Part 8

Mahdotonta! huudahti nuori upseeri vilpittömällä hämmästyksellä. Minäpä sanon teille, siitä nousisi vasta hirveä melu, jos te noin äkkiä jättäisitte meidät. Lucilie ja Fränzchen ja vieläpä hoitajatarkin takertuisivat kiinni teidän takinliepeihinne, ja minun olisi pakko vetää tikarini esille ennenkuin te pääsisitte lähtemään.

Voihan se olla, että minulle koetettaisiin tehdä kovin vaikeaksi se, mikä ei ole vältettävissä, vastasi lääkäri vakavasti. Siksi on parasta, että te ette puhu mitään päätöksestäni, ja niin pian kuin tulee pimeä, lähden jäähyväisittä pois. Tähän olen kirjoittanut sairaskertomukseni; pankaa paperi talteen; toivottavasti ette kuitenkaan tule sitä tarvitsemaan. Sillä jos te matkustatte mukavasti pienen erän kerrallaan, niin matka tänä kauniina vuodenaikana tekee pikemmin lapselle vain hyvää. Ja antakaa minun nyt sanoa teille hyvästi ja pyytää teitä viemään viimeiset, sydämelliset tervehdykseni kälyllenne.

Herra tohtori, sanoi toinen, se ei voi olla teidän viimeinen sananne. Toivottavasti te päätätte vielä toisin. Minä otan nyt kuitenkin tämän paperin ja jätän teidät yksin, sillä näen että häiritsen teitä työssänne. Näkemiin asti!

Älkää antako minua ilmi, huusi Eberhard hänen jälkeensä. Nuori upseeri painoi sormen suulleen, tervehti sotilaallisesti ja kiiruhti, iloista säveltä hyräillen, vierastuvan läpi.

* * * * *

Tuskin kymmenen minuuttia oli Eberhard ollut yksin, astuen huoneessaan edes-takaisin aivan kuin vanki, joka on päättänyt karata, kun hän kuuli vierastuvan oven jälleen avautuvan ja askelten lähestyvän, jotka saivat kaiken veren hyökkäämään hänen sydämeensä. Vieläkö sekin! sanoi hän itsekseen. Samassa nuori rouva seisoi jo ovella ja loi Eberhardiin katseen, joka pakoitti hänet hämillään luomaan silmänsä maahan.

Ystäväni, sanoi nuori rouva liikutetulla äänellä, antakaa minulle anteeksi, että tunkeudun vielä kerran luoksenne, vaikka koetattekin väistää minua. Te aiotte lähteä poiskin sanomatta meille edes hyvästi. Minä huomasin sen lankoni puheesta, kun hän tuli luotanne, vaikka hän koettikin sitä kieltää, ja koska jo kauan aikaa olen jotain sellaista aavistanut, niin ei se minua hämmästytä, niin suuresti kuin olenkin siitä pahoillani. Olen teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että itse asiassa on aivan yhdentekevää, sanonko sen teille vielä kerran hyvästijättäessä vai en. Mutta te olette epäjalomielinen, kun ette salli minun tehdä teille kerrassaan mitään. Ja minä tunnen sittenkin niin selvään, etten olisi aivan kykenemätön tuottamaan teille iloa ystävyydelläni, jos teillä vain olisi hiukankin sitä luottamusta minuun, jota minulla alusta aikain on ollut teitä kohtaan. Teillä on salainen suru. Mitäpä antaisin, jos voisin ottaa hartioille edes kymmenennen osan siitä taakasta, joka painostaa teitä! Mitenkä hennon erota teistä, ehkä ikiajoiksi ja ajatella: se mies, joka on kohdellut sinua kuin kaikkein uhrautuvaisin ystävä, kärsii, etkä tiedä syytä siihen, et ole edes yrittänytkään häntä auttaa vain siksi, että pelkäsit näyttäväsi tunkeilevalta ja uteliaalta! Ei! jatkoi hän vilkkaammin, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa, minä tiedän, että ette ole niin itsekäs, että sälyttäisitte näin sietämättömän taakan hartioilleni vain siksi, että olisitte liian ylpeä tunnustamaan naiselle tuskaanne.

Eberhard oli antanut hänen rauhassa puhua loppuun kohottamatta edes katsettaan maasta, ja vaikka Lucilie nyt vaikenikin,niin ei hän sittenkään katsonut häneen,sillä hänen täytyi koota koko voimansa voidakseen vastata hänelle.

