Chapter 6
Tuona aamuna oli Gorvenal metsän laidassa laakson syväreessä riisunut ratsultaan satulan ja päästänyt sen laitumelle nuorta ruohoa pureksimaan; vähän kauempana, lehvien siimeksessä kukkaisvuoteella, lepäsivät Tristan ja kuningatar sylityksin syvässä unessa.
Äkkiä kuuli Gorvenal jahtikoirien haukunnan: suurella vauhdilla ne syöksyivät takaa-ajamansa hirven jälessä, joka kauhuissaan hyppäsi vuoren rotkoon. Etäämpänä kankaalla näkyi metsästäjä; Gorvenal tunsi hänet: se oli Guenelon, mies, jota hänen herransa eniten kammoksui ihmisten joukossa. Yksin, ilman asemiestä, kannukset iskettyinä kiinni ratsun vertavuotaviin kylkiin ja antaen ruoskan vinkua kahden puolin sen kaulaa hän kiisi eteenpäin kuin vihuri. Piilossa puun takana Gorvenal väijyi häntä: nopeasti hän saapuu, hitaampi lie hän palaamaan!
Hän ratsastaa ohi, Gorvenal ryntää esiin lymypaikastaan, tarttuu suitsiin, ja muistaen samalla kaiken sen pahan, mitä tuo mies on saanut aikaan, iskee hän hänet maahan, silpoo hänen jäsenensä ja rientää pois vieden mukanaan hänen katkaistun päänsä.
Kun muut metsänkävijät löysivät puun juurelta tuon päättömän ruumiin, kiiruhtivat he tuota pikaa kauhuissaan pakoon, ikäänkuin itse kuolema Tristanin hahmossa olisi jo ajanut heitä takaa.
Mutta laakson liepeellä kukkaisessa kartanossaan Tristan ja kuningatar nukkuivat yhä hellässä syleilyssä. Gorvenal saapui heidän luokseen, hiljaa hiipien, surmatun pää kädessään.
Iloittaakseen herransa mieltä tämän herätessä ripusti hän pään hiuksista kiinni majan tukisalkoon: tuuhea lehvikkö kiersi sitä joka puolelta kuin seppele.
Tristan heräsi ja näki samassa lehtien lomitse pään, joka tuijotti häneen. Hän tunsi Guenelonin ja hypähti kauhistuneena seisaalleen. Mutta hänen vanha mestarinsa huusi hänelle:
"Ole turvassa poikani, hän on kuollut. Minä surmasin hänet tällä miekalla. Poikani, hän oli sinun vihollisesi!"
Riemu täytti Tristanin mielen: se, joka vihallaan vainosi häntä, pahin kaikista, Guenelon, oli lyöty.
Senjälkeen ei kukaan enää uskaltanut tunkeutua aarniometsän syvyyteen: pelko estää ketään sinne yrittämästä, ja rakastavaiset elävät kahden sen valtiaina.
Siihen aikaan valmisti Tristan itselleen tuon kuuluisan jousen, Iki-Tarkan, joka aina osui suoraan maaliin, tähtäsi sillä mihin tahansa, ihmiseen tai eläimeen.
Arvon herrat, mitä nyt tulen kertomaan tapahtui eräänä kesäpäivänä, juuri elonkorjuun aikaan, vähän jälkeen Helluntain, ja kaikki lintuset livertelivät aamukasteisessa metsässä auringonnousun hetkellä. Tristan astui ulos majastaan, vyötti miekan vyölleen, pani jousensa Iki-Tarkan ampumakuntoon ja läksi yksin metsästämään. Mutta ennen iltaa alkoi suuri tuska häntä ahdistaa. Oliko ketään muita maan pinnalla, jotka niin suuresti rakastivat toisiaan ja jotka saivat maksaa niin ankaran hinnan rakkaudestaan!
Kun Tristan palasi metsältä päivän helteen ja surullisten mietteiden rasittamana, sulki hän kuningattaren syliinsä:
"Ystäväni, missä oletkaan viipynyt?"
