Chapter 2

Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin Irlantiin. Toista oli ennenaikaan, kun Morholt saapui Weisefortin satamaan ja kansa otti hänet vastaan riemuhuudoilla, samoin hänen sisarensa kuningatar ja sisarentyttärensä, Isolde Vaaleahius, kultakutrinen, jonka kauneus jo loisti yli kaikkien muiden niinkuin nouseva aamunkoi. Hellästi nämä molemmat naiset lausuivat hänet tervetulleeksi, ja jos hän oli saanut jonkun haavan, paransivat he sen, sillä he tunsivat salaiset yrtit ja taikajuomat, jotka herättävät haavoittuneet melkeinpä kuolleista. Mutta mitä auttoi nyt koko heidän loihtutaitonsa, kaikki otollisella hetkellä poimitut ruohot ja lemmenkalkit! Hän lepäsi tuossa todellakin kuolleena, hirvenvuotaan käärittynä ja kappale vihollisen säilää vieläkin kallossaan. Isolde Vaaleahius vetäisi tuon katkenneen miekanterän irti ja kätki sen norsunluiseen arkkuun, niinkuin kalliin pyhäinjäännöksen. Sitten he, äiti ja tytär, polvistuivat suuren vainajan ruumiin ääreen ja alkoivat vuoron perään esittää naisten valitusvirttä laulaen vainajan yhtämittaista ylistystä ja singoten yhä uudestaan ja uudestaan saman kirouksen murhaajaa vastaan. Siitä päivästä alkaen oppi Isolde Vaaleahius vihaamaan Tristan Loonnois'laisen nimeä.

Mutta Tristan riutui Tintagelissa; myrkyllinen veri tihkui esiin hänen haavoistaan. Lääkärit huomasivat, että Morholt oli pistänyt häntä myrkytetyllä keihäällä, ja kun kaikki heidän juomansa ja vastalääkkeensä olivat tehottomia, uskoivat he hänet Jumalan huomaan. Hänen haavoistaan levisi niin inha haju, että kaikki hänen läheisimmätkin ystävänsä pakenivat hänen luotaan, kaikki muut, paitsi kuningas Mark, Gorvenal ja Dinas Lidanilainen. He olivat ainoat, jotka vielä viipyivät hänen vuoteensa ääressä ja joiden rakkaus oli inhoa voimakkaampi. Vihdoin antoi Tristan kuljettaa itsensä erääseen yksinäiseen majaan meren rannalla; sinne aaltojen armoille jäi hän makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Hän ajatteli: "Olette siis kaikki minut hyljänneet, tekin, kuningas Mark, jonka valtakunnan kunnian olen pelastanut. Ei, tiedänhän, jalo eno, että antaisitte vaikka oman elämänne pelastaaksenne minun; mutta mitä hyödyttää hellyytenne, minun on nyt kuoltava! Suloista on kuitenkin vielä katsella aurinkoa ja sydämeni on rohkea vielä. Tahdonpa antautua meren seikkailevan ajeltavaksi... Vieköön se minut jonnekin, kauas, yksin. Mihin maahan? Samapa tuo, mutta ehkäpä sieltä löydän parantajani. Ja ehkäpä vielä kerran tulee päivä, jalo eno, jolloin taas saan palvella teitä harpunsoittajana, metsämiehenä ja hyvänä vasallina."

