Part 7

Jos luulet, että rakkaus olisi mukana pelissä, niin erehdyt. Tai sitten pitäisi rakkaudeksi nimittää tunnetta, joka valtaa hiilikaivokseen hautaantuneen ihmisparan, kun hänet kaivetaan esiin päivän valoon ja hän saa hengittää jälleen raitista ilmaa. Älä myöskään pelkää, että aikoisin ruveta sinulle kuvaamaan tätä naista. Onko hän kaunis, miellyttävä, niinkuin sanotaan, henkevä ja mitä kaikki nuo eri nimitykset lienevätkään -- sitä en todellakaan tiedä. Sen vain tiedän, että unohdan hänen läheisyydessään oman itseni, entisyyteni ja tulevaisuuteni enkä tunne mitään muuta kuin että hän on lähelläni ja minä hänen luonaan ja ettei minulta mitään koskaan puuttuisi, jos elämä saisi näin iankaikkisesti jatkua. Muistatko vielä, mitenkä me kerran ihmettelimme yhdessä, että sama kuumaverinen ihminen, joka kirjoitti "Wertherin", saattoi tuoda ilmi niin hillittyjä tunteita kuin seuraavissa säkeissä:

Mir ist es, denk' ich mir an dich, als in den Mond zu sehn --?

[Minusta tuntuu sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin kuuta.]

Ja häpeäkseni minä olen nyt itsekin kokenut aivan samaa. Kuuhoure, josta me silloin laskimme leikkiä, on iskenyt minuun täydellä voimalla, jotta tahtoisin elää tässä sieluani vapahtavassa kirkkaassa sumuvalossa kokonaisen yön, toivoen että sitä kestäisi aina elämäni loppuun saakka. Siitä ei nyt kuitenkaan ole kysymys. Sillä ennen pitkää minun täytyy lähettää pieni potilaani sivistyneeseen seutuun, jossa hän toipumisaikanaan voi saada parempaa ravintoa kuin vain kalastajavaimon kanalientä. Silloin ei minua enää tarvita ja voin jättää hyvästit kuolleelle järvelle ja palata jälleen maailmaan, joka tämän kokemuksen jälkeen tuntuu minusta kahdenkertaisesi kuolleelta. Eikö minulla ole oikeutta valittaa, että myöhästyin junasta? Olisin nyt jo aikoja sitten päässyt 'matkani perille'.

Mutta miksikä ei voisi alottaa matkaansa 'määräpaikalle' yhtä hyvin kaksi viikkoa myöhemmin, varsinkin _tällaista_ matkaa, jossa ei tarvitse ottaa huomioon ilmaa eikä seuraa? Sinulle voin tunnustaa oikean syyn, Karl, sillä sinä et sen vuoksi halveksi minua: minulla ei ole enää _rohkeutta_. Onko se niinkään halveksittavaa, että pelkään pimeää syvyyttä sen jälkeen kuin minulla on valossa jälleen ollut niin hyvä olla? Ja vaikka minun muutamien päivien perästä täytyisikin jälleen ruveta kiertämään maailmaa, minun, joka niin kauan olen ollut koditon, niin ei se ajatus sittenkään voi sammua sielustani, että jossakin taivaan ja maan välillä on olemassa paikka, jossa minä voisin elää, tyyssija, sellainen kuin Sophokleen kuvaamalla äidinmurhaajalla, jonka kynnykselle kostonjumalien täytyy pysähtyä, siksi että he eivät saa tahrata pyhäkköä.

Tosin olen aivan selvillä siitä, että minunkin, paha kyllä, täytyy jäädä ulkopuolelle. Tämä nainen, vaikka uskaltaisinkin tarjota hänelle onnetonta seuraani elinajaksi, kieltäytyisi siitä ystävällisesti. Hän on tehnyt itselleen sen lupauksen, Karl, että hän pysyy miesvainajalleen uskollisena. Mitä lupaus merkitsee? Saako siitä tulla kahle, joka sitoo ja ahdistaa meidän sisintä olentoamme, kun olemme kasvaneet itsestämme irti? Seitsemässä vuodessa uudistuu ihminen ruumiillisesti. Pitäisikö siis ihmisen uudessa ruumiissaan pysyä henkisesti entisellään vain siksi, että hän uupumuksen hetkenä epäili uudistumisensa mahdollisuutta? Minä olen itse rikkonut sen lupauksen, etten enää koskaan lähenisi sairasvuodetta, ja minä luen sen pikemmin itselleni kunniaksi kuin synniksi. Tämän naisen lupaus seisoo tosin yläpuolella kaikkien maallisten tunteiden horjumista. Hän tahtoo minun parastani, luulenpa, ettei minulla voisi olla sen uskollisempaa ystävää, jos joutuisin hätään. Kaikkea voisin häneltä vaatia, koska pelastin hänen lapsensa. Mutta hän itse kuuluu vain oman onnensa menneisyydelle ja lapsensa tulevalle onnelle, ja minä, joka elän nykyhetkessä -- --