"Hirven ajolla olen itseni väsyttänyt. Näet, miten hiki valuu virtana ruumiistani, tahtoisin paneutua levolle ja nukkua."
Vihreiden oksien siimekseen tuoreelle ruohomatolle ojentautui Isolde pitkäkseen. Tristan paneutui levolle hänen viereensä sekä asetti paljaan miekkansa heidän väliinsä. Onneksi olivat täysissä pukimissaan. Kuningattarella oli sormessaan kauniilla smaragdeilla koristettu kultasormus, jonka kuningas Mark oli antanut hänelle heidän hääpäivänään; hänen sormensa olivat käyneet niin hennoiksi ja ohkaisiksi, että sormus enää töin tuskin pysyi sormessa. Näin he nukkuivat; Tristanin toinen käsivarsi oli hänen ystävänsä kaulan alla, toinen kiersi hänen kaunista varttaan; mutta heidän huulensa eivät olleet yhtyneet suudelmaan. Ei tuulen henkäystäkään tunnu ilmassa, ei lehti värähdä. Lehvikkokaton lomitse pilkoittava auringon-säde valaisee nukkuvan Isolden kasvoja, jotka kirkastetussa kalpeudessaan kimaltavat kuin jää.
Sattuipa sitten niin, että muuan metsänvahti keksi metsässä ihmisjalkojen tallaaman ruoho-alan; edellisenä iltana olivat rakastavaiset juuri nukkuneet siinä; hän alkoi seurata jälkiä ja saapui siten heidän piilopirttiinsä. Hän näki, miten he siinä nukkuivat, tunsi heidät ja kiiruhti pakoon, peljäten vihastuneen Tristanin heräämistä. Hän riensi Tintageliin, joka oli kahden penikulman päässä, ja tunkihe sisälle kuninkaalliseen saliin, jossa kuningas par'aikaa piti neuvottelua kokoontuneiden vasalliensa kanssa.
"Mitä tahdot täältä, ja mistä tulet henki kurkussa? Luulisi, että olet jahtikoirien paimen, joka olet saanut juosta kilpaa niiden kanssa. Tuletko kenties valittamaan sinua kohdanneesta vääryydestä? Kuka sinut on karkoittanut metsästäni?"
Metsänvartija vei kuninkaan syrjään ja kuiskasi hänelle hiljaa:
"Olen nähnyt kuningattaren ja Tristanin. He nukkuivat, he minut peljästyttivät."
"Missä kohden metsää?"
"Morois'n korvessa muutamassa lehtimajassa. He nukkuivat sylityksin. Kiirehdi, jos tahdot kostaa."
"Odota minua metsän rajassa, Punaisen-Ristin juurella. Älä virka ainoallekaan ihmiselle, mitä olet nähnyt: annan sinulle kultaa ja hopeaa niin paljon kuin vain ikinä tahdot."
Metsänvartija menee odottamaan kuningasta Punaisen-Ristin luo. Kirottu vakoilija! Mutta niinpä tulikin hänen osakseen häpeällinen kuolema, kuten tulemme kertomuksen kulusta pian huomaamaan.
Kuningas antoi satuloida hevosensa, vyötti miekan vyölleen ja ratsasti salaa ulos kaupungista ilman ainoatakaan seuralaista. Siinä yksin ratsastaessaan muistui hänen mieleensä yö, jolloin hän oli yllättänyt sisarenpoikansa ja otattanut hänet vangiksi: millaista hellyyttä olikaan silloin huokunut Tristania kohtaan Isolde ihanainen, tuo kaunis, tuo kirkasotsainen! Jos hän nyt heidät yllättää, on hän vihdoinkin rankaiseva heitä heidän suurista synneistään, kostava niille, jotka ovat hänet häväisseet...
Punaisen-Ristin luona hän kohtasi metsänvartijan:
"Mene edellä; ja opasta minut nopeasti ja suorinta tietä perille."
