Chapter 7

Sillä välin oli Ogrin jättänyt rakastavaiset erakkomajaan ja vaeltanut itse sauvoineen Vuorikaupunkiin; sieltä hän osti oravannahkoja, kärpännahkoja, silkki- ja purppurakankaita, tulipunaista verkaa ja vaipan, joka oli valkeampi liljan kukkaa, lisäksi vielä kultasilaisen ratsun, joka asteli jalosti ja juhlallisesti. Kaikki nauroivat nähdessään erakon täten tuhlaavan kallisarvoisiin ja harvinaisiin ostoksiin pitkän ajan kuluessa vaivalla kootun omaisuutensa; mutta vanhus sälytti ratsun selkään kalliit kankaat ja matkasi takaisin Isolden luo:

"Kuningatar, vaatteenne ovat riekaleina, suvaitkaa ottaa vastaan nämä lahjat, jotta olisitte kaunis sinä päivänä, jolloin lähdette Surman Kaalamolle; pelkään, etten ole osannut valita teille kyllin mieluisia: olen tottumaton tällaisiin ostoksiin."

Mutta kuningas antoi kuuluuttaa halki koko Cornwallin, että kolmen päivän kuluttua tulisi hän jälleen tekemään sovinnon kuningattaren kanssa Surman Kaalamossa. Ylhäiset naiset ja ritarit lähtivät joukolla tähän tilaisuuteen; kaikki rakastivat häntä, paitsi nuo kolme vielä elossa olevaa petturia.

Mutta tällainen oli noiden kolmen kohtalo. Yksi oli kuoleva miekan, ja toinen nuolen kautta, ja kolmas saava surmansa vedessä; ja mitä tulee metsänvartijaan, tappoi hänet Perinis Vilpitön, vaaleakutri, kepin iskuilla metsässä. Täten Jumala, joka vihaa kaikkea vilppiä, kosti rakastavien puolesta kaikille heidän vihollisilleen!

Määräpäivänä kimalteli Surman Kaalamon keto jo kaukaa asti paroonien kallisarvoisien telttojen kirjavuutta. Metsässä ratsasti Tristan Isolden kanssa ja peläten väijytystä oli hän pukuriekaleittensa alle kätkenyt haarniskan. Yht'äkkiä ilmestyivät he metsän rajasta kuningas Markin ja hänen parooniensa näkyviin.

"Ystäväni", sanoi Tristan, "tuolla ovat kuningas ja hänen vasallinsa; he tulevat meitä vastaan; hetken kuluttua emme enää voi puhua mitään kahden kesken. Jumalan kaikkivaltiaan ja iankaikkisen nimessä vannotan teitä: jos joskus lähetän teille sanansaattajan, niin tehkää silloin, mitä pyydän teiltä."

"Ystäväni Tristan, heti kun olen nähnyt viheriän jaspissormuksen, ei torni, ei muuri, ei lujin linna voi estää minua noudattamasta ystäväni tahtoa."

"Isolde, Jumala sinua siitä palkitkoon!"

Heidän hevosensa astelivat vierekkäin: Tristan veti Isolden rinnalleen ja sulki hänet syliinsä.

"Ystäväni", sanoi Isolde, "kuule minun viimeistä rukoustani: tulet jättämään tämän maan; kuitenkin odota vielä muutamia päiviä, lymyä jossakin siksi, kunnes saat tietää, miten kuningas minua kohtelee, seuraako hän vihansa vaiko hyvyytensä ääntä!... Olen yksin: kuka nyt minua puolustaa pettureita vastaan? Pelkään! Metsänvartija Orri on piiloittava sinut luolaan; hiivi yöllä kellarin raunioiden luo: lähetän sinne Periniksen kertomaan sinulle, tekeekö joku minulle pahaa."

"Ystäväni, ei kenkään ole uskaltava sitä. Lymyän Orrin asunnossa: jos joku loukkaa sinua, niin silloin varokoon hän minua niinkuin sielun Vihollista."