Olen huolellisesti välttänyt kysymästä häneltä, missä kaupungissa hän asuu ja missä oloissa ja ympäristössä. Tahdon lähteä hänen luotaan tietämättä sitä, jotta en koskaan tulisi kiusaukseen lähteä hänen luokseen ja yrittää tehdä mahdottomuutta mahdolliseksi. Vielä pari päivää tahdon nauttia tämän erikoisen elämän onnesta, erossa koko maailmasta, tässä autiossa vuoriseudussa ikäänkuin jo taivaassa, jossa, niinkuin sanotaan, ei kihlata eikä erota toisistaan, -- ja käyköön sitten miten hyvänsä -- niinkuin _voi_ käydä!

Omituinen ja varsin julma on joka tapauksessa se parannuskeino, jota kohtalo on käyttänyt voidakseen näyttää minulle, etten ollut vielä kypsä kuolemaan, ja tehdessään tällaisen leikkauksen sydämeeni, jotta sen liikkeistä huomaisin, kuinka vahva tuo lihas yhä on, kuinka verevä ja kuinka paljon se elämässä vielä voisi kestää! --

Tältä päivältä jo riittää. Me olemme täällä vuoristossa aivan postista eroitetut. Milloin ja miten voin lopettaa ja lähettää tämän kirjeen, tietävät jumalat yksin, jos he yleensä välittävät meidän kirjeenvaihdostamme. Jää hyvästi!"

* * * * *

Eberhard laski kynän pöydälle ja kuunteli ääntä sairashuoneesta. Lapsen heleä ääni sieltä kaikui, siinä ei ollut enää kammoittavan nopeaa kuumesävyä, mutta tavallisesti sitä ei kuitenkaan kuulunut tähän aikaan päivästä, jolloin hän säännöllisesti jo nukkui. Eberhard kuuli myöskin äidin äänen, ja hänen tyynnyttävät sanansa näyttivät heti tekevän toivottavan vaikutuksen. Kun hän astui huoneeseen, oli lapsi jälleen nukahtanut.

Hän näki juuri unta teistä, sanoi rouva Lucilie katsoen lääkäriin suloisesti hymyillen. Hän kertoi minulle unensa; te olitte lahjoittanut hänelle valkean karitsan, jolla oli punainen nauha kaulassa ja joka söi hänen kädestään. Pidettyään sitä hetken aikaa luonaan muistui äkkiä hänen mieleensä, että hän oli unohtanut teitä kiittää. Nyt minun piti kutsua teidät tänne, jotta hän voisi hyvittää unohduksensa; hän oli aivan onneton sen vuoksi.

Miksi ette kutsunut minua?

Minä sanoin hänelle, että Eberhard setä ei välitä kiitoksista. Hän on minullekin lahjoittanut jotain, josta minä en koskaan, niin mielelläni kuin tahtoisinkin, voi häntä kiittää. Jos Fränzchen olisi vain kiltti ja nukkuisi jälleen, niin olisi hyvä tohtorimme siitä paljoa enemmän hyvillään kuin mistään kiitoksesta. Olisittepa nähnyt, kuinka kiireesti lapsi painautui silloin tyynylle ja, niinkuin näette, hän nukkuu jo syvässä unessa ja hänen otsansa on aivan hikinen. Hän tottelee teitä paremmin kuin ketään muuta ihmistä.

Eberhard katseli rauhallisia kasvoja syviin ajatuksiin vaipuneena.

