Chapter 8

Miekka kädessä hän odotti häntä; mutta sattumalta lähtikin hän käymään toista tietä, etääntyen Tristanista. Tristan astui silloin esiin oksien lomista pettyneenä, jännitti jousensa ja tähtäsi, mutta valitettavasti oli mies jo nuolen kantamaa kauempana.

Mutta samassa näkyikin toisella suunnalla Denoalin, joka ratsasti hiljaista hölkkää pienen mustan hevosensa selässä kahden suuren jahtikoiran seuraamana. Tristan alkoi väijyä häntä lymyten omenapuun taakse. Hän näki hänen yllyttävän koiriaan metsäsian kimppuun. Mutta ennenkuin koirat ehtivät saada metsäsian ulos pesästään, on heidän herransa jo saanut sellaisen haavan, jota ei mikään lääkäri voi parantaa. Kun Denoalin oli Tristanin kohdalla, heitti tämä yltään viittansa ja suoristautui vihollisensa eteen. Petturi yritti paeta; turhaan; tuskin ennätti hän huutaa: "Sinä tapat minut!" Hän kaatui hevosensa selästä, Tristan katkaisi häneltä pään, leikkasi irti palmikot ja pisti ne laukkuunsa; hän tahtoi näyttää niitä Isoldelle ilahduttaakseen ystävänsä sydäntä. "Voi sentään", ajatteli hän, "että Gondoine pääsi pakoon ja etten saanut maksaa hänelle samalla mitalla!"

Hän pyyhki miekkansa ja pisti sen tuppeen, raahasi kuolleen peitoksi paksun puunrungon ja jätti verisen ruumiin siihen. Sitten hän tuota pikaa kiiruhti ystävänsä luo.

Tintagelin linnassa oli jo Gondoine ennen häntä: jo oli hän kiivennyt ikkunalle, pistänyt terävän oksasalkonsa verhon läpi ja kohottanut keveästi kankaan liepeitä. Hän tuijotteli ja tirkisteli parhaansa mukaan kukitettuun huoneeseen. Ensin ei hän nähnyt ketään muita kuin Periniksen; sitten tuli näkyviin Brangien, joka juuri kammattuaan kultahiuksista kuningatarta vielä piti kampaa kädessään.

Mutta sitten astui sisään Isolde ja hänen jälkeensä Tristan. Tristanilla oli toisessa kädessään heisipuinen jousensa ja kaksi nuolta, toisessa kaksi pitkää miehen palmikkoa.

Hän heitti yltään viittansa, niin että hänen komea vartalonsa tuli näkyviin. Isolde Vaaleahius teki hänelle tervetuliaiskumarruksen ja kun hän oikaisi itsensä nostaen silmänsä häneen, huomasi hän seinällä Gondoinen pään varjon. Tristan sanoi hänelle:

"Katsopas näitä kauniita palmikoita. Ne ovat Denoalinin päästä. Sinä olet kostettu. Ei milloinkaan enää ole hän myyvä tai ostava vaakunaa tai keihästä!"

"Hyvä on, herrani; mutta pankaapa vireeseen tuo jousi, minä tahtoisin nähdä, onko se kevyt jännittää."

Tristan viritti sen hämmästyneenä, kuitenkin puolittain arvaten asian. Isolde otti toisen nuolista, pisti sen paikoilleen, tarkasti, oliko jänne kunnossa, ja sanoi sitten nopealla ja hiljaisella äänellä:

"Näen jotakin, joka on minulle epämieluista. Tähtää hyvin, Tristan!"

Hän otti ampuma-asennon, kohotti päätään hiukan ja näki aivan verhon ylälaidassa Gondoinen pään varjon. "Jumalani", rukoili hän, "ohjaa sinä nyt tätä nuolta!" Tämän sanottuaan hän kääntyy seinään päin ja ampuu. Pitkä nuoli suhahtaa ilmassa, nopeammin kuin haukka tai kyyhkynen lentää, puhkaisee petturin silmän, lävistää aivot niinkuin omenan ja naulautuu väristen pääkallon luuhun. Ääntä päästämättä Gondoine kaatui ja putosi alas paalutukselle.

