Chapter 10
"Mutta samapa tuo, jos surmaakin! Miksi en kuolisi rakkaudesta teihin, Isolde! Mutta ajattaisittekohan taas pois minut? Tahdonpa vielä yrittää erästä juonta... Naamioin itseni hulluksi ja tämä hulluus on oleva suurinta viisautta."
Muuan karkeaan villamekkoon puettu kalastaja sattui kulkemaan ohitse.
"Ystävä, vaihda vaatteita kanssani! Anna minulle mekkosi, se on kovin mieleiseni!"
Kalastaja huomasi Tristanin vaatteet paremmiksi omiaan, kaappasi ne heti ja suori nopeaan matkoihinsa mielissään edullisesta vaihtokaupasta.
Silloin Tristan leikkasi pois kauniit vaaleat kiharansa keriten päälakensa ristin muotoon. Hän voiteli kasvonsa eräällä taikayrttinesteellä, jonka hän oli tuonut omasta maastaan ja joka heti muutti hänen kasvonsa niin omituisesti, ettei kukaan saattanut niitä tuntea. Hän tempasi maasta kastanjapuun vesan, teki siitä itselleen nuijan sekä ripusti sen kaulaansa; paljain jaloin hän asteli suoraan linnaa kohti.
Portinvartija luuli häntä narriksi ja sanoi:
"Käykää peremmälle, missä olettekaan viipynyt niin kauan?"
Narri vastasi:
"Montin apotin, hyvän ystäväni häissä. Hän on nainut erään apotissan, paksun, hunnutetun naisen. Besangonista Montiin asti kaikki papit, apotit, munkit ja klerkit ovat olleet näissä naittajaisissa ja kaikki hyppivät, leikkivät ja tanssivat puiden siimeksessä. Mutta minun täytyi jättää heidät tullakseni tänne: sillä minun on tänään palveltava pöydässä kuningasta."
Portinvartija vastasi hänelle:
"Astukaa siis sisälle, arvon herra, Urgan Pitkäkarvan poika; te olette suuri ja karvainen kuin hänkin ja muistutatte suuresti isäänne."
Kun hän astui sisään linnan portista nuijaansa heilutellen, kokoontuivat kaikki palvelijat ja asemiehet hänen ympärilleen ajaen ja usuttaen häntä niinkuin sutta.
"Nähkääs narria, hu hu huu huu!"
He heittelevät häntä kivillä ja ahdistavat häntä sauvoilla; mutta hän pitää puoliaan hypellen edestakaisin: jos häntä ahdistetaan vasemmalta, huitaisee hän oikealle.
Naurun ja huudon raikuessa hän vihdoin saapuu sen salin kynnykselle, jossa kuningatar ja kuningas Mark istuvat korukatoksen alla. Hän lähestyy ovea, ripustaa nuijan naulaan ja astuu sisään. Kuningas sanoi hänet nähdessään:
"Tuossapa on hupainen seuraveikko; tuokaa hänet lähemmäksi."
Hänet tuodaan kuninkaan eteen.
"Ystävä, olkaa tervetullut. Mitä olette saapunut täältä etsimään?"
"Isoldea, jota niin suuresti rakastan. Minulla on sisar, jonka annan teille, ihanainen Brunehaut. Kuningatar ikävystyttää teitä, koettakaapa tuota toista. Vaihtakaamme, minä lahjoitan teille sisareni, työntäkää te minulle Isolde, otan hänet ja palvelen teitä uskollisella rakkaudella."
Kuningas nauroi näitä puheita ja sanoi narrille:
"Jos annan sinulle kuningattaren, niin mitä teet hänellä? Minne viet hänet?"
"Tuonne ylhäälle, taivaan ja pilven väliin, kauniiseen lasikartanoon. Auringonsäteet säihkyvät sen lävitse, eivätkä tuulet voi sitä huojuttaa. Sinne vien hänet kristallikammioon, joka on täynnä ruusuja ja aamuruskon välkettä."