Minä kiitän teitä, sanoi Eberhard niin huolettomasti kuin hän saattoi. Minä tiedän että te kysytte parhaassa tarkoituksessa. Ja minä vakuutan teille, että jos joku ihminen voisi vapauttaa minut painostavasta taakastani, niin en olisi liian ylpeä kääntyäkseni teidän puoleenne apua pyytäen. Minä olen voinut auttaa teitä; miksi kieltäytyisin vastaanottamasta teidän apuanne? Mutta on olemassa sellaisia asioita, joita ei mikään voi muuttaa; ja minusta olisi se mieletöntä heikkoutta, jos valittaisin tai vaivaisin suruillani ystäviäni. Erotkaamme, hyvä rouva. Kun te näette lapsenne jälleen kukoistavana ja terveenä, niin haihtuvat mielestänne kaikki ne haikeat muistot, jotka liittyvät kuolleeseen järveen ja niiden mukana sen ihmisenkin kuva, joka --

Eberhard keskeytti puheensa, sillä hän tunsi, että hän oli kadottaa mielenmalttinsa ja hän astui ikkunan luo kootakseen itsensä. Kun hän kääntyi jälleen nuoren rouvan puoleen, näki hän hänen nojautuvan oven pieleen kalman kalpeana, kasvoillaan sama tuskallinen ilme, jonka hän tunsi heidän ensi illastaan täällä.

Hyvä jumala, sanoi Eberhard, mikä teidän on, rouva Lucilie? Miksikä te kiihdytte noin, kun sanon, ettette voi minua auttaa? Jos te ette voi sietää sitä tunnetta, että olette minulle kiitollisuudenvelassa, niinkuin te sanotte, niin tietäkää, että olemme aivan kuitit. Jos minä olen jossakin määrin voinut auttaa teidän lapsenne hengen pelastumista, niin olette te sen sijaan pelastanut minun henkeni.

Lucilie katsoi hämmästyneenä tohtoriin.

Aivan niin, jatkoi hän, tuon pöydän ääressä minä kirjoitin sinä yönä, jolloin tutustuin teihin, erokirjeen elämälle. Tuossa se on vieläkin, ja minä, niinkuin näette, olen päättänyt toisin. Onko minulla syytä olla siitä teille kiitollinen, on toinen kysymys. Olemassa olemattomuudellakin voi olla varjopuolensa. Mutta olo, joka ei ole elämää eikä kuolemaa, tuollainen surkea välimuoto -- no, se sikseen! Minkä te sille voitte, että se elämä, jonka te pelastitte, ei ollut _enää_ pelastamisen arvoinen? Älkäämme pitkittäkö tätä vaikeaa eroa. Meidän tiemme kulkevat erilleen. Te palaatte kotiseudullenne, minä -- sinne minne kohtalo johdattaneekaan, sillä se ajaa minua sokeasti eteenpäin aivan kuin poika, joka potkii kiveä jalallaan tietä pitkin. Minä kiitän teitä, rouva Lucilie, näistä ihanista päivistä. Pitkästä aikaa ne ovat olleet ainoat, jolloin luulin jälleen eläväni. Sääli, että niiden täytyy loppua, niinkuin kaiken maallisen.

Ja miksi niiden _täytyy_ loppua? kysyi Lucilie ja katsoi Eberhardia arasti, miltei rukoilevasti silmiin. Miksi te ette seuraa meidän mukanamme?

Siksi, että -- Hän vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta ja osuivat kirjeeseen, joka oli käsilaukun vieressä pöydällä. Ajatus iski hänen päähänsä.

Te haluatte todistusta siitä, sanoi hän, että osaan panna arvoa teidän ystävyydellenne, että en olisi liian ylpeä ottamaan vastaan teidän apuanne, jos yleensä olisin autettavissa? Ottakaa tämä kirje, rouva Lucilie, mutta luvatkaa minulle, että luette sen vasta huomenna. Tahdotteko niin tehdä?

Hän nyökkäsi päätään katsomatta Eberhardiin.

Tuo kirje sanoo teille kaiken sen, mitä en suullisesti uskaltaisi puhua, sanoi hän. Kun olette sen lukenut, niin ymmärrätte, että minun on pakko lähteä, ja että te ette saa pidättää minua. Ja antakaa minulle nyt vielä kerta kätenne. Antakaa minun kiittää teitä siitä, että olette olemassa. -- Eberhard painoi syvästi liikutettuna käden huulilleen. -- Suudelkaa lastanne, kun te huomenna olette lukenut kirjeen, ja sitten -- eihän minun tarvinne pyytää, että te kaikesta huolimatta ajattelisitte ystävällisesti minua. Miten voisittekaan muuta, te, jolla on oikea enkelin sielu! Minä -- en _koskaan_ -- en _koskaan_ unohda teitä.