Suurten puiden tummat varjot saartavat heitä. Kuningas seuraa vakoilijaa. Hän luottaa miekkaansa, joka ennenkin on iskenyt niin monta kunniakasta iskua. Ah, jos Tristan herää, niin toinen heistä, Jumala yksin tiesi, kumpiko, on jäävä kuolleena paikalle. Vihdoin metsänvartija kuiskaa:
"Kuningas, nyt olemme aivan lähellä."
Vahti piti kuninkaan jalustimia ja köytti hevosen kiinni ohjista viheriän omenapuun oksiin. He kävivät vielä lähemmäksi lymypaikkaa ja äkkiä paljastuikin heidän silmilleen kukkaismaja aurinkoisella aholla.
Kuningas heittää pois yltään hienoin kultahakasin kiinnitetyn viittansa ja hänen uljas vartensa kohouu täyteen mittaansa. Hän vetää miekan tupesta ja vannoo sydämessään surmaavansa itsensä, ellei hän nyt saa heitä hengiltä. Metsänvartija astuu hänen jäljessään; kuningas antaa hänelle merkin kääntyä takaisin.
Hän tunkee yksin sisälle lehtimajaan, paljain miekoin ja kohottaa aseensa... Mikä onnettomuus, jos hän nyt todellakin sivaltaa! Mutta hän huomasi silloin, että heidän huulensa olivat erillään ja että paljas miekka oli erottamassa heidän ruumiitaan:
"Jumalani", sanoi hän itsekseen, "mitä näenkään! Pitääkö minun surmata heidät? Jos he todellakin rakastaisivat toisiaan mielettömällä rakkaudella, niin olisivatko he näin pitkän korpi-oleskelun jälkeen asettaneet paljasta miekkaa väliinsä? Ja eikö jokainen tiedä, että paljas miekka, joka on asetettu kahden ruumiin väliin, on puhtauden suojaaja ja takuu? Jos he rakastaisivat toisiaan viallisella rakkaudella, niin lepäisivätkö he noin puhtaasti? Ei, minä en tapa heitä; olisi suuri synti satuttaa heihin kättänsä; ja jos herättäisin tuon viattoman nukkujan ja jompikumpi meistä saisi surmansa, puhuttaisiin siitä tapauksesta pitkät ajat häpeällisiä juttuja meidän vahingoksemme. Mutta jätänpä sellaiset merkit jälelle, jotta he herätessään tietävät, että olen löytänyt heidät nukkumassa, että en ole tahtonut heidän kuolemaansa ja että Jumala on armahtanut heitä."
Aurinko, joka tunkihe lehväkaton läpi, paistoi suoraan Isolden kelmeille kasvoille; kuningas veti kädestään kärpännahalla koristetut hansikkaansa: "Hän toi ne minulle muinoin Irlannista", muisti hän. Hän ripusti ne oksastoon peittääkseen raon, josta päivänsäde kilotti, sitten hän irroitti hiljaa pois kuningattaren sormesta sen smaragdisormuksen, jonka hän muinoin oli lahjoittanut tälle; silloin oli se vaivoin mennyt hänen sormeensa; nyt olivat hänen sormensa niin ohuet, että sormus melkein itsestään solui pois; sen sijaan pujotti kuningas hänen sormeensa oman sormuksensa, jonka hän muinoin oli saanut Isoldelta. Sitten hän nosti rakastavien väliltä pois miekan, saman -- hän tunsi sen kyllä -- joka aikoinaan oli murtunut Morholtin kalloon, asetti omansa sijaan, hiipi ulos majasta, hyppäsi satulaan ja huusi metsänvartijalle:
"Nyt pakene pois silmistäni, poikaseni, jos henkesi on sinulle kallis!"