Kuningas ja paroonit sanoivat toisilleen:
"Tämä on erinomainen narri, taitava sanoissaan!"
Hän istui matolla ja katseli hellästi Isoldea.
"Ystävä", sanoi Mark, miten voit toivoa, että valtiattareni kiinnittäisi sydäntään sellaiseen iljettävään pöljäpäähän kuin sinä?"
"Sire, onpa oikeutta sellaiseen toivoon minulla, olen suorittanut hänen vuokseen monta urotyötä ja hänen vuokseen olen tullut hulluksi."
"Kuka sinä siis olet?"
"Minä olen Tristan, tuo mies, joka niin suuresti on rakastanut kuningatarta ja joka rakastaa häntä kuolemaansa asti."
Tämän nimen kuultuaan Isolde huokasi, väri vaihtui hänen kasvoillaan ja vihastuneena hän sanoi:
"Mene tiehesi! Kuka sinut on päästänyt sisälle? Mene matkaasi typerine leikinlaskuinesi!"
Narri huomasi kuningattaren vihastuksen ja sanoi:
"Kuningatar Isolde, ettekö muista päivää, jolloin, Morholtin myrkytetyn miekan vaivoissa harppuineni merellä velloen, ajauduin teidän maanne rannikolle? Te paransitte minut. Ettekö enää muista sitä, kuningatar?"
Isolde vastasi:
"Mene pois, narri; eivät kujeesi minua miellytä etkä sinä itse!"
Heti narri kääntyi paroonien puoleen, ajoi heidät ovelle huutaen:
"Hullut ihmiset, pois täältä! Antakaa minun pitää neuvoa Isolden kanssa, sillä minä olen tullut tänne rakastaakseni häntä."
Kuningas naurahti, Isolde punastui.
"Sire, ajakaa pois tuo narri!"
"Kuningatar Isolde, ettekö muista sitä suurta lohikäärmettä, jonka tapoin teidän maassanne? Kätkin sen kielen vyöhöni ja myrkyn polttamana vaivuin hetteeseen. Silloin olin ihailtava ritari! Ja odotin kuolemaa, kun te saavuitte avukseni."
Isolde vastaa:
"Vaikene, loukkaat ritareita, sillä sinä olet vain synnyntähouru. Kirotut olkoot ne merimiehet, jotka toivat sinut tänne, sensijaan, että olisivat paiskanneet sinut mereen!"
Narri purskahti nauruun ja jatkoi:
"Kuningatar Isolde, ettekö muista kylpyä, jossa tahdoitte surmata minut omalla miekallani, ja satua kultahiuksesta, joka lauhdutti teidät, ja miten puolustin teitä pelkuri-voutia vastaan?"
"Vaietkaa, huono tarinoitsija! Miksi juuri tänne tulette tarjoamaan hourupäisiä kuvitelmianne? Olitte eilen varmaan päihdyksissä ja se on johtanut mieleenne tällaisia unia."
"Se on totta. Olen päihtynyt ja sellaisesta juomasta, että tämä päihtymys ei koskaan haihdu. Kuningatar Isolde, ettekö muista tuota kaunista, kuumaa päivää avoimella merellä? Teillä oli jano, ettekö muista sitä, kuninkaan tytär? Me joimme molemmat samasta pikarista. Siitä asti olen ollut vaarallisesti päihdyksissä..."
Kun Isolde kuuli nämä sanat, jotka hän yksin saattoi ymmärtää, peitti hän kasvonsa viitallaan ja nousi mennäkseen. Mutta kuningas pidätti häntä:
"Odottakaahan vielä hetkinen, Isolde ystäväni, jotta kuulisimme kaikki hänen hullutuksensa. Mihin ammattiin kykenet narri?"
"Olen palvellut kuninkaita ja kreivejä."
"Osaatko todellakin metsästää koirilla ja linnuilla?"