Molemmat joukot olivat jo niin lähellä toisiaan, että molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Etummaisena, nuolen kantaman päässä muusta parvestaan, ratsasti kuningas täyttä ravia ja hänen rinnallaan Dinas Lidanilainen.

Kun muutkin paroonit olivat ehtineet paikalle, niin Tristan, taluttaen suitsista Isolden ratsua, astui esiin, tervehti kuningasta ja sanoi:

"Kuningas, annan sinulle takaisin Isolde Vaaleahiuksen. Kaikkien näiden valtakuntasi urhoollisten miesten edessä anon sinulta lupaa saada puolustaa itseäni. Ei koskaan ole julkista tuomiota langetettu ylleni. Salli minun taistelussa puoltaa oikeuttani: jos tulen voitetuksi, niin polta minut tulikivipätsissä; jos taas voitan, ota minut palvelukseesi, tai jos et tahdo minua pitää luonasi, lähden kauas vieraisiin maihin."

Ei kukaan ottanut vastaan Tristanin haastetta. Silloin Mark vuorostaan tarttui Isolden ratsun suitsiin, antoi ne Dinaksen huostaan ja siirtyi itse syrjemmälle neuvottelemaan.

Iloissaan koetti Dinas osoittaa kuningattarelle kaikella tavoin kunniaa ja huomaavaisuutta. Hän riisui hänen yltään kallisarvoisen purppuraviitan, niin että hänen jaloviivaisen ruumiinsa sirous pääsi näkyviin hienon tunikan ja laajan silkkinutun alta. Ja kuningatar hymyili muistaessaan vanhaa erakkoa, joka ei ollut säästänyt viimeisiä kolikoitaan. Hänen pukunsa on upea, hänen jäsenensä hennon-soreat, hänen silmänsä heleät, ja hänen hiuksensa välkähtelivät kuin auringon säteet.

Kun petturit näkivät hänet taas kauniina ja kunniassa kuten ennen, ratsastivat he suutuksissaan kuninkaan luo. Juuri sillä hetkellä koetti eräs parooneista, André de Nicole, puhua Tristanin puolesta: "Sire", sanoi hän, "pidä Tristan luonasi, niin sinua pelätään enemmän hänen vuoksensa." Ja vähitellen hän jo hellytti puolelleen Markin sydämen. Mutta silloin kiirehtivät konnat hänen luokseen ja sanoivat:

"Kuningas, kuule neuvoamme, jonka me annamme sinulle kaikessa alamaisuudessa. Kuningatarta on paneteltu, väärin kyllä, sen myönnämme; mutta jos nyt sekä Tristan että hän jälleen yhdessä tulevat hoviisi, puhutaan heistä uudestaan pahaa. Anna pikemmin Tristanin joksikin aikaa poistua lähettyviltäsi; joskus myöhemmin voit sitten kutsua hänet takaisin."

Mark teki heidän neuvonsa mukaan: hän ilmoitti Tristanille parooniensa kautta, että hänen oli viipymättä lähdettävä matkaan. Silloin Tristan tuli kuningattaren luo ja sanoi hänelle hyvästi. He katsoivat toisiinsa. Kuningatarta ujostutti suuri väenpaljous ja hän punastui.

Mutta kuninkaan sydän heltyi ja ensimäisen kerran kääntyen sisarenpoikansa puoleen hän puhui tälle:

"Minne voit mennä tuollaisissa rääsyissä? Ota minun aarre-aitastani, mitä tahdot, kultaa, hopeaa, oravan- ja kärpännahkoja."

"Kuningas", sanoi Tristan, "en huoli sieltä kolikkoakaan, en äyriäkään. Vaan sellaisena kuin tässä olen riennän riemumielin tarjoamaan palvelustani Friisin maan rikkaalle kuninkaalle."