Silloin Isolde sanoi Tristanille:

"Nyt pakene, ystäväni! Näet, että konnat tiesivät lymypaikkasi! Andret on vielä elossa, hän on valkaiseva asian kuninkaalle; et ole enää turvassa metsänvartijan majassa! Pakene, ystävä! Perinis Uskollinen on kätkevä tuon ruumiin metsään niin hyvin, että kuningas ei ole milloinkaan saava siitä vähintäkään vihiä. Mutta sinä, pakene maasta, oman ja minun onneni tähden."

Tristan sanoi:

"Miten voin elää ilman sinua?"

"Niin, ystävä Tristan, meidän elämämme ovat yhteen kiedotut ja kudotut. Entä minä sitten, miten voin elää ilman sinua? Ruumiini jää tänne, sinulla on minun sieluni."

"Isolde, ystävä, minä lähden siis, en tiedä, mihin maahan. Mutta jos joskus sinulle tuodaan viheriä jaspis-sormus, niin teetkö silloin, mitä pyydän sinulta?"

"Teen, senhän tiedät; jos näen jaspis-sormuksen, niin ei torni eikä luja linna eikä edes kuninkaallinen kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni toivomusta, oli se sitten hulluutta tai viisautta!"

"Ystävä, palkitkoon siitä sinua Jumala, Betlehemissä syntynyt!"

"Ystävä, Jumala sinua varjelkoon!"

XIV.

Ihmeellinen kulkunen.

Tristan pakeni Galliaan, jalon herttuan Gilainin maahan. Herttua oli nuori, mahtava, vieraanvarainen; hän otti hänet vastaan tervetulleena vieraana. Hän teki kaiken voitavansa osoittaakseen hänelle kunniaa ja tuottaakseen hänelle iloa; mutta eivät seikkailut eivätkä juhlat voineet lievittää Tristanin surua.

Eräänä päivänä, kun hän istui nuoren herttuan vieressä, oli hänen sydämensä niin raskas, että häneltä aivan huomaamatta pääsi syvä huokaus. Lieventääkseen hänen tuskaansa käski herttua tuoda yksityiskammioonsa rakkaimman leikkikalunsa, joka lumollaan surullisina hetkinä riemastutti hänen silmiään ja sydäntään. Punaisella purppuravaatteella verhotulle pöydälle asetettiin hänen koiransa Helu-Lelu. Se oli lumottu koira; herttua oli saanut sen Avallonin saaresta; eräs haltiatar oli lähettänyt sen hänelle lemmen pantiksi. Ei kenkään taida sanoin kuvata sen ulkonäköä ja kauneutta. Sen karvan loiste oli niin ihmeellisistä vivahduksista kokoonpantu, että oli mahdotonta määrätä sen väriä; sen kaulan-ympärystä hohti valkeampana kuin lumi, sen rinta oli vihreämpi kuin apilanlehti, toinen sivu purppuranpunainen, toinen safraninkeltainen, sen vatsa oli sininen kuin lasurikivi, sen selkä ruusuinen; mutta kun katseli sitä kauemmin, alkoivat kaikki nämä värit tanssia silmissä kareillen vuorotellen valkeina, vihreinä, keltaisina, sinisinä, purppuraisina, tummina ja kirkkaina. Sen kaulassa oli kultaiseen ketjuun kiinnitetty kulkunen, joka helkkyi niin iloisesti, kirkkaasti ja suloisesti, että sitä kuunnellessaan Tristanin sydän suli, tyyntyi ja hänen tuskansa vaimeni. Hän unohti kaikki kuningattaren vuoksi kärsimänsä kovat kohtalot; sillä sellainen taika oli kulkusessa, että jokainen sydän sen iloista, kirkasta ja suloista helkettä kuunnellessaan unohti kaikki surunsa. Ja kun Tristan tämän loihtukulkusen lumoissa hyväili tuota pientä lumo-eläintä, joka haihdutti hänen huolensa ja jonka turkki tuntui käsiin hienommalta kuin hienoin silkki, niin tuli hän ajatelleeksi, että siinä olisi sopiva lahja Isoldelle. Mutta mitä tehdä! Herttua Gilain rakasti Helu-Lelua yli kaiken; ei petoksella eikä rukouksella olisi voinut saada häntä siitä luopumaan.