Hän pyysi pyytämistään päästä merille, kunnes kuningas Mark vihdoin suostui hänen toivomukseensa. Hän saattoi hänet purteen, jossa ei ollut airoja eikä purjeita; ainoastaan harppunsa tahtoi Tristan mukaansa vierelleen. Mitäpä hän purjeilla, kun hänen käsivartensa eivät kuitenkaan jaksaneet niitä nostaa? Mitäpä hän airoilla? Mitä miekalla? Niinkuin merimies, joka pitkäaikaisella matkalla heittää laivan kannelta mereen entisen toverinsa ruumiin, samoin Gorvenal vapisevin käsin työnsi ulapalle purren, jossa virui hänen rakas poikansa, ja meri vei hänet tietymättömille teille.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä ajelivat aallot häntä eteenpäin leppoisasti. Aika ajoin tarttui Tristan harppuunsa ja näppäili sitä lieventääkseen tuskiaan. Vihdoin laski meri hänen tietämättään hänet rannikolle. Juuri samana yönä olivat eräät kalastajat lähteneet heittämään verkkojaan meren selälle ja silloin toi veden viri soutumiesten korviin ihmeellisen suloisen, helkkyvän ja sankarillisen säveleen. He antoivat airojen levätä laineilla ja kuuntelivat sitä liikkumattomassa hurmauksessa; aamun sarastaessa huomasivat he aalloilla ajelehtivan purren. "Samanlainen yliluonnollinen soitto kuului myös Pyhän Brendanin laivan ympäriltä, kun se lipui kohti Autuaitten Saaria, pitkin maidonvalkeaa meren aaluvaa", sanoivat he. He alkoivat soutaa purtta kohden: se oli tuuliajolla eikä ainoata elävää olentoa näkynyt olevan siinä muuta kuin harpun helinä; mutta mitä lähemmäksi he sitä tulivat, sitä heikommaksi kävi sävel, sitten se vaikeni kokonaan, ja kun he saapuivat purren luo, olivat Tristanin kädet vaipuneet hervottomina vielä väräjäville kielille. He ottivat hänet mukaansa ja palasivat satamaan antaakseen haavoittuneen uroon armorikkaan valtiattarensa huostaan, joka kenties osaisi vielä herättää hänet henkiin.

Onneton sattuma! Tuo turvapaikka oli Weisefort, jossa Morholt lepäsi kuolleena, ja heidän valtiattarensa oli Isolde Vaaleahius. Hän yksin, taikajuomien taitava sekoittajatar, kykeni pelastamaan Tristanin; mutta hän yksin, hän ainoa nainen koko maailmassa, toivoi Tristanin kuolemaa. Kun Tristan, Isolden salaisten taitojen voimalla, jälleen virkosi tajuihinsa, ymmärsi hän, että aallot olivat heittäneet hänet surman suuhun. Mutta päättäen rohkeasti puolustaa henkeään keksi hän nopeasti ja näppärästi kavalat ja kauniit puheet. Hän kertoi olevansa kiertävä laulaja, joka oli lähtenyt purjehtimaan muutamalla kauppalaivalla; hän oli matkalla Espanjaan oppiakseen lukemaan tähdistä; merirosvot olivat anastaneet laivan; haavoittuneena oli hän paennut tällä venholla. Häntä uskottiin: ei kenkään Morholtin tovereista enää tuntenut Pyhän-Simsonin saaren kaunista ritaria, niin rumiksi oli myrkky syönyt hänen piirteensä. Mutta kun neljänkymmenen päivän kuluttua Isolde Kultakutri oli saanut hänet jo melkein kokonaan terveeksi ja kun hänen norjistuneet jäsenensä jälleen alkoivat kukoistaa nuoruutta ja kauneutta, ymmärsi hän, että oli aika paeta; hän karkasi ja ilmestyi taas, monet vaarat kestettyään, eräänä kauniina päivänä kuningas Markin eteen.

III.

Kauniin Kultakutrin etsintä.

Arvon herrat, kuningas Markin hovissa oli neljä paroonia, jotka olivat maailman petollisimpia ihmisiä ja jotka vihasivat ilkimielisellä vihalla Tristania hänen uljuutensa vuoksi ja myöskin senvuoksi, että kuningas häntä niin hellästi rakasti. Ja voinpa hyvin mainita heidän nimensäkin: Andret, Guenelon, Gondoine ja Denoalin, niin, ja herttua Andret oli samoin kuin Tristankin kuninkaan sisarenpoika. Hyvin tietäen, että kuningas aikoi vanheta lapsettomana, jättääkseen maansa perinnöksi Tristanille, ei heidän kateudellaan ollut mitään rajoja, ja kaikenlaisilla valheilla koettivat he yllyttää Cornwallin ritareja Tristania vastaan.