Hän tempasi hevosta suitsista, käänsi sen ja alkoi ratsastaa merta kohti. Isolde seurasi häntä katselemaan ja niin kauan, kuin hän suinkin saattoi erottaa hänet etäisyydestä, ei hän irroittanut hänestä silmiään.

Kun tieto levisi siitä, että sovinto oli tehty, riensivät kaikki, suuret ja pienet, miehet, vaimot ja lapset joukoittain kaupungin portin ulkopuolelle Isoldea vastaan; ja surren Tristanin maanpakolaisuutta osoittivat he sitä suurempaa riemua kuningattarensa takaisin saamisesta. Kellojen helistessä kulkivat kuningas, kreivit ja ruhtinaat silkillä ja kukilla koristetuilla kaduilla pitkässä juhlasaatossa; palatsin ovet olivat auki kaikille; rikkaat ja köyhät saivat istua ilmaisten pitopöytien ääreen viettämään tätä suurta päivää ja Mark vapautti sata orjaa sekä antoi miekan ja haarniskan kahdellekymmenelle aseenkantajalle, jotka hän löi ritareiksi omalla kädellään.

Mutta kun yö saapui, hiipi Tristan, kuten hän kuningattarelle oli luvannut, metsänvartija Orrin luo, joka piiloitti hänet kellarin raunioihin. Olkoot konnat siis varuillaan!

XII.

Tuli-koe.

Pian luulivatkin Denoalin, Andret ja Gondoine jo olevansa hyvässä turvassa: epäilemättä oli Tristan jo meren takana, liian etäällä yltääkseen heihin. Niinpä siis muuanna päivänä, kun kuningas kuulostaen jahtikoirainsa haukuntaa pysähdytti ratsunsa keskelle niittua, kaikki kolme ratsastivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle näin:

"Kuningas, kuule, mitä meillä on sinulle sanottavaa. Sinä tuomitsit silloin kuningattaren ilman oikeudenkäyttöä ja tutkintoa ja se oli pahasti tehty; nyt sinä taas vapautat hänet ilman oikeudenkäyttöä; eikö sekin ole rikos? Ei koskaan ole hän julkisesti puhdistautunut syytöksestä ja kaikki valtakuntasi paroonit moittivat siitä teitä kumpaakin. Neuvo häntä kutsumaan Jumalan tuomiota avukseen. Jos hän on viaton, niin mitä vaaraa on hänelle siitä, jos hän vannookin pyhimysten luiden kautta, ettei hän millään ole rikkonut, ja jos hän syyttömin käsin tarttuukin hehkuvaan rautaan? Tämä on tapa maassa ja tämän helpon kokeen kautta ovat muinaiset epäluulot ainiaaksi hävinneet."

Mark vastasi vihastuneena:

"Iskeköön taivaan tuli teihin, te Cornwallin ritarit, jotka lakkaamatta koetatte luoda ympärilleni häpeää! Teidän vuoksenne olen ajanut maanpakoon sisarenpoikani; mitä vaaditte vielä? Sitäkö, että karkoittaisin maasta myös Irlannin kuningattaren? Mitä uusia syytöksiä olette taas keksineet? Entisiä vastaanhan Tristan oli valmis nostamaan aseensa hänen puolestaan. Todistaakseen hänen viattomuutensa hän haastoi teidät taisteluun, te kuulitte sen kaikki; miksi ette nousseet häntä vastaan? Herrat ritarit, olette valittaneet vastoin kaikkea oikeutta; varokaa siis, etten kutsu takaisin sitä miestä, jonka teidän tähtenne olen karkoittanut!"

Silloin nuo pelkurit rupesivat vapisemaan; he olivat jo näkevinään edessään Tristanin ja oman ruumiinsa hänen miekkansa kärjessä.

"Sire, me annoimme teille vain alamaisen neuvomme omaa kunniaanne silmällä pitäen, niinkuin uskollisten vasallien tulee; mutta tästä lähin pidämme suumme kiinni. Unohtakaa siis suuttumuksenne, ja ottakaa meidät jälleen suosioonne!"