Eräänä päivänä sanoi Tristan herttualle:

"Sire, mitä antaisitte sille, joka vapauttaisi teidän maanne tuon hirveän jättiläisen, Urgan Pitkäkarvan vallasta, joka rasittaa teitä raskailla lunnailla?"

"Totta tosiaan, antaisinpa voittajan itsensä valita sen, mitä hän suinkin arvokkaimpana pitää aarteitteni joukossa; mutta ei kenkään rohkene käydä käsiksi jättiläiseen."

"Nuopa ovat merkillisiä puheita", sanoi Tristan. "Mutta ainoastaan uhkarohkeiden seikkailujen hinnalla saavutetaan hyvinvointi maahan. Ja vaikka saisin kaikki Milanon kullat, en luopuisi päätöksestäni koetella voimiani jätin kanssa."

"Niinpä siis", sanoi herttua Gilain, "Betlehemin Jumala, Neitseestä syntynyt, olkoon teidän kanssanne ja pelastakoon teidät kuolemasta!"

Tristan yllätti Urgan Pitkäkarvan luolassaan. Kauan he iskivät yhteen vimman-villitysti. Vihdoin sai kuitenkin taito voiton voimasta ja ketterä kalpa raskaasta nuijasta; Tristan katkaisi jättiläiseltä nyrkin ja toi sen kuninkaalle.

"Sire, antakaa minulle palkinnoksi, lupauksenne mukaan, Helu-Lelu, lumottu koiranne!"

"Ystävä, mitä anotkaan! Jätä se minulle ja ota mieluummin sisareni ja puolet valtakuntaa."

"Sisarenne on kaunis ja kaunis on myös valtakuntanne; mutta taistelin Urgan Pitkäkarvan kanssa ainoastaan saadakseni tuon lumo-eläimen. Muistakaa lupaustanne!"

"Ota se siis; mutta tiedä myös, että olet samalla riistänyt minulta silmieni ilon ja sydämeni päivänpaisteen!"

Tristan uskoi koiran muutaman viisaan ja viekkaan gallialaisen ilvehtijän haltuun, joka puolestaan vei sen Cornwalliin. Hän saapui Tintageliin ja antoi lahjansa salaisesti Brangienille. Kuningatar iloitsi siitä suuresti ja antoi ilvehtijälle palkinnoksi kymmenen naulaa kultaa ja sanoi kuninkaalle, että Irlannin kuningatar, hänen äitinsä, oli lähettänyt hänelle tämän rakkaan lahjan. Isolde antoi kultasepän kovertaa koiraa varten erityisen kullalla ja kalleilla kivillä koristetun seinäkomeron ja jos hän jonnekin meni, otti hän aina sen mukaansa ystävänsä muistoksi. Ja joka kerta kun hän katseli sitä, haihtui suru, tuska ja kaipaus hänen sydämestään.

Ensin ei Isolde oikein käsittänyt koirassa piilevää lumoa. Että hän niin suurella mielihyvällä sitä katseli, johtui varmaankin siitä, että lahja tuli Tristanilta, niin hän ajatteli; ystävän ajatus varmaan huojensi hänen huoltaan. Mutta eräänä päivänä tuli hän vakuutetuksi siitä, että eläimessä oli taikaa ja että jo yksin kulkusen helinä hurmasi hänen sydäntään.