"Hänen elämänsä on pelkkiä ihmeitä täynnä", sanoivat nuo petturit; "mutta te olette, jalot herrat, viisaita miehiä ja osaatte sentähden vetää siitä johtopäätöksen. Että hän on voittanut Morholtin, on jo sinään tavaton urotyö, mutta minkä taian avulla on hän voinut melkein kuolleena ja yksin matkata meriä? Kuka meistä, jalot herrat, voisi ohjata laivaa purjeitta ja airoitta? Loihtijat voivat sellaista, sanotaan. Ja mistä lumotusta maasta on hän käynyt hakemassa parannusta haavoilleen? Varmasti on hän lumooja. Niinpä niin, hänen purtensa oli haltiatar, samoin hänen miekkansakin, ja hänen harppunsa on lumottu ja vuodattaa se joka päivä myrkkyä kuningas Markin sydämeen. Huomaatteko, mihin määrin hän on jo saanut haltuunsa tuon sydämen noitakeinoillaan! Hän pääsee vielä kuninkaaksi ja te ja teidän maanne joutuvat loihtijan käsiin!"

He saivatkin useimmat paroonit puheillaan uskotetuiksi, sillä on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä, että sankaruuden ja rakkauden voimalla voi toimittaa tekoja yhtä suuria kuin konsanaan millään loihduilla. Sentähden vaativat paroonit kiihkeästi kuningas Markia ottamaan puolisokseen jonkun kuninkaantyttären, joka lahjoittaisi hänelle rintaperillisiä; jos hän kieltäytyisi, vetäytyisivät he kaikki linnavarustustensa taa ja alkaisivat sodan häntä vastaan. Kuningas tenäsi vastaan, vannoen, että niinkauan kuin hänen rakas sisarenpoikansa eli, ei ainoakaan kuninkaantytär pääsisi hänen vuoteeseensa. Mutta sitten vuorostaan Tristankin, joka ei voinut sietää sitä häpeällistä epäilystä, että hän rakasti enoaan vain omaksi hyödykseen, alkoi uhata häntä: kuninkaan oli suostuttava paroonien toivomukseen, ellei, niin jättäisi hänkin hovin ja lähtisi palvelemaan rikasta Ganoie'n kuningasta. Silloin Mark vihdoin myöntyi sopimaan määrätystä ratkaisun hetkestä: neljänkymmenen päivän kuluttua hän antaisi lopullisen vastineensa.

Määräpäivänä odotti hän heidän tuloaan huoneessaan yksin ja surullisissa mietteissä: "Mistä keksiä niin kaukainen ja saavuttamaton kuninkaantytär, jota voisi teeskennellä haluavansa vaimoksi, mutta ainoastaan teeskennellä?"

Samalla hetkellä pyrähti merellepäin avoimesta akkunasta sisään kaksi kyyhkystä, jotka pesänrakennus-puuhissa hiukan torailivat; sitten ne äkkiä säikähtäen jälleen katosivat. Mutta niiden nokasta oli pudonnut pitkä naisen hius, hienompi kuin silkkikuitu ja välkkyvä kuin auringon säde.

Mark otti sen, ja päästäen sisälle paroonit ja Tristanin hän sanoi:

"Tehdäkseni teille mieliksi, jalot herrat, olen ottava itselleni puolison, jos tahdotte tuoda minulle sen, jonka olen valinnut."

"Tietenkin tahdomme tehdä sen, jalo herra; kuka on siis se, jonka olette valinnut?"

"Olen valinnut sen, jolle tämä kultahius kuuluu, ja tietäkää, että ketään muuta en ota vaimokseni."