Mutta Isolde näki nukkuessaan tällaisen unen: hän oli olevinaan komeassa teltassa keskellä suurta metsää. Kaksi leijonaa hyökkäsi äkkiä hänen kimppuunsa, kumpikin tavoittaen häntä saaliikseen... Hän huudahti ja heräsi: valkoisella kärpän-nahalla koristetut hansikkaat putosivat hänen povelleen. Isolden huutoon heräsi Tristankin, hypähtäen seisaalleen. Hän yritti tarttua miekkaansa, mutta saikin käteensä oudon kalvan, jonka hän sen kultakahvasta tunsi kuninkaan miekaksi. Ja kuningatar keksi sormessaan Markin sormuksen. Hän huudahti:
"Sire, nyt on onnettomuus yllämme! Kuningas on nähnyt meidät!"
"Niin on", sanoi Tristan, "hän on ottanut minulta miekkani; hän oli nähtävästi yksin, pelkäsi; nyt on hän lähtenyt hakemaan lisää voimia; pian on hän täällä takaisin ja sitten poltattaa hän meidät kaiken kansansa nähden. Paetkaamme!..."
Ja pitkiä päivämatkoja tehden he Gorvenalin kanssa pakenivat Gallian maan puoleen, aina Morois'n metsän viimeisille rajoille. Millaisen kärsimyksen lähde olikaan heille heidän rakkautensa!
X.
Erakko Ogrin.
Kolme päivää myöhemmin ajoi Tristan niin kauas haavoitettua hirveä, että yö sulki hänet pimeän metsän helmaan. Silloin tuli hänen mieleensä ajatuksia:
"Ei, ei pelosta säästänyt kuningas meitä. Hän otti miekkani, minä nukuin, olin hänen armoillaan, hän olisi voinut iskeä. Miksi olisi hän siihen tarvinnut apua? Kenties saadakseen minut elävänä käsiinsä? Jos hän taas sitä olisi halunnut, miksi olisi hän jättänyt minulle oman miekkansa? Oi, nyt tunnen sinut jälleen, isä: et pelosta, vaan hellyydestä ja säälistä niin teit, tahdoit antaa meille anteeksi! Antaa anteeksi? Kuka voisi nöyryytyksettä jättää silleen sellaista rikosta? Ei, hän ei ole antanut anteeksi, mutta hän on ymmärtänyt. Hän on huomannut, että polttoroviolla, kappelihyppäyksessä, taistellessa spitaalisia vastaan, kaikessa olemme olleet suuren Jumalan suojeluksen alla. Silloin on hän muistanut, miten lapsena muinoin soitin harppua hänen jalkojensa juuressa, miten hylkäsin suloisen Loonnois'n maan palvellakseni häntä, hän on muistanut Morholtin keihään ja kaiken hänen kunniakseen vuotaneen veren. Hän on muistanut, että en koskaan tunnustanut tehneeni rikosta, että turhaan vaadin tutkimusta asiassa, oikeutta ja kaksintaistelua, ja hänen sydämensä jalous on taivuttanut hänet ymmärtämään asioita, joita muut hänen ympärillään eivät ymmärrä; eipä siltä, että hän koskaan voisi tulla tietämään meidän rakkautemme salaisuutta, mutta hän epäilee jotakin, toivoo, tuntee, että en ole sittenkään valehdellut, hän toivoo, että vielä voisin julkisen tuomioistuimen edessä todistaa olevani oikeassa. Oi, armas eno, mikä ilo olisi vielä kerran voittaa taistelussa Jumalan avulla, tehdä sovinto kanssanne ja jälleen pukeutua kypärään ja sotisopaan puolestanne!... Mihin ajatukseni minut johtavatkaan! Hänkö ottaisi jälleen Isolden? Ja minäkö luovuttaisin hänet pois? Miksi ei hän mieluummin surmannut minua nukkuissani? Ennen, kun hän vainosi meitä, saatoin vihata häntä ja heittää hänet pois mielestäni; olihan hän antanut Isolden sairaiden omaksi; hänellä ei ollut enää oikeutta Isoldeen, hän oli minun! Mutta nyt hänen lempeytensä herättää minussakin hellyyttä ja sillä hän myös voittaa takaisin kuningattaren sydämen. Niin, kuningatar! Hän oli kuningatar Markin luona, ja täällä metsässä saa hän elää kuin orja ikään. Mitä olen tehnyt hänen nuoruudellaan ja ihanuudellaan? Silkkiverhoisten huoneiden asemasta on minulla tarjottavana hänelle vain tämä synkkä korpi; kauniiden uutimien sijasta tämä kurja maja; ja minun vuokseni on hän joutunut tälle mierolaisen polulle. Oi Herra Jumala, maailman kuningas, rukoilen ja huudan sinulta armoa, jotta antaisit minulle voimaa luovuttaa Isolde takaisin kuningas Markille. Eikö hän ole kuninkaan puoliso, Rooman lain mukaan naitu, julkisesti, kaikkien valtakunnan mahtavien nähden?"