Mutta Mark nousi pystyyn satulassaan huutaen:

"Ulos maastani, te petturit! En koskaan enää tee kanssanne sovintoa. Teidän vuoksenne karkoitin Tristanin; nyt on teidän vuoronne jättää tämä maa!"

"Kuten suvaitsette, jalo sire, meidän linnamme ovat lujat, hyvin paalutetut ja luoksepääsemättömillä kallioilla!"

Ja hyvästelemättä he käänsivät ratsunsa ympäri.

Odottamatta koiria ja metsästäjiä Mark ratsasti takaisin Tintageliin ja astui kaikuvin askelin sisään linnan portista. Kuningatar tunsi hänen nopeiden askeliensa äänen ja nousi ottamaan häntä vastaan.

Hän riisui tapansa mukaan kuninkaalta miekan ja kumarsi syvään hänen edessään. Mark tarttui hänen käteensä ja kohotti hänet pystyyn tästä alamaisesta asennosta. Silloin Isolde, luodessaan katseensa kuninkaaseen, näki, miten hänen jalot piirteensä olivat vihan vääristämät, samanlaiset kuin kerran ennen, kun hän raivosi polttorovion vierellä.

"Voi", ajatteli hän, "ystäväni piilopaikka on keksitty; kuningas on vanginnut hänet!"

Hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä hänen rinnassaan ja sanaakaan sanomatta hän vaipui maahan kuninkaan jalkoihin. Kuningas nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä lempeästi; vähitellen hän jälleen tuli tajuihinsa.

"Armahin ystävä, mikä teitä vaivaa?"

"Sire, minä pelkään; näin teidät niin vihastuneena."

"Niin palasin todellakin vihastuneena tuolta metsästysretkeltä."

"Oi, herra, jos teidän metsästäjänne ovatkin tuottaneet harmia teille, niin sopiiko teidän nyt noin panna sydämellenne pieniä jahti-ikävyyksiä?"

Mark hymyili tälle puheelle.

"Ei, ystäväiseni, metsämieheni eivät ole minua vihastuttaneet, vaan kolme petturia, jotka jo pitemmän aikaa ovat meitä vihanneet; sinähän kyllä tunnet heidät, ne ovat Andret, Denoalin ja Gondoine; ajoin heidät pois maastani."

"Sire, mitä pahaa ovat he uskaltaneet puhua minusta?"

"Mitä sinä siitä välität? Olenhan jo karkoittanut heidät!"

"Sire, jokaisella on oikeus sanoa julki mielipiteensä. Mutta minulla on myös oikeus saada tietää, mikä syytös minua vastaan on viskattu. Ja keltä muulta voisin sen saada tietää, jollen teiltä? Olen yksin oudossa maassa eikä minulla ole ketään muuta puolustajaa kuin te."

"Olkoon menneeksi. He väittivät siis kuuluvan asiaan, että sinun pitäisi puhdistautua valan ja tulikokeen kautta. 'Luonnollisesti on kuningattarelle itselleenkin', niin he sanoivat, 'tällainen oikeudenkäyttö mieluinen. Nämä koetukset ovat helppoja sille, joka tietää itsensä viattomaksi. Mitä vaaraa niistä olisi hänelle? Jumala on oikea tuomari; hän haihduttaisi ikuisiksi ajoiksi muinaiset epäluulot...' Näin he väittivät. Mutta unohtakaamme nämä asiat. Sanoinhan jo, että olen ajanut heidät maanpakoon."

Isolde värisi; hän katsoi kuninkaaseen ja virkkoi:

"Sire, antakaa heille käsky saapua takaisin hoviinne. Olen puhdistautuva valan kautta."

"Milloin?"

"Kymmenen päivän kuluttua."

"Tuo hetki on kovin lähellä, ystävä."