Kuinka sääli, etten ole joku ruhtinatar, jatkoi kaunis rouva hiukan punastuen. Minä ehdoittaisin silloin teille, että asettuisitte minun hoviini ja seuraisitte minua kaikkialle henkilääkärinäni. Sillä en tiedä todellakaan, miten me jälleen tulemme toimeen teidän avuttanne. Vaikka lapsi saisi vain nuhaakin, niin kaipaisin teitä. Ja kuitenkin olen samalla melkein hyvilläni siitä, etten ole muuta kuin köyhä nainen. Ruhtinatar kuvailisi ehkä mielessään, että hän voisi kullalla ja kunnianosoituksilla palkita sen, mitä te hänen lapselleen olette tehnyt. Minä en tahtoisi olla sitä tunnetta vailla, että koko elämäkseni jään teille velkaa.

Nuori nainen ojensi tohtorille kätensä, jonka tämä syvästi liikutettuna kohotti huulilleen. Rouva Lucilie, sanoi hän sen enempää vastaamatta, kello on yksitoista. Te panette nyt maata, ja minä tulen valvomaan.

Ei, vastasi nuori rouva iloisesti, minä en ole yhtä tottelevainen kuin Fränzchen, tai pikemmin minulle ei uni tule vain käskystä. Antakaa minun valvoa vielä hetken aikaa, ja jollette te ole väsynyt, niin lukekaa minulle jotain ääneen. Näin Goethen runot teidän pöydällänne, ja koska hän on teille rakkaampi kuin kaikki muut runoilijat, niin ei teille suinkaan ole vastenmielistä tutustuttaa myös minua hiukan enemmän häneen. Sillä häpeäkseni on minun tunnustettava, että kun eilen selailin niitä, niin huomasin hänen runojensa joukossa useita, jotka minulle olivat uusia.

Niinkuin haluatte, sanoi tohtori. Mutta suurin osa näistä runoista pysyy teille ikuisesti uusina, vaikka kuulisitte niitä kuinka useasti hyvänsä. Minunkin käy aina siten.

Hän toi kirjan, runojen ensimäisen osan, ja luki umpimähkään ensimäiseltä sivulta hiljaisella äänellä ilman suurempaa esityskykyä. Ei koskaan hän ollut tuntenut niin puhtaana ja täysinäisenä ikuisen kevään tenhoa, joka tuoksuaa näistä nuorekkaan intohimon kukkasista. Hän ei uskaltanut lukiessaan katsoa ylös, sillä hän pelkäsi kauniin rouvan silmissä kohtaavansa ikäänkuin mykän kysymyksen. Mutta kun hän pääsi "Metsästäjän iltalauluun" ja suurella vaivalla sai suustaan seuraavat säkeet:

Mir ist es, denk' ich nur an dich, als in den Mond zu sehn; ein stiller Friede kommt auf mich, weiss nicht wie mir geschehn! --

[Minusta tuntuu, sinua vain ajatellessanikin, kuin katselisin kuuta; hiljainen rauha valtaa minut, en tiedä, mikä mun on.]

keskeytti hän äkkiä lukunsa, laski kirjan lapsen vuoteelle ja nousi kiireesti ylös.

Mikä teidän on? kysyi nuori rouva peloissaan.

Menkää nukkumaan, rouva Lucilie, vastasi tohtori kääntyen pois; herättäkää hoitajatar, jotta hän olisi tänä yönä minun paikallani, ilma tukahduttaa minua täällä, minun täytyy päästä ulos. Katsokaa, nyt minun on jo parempi olla, noustuani pystyyn. Minä lähden vielä hiukan järvelle soutelemaan.

Hän meni ja jätti nuoren rouvan kiihkeiden tunteiden valtaamana huoneeseen, ikäänkuin arvoituksen eteen, jota hän ei uskaltanut ruveta ratkaisemaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun he aamulla tervehtivät toisiaan, onnistui heidän heti päästä luonnolliseen ja iloiseen sävyyn. Lapsi oli myös hyvänä apuna; hänen unensa oli ollut sikeää ja virkistävää; kylpy, jonka valmistuspuuhassa Eberhard itse oli mukana, teki hänelle hyvää, ja hän vaipui uudelleen uneen. Iltapuolella toi tohtori kävelyretkeltä mukanaan kaikenlaisia sananjalkoja, kukkia ja kiviä, joita hän vuoren rinteeltä oli kerännyt. Hän istui kauan Fränzchenin vuoteen reunalla ja kertoi lapselle linnuista sekä muista eläimistä, jotka asuskelivat vuoristossa ja iloitsi, kun lapsi istuen tyynyjen varassa ja katsellen aarteitaan teki kaikenlaisia viisaita kysymyksiä. Äiti istui vieressä tehden käsitöitä, tuvassa räiskyi tuli uunissa, liedellä kiehui iltaruoka ja yö teki jo tuloaan. Tällä kertaa ei Eberhard luovuttanut valvomisvuoroaan toisille. Mutta lukemisesta ei ollut myöskään enää puhetta.