Tristan nojaa jouseensa ja valittaa kauan ääneensä pimeässä yössä.
Piikkipensaiden varjostamassa rotkossa, jota he pitivät turvapaikkanaan, Isolde Vaaleahius odotteli Tristanin paluuta. Kuun valossa näki hän sormessaan kiiltelevän kultasormuksen, jonka Mark oli siihen painanut. Hänen unelmoivat ajatuksensa kävivät tähän suuntaan:
"Se mies, joka minulle nyt sirolla kohteliaisuudella on antanut tämän kultasormuksen, ei varmaankaan ole sama, joka kerran vihastuneena hylkäsi minut spitaalisille; ei, nyt hän on taas tuo jalomielinen, sääliväinen herra, joka otti minut hellään suojelukseensa sinä päivänä, jona outona saavuin hänen maahansa. Kuinka hän Tristania rakasti! Mutta minä tulin ja mitä polo teinkään! Eikö Tristanin paikka olisi kuninkaan palatsissa sata aatelisknaappia ympärillään, jotka häntä palvellen pyrkivät ritareiksi! Eikö hänen tulisen ratsunsa selässä tulisi nelistää uljaana läpi paroonikuntien ja hovien, seikkailuja ja sankaritöitä etsien! Mutta minun vuokseni on hän unohtanut ritarisäätynsä, minun vuokseni on hänet karkoitettu hovista, tähän metsään, tähän villi-ihmisen elämään!"
Hän kuuli silloin Tristanin askeleiden rasahtelevan kuivien oksien ja lehtien yllä. Hän otti hänen kädestään Iki-Tarkan ja nuolet ja irroitti miekan hänen vyöltään.
"Ystäväni", sanoi Tristan, "tämä on kuningas Markin miekka. Sen olisi pitänyt surmata meidät ja se säästi meitä."
Isolde otti miekan, suuteli sen kultakahvaa; ja Tristan näki, että hän itki,
"Ystäväni", sanoi hän, "kentiespä voisin vielä sopia kuningas Markin kanssa! Kentiespä hän sallisi minun taistelulla todistaa, että en koskaan, en sanoissa enkä teoissa, ole rakastanut teitä viallisella rakkaudella; jokainen ritari Elin kuningaskunnasta Dureaumen maahan saakka, joka vain väittäisi muuta, saisi todistaa sanansa kaksintaistelulla kanssani. Sitten, jos kuningas suvaitsisi vielä pitää minut luonaan, palvelisin häntä kunnialla niinkuin herraani ja isääni, ja jos hän pitäisi parempana etäännyttää minut ja pitää luonaan teidät, lähtisin Friisin maahan tai Bretagneen, Gorvenal ainoana seuralaisenani. Mutta minne ikinä menisinkin, kuningatar, niin aina olisin teidän omanne. Isolde, en muuten ajattelisi tätä eroa, ellen olisi epätoivoissani nähdessäni teidän, ihanaisen ja armaan, minun tähteni kärsivän tällaista hirveää kurjuutta tässä erämaassa."