"Se on liiankin kaukana. Mutta pyydän, että sitä ennen lähetätte sanan kuningas Artturille, että hän siksi päiväksi saapuisi Gauvainin, Girflet'n, vouti Keen ja sadan muun ritarin kanssa maanne rajalla olevalle Valko-Nummelle, virran luo, joka erottaa teidän molempain valtakunnat toisistaan. Siellä, heidän läsnäollessaan, tahdon tehdä valani enkä yksinomaan teidän omain paroonienne kuulten: sillä muuten he voisivat, heti kun olen valani vannonut, pyytää teitä asettamaan minulle taas uusia koetuksia eikä onnettomuutemme tulisi koskaan loppumaan. Mutta he eivät uskalla enää hiiskua mitään, jos Arttur ja hänen ritarinsa ovat valani todistajat."

Sillä välin kuin aseelliset airueet, kuningas Markin sanansaattajat, riensivät Carduelia kohti kuningas Artturin luo, lähetti Isolde salaa palvelijansa Perinis Vaaleakutrin, Uskollisen, Tristanin luo.

Perinis vaelsi metsien halki, karttaen kaikkia polkuja ja ihmisten olosijoja ja pääsi siten vihdoin Orri-vartijan mökille, jossa Tristan oli häntä jo monta päivää odotellut. Perinis kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, ilmaisi petturien juonen ja hetken ja paikan, mikä oikeudenkäyttöä varten oli määrätty.

"Sire, valtiattareni pyytää teitä, että olisitte tuona määräpäivänä Valko-Nummella, mutta pyhiinvaeltajan puvussa ja niin hyvin naamioituna, ett'ei kenkään voi teitä tuntea; hänen täytyy, päästäkseen tuomiopaikalle, mennä veneellä virran yli toiselle rannalle, jossa kuningas Artturin ritarit ovat; teidän tulee odottaa tätä hetkeä. Epäilemättä voitte silloin olla hänelle joksikin avuksi. Valtiattareni pelkää tätä tuomiopäivää: kuitenkin luottaa hän Jumalan armoon, joka on jo ennenkin pelastanut hänet spitaalisten käsistä."

"Palaa kuningattaren luo, jalo, lempeä ystäväni Perinis, ja sano hänelle, että teen, niinkuin hän tahtoo."

Mutta nyt tapahtui niin, arvon herrat, että kun Perinis palaili Tintagelia kohti, huomasi hän muutamassa pensastossa saman metsänvahdin, joka kerran aikaisemmin oli ilmiantanut metsässä nukkuvat rakastavaiset kuninkaalle. Kerran päihtyneenä oli hän julkisesti kerskunut tästä kavalluksestaan. Mies oli juuri kaivanut maahan syvän reiän ja peitteli sitä par'aikaa taitavasti oksilla virittääkseen ansaa susille ja metsäsioille. Hän huomasi, että kuningattaren palvelija oli aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa ja yritti paeta. Mutta Perinis ahdisti hänet salakuopan reunalle huutaen:

"Vakoilija, joka olet myynyt kuningattaren, miksi pakenet? Pysy siinä hautasi partaalla, jonka kaivamisesta itse olet pitänyt huolta!"

Hänen sauvansa vingahti ilmassa. Sauva ja pääkallo murskautuivat samalla kertaa, ja Perinis Vaaleakutri, Uskollinen, potkaisi jalallaan kuolleen ruumiin oksilla peitettyyn kuoppaan.

* * * * *

Tuona päivänä, jona tuomio oli määrätty tapahtuvaksi, saapuivat Mark, Isolde ja kaikki Cornwallin paroonit Valko-Nummelle ratsastaen kauniissa järjestyksessä virran rantamalle, ja toiselle rannalle taaskin olivat kuningas Artturin ritarit kokoontuneet, tervehtien sieltä loistavilla lipuillaan.

Heidän edessään ranta-äyräällä istui kurjannäköinen pyhiinvaeltaja kaapuunsa kietoutuneena ojentaen esiin puulautastaan ja rukoillen almua kimeällä ja valittavalla äänellä.