"Se on varma se, kun haluan metsästää, voin tavoittaa koirillani kurjet, jotka liitelevät pilvissä, hurtillani saavutan joutsenet, valkoiset hanhet ja villit kyyhkyset, jousellani kaikki haikarat ja sukeltajat."
Kaikki nauroivat makeasti ja kuningas kysyi:
"Ja mitä silloin saat, veliseni, kun käyt pyytämään riistaa vesien vieremältä?"
Narri vastasi nauraen:
"Kaikkea: haukoillani sieppaan korpien susia ja suuria karhuja, metsäsikoja, kauriita ja hirviä, kettuja, jäniksiä. Ja kun palaan ruokaherrani luo, osaan käyttää nuijaani, kylvää palavia kekäleitä asemiesten päälaelle, virittää harppuni ja laulaa, rakastaa kuningattarina ja heittää puroihin somasti veisteltyjä lastusia. Todellakin, enkö ole hyvä lauluniekka ja lemmenritari? Tänään olette nähneet, miten osaan käyttää sauvaa miekkanani."
Ja hän huitoo nuijallaan ympärilleen.
"Menkää tiehenne", huutaa hän, "Cornwallin herrat! Miksi viivytte vielä? Ettekö jo ole syöneet? Ettekö jo ole kylläiset?"
Kun kuningas tarpeekseen oli iloillut narrin kanssa, pyysi hän ratsuaan ja haukkojaan ja vei ritarit ja asemiehet metsästysretkelle.
"Sire", sanoi hänelle Isolde, "tunnen itseni väsyneeksi ja sairaaksi. Sallikaa, että vetäydyn huoneeseeni lepäämään. En voi enää kuunnella hänen hassutuksiaan."
Hän vetäytyi huoneeseensa mietteissään, istuutui vuoteensa laidalle ja antoi surulle vallan:
"Minä kurja, miksi olen syntynyt? Sydämeni on raskas ja suruinen. Brangien, rakas sisareni, elämäni on niin vaikea ja synkkä, että parempi olisi kuolla! Tuolla on narri, risti päälaella, joka vielä on sattunut tulemaan tänne onnettomuudekseni; tuo hullu, tuo ilveilijä on lumooja tai tietäjä, sillä hän tietää joka kohdan minussa ja elämässäni; hän tietää asioita, joita ei tiedä kukaan muu kuin te, minä ja Tristan; hän tietää ne, tuo maankiertäjä, jonkun loihdun tai taian avulla."
Brangien vastasi:
"Mutta jos hän olisikin Tristan itse."
"Ei, sillä Tristan on kaunis ja ritarien parhain; mutta tuo mies on inhoittavan ruma ja muodoton. Jumala hänet kirotkoon, kirottu olkoon hänen syntymähetkensä ja laiva, joka hänet tänne toi, sensijaan että olisi haudannut hänet alle aaltojen syvien!"
"Rauhoittukaa toki, valtiatar", sanoi Brangien. "Te ette osaa enää muuta kuin kirota ja sadatella. Mistä olette sellaisen taidon oppinut? Ehkäpä tuo mies on Tristanin sanansaattaja?"
"En usko sitä. Mutta menkäähän häntä tapaamaan, jalo ystäväni, puhutelkaa häntä, ehkäpä saatte hänestä selvän."
Brangien meni saliin, jossa narri istui penkillä yksinään. Tristan tunsi hänet ja sanoi:
"Brangien, vilpitön Brangien, vannotan teitä Jumalan nimeen, säälikää minua!"
"Kurja hourupää, piru itsekö teille on nimeni neuvonut?"
"Kaunokaiseni, jo kauan sitten olen sen oppinut. Pääni kautta, joka ennen oli vaaleakutrinen, jos järki on siitä raukasta kaikonnut, niin on se teidän syynne, kaunokainen. Eikö juuri teidän pitänyt varjella sitä juomaa, jonka join avoimella merellä! Join sitä helteen tuskassa hopeapikarista ja ojensin sen sitten Isoldelle. Te yksin sen tiesitte, kaunokainen; ettekö muista sitä enää?"