"Tristan, muistattehan erakko Ogrinin. Kääntykäämme hänen puoleensa, jotta löytäisimme armon taivaallisen kuninkaan edessä, Tristan, ystäväni!"
He herättivät Gorvenalin. Isolde nousi hevosen selkään ja Tristan talutti sitä suitsista. Täten he taivalsivat viimeisen kerran rakkaiden metsiensä läpi. Koko yön he kulkivat sanaakaan sanomatta.
Aamulla he hieman levähtivät, sitten lähtivät taas vaeltamaan ja saapuivat siten erakkomajalle. Jo kaukaa huomasi erakko heidät ja haastoi heille lempeästi näin:
"Ystävät, miten rakkaus syöksee teidät kurjuudesta kurjuuteen! Kuinka kauan kestää siis hulluutenne? Rohkaiskaa mielenne jaloon ponnistukseen! Katukaa, katukaa!"
Tristan sanoi hänelle:
"Kuulkaa meitä, sire Ogrin! Auttakaa meitä pääsemään sovintoon kuninkaan kanssa! Antaisin hänelle takaisin kuningattaren. Itse lähtisin kauas pois, Bretagneen tai Friisin maahan; sitten kun hän joskus jälleen voisi sietää minua silmiensä alla, palaisin ja palvelisin häntä niinkuin kuuliaisen vasallin tulee."
Polvistuen erakon jalkoihin Isolde vuorostaan puhui nöyrällä alistuvaisuudella:
"En jatka enää entistä elämääni. En sano, että katuisin sitä, että olen rakastanut ja yhä vieläkin rakastan ja tulen aina rakastamaan Tristania, mutta ruumiimme tulevat tästä lähin olemaan erossa."
Itkuun puhjeten alkoi erakko ylistää Jumalaa: "Jumala, kaikkivaltias taivaan kuningas! Kiitän sinua siitä, että olet sallinut minun elää kyllin kauan tullakseni avuksi näille kahdelle onnettomalle!" Hän opasti ja neuvoi heitä viisaasti, sitten otti hän esiin mustetta ja pergamenttia ja kyhäsi kokoon kirjelmän, jossa Tristan tarjosi sovinnon kättä kuninkaalle. Kun hän oli kirjoittanut kaikki ne sanat, jotka Tristan oli hänelle sanellut, sinetöitsi Tristan kirjelmän sormuksellaan.
"Kuka vie tämän kirjeen perille?" kysyi erakko.
"Vien sen itse."
"Ei, sire Tristan, älkää uskaltako niin uhkarohkeaa yritystä! Minä vien kirjeen teidän puolestanne, tunnen hyvin hovin asukkaat."
"Luopukaa tuosta tuumasta, sire Ogrin; kuningatar on jäävä teidän suojelukseenne; yön tullessa lähden matkaan aseenkantajani kanssa, joka pitää huolen hevosestani."
Kun illan varjot laskeutuivat maan yli, lähti Tristan matkaan Gorvenalin kanssa. Tintagelin porteilla he erosivat. Muureilla vartijat antoivat toitotusmerkkejään. Tristan hyppäsi ojaan ja hiipi siten kaupungin läpi henkensä uhalla. Hän kiipesi, kuten ennen muinoinkin, yli puutarhan terävän aitapaalutuksen, sivuutti marmoripenkereet, lähteen ja suuren petäjän ja lähestyi sitä ikkunaa, jonka takana kuningas nukkui. Hän mainitsi hiljaa hänen nimensä. Mark heräsi.
"Ken olet sinä, jonka kutsu kaikuu minulle yöstä tällaisella hetkellä?"
"Sire, minä olen Tristan, tuon teille erään kirjelmän; minä jätän sen tuohon akkunan ristikolle. Kiinnittäkää vastauksenne oksaan Punaisen-Ristin kohdalle."
"Laupiaan Jumalan nimessä, hyvä sisarenpoikani, odota minua!"