"Ja mistä päin maailmaa, jalo herra, olette saanut tämän kultahiuksen? Kuka on sen teille tuonut? Ja mistä maasta?"

"Olen saanut sen, jalot herrat, kauniilta Kultakutrilta; kaksi kyyhkyä on sen minulle tuonut; ne tietävät, mistä maasta se on kotoisin."

Paroonit ymmärsivät nyt, että heitä oli vedetty nenästä ja petetty. He katselivat kiukustuneina Tristania: sillä he epäilivät hänen neuvoneen kuninkaalle tämän juonen. Mutta tarkastellessaan kultahiusta muisti Tristan Isolde Vaaleahiuksen. Hän hymyili ja puhui seuraavasti:

"Kuningas Mark, te menettelette hyvin väärin; ettekö huomaa, että näiden herrojen epäilyt ovat minulle häpeäksi? Mutta turhaan olette keksinyt tämän salajuonen: minä olen etsivä kauniin Kultakutrin ja tuova hänet teille. Tietkää, että tämä etsintä on vaarallinen ja että minun on vielä vaikeampi palata hänen maastaan kuin saaresta, jossa tapoin Morholtin; mutta vielä kerran olen teidän tähtenne, jalo eno, paneva ruumiini ja henkeni alttiiksi. Ja jotta teidän parooninne uskoisivat, että rakastan teitä vilpittömällä rakkaudella, annan siitä takuuksi seuraavan valan: joko olen kuoleva tässä yrityksessä tai sitten tuon tähän Tintagelin linnaan tuon vaaleakiharaisen kuningattaren."

Hän varusti itselleen kauniin laivan, jonka hän sälytti juustolla, viinillä, hunajalla ja kaikenlaisella herkullisella tavaralla. Miehistökseen hän valitsi paitsi Gorvenalia sata ylhäissäätyistä nuorukaista, jotka kuuluivat maan rohkeimpiin, ja puetti heidät naurettavan paksuihin villamekkoihin ja karkeakarvaisiin kaapuihin, joten he kaikki näyttivät kauppiailta; mutta laivan kannen alla oli kätkössä komeita purppuraisia ja kultaompeleisia pukuja, jollaiset sopivat mahtavan kuninkaan lähettiläille.

Kun laiva oli päässyt ulos satamasta, kysyi perämies:

"Jalo herra, mitä maata kohti käännämme purjeemme?"

"Ystäväiseni, purjehdi Irlantia kohti, suoraan Weisefortin satamaan."

Perämies vavahti. Eikö Tristan sitten tiennyt, että Morholtin kuoleman jälkeen Irlannin kuningas vainosi merellä kaikkia cornwallilaisia laivoja? Ja kaikki merimiehet, jotka saatiin kiinni, hirtettiin seipäisiin. Perämies totteli kuitenkin, ja niin saavuttiin tuohon vaaralliseen maahan.

Ensiksikin sai Tristan uskotetuksi Weisefortin miehille, että hänen toverinsa olivat englantilaisia kauppiaita, jotka olivat rauhallisilla tavaranvaihto-matkoilla. Mutta kun nämä oudonlaiset kauppiaat kuluttivat päivänsä jaloissa leikeissä ja shakkipelissä ja näyttivät osaavan paremmin käytellä noppasia kuin punnita juustoa, pelkäsi Tristan tulevansa paljastetuksi, eikä tiennyt, miten ryhtyä yritykseensä.

Eräänä päivänä kuuli hän aikaisessa aamunkoitteessa niin kauhistuttavan karjunnan, että sitä olisi voinut luulla itse pääpaholaisen huudoksi. Ei milloinkaan vielä ollut hän kuullut minkään eläimen ääntävän niin hirvittävällä ja yliluonnollisella tavalla. Hän kutsui luokseen ohikulkevan naisen:

"Sanokaa minulle, kaunis rouva", virkkoi hän, "mistä tämä äsken kuulemani ääni johtuu? Älkää salatko sitä minulta."