"En!" vastasi Brangien, ja aivan kuohuksissaan hän riensi Isolden huoneeseen ja narri kiirehti jälessä huutaen: "Armahtakaa!"
Hän astuu sisään, näkee Isolden, syöksyy häntä kohti käsivarret levällään painaakseen hänet rintaansa vasten, mutta häpeissään, kauhun hien noustessa hänen otsalleen Isolde väistyy, pakenee. Nähdessään, että Isolde karttaa häntä Tristan vavahtaa häpeästä ja suuttumuksesta, vetäytyy oven puoleen:
"Totisesti olen liian kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän, jolloin Isolde työntää minut pois, kieltää minulta rakkautensa ja pitää minua liian halpana! Ah, Isolde, joka paljon rakastaa, myöhään unhoittaa! Isolde, kaunis ja kallisarvoinen asia on pulppuava lähde, joka levein ja kirkkain aaltosin tulvehtii; mutta sinä päivänä, jolloin se kuivuu, ei sillä tee enää mitään; sellainen on sammunut rakkauskin."
Isolde vastaa:
"Veljeni, katson teitä, epäilen, värisen, en tiedä, en tunne Tristania..."
"Kuningatar Isolde, minä olen Tristan, sama mies, joka teitä niin suuresti on rakastanut. Ettekö muista kääpiötä, joka siroitteli jauhoa vuoteittemme väliin, ja hyppäystä, jonka tein, ja verta, joka vuoti haavastani? Entä lahjaa, jonka teille lähetin, pientä Helu-Lelu-koiraa, jolla oli lumottu kello kaulassaan? Ettekö muista niitä hienosti veisteltyjä lastuja, jotka heitin puroon?"
Isolde katsoo häneen, huokaa, ei tiedä, mitä sanoa, mitä uskoa. Hän näkee kyllä, että tämä mies tietää kaikki, mutta hulluutta olisi tunnustaa hänet Tristaniksi; ja Tristan nähdessään, ettei hän voi tuntea häntä, sanoo hänelle:
"Rouva kuningatar, tiedän kyllä, että olette ottanut rakkautenne pois minulta ja syytänpä teitä sentähden petollisuudesta. Kuitenkin muistan ajan, jolloin te rakastitte minua suuresti. Metsän aution helmassa, lehtimajan varjossa! Muistatteko vielä sitä päivää, jolloin annoin teille kunnon koirani Äkähampaan? Oi, se on uskollisesti rakastanut minua aina ja minun vuokseni jättäisi se vieläkin Isolde Vaaleahiuksen. Missä se on? Mitä olette sille tehneet? Se ainakin tuntisi minut."
"Sekö tuntisi teidät! Te puhutte mielettömyyksiä, sillä siitä asti kun Tristan lähti, on se maannut tuolla alhaalla kopissaan äreänä ja syössyt vihaisena jokaisen päälle, joka vain on yrittänyt sitä lähestyä. Brangien, tuo se tänne!"
Brangien tuo koiran.
"Tule tänne, Äkähammas", sanoo Tristan, "olit minun palvelijani, otan sinut takaisin."
Kun Äkähammas kuulee hänen äänensä, riistää se ketjut irti Brangienin kädestä, juoksee nuolena isäntänsä luo, pyörittelee itseään hänen jaloissaan, nuolee hänen käsiään, haukkuu riemusta.
Isolde nähdessään tämän ihmettelee suuresti, luulee hullua loihtijaksi.
Tristan huudahtaa:
"Siunattu olkoon, Äkähammas, vaiva, jonka käytin sinun kasvatukseesi! Sinä olet ottanut minut paremmin vastaan kuin hän, jota minä yli kaiken rakastin. Hän ei tahdo tuntea minua; mahtaako hän edes tuntea tätä sormusta, jonka hän muinoin antoi minulle kyynelten ja suuteloiden kera eropäivänämme? Tuo pieni jaspis-sormus on ollut uskollinen seuralaiseni: usein olen kysynyt siltä neuvoa tuskissani, usein olen kostuttanut tuota viheriää jaspiskiveä kyyneleilläni."