Hän syöksyi kynnykselle ja kolmeen kertaan huusi yöhön: "Tristan! Tristan! Tristan, poikani!"
Mutta Tristan oli paennut. Hän saavutti aseenkantajansa ja ponnahti ketterästi satulaan:
"Hullu!" sanoi Gorvenal, "kiiruhda, paetkaamme tätä tietä."
He saapuivat vihdoin erakkomajalle, jossa löysivät heitä odottamassa rukoilevan erakon ja kyyneleissään kylpevän Isolden.
XI.
Surman Kaalamo.
Mark herätti hovipappinsa ja ojensi hänelle kirjeen. Pappi murti sinetin ja tervehti aluksi kuningasta Tristanin nimessä; sitten, taitavasti selvittäen kirjoitetut sanat, ilmoitti hänelle, mitä Tristan pyysi. Mark kuunteli häntä mitään virkkamatta ja hänen mielensä riemastui, sillä hän rakasti vielä kuningatarta.
Hän kutsui kokoon kaikkein arvokkaimmat parooninsa ja, kun nämä olivat saapuneet, puhui kuningas yleisen hiljaisuuden vallitessa seuraavasti:
"Herrat, minä olen saanut tämän kirjeen. Olen teidän kuninkaanne ja te olette minun vasallejani. Kuulkaa, mitkä asiat on saatettu tietooni; sitten neuvokaa minua, pyydän sitä teiltä, koska olette velvoitetut minua neuvoillanne opastamaan."
Pappi nousi, kääri auki kirjelmän ja lausui kuninkaan edessä seuraavasti.
"Korkea-arvoiset herrat! Tristan lähettää kuninkaalle ja koko hänen paroonikunnalleen suosiollisen tervehdyksensä. Kuningas, näin hän jatkaa, kun voitin lohikäärmeen ja valloitin Irlannin kuninkaan tyttären, niin annettiin hänet minulle. Minulla olisi ollut valta pitää hänet itse, mutta en tahtonut; toin hänet teidän maahanne ja luovutin hänet teille. Mutta tuskin olitte ottanut hänet vaimoksenne, kun jo petturit pimittivät teidät valheillaan. Vihassanne, rakas enoni ja valtaherrani, tahdoitte poltattaa meidät tuomitsematta. Mutta Jumala on armahtanut meitä: olemme huutaneet häntä avuksemme, hän on pelastanut kuningattaren oikeuden mukaisesti ja minäkin syöksyessäni alas korkealta vuorelta pääsin pakoon Kaikkivaltiaan voimalla. Mitä olen tehnyt senjälkeen, josta minua voitaisiin syyttää? Kuningatar heitettiin spitaalisille, mutta minä ennätin hänen avukseen ja toimitin hänet turvaan. Kuinka olisin voinut menetellä toisin häntä kohtaan, joka minun vuokseni oli vähällä saada surmansa. Pakenin hänen kanssaan metsien halki. Enhän saattanut tulla metsästä esiin tasangolle antaakseni hänet teille takaisin. Olittehan antanut määräyksen ottaa meidät kiinni elävinä tai kuolleina! Mutta nyt niinkuin silloinkin olen valmis, jalo sire, antamaan kunniasanani ja taistelemaan ketä vastaan hyvänsä sen puolesta, että ei koskaan ole kuningatar minua enkä minä kuningatarta rakastanut tavalla, joka olisi teitä kohtaan solvaus. Määrätkää taistelu, en jäävää ainoatakaan vastustajaa ja jos en voi todistaa olevani oikeassa, niin saatte poltattaa minut kaiken kansan nähden. Mutta jos voitan ja jos te suvaitsette ottaa jälleen omaksenne Isolden valoisin kasvoin, niin ei ainoakaan teidän parooneistanne ole palveleva teitä paremmin kuin minä; jos taaskin ette enää kaipaa palveluksiani, purjehdin meren yli ja menen tarjoamaan itseäni Ganoie'n tai Friisin maan kuninkaalle, ettekä sen jälkeen enää ole milloinkaan kuuleva minusta puhuttavan. Sire, neuvotelkaa paroonienne kanssa, ja jos ette voi minkäänlaisiin sovituksiin ryhtyä, vien Isolden takaisin Irlantiin, josta hänet toinkin, ja hän on jälleen oleva kuningatar omassa valtakunnassaan."