"Oi", ajatteli hän, "sopiiko minun nauttia tästä huojennuksesta, sill'aikaa kun Tristan on onneton? Hän olisi voinut pitää tuon lumotun koiran itse ja unohtaa siten tuskansa; mutta hän on jalosta myötätunnosta minua kohtaan katsonut paremmaksi lähettää sen minulle, antaa minulle ilon ja pitää itse surun. Mutta näin ei saa olla; Tristan, minä tahdon kärsiä yhtä kauan kuin sinäkin kärsit."

Isolde otti taikakulkusen, helisytti sitä vielä viimeisen kerran, irroitti sen varovaisesti ja heitti sen sitten avonaisesta ikkunasta meren syvyyteen.

XV.

Isolde Valkokäsi.

Rakastavaiset eivät voineet elää eivätkä kuolla ilman toisiaan. Kun he olivat erossa, ei heillä ollut oikeaa elämää eikä kuolemaa, vaan elämä ja kuolema yht'aikaa.

Monien merten, maiden ja mannerten halki matkasi Tristan koettaen paeta onnettomuuttaan. Hän kävi myös Loonnois'n maassa, jossa Rohalt Sanan-Pitäjä otti hänet vastaan riemunkyynelin; mutta kun Tristanin mielentila ei antanut myöten asettua lepoon hänen maahansa, lähti hän jälleen samoamaan herttua- ja kuningaskuntia etsien seikkailuja ja unhoitusta. Vaeltaen Loonnois'n maasta Friisin maahan, Friisin maasta Ganoie'han Saksasta Espanjaan, palveli hän monta herraa ja suoritti monia urotöitä. Mutta kahteen vuoteen ei hän saanut mitään kuulumisia Cornwallista, ei pienintä viestiä, ei merkkiä. Silloin hän tuli siihen uskoon, että Isolden mieli oli kääntynyt pois hänestä ja että hän oli unhoittanut ystävänsä.

Sattuipa sitten, että hän kerran ratsastaessaan kahden Gorvenalin kanssa osui Bretagnen maan rajojen sisälle. He matkasivat hävitetyn seudun halki: kaikkialla vain muurien raunioita, asumattomia kyliä, tulen tuhoamia kenttiä, ja heidän hevosensa polkivat vain tuhkaa ja soraa. Autiolla nummella tuli Tristan tällaisiin mietteisiin:

"Minä olen kyllästynyt ja väsynyt. Mitä hyödyttää tämä seikkaileminen? Sydämeni nainen on kaukana, enkä enää koskaan saa häntä nähdä. Kahteen vuoteen ei hän ole tarvinnut minua. Ei sanantuojaa häneltä. Tintagelissa kuningas kunnioittaa ja palvelee häntä; hän elää ilossa. Epäilemättä suoritti lumokoiran kulkunen hyvin tehtävänsä! Hän on unohtanut minut ja vähät hän välittää enää muinaisista suruista ja iloista; vähät hän välittää minusta kulkuriraukasta, joka täällä harhailen hävitetyssä maassa. Mutta minä, minä en voi koskaan unhoittaa häntä, joka minut on unhoittanut! En koskaan ole löytävä sitä, joka parantaisi minun haavani!"

Kaksi päivää Tristan ja Gorvenal ratsastivat näin näkemättä ainoatakaan ihmistä, kukkoa tai koiraa. Kolmantena päivänä iltarukouksen hetkellä he saapuivat erään kukkulan luo, jonka huipulla kohosi vanha kappeli ja aivan sen vieressä erakon maja. Erakolla ei ollut yllään kudottuja vaatteita, vaan kauriin nahka ja joitakin villan riekaleita. Polvillaan maassa, paljain säärin ja käsivarsin, hän rukoili Maria-Magdaleenaa opettamaan itselleen oikean rukouksen taitoa. Hän toivotti vaeltajat tervetulleiksi, ja sill'aikaa kun Gorvenal hoiteli hevosia, riisui hän Tristanilta varustukset ja alkoi asetella esiin ruokaa. Hänellä ei ollut suuria herkkuja tarjottavana, kuitenkin oli hänellä tuhkalla sekotettua kauraleipää ja lähdevettä. Aterian jälkeen, kun yö jo oli mailla ja kun he istuivat tulen ympärillä lämmittelemässä, kysyi Tristan isännältään, mikä tämä raunioitunut maa oli.