Silloin Isolde tunsi hänet Tristaniksi.
"Minä onneton", huudahti hän, "kuinka ei paha sydämeni halkea surusta, kun en ole tuntenut häntä, joka niin paljon on tähteni kärsinyt! Anteeksi, sire, ystäväni, minä kadun!..."
Hän vaipui pyörtyneenä ystävänsä rintaa vasten. Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, piti Tristan häntä sylissään ja suuteli hänen silmiään ja kasvojaan. Hän vei hänet verhon taakse ja he vaipuivat syleilyyn.
Saadakseen enemmän hupia hullusta palvelijat asettivat hänet asumaan salin portaiden alle, niinkuin minkäkin koiran koppiinsa. Hän kesti kärsivällisesti heidän pilkkansa ja lyöntinsä, sillä tuon tuostakin hän pujahti pahnoiltaan kuningattaren huoneeseen.
Mutta kun kului muutamia päiviä, alkoi kaksi kamarirouvaa epäillä jotakin salajuonta; he ilmoittivat siitä Andret'lle, joka asetti naisten huoneiden edustalle kolme hyvin varustettua asemiestä. Kun Tristan juuri oli astumaisillaan kynnyksen yli, huusivat he:
"Takaisin, narri, palaa nukkumaan pahnoillesi!"
"Mitä, kauniit ritarit", sanoi narri, "enkö muka tänä iltana saisikaan mennä syleilemään kuningatarta, joka rakastaa ja ikävöi minua?"
Tristan kohotti nuijaansa; he pelästyivät ja päästivät hänet sisälle. Tristan sulki kuningattaren syliinsä:
"Ystävä, minun on jo paettava, sillä joudun pian ilmi. Minun täytyy paeta, enkä koskaan enää luultavasti tule takaisin. Kuolemani on lähellä; kaukana teistä kuolen rakkauden ikävääni."
"Ystävä, sulje minut niin lujasti syleilyysi, että tässä syleilyssä meidän sydämemme särkyvät ja sielumme vapautuvat! Vie minut siihen Autuaitten Maahan, josta muinoin puhuit, maahan, josta ei kenkään palaa ja jossa suuret sävelniekat kaiuttavat loppumattomia säveliä. Vie minut sinne!"
"Niin, ystävä, sinne vien sinut. Se hetki koittaa pian. Emmekö jo ole tyhjentäneet loppuun kaiken maallisen murheen ja riemun pikaria? Kun aika on täytetty, kutsun sinua, Isolde. Tuletko silloin?"
"Ystävä, tiedät, että tulen!"
"Ystävä, Jumala sinua siitä palkitkoon!"
Kun hän astui kynnyksen yli, syöksyivät vakoilijat hänen kimppuunsa. Mutta narri rähähti nauramaan, heilautti nuijaansa ja sanoi:
"Ajatte minut pois, jalot herrat. Menen ajamattakin. Mitä tekisin enää täällä, koska valtiattareni lähettää minut kauas pois valmistamaan sitä kirkkaudenkartanoa, jonka olen hänelle luvannut, kristallilinnaa, täynnä ruusuja ja aamuruskon välkehtivää värinää!"
"Mene siis, narri, niin pitkälle kuin tietä riittää!"
Palvelijat väistyivät ja narri lähti, kiirehtimättä, omia aikojaan tanssahdellen.
XIX.
Kuolema.
Tuskin oli Tristan saapunut takaisin Carhaixiin, Vähään-Bretagneen, kun hän jo riensi sotaan auttaakseen rakasta toveriaan Kaherdinia, jota eräs Bedalis-niminen parooni ahdisti. Tristan joutui Bedaliksen väijytyksen uhriksi. Hän surmasi Bedaliksen seitsemän veljeä, mutta tässä kahakassa hänet haavoitettiin myrkytetyllä keihäällä.