Cornwallin soutu-alukset lähestyivät jo toista rantaa. Kun he jo olivat aivan likellä kuivaa maata, sanoi Isolde häntä ympäröiville ritareille:

"Ritarit, kuinka voin päästä maihin tahraamatta pitkää pukuani loassa? Jonkun jalkamiehen pitäisi auttaa minua."

Eräs ritareista huusi pyhiinvaeltajalle:

"Ystäväiseni, kääripäs ylös kaapusi, astu veteen ja kanna kuningatar maihin, ellet pelkää, raihnaiselta kun näytät, uupuvasi kesken."

Mies otti kuningattaren syliinsä. Isolde kuiskasi tälle aivan hiljaa: "Ystäväni!" Sitten vielä hiljempaa: "Päästä itsesi lankeamaan hietikolle."

Rannalle tultuaan pyhiinvaeltaja horjahti ja kaatui, pitäen kuningatarta koko ajan tiukasti sylissään. Aseenkantajat ja soutumiehet karkasivat heti tuon raukan kimppuun heristellen hänelle sauvoimiaan ja airojaan.

"Jättäkää hänet rauhaan", sanoi kuningatar, "epäilemättä oli pitkä pyhiinvaellusretki hänet uuvuttanut."

Ja hän irroitti vyöstään hienon kultasoljen ja heitti sen pyhiinvaeltajalle.

Kuningas Artturin teltan eteen ruohikolle oli levitetty komea, nikealaisesta silkistä tehty matto ja tälle matolle oli asetettu pyhät esineet, jotka tätä tarkoitusta varten oli otettu esille lippaista ja säiliö-arkuista. Ylväät ritarit Gauvain, Girflet ja maavouti Kee vartioivat niitä.

Kuningatar, ensin rukoiltuaan Jumalaa, riisti koristukset kaulastaan ja käsistään ja antoi ne kerjäläisille; sitten hän irroitti purppuraviittansa ja kaulahuivinsa ja lahjotti nekin pois; hän antoi myös pois vyönsä ja kalleilla kivillä somistetut jalkineensa. Hän jätti ylleen vain hihattoman tunikan ja paljain käsivarsin ja jaloin hän astui molempien kuninkaiden eteen. Ympärillä seisoivat kaikki paroonit ääneti katsellen häntä ja itkien. Pyhäin jäännösten luona hehkui hiillos. Vavisten ojensi hän oikean kätensä pyhien luita kohti ja sanoi:

"Logres'n kuningas ja Cornwallin kuningas, sire Gauvain, sire Kee, sire Girflet ja te kaikki, jotka olette todistajani, näiden pyhien kalujen ja kaikkien pyhien luiden kautta, joita maailmassa on, minä vannon, että ei milloinkaan kukaan mies, vaimosta syntynyt, ole pitänyt minua sylissään, paitsi kuningas Mark, minun herrani, ja tuo pyhiinvaeltaja-raukka, joka äsken vaipui maahan teidän silmienne edessä. Kuningas Mark, oletteko tyytyväinen tähän valaan?"

"Olen, kuningatar, ja vahvistakoon Jumala tämän valasi oikeaksi!"

"Amen!" sanoi Isolde.

Hän lähestyi tulipätsiä kalpeana ja horjuen. Kaikki katsoivat häneen henkeään pidättäen; rauta oli hehkuvan punainen. Silloin hän upotti paljaat käsivartensa hiillokseen, tarttui rautakankeen, astui yhdeksän askelta kantaen sitä, sitten heitti sen pois ja risti käsivartensa ojentaen ne esiin peukalot ulospäin. Ja jokainen näki, että hänen ihonsa oli tuoreempi ja eheämpi kuin luumupuun hedelmä.

Silloin kohosi kaikista rinnoista suuri kiitoksen huokaus Jumalan puoleen.

XIII.

Satakielen sävel.