"Jalo herra", sanoi erakko, "tämä on Bretagnen maa ja herttua Hoelin hallinta-alaa. Tämä oli ennen kaunis maa täynnä niittyjä ja viljelyksiä; kaikkialla oli myllyjä, omenapuita, taloja. Mutta kreivi Riol de Nantes on käynyt täällä tuhoja tekemässä; hänen muonankerääjänsä ovat ryöstäneet ja polttaneet seudun putipuhtaaksi. Hänen miehillään on nyt tavaraa ja rikkautta pitkäksi aikaa; sellaista on sota."

"Veljeni", sanoi Tristan, "minkätähden on kreivi Riol täten häväissyt herraanne Hoelia?"

"Kerronpa siis teille, ylväs herra, sodan aiheen. Tietäkää siis, että Riol oli herttua Hoelin vasalli. Mutta herttualla on tytär, kauniimpi kuin kaikki maailman kuninkaantyttäret, ja kreivi Riol tahtoi naida hänet. Mutta hänen isänsä kieltäytyi antamasta häntä vasallille ja kreivi Riol yritti ryöstää hänet väkisin. Monta on menettänyt henkensä tässä riidassa."

Tristan kysyi:

"Vieläkö herttua Hoel jaksaa tehdä vastarintaa?"

"Vaikeata se on, jalo herra. Kuitenkin hänen viimeinen linnansa, Carhaix, pitää vielä puoliaan, sillä sen muurit ovat lujat ja luja on myös herttua Hoelin pojan, tuon kunnon ritari Kaherdinin sydän. Mutta vihollinen ahdistaa heitä ankarasti ja näännyttää heitä nälällä. Tuskinpa he enää kauan kestävät!"

Tristan kysyi, kuinka kaukana oli Carhaixin linna.

"Sire, ainoastaan kahden peninkulman päässä."

He erosivat toisistaan ja paneutuivat levolle. Aamulla, sittenkun erakko oli laulanut aamuvirtensä ja matkamiehet olivat jakaneet hänen kanssaan tuhkansekaisen kauraleivän, lausui Tristan jäähyväiset tuolle kunnon kuomalle ja lähti ratsastamaan kohti Carhaixia.

Kun hän pysähtyi suljettujen muurien eteen, näki hän vahtipaikalla miesjoukon ja kysyi herttuaa. Hoel olikin itse poikansa Kaherdinin kanssa samassa joukossa. Hän astui esiin ja Tristan puhui hänelle seuraavasti:

"Minä olen Tristan, Loonnois'n kuningas, ja Mark, Cornwallin kuningas, on enoni. Olen saanut kuulla, jalo herra, että teidän vasallinne ovat tehneet teille vääryyttä ja olen tullut tarjoamaan teille apuani."

"Jatkakaa vain matkaanne, sire Tristan, ja Jumala teitä palkitkoon! Kuinka voisimme ottaa teidät joukkoomme? Meillä ei ole enää ravintoaineita, ei viljaa, ei enää mitään muuta kuin papuja ja kauroja."

"Entä sitten!" sanoi Tristan. "Minä olen elänyt kaksi vuotta korvessa pelkillä ruohoilla, puunjuurilla ja yrteillä, ja tietäkää, että olin tuohon elämäntapaan tyytyväinen. Käskekää avaamaan minulle portit."