Eberhard hyökkäsi ulos huoneesta ja tyhjän eteisen läpi. Hän kuuli Fränzchenin äänen sisältä; lapsi jutteli hoitajattaren kanssa ja mainitsi Eberhardin nimeä. Hän kiiruhti askeleitaan. Siksi paljon mielenmalttia oli hänellä vielä kuitenkin, että hän ojensi kourallisen rahaa emännälle, joka tuli ulkona häntä vastaan ja sanoi hänelle hyvästi. Sitten hän alkoi nopeasti kulkea laaksoon johtavaa ajotietä myöten ja katosi tienkäänteestä kertaakaan katsahtamatta taakseen.

Vasta kuljettuansa neljännestunnin verran aivan tunnottomana, vain sen epäselvän ajatuksen ajamana, että voimat uupuisivat häneltä, jos hän katsoisi taaksensa, huomasi hän, että vaikka hän ei ollut aikonut matkustaa Saksaan päin, vaan italialaisille järville, niin oli hän kuitenkin nyt menossa pohjoista kohti. Yhden tekevää! tuumi hän, kaikki on minulle kuitenkin yhtä vierasta. -- Hän laskeutui puron reunalle, joka kulki maantien vieressä; hän lepäsi siinä hetken aikaa, kostutti vedellä kuumaa otsaansa ja kuunteli. Veden lorina kiviä vasten muistutti hänelle Fränzchenin ääntä, hänen ensi kertaa naurahtaessaan. Tuo muisto teki häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hän purskahti itkuun ja päästi tuskansa hetkeksi aivan valloilleen. Eräs ajomies, joka nousi mäkeä ylös, herätti hänet jälleen täydellisestä typerryksestä. Hän tuumi, että mies hetken kuluttua pysähtyisi majatalon edustalle kuolleen järven rannalla, ja näkisi Lucilien ja lapsen; eikä se onni koskaan enää _hänelle_ itselleen koittaisi! Mutta hän ei epäröinyt sittenkään, vaan astui edelleen, kunnes hän horjuvista polvistaan huomasi, miten syvästi nämä viime tunnit olivat häneen vaikuttaneet. Ja saavuttuaan hiukan aukeammalle paikalle hän heittäytyi maahan pienen majan viereen, jonka kivityömiehet kerran olivat sinne rakentaneet ja vaipui leuka rintaa vasten painuneena puolihorrokseen.

Noin tunnin vertaa ehkä hän istui puoleksi tunnottomana, tuntematta tai toivomatta mitään, kuunnellen vain veden kohinaa ja katsellen kiviä ja kukkia jalkojensa juuressa, kun hän äkkiä heräsi hevosten kavioiden kopinaan ja ankarasti jarrutettujen pyörien ratinaan, jotka hiljalleen vierivät jyrkkää maantietä alas. Hän katsahti pelästyneenä ja äkillisen aavistuksen valtaamana ylös ja tunsikin heti nuoren upseerin matkavaunut sekä kuskipukilla, ajurin vieressä hoitajattaren rehelliset, pyöreät kasvot, joita suuri olkihattu ja sininen harso suojeli ilta-auringon viimeisiltä säteiltä. Ensi hetkessä Eberhard aikoi nousta ylös ja koettaa jalkasin päästä heitä pakoon. Mutta vaikka he jyrkällä tiellä jäisivätkin hänestä jälkeen, niin tasaisella maalla he helposti saisivat hänet kiinni. Hän nousi siis varovaisesti ylös ja hiipi majan ovelle. He eivät ole vielä huomanneet minua, tuumi hän. He ajavat ohitse, ja sitten on kaikki voitettu. Mutta miksikä hän ei voinut minua tästä säästää?

Hän astui majaan, puoleksi häpeissään, kun hänen täytyi piiloutua aivan kuin hän olisi ollut pannaan julistettu. Ei kertaakaan näinä sisällisen taistelun päivinä ollut elämä tuntunut hänestä niin raskaalta ja vaikealta kuin tänä hetkenä, kun hänen viimeisetkin voimansa olivat lopussa ja hänen piti vielä nähdä, miten toinen, jolle hän sitä onnea ei suonut, kuljetti riemulla hänen ohitsensa sen, josta hänen itsensä oli täytynyt luopua. Mutta sittenkään hän ei malttanut, nojautuneena lautaseinää vasten, olla kurkistamatta ulos tyhjästä ikkuna-aukosta nähdäkseen vielä viimeisen kerran nuo rakkaat kasvot.