Kun Tristan tultuaan takaisin metsänvartija Orrin majaan oli heittänyt yltään pyhiinvaeltaja-sauvansa ja kaapunsa, tunsi hän selvästi sydämessään, että nyt oli tullut hetki täyttää kuningas Markille vannottu vala ja poistua Cornwallin maasta.

Mitä hän vielä viivytteli? Kuningattaren kunnia oli pelastettu, kuningas rakasti häntä ja piti häntä arvossa. Artturkin tarpeen vaatiessa ottaisi hänet suojelukseensa eikä mikään juonittelu enää yltäisi häneen. Miksi siis enää harhailla Tintagelin lähistöllä? Hän pani vain turhan tähden alttiiksi elämänsä ja metsänvartijankin elämän ja lisäksi Isolden rauhan. Varmasti oli nyt lähdettävä, ja viimeisen kerran oli hän pyhiinvaeltaja-puvussa Valko-Nummella tuntenut Isolden kauniin ruumiin värisevän sylissään.

Kolme päivää vielä hän viivytteli voimatta irtautua maasta, jossa kuningatar eli. Mutta kun saapui neljäs päivä, otti hän hyvästit metsänvartijalta, joka oli häntä piilottanut luonaan, ja sanoi Gorvenalille:

"Jalo mestarini, nyt on meillä pitkä matka edessämme, nyt on hetki tullut lähteä Gallian maahan."

He lähtivät matkaan surumielin, keskellä yötä. Mutta heidän tiensä kulki pitkin sen paalutetun puutarhan viertä, jonka luona Tristan muinoin odotteli ystäväänsä. Yö oli kirkas. Tien käänteessä, ei kaukana paalu-aidasta, näki hän kuunvalossa suuren petäjän mahtavan varjon.

"Jalo mestarini, odota minua läheisessä metsikössä; palaan tuossa tuokiossa."

"Minne menet? Mieletön, tahdotko siis yhtämittaa etsiä kuolemaa?"

Mutta jo oli Tristan yhdellä hyppäyksellä paalu-aidan toisella puolen. Hän meni suuren petäjän luo, marmoripengermälle. Mitä hyödyttäisi enää heittää lähteeseen lastuviestejä? Isolde ei tulisi kuitenkaan enää! Äänettömin ja kevein askelin hän lähestyi linnaa, kulkien samaa polkua, jota muinoin kuningattaren jalat olivat kuluttaneet.

Huoneessaan, nukkuvan kuningas Markin sylissä, Isolde valvoi. Yht'äkkiä tunki puoliavoimesta kuuvaloisesta akkunasta hänen korviinsa satakielen sävel.

Isolde kuunteli tuota yössä helkkyvää, lumoavaa ääntä: se kohosi ilmoille niin valittavana ja suloisena, ettei ole niin kovaa sydäntä, ei edes murhamiehellä, jota se ei olisi liikuttanut. Kuningatar miettii: "Mistä onkaan kotoisin tämä sävel?" Ja äkkiä hän ymmärsi: "Ah, se on Tristan! Juuri samalla tavoin hän Morois'n metsässä minua iloittaakseen matki lintujen laulua. Hän lähtee nyt, ja tämä on hänen viimeinen jäähyväisensä. Kuinka hän valittaa! Juuri noin laulaa satakieli, kun se suven lopulla virittää jäähyväis-säveliään syvän surun vallassa. Ystäväni, en koskaan enää saa kuulla sinun ääntäsi!"

Sävel värisi yhä kiihkeämpänä.

"Oi, mitä vaadit? Ettäkö tulisin luoksesi? Ei, muista Ogrin-erakkoa ja vannottuja valoja! Vaikene, kuolema vaanii meitä!... Mutta mitä liikuttaa minua kuolema! Sinä kutsut minua, sinä tahdot minut luoksesi, minä tulen."