Eikä liioin seuraavinakaan öinä; ei senkään vuoksi että valvominen ei enää ollut yhtä välttämätöntä, ja siksi tohtori saattoikin jo aivan levollisena oleskella enemmän omassa huoneessaan. Päivisinkin, kun lapsi istui pari tuntia ylhäällä, ei hän enää usein tullut näkyville, vaan läksi järvelle muka kalastamaan, ja monasti hän palasi vasta pimeässä takaisin, tai kiipesi vuorilla aina jäätiköille asti. Renki, joka kerran nuoren rouvan pyynnöstä haki sieltä kesän viimeisiä mansikoita, kertoi, että tohtori oli istunut kivellä, aivan kuin hän olisi nukkunut silmät auki. Kun hän oli tervehtinyt häntä, oli hän säikähtänyt aika tavalla ja nyökättyään vain päätään oli kiivennyt vieläkin korkeammalle. Hänen laitansa ei ollut oikein, sen renki oli huomannut jo ensimäisenä iltana, kun hän istui mietteisiinsä vajonneena penkillä eikä halunnut ruokaa eikä juomaa.

Siten asiat olivat useampia päiviä. Mitä nopeammin lapsen toipuminen edistyi, sitä syvemmälle näytti lääkäri vajoavan siihen tautiin, josta äkillinen velvollisuus oli hänet riistänyt. Ne olivat tuskaisia päiviä, ja hän tunsi, että niistä täytyi tulla loppu.

Eräänä aamupäivänä, kun hän ei voinut enää kestää Lucilien tutkivaa katsetta, hän läksi odottamatta aamullistakaan, jyrkkään vuorensolaan tehdäkseen lopullisen päätöksensä. Hän keksi uuden tien, joka kulki suoraan vuoriselänteen yli etelää kohti ja astui pari tuntia sitä myöten, vaikka helle olikin rasittava. Jos hän kulkisi täten edelleen, saapuisi hän illan suussa italialaiseen kylään, jonka ylipääsemättömät jäätiköt eroittivat kuolleesta järvestä. Silloin se, mikä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, olisi tehty, hän säästyisi jäähyväisiltä ja katoaisi tuon naisen näkyviltä, jonka elämässä hän ei merkinnyt enää mitään. Hetken aikaa tämä keino tuntui hänestä parhaalta ja hän luuli jaksavansa saattaa sen täytäntöön. Mutta kun järvi peittyi kallioiden taakse ja autio erämaa ympäröitsi häntä joka puolelta, valtasi hänet niin syvä yksinäisyydentunne, ettei hän voinut edemmäksi astua, vaan heittäytyi kanervikkoon korkean kallionseinän varjoon. Hän koetti keksiä jotain syytä, joka pakoittaisi hänet palaamaan takaisin, hän ajatteli papereitaan ja päiväkirjojaan, jotka olivat jääneet häneltä majataloon, tuskaa, jota hän tuottaisi Lucilielle ja velvollisuuttaan pitää ainakin huolta siitä, että hän pääsisi onnellisesti läheisimpään kaupunkiin. Tänään sen täytyi vielä tapahtua. Hän päätti lähettää rengin alas laaksoon hankkimaan vaunuja. Yhdessä vuorokaudessa piti kaiken tapahtua, ero pantava peräyttämättömästi toimeen, sen jälkeen saisi sitten käydä miten hyvänsä.

Kun hän oli itselleen selvittänyt tämän asian, tuntui hänestä helpommalta ja hän nousi ylös lähteäkseen heti paluumatkalle. Hän päätti olla iloinen ja nauttia nämät viimeiset, jäljellä olevat hetket Lucilien kanssa, aivan kuin ei mitään muutosta olisikaan edessä. Miksi hän oli jo katkeroittanut niin monta päivää ajattelemalla sitä, mikä tämän jälkeen tapahtuisi?