Kun cornwallilaiset paroonit kuulivat, että Tristan tahtoi ryhtyä taisteluun heidän kanssaan, sanoivat he kuninkaalle kaikki, niin monta kuin heitä olikin:
"Sire, ota takaisin kuningattaresi: mielettömät ihmiset ovat panetelleet häntä sinulle. Mitä taas Tristaniin tulee, niin menköön hän, niinkuin hän itse ehdottaa, sotimaan Ganoie'n maahan tai friisein kuninkaan luo. Pyydä häntä tuomaan luoksesi Isolde johonkin määrättyyn aikaan niin pian kuin suinkin."
Kuningas kysyi kolmasti:
"Eikö kukaan nouse siis syyttämään Tristania?"
Kaikki vaikenivat. Silloin hän sanoi hovipapilleen:
"Laatikaa siis kiireimmän kautta kokoon asetuskirjelmä; olette kuullut, mitä siihen on pantava, kiiruhtakaa sitä kirjoittamaan: Isolde on liiankin paljon saanut kärsiä näinä vuosina! Ja kiinnitettäköön armahdusjulistus vielä ennen iltaa Punaiseen-Ristiin; nopeasti toimeen!"
Hän jatkoi:
"Lisätkää siihen vielä, että minä lähetän heille kummallekin vääjäämättömän vakuuden myötätunnostani ja rakkaudestani."
Puolen yön aikaan meni Tristan Valko-Nummen poikki kirjelmää tavoittamaan, löysi sen ja toi sinetöitynä erakko Ogrinille. Erakko luki kirjelmän sisällön: Mark myöntyi, kaikkien parooniensa suostumuksella ottamaan takaisin Isolden, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan Tristanin alamaista palvelusta. Tristanin oli purjehdittava meren yli, sen jälkeen kun hän kolmen päivän kuluttua oli jättänyt kuningattaren Markin käsiin Surman Kaalamon luona.
"Jumalani!" sanoi Tristan, "miten julmaa kadottaa teidät, armas ystävä! Kuitenkin täytyy sen tapahtua, koska minä sen kautta voin vapahtaa teidät niistä kärsimyksistä, jotka olette saanut kestää minun tähteni. Kun eron hetki koittaa, annan teille jonkun lahjan rakkauteni pantiksi. Vieraasta maasta, jonne nyt lähden, lähetän teille sanansaattajan; hän tuo minulle tiedon toivomuksistanne, kallis ystäväni, ja heti kun kutsun saan, riennän luoksenne vieraasta maasta."
Isolde huokasi ja sanoi:
"Tristan, jätä minulle Äkähammas, koirasi. Eikä koskaan vielä mikään jahtikoira ole saanut kunniakkaampaa kohtelua kuin mitä se on saava minun luonani. Aina kun näen sen, muistan sinua, ja se lieventää suruani. Ystävä, minulla on viheriä jaspis-sormus, ota se rakkauteni merkiksi, ja kanna sitä sormessasi; jos joku sanansaattaja väittää tulevansa sinun nimissäsi, en usko häntä, puhukoon tai tehköön hän mitä tahansa, ennenkuin hän näyttää tämän sormuksen. Mutta niin pian kuin olen sen nähnyt, ei mikään mahti maailmassa, ei edes kuninkaallinen kielto, ole estävä minua täyttämästä pyyntöäsi, olkoon se sitten järkevä tai mieletön."
"Ystäväni, annan teille Äkähampaan."
"Ystäväni, ottakaa tämä sormus palkinnoksi."
Ja he antoivat suuta toisilleen.