Silloin sanoi Kaherdin:

"Päästäkää hänet sisälle, isäni, koska hän kerran on niin rohkea, ja sallikaa hänen jakaa kanssamme hyvät ja pahat päivät."

He ottivat hänet vastaan suurin kunnianosoituksin. Kaherdin näytti vieraalleen linnoituksen lujat muurit ja paaluvarustuksella ympäröidyn päätornin, jota jousimiehet vartioivat. Ampumareijistä hän osoitti tasankoa, jonka reunassa kaukana näkyi herttua Riolin pystyttämät teltat ja huippukatot. Kun he olivat päässeet itse linnan ovelle, sanoi Kaherdin Tristanille:

"Nyt, jalo ystäväni, menemme saliin, jossa äitini ja sisareni asustavat."

Käsi kädessä he astuivat naisten huoneeseen. Äiti ja tytär istuivat par'aikaa ompelemassa kultakirjailua ja samalla he lauloivat hiljaista kehruulaulua. Laulu esitti Kauniin Doetten tarinaa, miten tämä orapihlajan varjossa istuen turhaan odottaa ja ikävöi ystäväänsä Doonia. Tristan tervehti heitä ja he tekivät vastatervehdyksen, sitten nuo molemmat ritarit istuutuivat heidän vierelleen. Kaherdin osoitti messukaapua, jota hänen äitinsä kirjaili:

"Katsokaa", sanoi hän, "jalo ystäväni Tristan, miten taitava äitini on sormistaan: ei kukaan osaa niin ihanasti koristaa messukaapuja ja -kasukoita. Hän ompelee niitä lahjoittaakseen ne köyhille kirkoille. Ja miten sulavasti kultalanka sisareni käsissä piirtyy tuolle valkealle silkille! Tosiaankaan ei sinua, suloinen sisareni, turhan vuoksi nimitetä Isolde Valkokädeksi!"

Kuultuaan, että hänen nimensä oli Isolde, Tristan hymyili ja katsoi häneen ystävällisemmin.

Kreivi Riol oli pystyttänyt leirinsä kolmen peninkulman päähän Carhaixista ja moneen päivään eivät herttua Hoelin miehet enää olleet uskaltaneet jättää muurisuojuksiaan. Mutta seuraavana päivänä Tristan, Kaherdin ja kaksitoista nuorta ritaria hyökkäsivät ulos Carhaixista pantsarihaarniskassa ja kypärät päässä ja ratsastivat kuusimetsän peitossa aivan vihollisten telttojen lähelle. Sitten syöksyen esiin väijytyspaikastaan he anastivat väkivallalla kreivi Riolin kuormaston. Siitä päivästä lähtien he monenlaisia juonia käyttäen ja sankaritöitä suorittaen ahdistivat lakkaamatta hänen joukkoaan, haavoittivat ja tappoivat hänen miehiään ja särkivät lopulta kokonaan hänen huonosti varjellun leirinsä, eivätkä he koskaan palanneet Carhaixiin tuomatta jotakin saalista mukanaan. Näillä retkillä Tristan ja Kaherdin kiintyivät toisiinsa niin lujilla luottamuksen ja hellyyden siteillä, että he ikuisiksi ajoiksi tekivät keskenään ystävyyden ja toveruuden liiton. Eivätkä he milloinkaan tätä vannottua sanaansa rikkoneet, kuten tarinastakin myöhemmin saamme nähdä.

Näiltä yhteisiltä retkeilyiltä palatessaan he haastelivat keskenään kaikenlaisista ritari- ja hovielämää koskevista asioista, eikä Kaherdin tällöin koskaan laiminlyönyt rakkaalle toverilleen ylistää sisartaan Isolde Valkokättä, tuota vaatimatonta ja kaunista impeä.

Eräänä aamuna, juuri auringonnousun hetkellä, laskeutui muuan tähystäjä kiireimmän kautta alas tornistaan huutaen:

"Herrat ritarit, olette liian kauan nukkuneet! Nouskaa, Riol on hyökännyt kimppuumme!"