"Sanonpa sen siis teille, sire, kaunistelematta. Sen saa aikaan eräs eläin, joka on maailman väkevin ja peljättävin. Joka päivä tulee se ulos luolastaan ja pysähtyy jollekin kaupungin portille. Ei kukaan voi mennä siitä ulos, eikä kukaan tulla sisään, ennenkuin tuolle hirmueläimelle on annettu syötiksi nuori tyttö; ja heti kun se on saanut saaliin kynsiinsä, nielee se sen niin nopeasti, ettei siinä ajassa ennätä lukea edes yhtä isämeitää."

"Rouvaseni", sanoi Tristan, "älkää tehkö minusta pilkkaa, mutta sanokaa, olisiko mahdollista ihmiselle, äidistä syntyneelle, surmata se taistelussa?"

"Kenpä sen tiennee, kaunis ja suloinen sire, niin varmaan. Mutta varmaa ainakin on, että jo kaksikymmentä ritaria on yrittänyt tuota temppua; sillä Irlannin kuningas on antanut airueiden kuuluuttaa, että hän antaisi tyttärensä Isolde Vaaleahiuksen sille, joka tappaisi hirviön; mutta hirviö on niellyt ne kaikki."

Tristan sanoi hyvästit naiselle ja palasi takaisin laivalleen. Hän asestautui salaa, ja olisipa ollut kaunis näky nähdä niin komean sotaherran ja ylpeän ritarin astuvan maihin kauppalaivasta. Mutta satama oli autio, sillä aamu oli vasta sarastamassa, eikä kukaan ollut näkemässä, miten urho ratsasti sille samaiselle portille, jonka nainen oli hänelle osoittanut. Samassa syöksyi häntä vastaan viisi miestä, jotka lyöden kannuksilla hevosiaan, suitset valloillaan pakenivat minkä kavioista pääsi kaupunkia kohti. Tristan tarttui ohimennen erästä heistä punaiseen tukkapalmikkoon niin tukevasti, että hän heilahti nurin hevosen selästä, ja pitäen häntä täten pihdissään hän kysyi:

"Jumala olkoon kanssanne, jalo sire; mitä tietä tulee lohikäärme?"

Ja kun pakolainen oli viitannut suunnan, päästi Tristan hänet irti.

Hirviö lähestyi. Sillä oli karhun pää, silmät punaiset niinkuin hehkuvat hiilet, kaksi sarvea päässä, pitkät karvaiset korvat, jalopeuran kynnet, käärmeen pyrstö ja korppikotkan teräväsuomuksinen ruumis.

Tristan käänsi ratsunsa niin suurella voimalla kohti hirviötä, että hepo, vaikkakin kauhusta väristen, syöksyi petoa vastaan. Tristanin keihäs kilpistyi pirstaleiksi sen suomuhaarniskaan. Heti kiskaisi urho esiin kalpansa, kohotti sen ja suuntasi hirvittävän iskun lohikäärmeen päähän, mutta ei edes naarmua tullut sen nahkaan. Kuitenkin hirviö jo tunsi itseään ahdistettavan; se upotti kyntensä haarniskaan ja repi sen auki. Rinta paljaana teki Tristan miekallaan vielä uuden hyökkäyksen ja iski petoa kylkeen niin ankarasti, että ilmankansi jymähti. Turhaa sekin: hirviötä oli mahdoton haavoittaa. Silloin lohikäärme syöksi sieraimistaan ilmoille kaksinkertaisen patsaan myrkyllisiä liekkejä: Tristanin rautapaita mustui ja raukeni niinkuin sammuva hiillos, hänen hevosensa kaatui kuolleena maahan. Mutta kimmoten heti pystyyn Tristan työnsi sankarillisen säilänsä hirviön kitaan: se upposi sinne kokonaan ja halkaisi pedon sydämen kahtia. Vielä viimeisen kerran päästi lohikäärme kurkustaan kamalan karjunnan ja kuoli sitten siihen paikkaan.