Hän poimi kimpun tuoksuttomia vuorikukkia ja sammaleita. Ne Fränzchen saisi huomenna mukanaan matkalle. Siten häneltä kului suuri osa matkaa ja hän astui solasta ulos pahimman helteen jo kadottua. Hänen alapuolellaan lepäsi järvi peilikirkkaana ja sen pintaan kuvastui kirjava niitty toiselta rannalta, mäntypuut jyrkältä kallion kupeelta, ja ylimpänä paljaat harmaat vuorenhuiput. Hän antoi katseensa kulkea kalastajamökkiä kohti ja hänen tarkka silmänsä eroitti jokaisen laudanpalan talon katolla, valkeanharmaat kananpojat, jotka sipsuttelivat kanan perässä pihamaalla, vaatteet, jotka olivat ripustetut nuoralle kuivamaan. Ihmisiä ei näkynyt kuitenkaan missään; sillä tähän aikaan istui kukin nurkassaan puoleksi torkkuen työnsä ääressä. Sitä enemmän Eberhard hämmästyi, kun talon ovi äkkiä avautui ja hänelle aivan oudot kasvot ilmestyivät auringonpaisteeseen. Siinä oli nuori, pitkä mies vaaleissa kesävaatteissa, kasvot leveän olkihatun alla olivat niin piilossa, että vain sotilaalliseen maihin leikattu vaalea parta pisti esiin. Vieras seisoi hetken aikaa ikäänkuin tunnustellen ilmaa ja aurinkoa ja puhui sitten innokkaasti avonaisesta ovesta sisälle. Hetken kuluttua astui Lucilie ulos, hatutta, vain suuri päivänvarjo kädessä, joka varjosti hänen vienosti punoittavia kasvojansa. Hän seurasi vierasta rantaan, ja hetken kuluttua Eberhard näki, miten he soutivat kapeassa veneessä tyyntä järven pintaa myöten saareen. Vieras souti niin voimakkaasti, että he saapuivat nopeasti perille, jolloin hän hyppäsi maihin, tarjosi kätensä Lucilielle ja läksi hänen kanssaan käsikoukussa kävelemään pitkin rantaa koivujen ja korkean kaislikon lomitse, epäilemättä aikeessa kiertää pienen saaren ympäri.

Eberhardin sydän sykki niin rajusti, että hänen täytyi nojautua männyn runkoa vasten, jotta pyörrytyskohtaus menisi ohitse. Ken oli tuo vieras, joka kohteli Lucilietä noin tuttavallisesti, ja jonka mieliksi hän oli lähtenyt järvelle soutelemaan, vaikka joka kerta, kun hän näinä päivinä oli pyytänyt häntä sinne, hän aina oli vastannut kieltävästi? Kuka tuo vieras oli, jonka kanssa hän saattoi kulkea käsikoukussa ja jutella niin iloisesti, siltä ainakin hänestä näytti, unohtaa huolensa lapsen tähden ja heittää hänet kokonaiseksi tunniksi vain hoitajattaren huostaan? Olkoon hän kuka hyvänsä, niin hävitti hän nyt ainakin oikealla hetkellä sen unelman, jonka valtaan he kaikki täällä hiljaisessa sopukassa olivat kietoutuneet. Varmaankin hän, vanhana ystävänä, herätti Lucilien mielessä kaiken sen, mikä lapsen hengen ollessa vaarassa oli häneltä unohtunut, hänen suhteensa maailmaan, hänen ystävänsä ja ihailijansa, Eberhardille aivan oudot muistot, jotka kutsuivat häntä takaisin entiseen elämään, tuohon elämään, jonka kanssa Eberhard ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä. Sitä parempi! Niinpä hänen päätöksensä vain tulee sitä lujemmaksi, välttämättömyys helpommin suoritetuksi. Sillä hän tunsi liiankin hyvin, ettei hän voinut jakaa hänen läsnäoloaan kolmannen kanssa.

Pitkin harppauksin Eberhard kiiruhti jyrkkää tietä alas ja saapui uupuneena ja vapisevin polvin majatalolle. Kääntyessään nurkkauksesta näki hän matkavaunut vajan edustalla, ja tallissa, jossa talvisin lehmä asusti, pureskeli kaksi hevosta seimen ääressä. Välittämättä emännästä, joka näytti palavan halusta saada kertoa hänelle uutisia, meni hän lapsen huoneeseen, jossa pienokainen istui pöydän ääressä ja leikki uudella nukella. Max setä on täällä! huusi hän ilosta loistavin kasvoin häntä vastaan. Hän toi minulle nuken, joka osaa liikuttaa silmiään, ja sitten hän söi yhdessä äidin kanssa päivällistä ja nyt he soutivat saareen. Mutta he tulevat aivan heti takaisin, ja Max setä tahtoisi viedä meidät vaunuissaan pois täältä, mutta äiti sanoo, ettei hän tee mitään sinun luvattasi.