Hän pääsi vaivoin Carhaixin linnaan. Lääkärejä saapui hänen luokseen joukoittain, mutta kukaan ei osannut parantaa myrkyn vihoja, sillä he eivät edes keksineet sitä. Turhaan he silppusivat juuria ja keittivät ruohoja ja sekoittivat juomia. Tristan tuli vain huonommaksi. Myrkky leveni koko ruumiiseen. Hän kalpeni ja hänen luunsa alkoivat pistää esiin.
Hän tiesi, että hänen oli nyt kuoltava. Silloin hän tahtoi nähdä Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kuinka päästä hänen luokseen. Hän on niin heikko, että hän kuolisi merellä. Ja jos hän pääsisikin Cornwalliin, niin miten suoriutua vihollisista? Hän valittaa, myrkky jäytää häntä, hän odottaa kuolemaa.
Hän kutsutti silloin salaa luokseen Kaherdinin ilmaistakseen hänelle tuskansa, sillä molemmat rakastivat toisiaan uskollisella rakkaudella. Hän pyysi, että kaikki muut poistuisivat huoneesta ja myös läheisistä saleista. Isolde, hänen vaimonsa, ihmetteli suuresti tätä oudonlaista toivomusta. Hän pelästyi ja halusi kuulla heidän keskustelunsa. Hän nojautui ulos ikkunasta painaen päänsä sitä seinää vasten, jonka luona Tristanin vuode sijaitsi. Hän kuuntelee; eräs uskottu pitää vahtia ulkona.
Tristan kokoaa voimansa, kohottautuu istualleen ja nojaa seinään. Kaherdin istuutuu hänen viereensä ja molemmat itkevät yhdessä. He itkevät hyvää asetoveruuttaan, joka niin pian katkesi, hellää ystävyyttään ja yhteisiä onnen hetkiä; ja molemmat säälivät toistaan.
"Jalo, armas ystävä", sanoo Tristan, "olen vieraalla maalla, jossa minulla ei ole sukua, ei muuta ystävää kuin te; te olette täällä ollut ainoa iloni ja lohtuni. Nyt kuolen, tahtoisin nähdä Isolde Vaaleahiuksen. Mutta miten tehdä hänelle tiettäväksi toivoni? Oi, jospa minulla olisi joku sanansaattaja, joka tahtoisi lähteä hänen luokseen, niin hän tulisi; niin suuresti hän minua rakastaa! Kaherdin, jalo toveri, ystävyytemme, toveruutemme ja sydämenne jalouden nimessä rukoilen teitä: uskaltakaa puolestani tämä uhkaretki, ja jos tuotte vastauksen, tulen vasalliksenne ja rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta maailmassa."
Kaherdin näkee, miten Tristan itkee, heikontuu yhä, vaikeroi tuskissaan; hänen sydämensä heltyy, hän vastaa lempeästi myöntäen:
"Jalo toveri, älkää kyynelöikö; teen kaikki, mitä tahdotte. Rakkaudesta teihin, ystävä, annan vaikka henkeni. Ei mikään vastus eikä kärsimys ole estävä minua koettamasta parastani. Sanelkaa viestinne ja minä valmistun lähtemään."