Tristan leikkasi siltä kielen ja pisti sen poveensa. Sitten hän kirpeän savun huumaamana lähti tavoittamaan itselleen juomista muutamasta suolammesta, joka näkyi kimaltelevan jonkun matkan päässä. Mutta lohikäärmeen kielestä kihoava myrkky kuumeni hänen ruumiinsa lämmöstä ja sankari kadotti äkkiä tajuntansa jääden virumaan rämeen reunalla kasvavaan korkeaan ruohistoon.

Mutta nyt oli asianlaita niin, että tuo pakolainen, jota Tristan oli retuuttanut punaisesta tukkapalmikosta, olikin Irlannin kuninkaan maavouti ja että hän tavoitteli Isolde Vaaleahiuksen kättä. Hän oli suuri pelkuri, mutta niin suuri on rakkauden voima, että hänkin joka aamu asestettuna väijyi hirviötä, joskin tuo uljas sankari aina pakeni heti, kun vain kaukaakin kuului pedon karjunta. Tuona päivänä hän neljän kumppanuksensa seuraamana uskalsi lähteä takaisin Tristanin jälessä. Hän löysi tapetun hirviön, kuolleen hevosen ja murskatun haarniskan ja oli varma siitä, että voittajakin virui jossakin kuolleena. Hän leikkasi irti hirviön pään, vei sen kuninkaalle ja vaati häneltä sitä kaunista palkintoa, mikä oli luvattu.

Kuningas ei lainkaan uskonut hänen sankaruuteensa; mutta tahtoen kuitenkin tehdä hänelle oikeutta hän kutsutti kaikki vasallit suureen juhlaan, joka kolmen päivän päästä piti vietettämän hovissa: silloin, koko tämän kokoontuneen juhlaseurueen läsnäollessa oli maavouti saava voittonsa lunnaan.

Kun Isolde Vaaleahius sai tietää, että hänet luovutettaisiin vaimoksi tuolle pelkurille, purskahti hän ensin nauruun, sitten itkuun. Mutta seuraavana päivänä hän, epäillen, että tässä piili joku kavala petos, otti mukaansa vaaleaverisen palvelijansa, uskollisen Periniksen, ja kamarineitseensä ja toverinsa, nuoren Brangienin, ja kaikki kolme ratsastivat salaa lohikäärmeen luolalle päin. Jo matkalla huomasi Isolde omituisenmuotoisia jälkiä tiellä: varmastikaan hevonen, joka siitä oli kulkenut, ei ollut kengitetty tässä maassa. Sitten hän löysi päättömän hirviön ja kuolleen hevosen; hevonen ei ollut satuloitu Irlannin mallin mukaan. Varmastikin oli joku muukalainen tappanut lohikäärmeen; mutta oliko hän enää elossa?

Isolde, Perinis ja Brangien etsivät häntä kauan; vihdoin näki Brangien suoyrttien läpi urhon kypärän kiiltävän. Hän hengitti vielä. Perinis nosti hänet hevosen selkään ja kantoi hänet salaa naisten huoneustoon. Siellä Isolde kertoi seikkailun äidilleen sekä uskoi hänen huostaansa muukalaisen. Kuningattaren irroitellessa hänen varustuksiaan putosi lohikäärmeen myrkyllinen kieli ulos hänen poveltaan. Silloin Irlannin kuningatar herätti haavoittuneen tehokkaiden ruohojen voimalla ja sanoi hänelle:

"Muukalainen, minä tiedän, että sinä olet lohikäärmeen todellinen voittaja. Mutta meidän voutimme, tuo petturi ja pelkuri, on leikannut siltä pään ja vaatii tytärtäni Isolde Vaaleahiusta palkinnokseen. Voisitko sinä jo kahden päivän kuluttua taistelulla todistaa hänen puheensa mitättömäksi?"