Fränzchen, vastasi Eberhard ja tarttui molemmin käsin lapsen kiharapäähän, pidätkö sinä minustakin vähäisen, vaikken voikaan lahjoittaa sinulle noin kaunista nukkea, vaan ainoastaan alppikukkia?

Lapsi katsoi häneen suurin silmin. Äiti on sanonut, että minun pitää rakastaa sinua lähinnä jumalaa, koska sinä pelastit minun henkeni. Minä rakastankin sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä, äitiä minä vain rakastan vielä enemmän ja jumalaa.

Eberhard kumartui suloisten kasvojen puoleen ja suuteli molempia kirkkaita silmiä sekä kalpeita huulia. Siinä teet oikein, Fräzchen, sanoi hän vaivalla, sen sinun äitisi ansaitseekin. Ja tässä ovat kukkaset ja sano terveisiä äidillesi.

Eberhard kääntyi pois ja astui ovelle.

Etkö jää tänne? huusi lapsi hänen jälkeensä. Etkö kerro minulle jälleen kaikellaista?

Perästäpäin! Perästäpäin! muuta hän ei saanut sanotuksi. Hoitajatar, joka samassa tuli sisään, koetti pidättää häntä ja ihmetteli hänen tuskallista ilmettään. Mutta hän tunkeutui vain hänen ohitsensa, kiiruhti huoneeseensa ja pani oven salpaan.

Jäätyään yksin valtasi tuska hetkeksi niin kokonaan hänet, että hän vaipui tuolille voimatta hillitä nyyhkytyksiään, jotka kouristusten tavoin vapisuttivat hänen rintaansa. Sitte hän päättävästi hypähti pystyyn, painoi nyrkkinsä sydäntä vasten, ikäänkuin pakoittaen sen rauhoittumaan ja alkoi koota vähäisiä tavaroitaan käsilaukkuunsa. Vain pienen kirjesalkkunsa hän jätti vielä pöydälle ja otti koneellisesti ystävälleen kirjoittamansa kirjeen käteensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut liittää siihen vieläkin jälkikirjoituksen. Mutta hän ei voinut löytää oikeita sanoja, laski sen viereensä ja kirjoitti sen sijaan tyhjälle paperille lyhyen sairaskertomuksen, jonka hän aikoi jättää jälkeensä siltä varalta, että lääkäriä vielä tarvittaisiin. Kirjoittaessaan hän tunsi jonkummoista tyydytystä sen johdosta, että hän kykeni ilmaisemaan ajatuksensa aivan selvästi ja että käsialakin oli selvää ja lujaa. Järkeäni en ainakaan ole menettänyt! sanoi hän ääneen itseksensä.

Hän oli juuri saanut kirjoituksensa valmiiksi, kun hän kuuli viereisestä huoneesta nopeita miehen askelia ja heti sen jälkeen kolkutusta ovelta. Vastenmielinen tunne valtasi hänet. Hänen oli mahdoton piiloutua tänne ja kuinka mielellään hän olisi kuitenkin tahtonut päästä tästä kohtauksesta. Hän avasi siis oven kasvoillaan ilme, joka oli omansa karkoittamaan sisäänpyrkijän. Mutta vaaleapartainen vieras, joka iloisesti astui huoneeseen, näytti olevan jo valmistunut kaikkea muuta kuin ystävälliseen vastaanottoon, eikä antanut sen vähintäkään pelästyttää itseänsä.