Ritarit ja kaikki muu kansa asestautuivat ja riensivät muureille: he näkivät koko tasangon välkkyvän kypäreistä. Lippujen liehuessa koko Riolin sotajoukko ratsasti linnaa kohti kauniissa järjestyksessä. Herttua Hoel ja Kaherdin joutuivat jo porttien edessä otteluun. Jousen kantaman päähän päästyään viholliset pysähdyttivät hevosensa ja nuolet lankesivat heidän päälleen niinkuin huhtikuinen sade.

Mutta myöskin Tristan varustautui taisteluun, niiden kanssa, jotka tähystäjä viimeiseksi oli herättänyt. Hän kiinnittää olkanauhat, pukee ylleen nutun ja ihokkaat ja kultaiset kannustimet; hän vyöttää vartalonsa rautapaitaan ja painaa kypärän päähänsä; sitten nousee hän hevosen selkään, kannustaa sen kentälle ja kilpi koholla rintansa edessä hän hyökkää esiin huutaen: "Carhaix!" Jo olikin aika hänen tulla apuun, sillä jo alkoivat Hoelin miehet peräytyä. Kaunis oli nähdä tuota taistelun tuoksinaa, kuinka siinä uupuneet hevoset ja haavoittuneet vasallit ja nuoret ritarit hurjasti iskivät ja temmelsivät, niin että ruoho värjäytyi verenpunaiseksi heidän allaan. Joukkonsa etunenässä oli Kaherdin ylpeästi pysähtynyt nähdessään erään uljaan paroonin, kreivi Riolin veljen, syöksyvän häntä vastaan. Molemmat ryntäsivät toisiaan kohti keihäs ojolla. Nantesilainen katkaisi omansa voimatta tuottaa mitään vahinkoa Kaherdinille, joka hyvin tähdätyllä iskulla löi syrjään vastustajansa kilven ja syöksi kirkkaan keihäänsä vartta myöten hänen kylkeensä. Ritari höltyy satulasta ja putoaa maahan.

Kuullessaan veljensä huudon herttua Riol lasketti täyttä ravia Kaherdinia vastaan. Mutta Tristan tukkesi häneltä tien. Heidän iskiessään yhteen Tristanin keihäs taittui ja Riolin keihäs tunkeutui hevosen rintaan, niin että se kaatui kuoliaana maahan. Tristan, joka heti oli hypähtänyt seisaalleen, huusi, kirkas säilä kädessään:

"Raukka, kurja kuolema sille, joka haavoittaa hevosen ja väistää itse isäntää! Etpä hengissä pääse tästä pälkähästä."

"Senpä varsin valehtelet!" vastasi Riol kannustaen ratsunsa häntä vastaan.

Mutta Tristan vältti taitavasti iskun ja kohottaen käsivartensa antoi samassa hyvän kalpansa täydellä voimalla pudota Riolin kypärälle, jonka kehys ja nenänsuojus särkyivät. Miekka soljahti ritarin olalta hevosen kylkeen, hevonen horjahti ja kaatui vuorostaan. Riol pääsi kuitenkin sen alta jälleen pystyyn. Nyt molemmat hyökkäävät toisiaan vastaan jalkaisin, rikotuin kilvin, murtunein haarniskoin; lopulta sai Tristan isketyksi Riolia kypärään niin ankarasti, että kehys kokonaan irtautui ja parooni vaipui polviensa ja käsiensä varaan.

"Nousepas vielä, jos voit, vasalli", huusi hänelle Tristan, "onneton oli se hetki, jona astuit tälle kedolle, sillä nyt on sinun kuoltava!"

Riol yritti vielä nousta seisaalleen, mutta Tristan kaatoi hänet vielä kerran iskulla, joka kokonaan mursi kypärän. Riol rukoili armoa ja Tristan otti hänen miekkansa.