"Kuningatar", sanoi Tristan, "määräpäivä on kovin lähellä, mutta varmastikin osaatte parantaa minut kahdessa päivässä. Kun olen voittanut Isolden jo kerran itselleni tappamalla lohikäärmeen, niin ehkäpä voitan hänet vielä kerran voudinkin kustannuksella." Silloin kuningatar sijoitti hänet kallisarvoiseen suojaan ja sekoitti häntä varten kaikkein tehokkaimmat juomansa. Seuraavana päivänä Isolde Vaaleahius valmisti hänelle kylvyn ja voiteli hellävaroin hänen ruumiinsa balsamilla, jonka hänen äitinsä oli laittanut. Hänen katseensa pysähtyivät haavoittuneen urhon kasvoihin, hän havaitsi ne sangen kauniiksi ja ajatteli: "Jos hän on yhtä uljas kuin kaunis, niin saapa kosijani hänestä ankaran kilpaveikon!" Mutta Tristan, jota jo lämmin vesi ja yrttien voima alkoi elvyttää, katseli Isoldea ja muistaessaan, että hän todellakin nyt oli voittanut itselleen kuningatar Kultakutrin, alkoi hän hymyillä. Isolde huomasi sen ja tuumi itsekseen: "Minkähäntähden tuo muukalainen noin hymyilee? Olenkohan tehnyt jotakin sopimatonta? Olenkohan ehkä laiminlyönyt jonkun niistä palveluksista, joita nuoren tytön on tehtävä vieraalleen? Tai ehkäpä hän nauroi siksi, että olen unohtanut kirkastaa hänen myrkynhimmentämät aseensa."

Hän lähestyy Tristanin varustuksia: "Tämä kypärä on hyvää terästä", ajattelee hän, "eikä petä vaaran hetkellä. Ja tämä kilpi on luja ja kevyt, todellakin sankarin arvoinen." Hän ottaa kalvan käteensä: "Jalo on kalpakin, kuin tehty parooneista uljaimmalle." Hän vetää verisen terän esille kallisarvoisesta huotrasta pyyhkiäkseen sen puhtaaksi. Mutta hän näkee, että sen kärki on katkennut. Hän panee merkille katkenneen kohdan uurrot: eikö tuo ollut juuri sama säilä, joka oli katkennut Morholtin päähän? Hän epäilee, empii, tarkastaa sitä vielä, tahtoo tulla vakuutetuksi epäilyksensä oikeudesta. Hän rientää siihen huoneeseen, jossa hän säilytti Morholtin päästä vetämäänsä teräskappaletta. Hän sovittaa kappaleen katkenneen terän loviin: siinä saattoi tuskin erottaa pienintä sälöä.

Silloin hän kiiruhti takaisin Tristanin luo ja heiluttaen suurta miekkaa haavoittuneen pään päällä hän huusi:

"Sinä olet Tristan Loonnois'lainen, Morholtin, minun rakkaan enoni murhaaja. Kuole siis, sinä vuorostasi!"

Tristan yritti torjua hänen kättään; turhaan: hänen ruumiinsa oli hervoton ja halpaantunut, mutta hänen henkensä oli yhä yhtä valpas kuin ennenkin. Hän puhui siis, taitavasti sanansa asettaen, seuraavasti:

"Olkoon menneeksi, minä kuolen siis; mutta säästääksesi itseäsi pitkiltä katumuksilta, kuuntele minua ensin. Kuninkaantytär, tiedä siis, että sinulla ei ole ainoastaan valta, vaan myös oikeus tappaa minut. Niin, sinulla on oikeus ottaa henkeni, koska kaksi kertaa olet sen pelastanut ja lahjoittanut minulle takaisin. Ensimäisen kerran se tapahtui tässä tuonoin: minä olin se haavoittunut laulaja, jonka sinä pelastit karkoittamalla hänen ruumiistaan Morholtin myrkytetyn keihään vihat. Älä punastu, neito, sitä, että paransit nuo haavat: enkö ollut saanut niitä rehellisessä taistelussa? Tapoinko ehkä Morholtin petoksella? Eikö hän ollut vaatinut minua taisteluun? Eikö minun täytynyt puolustaa ruumistani? Toisen kerran pelastit minut, kun kävit noutamassa minut pois suosta. Oi, neito, sinun vuoksesi lähdin taistelemaan lohikäärmettä vastaan... Mutta jättäkäämme nämä asiat: tahdoin vain todistaa sinulle, että koska kaksi kertaa olet vapahtanut minut kuoleman kourista, sinulla on oikeus ottaa henkeni. Tapa minut siis, jos luulet sillä saavuttavasi ylistystä ja kunniaa. Varmastikin sinulle, levätessäsi uljaan voutisi sylissä, on mieluista muistella haavoitettua vierastasi, joka oli pannut elämänsä alttiiksi voittaakseen sinut ja jonka sinä suojattomana tapoit kylvyssä."

Isolde huudahti:

"Kuulenpa ihmeellisiä puheita. Minkätähden Morholtin murhaaja tahtoi voittaa minut? Ah niin, epäilemättä siksi, että Morholt muinoin yritti ryöstää laivalleen joukon Cornwallin tyttäriä ja sinä siis vuorostasi vannoit kostoksi siitä vieväsi orjaksesi sen, joka Morholtille oli rakkain neitojen joukossa..."

"Ei, kuninkaantytär, asian laita ei ole niin", sanoi Tristan. "Mutta eräänä päivänä lensi kaksi kyyhkyä Tintageliin tuoden sinne yhden kultaisista hiuksistasi. Luulin, että ne tulivat tuomaan minulle rauhan ja rakkauden sanomaa. Sentähden uskalsin uhmata hirviötä ja sen myrkkyhampaita. Näetkö, tässä on tuo hius vyöni kultalankojen väliin punottuna; kultalankojen hohto on sammunut, mutta kultahius ei ole himmennyt."

Isolde heitti pois suuren miekan ja otti käteensä Tristanin vyön. Hän näki siinä kultahiuksen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömiin mietteisiin; sitten hän suuteli vierastaan suulle rauhan merkiksi ja puetti hänet komeisiin vaatteisiin.

Sinä päivänä, jolloin paroonien piti kokoontua, lähetti Tristan salaa laivalleen Periniksen, Isolden palvelijan, pyytämään tovereitaan lähtemään hoviin, ja sellaisissa puvuissa, jotka soveltuivat mahtavan kuninkaan sanansaattajille. Gorvenal ja nuo sata ritaria, jotka jo neljä päivää olivat olleet epätoivoissaan Tristanin katoamisesta, ilostuivat suuresti tämän uutisen saatuaan.

He astuivat yksitellen sisälle saliin, jossa jo oli koolla lukematon joukko Irlannin parooneja, ja istuutuivat pitkään jonoon samalle riville, ja säteilevät jalokivikirjailut peittivät heidän komeat, punasilkkiset ja purppuraiset pukunsa päästä kantapäähän. Irlantilaiset sanoivat toinen toisilleen: "Keitä ovat nämä mahtavat ja ylhäiset herrat? Kuka tuntee heidät? Katsokaa noita ylellisen-hienoja, sopulinnahalla ja kultaompeluksella koristeltuja viittoja! Katsokaa, miten miekkojen kahvoissa ja turkisten soljissa kimaltelee rubiineja, vuoritimantteja, ametisteja ja paljon sellaisiakin jalokiviä, joiden nimeä emme edes tiedä! Onko koskaan vielä nähty sellaista komeutta? Mistä tulevatkaan nämä ritarit? Kenelle he kuuluvat?" Mutta nuo sata ritaria vaikenivat, eivätkä liikahtaneet istuimiltaan ketään tulijaa tervehtiäkseen.