahdetkymmenet palkeensa, asetti ne paikoilleen ja käski niitten puhaltaa ahjoon, milloin kovemmin, milloin hiljemmin, aina tarpeen ja työn mukaan kulloinkin. Hän työnsi ahjoon vaskea, tinaa, hopeata ja kultaa, nosti alasimen alustalleen, tarttui vasaraan ja pihteihin ja alkoi takoa.

Ensiksi takoi hän mahtavan kilven ja siihen hopeasta kannattimen. Hän teki sen viidenkertaisen, ulkopintaan kaksi kerrosta vaskea, sisäpuolelle kaksi kerrosta tinaa ja välille kultakerroksen. Ulkopuolelta kaunisti hän sen nerokkaasti ihanilla kuvioilla, jotka olivat sisäkkäin ympyrissä, reunoista keskustaan saakka: keskellä kilvenkupulassa maan ja taivaankappaleiden kuva, niitten ulkopuolella kohtauksia ihmiselämästä, ja reunimmaisena kuohuva maailmanvirta _Okeanos_.