Hän irroitti itsensä hiljaa kuninkaan käsivarsista ja heitti harmaan nahkaviitan hartioilleen melkein alastoman ruumiinsa verhoksi. Hänen täytyi mennä viereisen salin läpi, jossa joka yö kymmenen ritaria piti vahtia valvoen vuoron perään; sillä välin kuin viisi nukkui, pitivät nuo viisi muuta ase kädessä silmällä linnan ovia ja ikkunoita. Mutta sattumalta olivatkin he kaikki nukahtaneet, viisi vuoteelleen, viisi kivipermannolle. Isolde harppasi yli heidän ruumiittensa ja kohotti varovaisesti oven salpaa. Rengas narahti, mutta kukaan ei herännyt. Isolde ilmestyi kynnykselle ja laulaja vaikeni.

Puiden varjossa, sanaakaan sanomatta, sulki Tristan hänet syliinsä; heidän käsivartensa kiertyivät toistensa kaulaan, ja aamunkoittoon asti he täten pysyivät hellässä syleilyssä. Kuninkaan ja vaanijoiden uhallakin he nauttivat rakkaudestaan.

Tämä yö huumasi uudelleen molemmat rakastavaiset: ja seuraavina päivinä, kun kuningas oli lähtenyt Tintagelista pitääkseen käräjiä Saint-Lubinissä, uskalsi Tristan, joka jälleen oli piiloutunut Orrin majaan, joka aamu keskellä kirkasta päivää hiipiä hedelmäpuiston läpi naisten asumukseen.

Muuan orja huomasi hänet kerran ja meni ilmoittamaan siitä Andret'lle, Denoalinille ja Gondoinelle:

"Jalot herrat, peto, jonka luulette olevan kaukana, onkin palannut takaisin pesäänsä."

"Kuka?"

"Tristan."

"Milloin olet nähnyt hänet?"

"Tänä aamuna, ja tunsinpa hänet hyvin. Ja voitte itsekin huomenna aamunkoitossa nähdä hänen saapuvan tänne miekka vyöllä, jousi toisessa kädessä ja kaksi nuolta toisessa."

"Mistä voisimme nähdä hänet?"

"Eräästä ikkunasta, jonka minä parhaiten tiedän. Mutta jos näytän hänet teille, niin paljonko annatte siitä minulle?"

"Saat naulan hopeaa ja sinusta tulee rikas miekkoinen."

"Kuulkaa siis minua", sanoi orja. "Kuninkaan huoneeseen voi nähdä eräästä hyvin pienestä ikkunasta, josta sinne on hyvä näköala, se kun on korkealla muurissa. Mutta suuri verho, joka on pingoitettu huoneen poikki, peittää parhaan osan asiaa. Menköön siis yksi teistä huomenna hedelmäpuistoon ja leikatkoon itselleen puusta pitkän kepin ja terottakoon sen pään; vivutkoon hän sitten itsensä tuon korkean ikkunan kohdalle ja pistäköön kepin niinkuin vartaan verhon kankaan läpi; siten voi hän kevyesti siirtää sen syrjään, ja saatte polttaa minut elävältä, jalot herrat, jollei hän silloin esiripun takana näe sitä, mitä olen teille sanonut."

Andret, Gondoine ja Denoalin kiistelivät kauan keskenään siitä, kuka heistä ensimäiseksi saisi ilon nauttia tuosta näystä, ja päättivät vihdoin myöntää tämän etuuden ensin Gondoinelle. Sitten he erosivat toisistaan yhtyäkseen jälleen seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä. Seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä saavat he varoa Tristania!

Seuraavana aamuna varhain, kun vielä yön hämärä varjosi maan, lähti Tristan liikkeelle metsänvartija Orrin majasta, hiipien kumarassa linnaa kohti tiheiden pensastojen turvissa. Tullessaan viidakosta aukean laitaan, katsahti hän ympärilleen ja näki silloin Gondoinen, joka juuri oli astumassa alas asumuksestaan. Tristan piilottautui jälleen pensastoihin ja kyyristyi väijymään.

"Jumalani, älä anna hänen huomata minua, ennenkuin otollinen hetki on tullut!"