Tristan vastasi:
"Ylistetty ollos, ystävä! Siispä kuulkaa rukoukseni. Ottakaa tämä sormus: se on merkki meidän välillämme. Ja kun te saavutte hänen maahansa, olkaa hovissa olevinanne kauppias. Näytelkää hänelle silkkikankaita ja siinä ohessa näyttäkää hänelle tämä sormus; heti hän silloin kyllä keksii jonkun salajuonen saadakseen kanssanne kahdenkeskisen keskustelun. Silloin sanokaa hänelle, että sydämeni tervehtää häntä, että ainoastaan hän voi lievittää tuskaani; sanokaa hänelle, että hän muistaisi meidän muinaisia riemujamme ja suuria surujamme ja kaikkia meidän uskollisen ja hellän rakkautemme kauniita hetkiä; että hän muistaisi lemmenjuomaa, jonka joimme yhdessä merellä. Oi, kuoleman joimme silloin itsellemme! Muistakoon hän myös valaa, jonka hänelle vannoin, että en koskaan rakastaisi ketään muuta kuin häntä: olen pitänyt lupaukseni."
Seinän läpi Isolde Valkokäsi kuuli nämä sanat ja oli vähällä mennä tainnoksiin.
"Kiiruhtakaa, toveri, ja palatkaa pian takaisin; jos viivytte, ette enää tapaa minua elossa. Neljänkymmenen päivän kuluttua tuokaa luokseni Isolde Vaaleahius. Salatkaa lähtönne sisareltanne, tai sanokaa, että menette etsimään lääkäriä. Ottakaa kaunis laiva ja kaksi purjetta, valkoinen ja musta. Jos kuningatar Isolde on mukananne, nostakaa palatessanne valkea purje. Ystävä, muuta ei minulla ole enää sanottavaa: Jumala olkoon kanssanne ja tuokoon teidät terveenä takaisin."
Hän huokaa, itkee ja valittaa. Kaherdin tekee samoin, suutelee Tristania ja ottaa jäähyväiset.
Ensimäisen tuulen viritessä hän lähti merille. Merimiehet ottivat mukaansa kaikenlaista kallisarvoista tavaraa, harvinaisen värisiä silkkikankaita, Toursin pöytä-astioita, Poitoun viinejä, espanjalaisia jahtihaukkoja; tällä lailla toivoi Kaherdin pääsevänsä Isolden lähettyville. Kahdeksan päivää ja kahdeksan yötä he täysin purjein kiitivät Cornwallia kohti.
Naisen viha on jotakin hirvittävää, ja jokainen sitä kavahtakoon! Mitä enemmän hän on rakastanut, sitä julmempi on hänen kostonsa. Naisten rakkaus syttyy pian ja pian syttyy myös heidän vihansa liekki; ja heidän kaunansa kestää kauemmin kuin heidän ystävyytensä. He osaavat hillitä rakkauttaan, vaan eivät vihaansa. Seinän läpi Isolde Valkokäsi oli kuullut jok'ainoan sanan. Hän oli niin suuresti rakastanut Tristania! Ja nyt hän sai tietää hänen rakastavan toista. Hän salasi sydämeensä kuulemansa sanat: mutta sopivan hetken tullen, miten kovasti onkaan hän kostava rakkaimmalleen! Kuitenkaan ei hän millään tavoin ilmaissut tunteitaan ja heti kun ovet jälleen avattiin, hän astui Tristanin huoneeseen ja, salaten suuttumuksensa, palveli häntä edelleen mitä herttaisimmin, kuten sopii rakastavalle naiselle. Hän puheli hänelle hellästi, suuteli häntä huulille ja kysyi, tulisiko Kaherdin piankin takaisin tuon lääkärin kanssa, joka voisi hänet parantaa... Mutta koko ajan hän hautoi mielessään kostoa.
Kaherdin ankkuroi vihdoin Tintagelin satamaan. Hän otti käteensä suuren haukan, harvinaisen värisen kankaan ja sievästi uurretun maljakon; ne hän lahjoitti kuningas Markille pyytäen kohteliaasti hänen suojelustaan ja suostumustaan vapaasti harjoittaa kauppaa hänen maassaan tarvitsematta pelätä mitään korkeita herroja. Ja kuningas lupasi sen hänelle kaikkien linnan asujainten edessä.