Riol lupasi antautua herttua Hoelin vangiksi, vannoa hänelle uudelleen uskollisuutta ja rakentaa ennalleen poltetut linnat ja kylät.

Kun voittajat olivat saapuneet takaisin Carhaixiin, sanoi Kaherdin isälleen:

"Sire, pyytäkää Tristania jäämään luoksenne; ei ole olemassa ketään sen parempaa ritaria ja teidän maanne tarvitsee hänen laistaan uljasta paroonia."

Neuvoteltuaan miestensä kanssa herttua Hoel kutsui luokseen Tristanin:

"Ystäväni, en osaa tarpeeksi osoittaa teille ystävyyttäni, sillä te olette pelastanut tämän maan. Tahdon siis maksaa velkani teille. Tyttäreni Isolde Valkokäsi on herttuoiden, kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläinen. Ottakaa hänet, minä annan hänet teille."

"Sire, minä otan hänet", vastasi Tristan.

Oi, arvon herrat, miksi sanoikaan hän tuon sanan! Mutta sen sanan vuoksi täytyi hänen kuolla.

* * * * *

Päivä ja hetki on määrätty. Herttua saapuu paikalle ystävineen, samoin Tristan. Hovipappi messuaa. Kaikkien läsnäollessa, kappelin ovella, Pyhän Kirkon määräysten mukaan Tristan nai Isolde Valkokäden. Häät olivat komeat ja suuret.

Mutta kun yö saapui ja Tristanin miehet riisuivat häneltä hääpuvun, niin tapahtui, että vetäessään pois liian ahdasta hihaa he sattuivat samalla irroittamaan ja pudottamaan hänen sormestaan Isolde Vaaleahiuksen jaspis-sormuksen. Se kieri helisten lattiapaadelle. Tristan näkee sen. Silloin hänen entinen rakkautensa taas herää ja hän tuntee tehneensä rikoksen.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jona Isolde Vaaleahius oli antanut hänelle tuon sormuksen: metsässä, jossa Isolde hänen vuokseen oli kärsinyt kaikkea puutetta. Ja nukkuessaan toisen Isolden vierellä Tristan näki koko ajan mielessään Morois'n metsämajan. Mikä petollinen mielle olikaan saanut hänen sydämensä syyttämään ystäväänsä petoksesta? Isolde kärsi kaikki hänen vuokseen, ja hän yksin oli pettänyt hänet. Mutta häntä säälitti myöskin vaimonsa Isolde, tuo vaatimaton ja ihanainen. Molemmat Isoldet olivat rakastaneet häntä onnettomuudekseen. Molemmat oli hän pettänyt.

Mutta Isolde Valkokäsi kummasteli sitä, että Tristan huokaili hänen vierellään. Vihdoin sanoi hän hieman kainostellen:

"Rakas herrani, olenko jollakin tavoin loukannut teitä? Minkätähden ette anna minulle yhtä ainukaista suudelmaa? Sanokaa siis minulle vikani, jotta tietäisin sen ja voisin sen sovittaa, jos voin."

"Ystäväni", sanoi Tristan, "älkää vihastuko, mutta minulla on teille muuan tunnustus tehtävänä. Muinoin eräässä toisessa maassa taistelin lohikäärmettä vastaan ja olin vähällä joutua sen uhriksi, kun äkkiä muistin turvata Jumalan Äitiin; lupasin hänelle, kun hän vapautti minut hirviön vallasta, että, jos milloinkaan ottaisin itselleni vaimon, niin kieltäytyisin yhden vuoden ajan häntä hyväilemästä ja syleilemästä."

"Siispä minä kestän kohtaloni nurisematta", sanoi Isolde Valkokäsi.

Mutta kun hänen kamarineitonsa seuraavana aamuna pukivat hänet naidun naisen pukuun, niin hän hymyili surullisesti ajatellessaan; ettei hänellä oikeastaan ollut oikeutta sellaisiin koristuksiin.

XVI.

Kaherdin.