Rakas herra tohtori, sanoi hän teeskentelemättömällä ystävällisyydellä tarttuen Eberhardin käteen ja pudistaen sitä kiihkeästi, suokaa minulle anteeksi, jos häiritsen teitä. Lucilie sanoi minulle, että suututan vain teitä, jos yritän teitä kiittää. Mutta nyt ei mikään auta, minä en säikähdy, sillä olen sotilas ja kunniani ei salli minun pelätä ketään, ei edes hyväntekijäänikään. Siksipä sanon teille, vaikka se johtaisi kaksintaisteluunkin, että olen ikuisesti teille kiitoksen velassa ja että voitte aina luottaa minuun, niinkuin parhaimpaan ystäväänne. Te olette saanut ihmeitä aikaan, rakas tohtori, te ette ole parantanut vain pikku tyttöä, johon olen kiintynyt kuin omaan lapseen, vaan ennen kaikkea hänen äitinsä. Minä tuskin tunsin hänet, voin vakuuttaa teille. Sillä siitä saakka kuin hänen miehensä, veliraukkani kaatui taistelutantereella, ei mikään ole voinut lievittää hänen suruansa. Kuinka hänen ystävänsä ovat koettaneetkaan kaikella tavalla saada hänen elämäniloaan palaamaan! Seitsemän vuotta! Eiköhän niin pitkä aika riittäisi jo suruajaksi, ja meidän kesken sanoen, niin hellästi kuin olinkin kiintynyt veljeeni, niin ovat nämä vuodet tuntuneet minusta hiukan pitkiltä. Lucilie oli myös _minun_ ihastukseni, mutta minä olin nuorempi ja oikea heittiö sotilastoverieni parissa, ja siksi minun täytyi väistyä Viktorin tieltä. Nyt minulla mielestäni olisi täysi oikeus vedota virkavuosiini; ettekö tekin ole sitä mieltä, herra tohtori? Ja kuitenkin, kaikkina näinä vuosina ei minulla ole ollut vähintäkään toivon kipinää. Olisin tahtonut nyt seurata hänen mukanaan taistelutantereelle, sillä koskihan tuo matka varsin läheisesti minuakin; mutta mitä vielä! Jyrkkä kielto! Kunhan hän palaa sieltä takaisin, tuumin mielessäni. Ehkäpä juuri tämä käynti haudalla saa käänteen aikaan. Ja minä odotin hänen takaisin tuloansa, tai ainakin kirjettä, ja kun kaksi, jopa kolmekin viikkoa kului, alkoi minua pelottaa, että jotakin ehkä oli tapahtunut, ja siksi pyysin lomaa rykmentistäni ja seurasin hänen jälkiänsä, kunnes ne johtivat minut vihdoin tänne kuolleen järven rannalle. Niinpä löysinkin täältä aivan toisen naisen, vähemmän luotaan torjuvan, vähemmän kylmän ja luoksepääsemättömän. Lapsen parantuminen näyttää tehneen hänen mielensä sovinnollisemmaksi yleensä maailmaa kohtaan, ja jos asiat kehittyvät niin pitkälle, että saan nimittää häntä läheisemmälläkin kuin vain "kälyn" nimellä, niin siitä olen teille, tohtori, kiitoksen velassa. Te olette murtanut jään, ja hänkin sen tuntee; hän puhuu teistä niin suurella ihastuksella, jotta voisi melkein tulla mustasukkaiseksi, jollei tietäisi, että kiitollinen äidin sydän mielellään kaikkea liioittelee.

Tätä naiivia tunnustusta seurasi hetken äänettömyys, jona aikana nuori upseeri astui edes-takaisin huoneessa, pysähtyi ikkunan ääreen ja koputti kädellään matalaan kattoon. Ja tässä barbarisessa loukossa te olette näin kauan tullut toimeen? alkoi hän jälleen hyväntahtoisesti naurahtaen. Totta tosiaan, tällainen lääkäri on vieläkin vähemmän hemmoiteltu kuin sotilas! No, kyllä me koetamme tehdä kaikki voitavamme ja hankkia teille enemmän mukavuutta. Sillä että te seuraatte meidän mukanamme, on itsestään selvää. Lucilie ei millään ehdolla suostuisi niin pian luopumaan henkilääkäristään.

Olen pahoillani, vastasi Eberhard levollisella äänellä, että kälynne odottaa liikoja minulta. Minun velvollisuuteni on täällä täytetty, pienokainen voi vaaratta lähteä täältä, vieläpä on se aivan välttämätöntäkin, jotta hän pääsisi paremmalle ruualle, kuin mitä täällä on tarjona. Olin juuri aikonut tilata vaunut huomiseksi, kun näin teidän omanne täällä. Ja koska, en voisi jättää potilaitani sen parempaan huostaan kuin teidän, niin teidän ei pidä panna pahaksenne, vaikka jo tänään sanon jäähyväiset.