Nyt vaunut olivat jo niin lähellä, että hän saattoi nähdä niiden sisään. Nurkassaan, peitteisiin ja huiveihin käärittynä näytti lapsi siellä nukkuvan. Lucilie istui hänen vieressään pidellen häntä kädestä, mutta hänen silmänsä etsien harhailivat maantielle. Mutta minne hänen nuori saattajansa oli jäänyt? Hän tulee kai jalkasin jäljessä, tuumi Eberhard. Jumalan kiitos, he ajavat ohi! Nyt on kaikki lopussa!

Äkkiä hän kuuli, että vaunut pysähtyivät. Ajuri hyppäsi alas ja avasi vaununoven. Lucilie astui nopeasti ulos ja lähestyi majaa. Seuraavassa hetkessä seisoi hän punoittavin poskin hämmästyneen Eberhardin edessä.

Ei siinä mikään auta, rakas ystävä, sanoi Lucilie vapisevalla äänellä, te koetatte paeta meitä, mutta me kiiruhdamme teidän jäljissänne, me tunkeudumme teidän piilopaikkaanne ja otamme teidät kiinni, niin kovasti kuin te räpyttelettekin vastaan. Sillä me tarvitsemme teitä, me emme tule toimeen ilman teitä, teidän täytyy --

Jumalan tähden, huudahti Eberhard aivan kauhistuneena, mitä on tapahtunut? Onko lapsi äkkiä jälleen --

Meidän lapsemme nukkuu, sanoi kaunis rouva vieläkin hiljemmin. Mutta me tarvitsemme teitä _sittenkin_, rakas ystävä, ja tällä kertaa -- tällä kertaa _äiti_ laskee elämänsä teidän käsiinne!

Lucilie! huusi Eberhard aivan suunniltaan ja tarttui hänen ojennettuihin käsiinsä riistäen hänet majaan -- mitä -- mitä minun pitää uskoa? -- Tahdotteko te -- voisitteko te --

Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, vastasi Lucilie ja hänen kasvonsa peittyivät tummaan punaan. En voinut odottaa huomiseen asti, vaan luin heti, kun te olitte lähtenyt, kaikki mitä kirjeessä seisoi. Sitten -- jotta sekin tulisi tunnustetuksi -- alkoi minussa kova taistelu. Mutta äkkiä tunsin, etten voisi hyvällä omallatunnolla antaa teidän lähteä. Te olette rikkonut lupauksenne minun tähteni ja minun tähteni päättänyt elää edelleen. Minä voin sen palkita teille vain siten, että annan teille kaiken sen mitä olen ja omistan. Hän, jolle vannoin uskollisuutta, ei toivonut mitään muuta eläissään kuin nähdä minut onnellisena. Minä tiedän, että jos voisin nyt hänelle kertoa kaikki, niin hän vapauttaisi minut lupauksestani. Kun tuo kaikki selvisi minun sielussani, en saanut enää rauhaa. Olen uskonut kaikki langolleni; hän jäi majataloon raskain sydämin. Mutta tämän kädenpuristuksen hän lähetti teille. Jos hän tekee sinut onnelliseksi, niin kuuluivat hänen viimeiset sanansa, niin koetan olla häntä vihaamatta. Onko teillä rohkeutta yrittää, ystäväni?

Eberhard, joka ei jaksanut sen kauemmin pysyä pystyssä, laskeutui polvilleen takertuen kiinni Lucilien käsiin ja painaen kasvonsa hänen vaatteittensa poimuihin. Hän ei saanut sanaakaan huuliltaan, vain silloin-tällöin hän lausui hänen nimensä.

Mitä te teette? kuiskasi Lucilie kumartuen hänen ylitsensä. Tulkaa, olkaa mies; teidän pitää olla minun tukeni, minun täytyy katsoa ylös _teihin_ -- enkö ole sitä kaikkina näinä päivinä jo tehnyt?

Eberhard kohosi vaivalla pystyyn. Suo anteeksi, sanoi hän puristettuaan ääneti kauan aikaa Lucilietä rintaansa vasten ja vahvistaen suudelmalla sanattoman lupauksen; minun polveni vain eivät tahdo minua enää kannattaa. Yhdeksi päiväksi on tässä ollut hiukan liikaa, sekä suru että onni liian voimakasta. Mutta minun sydämeni on vahva, niin vahva, että se jaksaa jälleen sekä iloita että toivoa. Menkäämme vaunuihin. Minä ikävöin kiihkeästi saada suudella meidän lastamme!