Silloin Kaherdin alkoi tarjotella kuningattarelle hienosta kullasta silattua solkea:
"Kuningatar", sanoi hän, "tämä kulta on arvokasta", ja vetäen sormestaan Tristanin sormuksen hän asetti sen koristeen rinnalle. "Katsokaa, kuningatar, kulta tässä soljessa on uhkeampaa ja kuitenkin on tämänkin sormuksen kulta erittäin suuri-arvoista."
Kun Isolde tunsi viheriäisen jaspis-sormuksen, vavahti hänen sydämensä ja hänen kasvojensa väri vaihtui. Peläten sanantuojan uutisia hän veti Kaherdinin syrjemmälle ristikko-ikkunan komeroon ikäänkuin paremmin nähdäkseen kauppiaan koruja. Kaherdin sanoi hänelle nopeasti:
"Valtiatar, Tristania on haavoitettu myrkytetyllä säilällä, ja hän on kuolemaisillaan. Hän lähettää teille sanan, että te yksin voitte tuoda hänelle lievitystä. Hän pyytää teitä muistamaan niitä suuria tuskia ja kärsimyksiä, joita yhdessä olette kestäneet. Pitäkää tämä sormus, hän antaa sen teille."
Isolde vastasi valjuna vavisten:
"Ystävä, minä seuraan teitä. Huomen-aamulla olkoon laivanne lähtökunnossa."
Seuraavana aamuna kuningatar sanoi tahtovansa lähteä haukkametsästykselle ja kutsutti esiin koiransa ja lintunsa. Mutta herttua Andret, joka aina väjyi häntä, lähti mukaan. Kun he olivat kedolla, lähellä merta, nousi muuan fasaani lentoon. Andret päästi haukan irti sen jälkeen, mutta ilma oli kirkas ja kaunis, ja haukka ponnahti nuolena ylös ja katosi.
"Katsokaa, sire Andret", sanoi kuningatar, "haukka on istahtanut tuonne satamaan erään tuntemattoman laivan mastoon. Kenenkä laiva se mahtaa olla?"
"Jalo rouva", sanoi Andret, "se on tuon bretagnelaisen kauppiaan laiva, joka eilen tarjotteli teille kultasolkea. Menkäämme sinne tavoittamaan haukkaanne."
Kaherdin oli heittänyt laudan sillaksi laivalta maihin. Hän tuli kuningatarta vastaan:
"Valtiatar, suvaitsette kenties tulla laivalleni, näyttäisin teille kauniita kauppatavaroitani."
"Mielelläni, sir", sanoi kuningatar.
Hän astuu alas hevosen selästä suoraan siltalaudalle ja siitä laivaan. Andret tahtoo seurata häntä ja alkaa hänkin kävellä lautaa pitkin. Mutta silloin Kaherdin, joka seisoo ylhäällä laivasillalla huitaisee häntä airolla; Andret horjahtaa ja putoaa mereen. Hän pyrkii ylös, Kaherdin iskee häntä uudestaan airolla ja upottaa hänet veteen huutaen:
"Kuole, petturi! Siinä on sinulle palkka kaikesta pahasta, mitä olet tehnyt Tristanille ja kuningatar Isoldelle."
Täten Jumala kosti rakastavien puolesta noille pettureille, jotka olivat heitä niin suuresti vihanneet! Kaikki neljä olivat nyt kuolleet: Guenelon, Gondoine, Denoalin, Andret.
Ankkuri nostettiin ja laiva lasketti täysin purjein ulos satamasta.
* * * * *
Carhaixissa Tristan riutuu. Hän odottaa kipeällä kaipuulla Isolden tuloa. Ei mikään vahvista häntä enää, hän elää enää vain siksi, että hän odottaa Isoldea. Joka päivä lähettää hän tähystäjät rannalle katsomaan, joko laiva näkyisi ja minkä värisin purjein; mitään muuta ajatusta ei hänellä enää ole. Vihdoin antaa hän kantaa itsensä Penmarchin rannalle ja auringonlaskuun asti tuijottaa hän herkeämättä ulapalle.