Part 6

Samassa Eberhard pääsi vapaaksi kauhun painajaisesta. Hän painoi solakan, pienen olennon lujasti rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi voinut suojella häntä vihamielisiltä voimilta. Hän piteli sitä hetken aikaa sylissään ja tunsi, lapsen hyväillessä häntä, miten hänen verensä alkoi jälleen säännöllisesti kulkea. Hän suuteli lapsen kasvoja ja sanoi, silitellen hänen kosteita kihariaan: Mikä on sinun nimesi, lapsukainen?

Lapsi katsoi ihmeissään häneen.

Oletko sinä minun isäni, sanoi hän, etkä tiedä, että olen sinun rakas Fränzehenisi? Oi, tiedänhän minä, että he ampuivat sinut kuoliaaksi, ja siksi olet kokonaan unohtanut minut. Koskiko sinuun hyvin kipeästi?

Huomenna minä kerron sen sinulle, sanoi Eberhard ja laski lapsen hellällä väkivallalla jälleen vuoteeseen. Nyt meidän täytyy olla hiljaa, jottei äiti herää.

Lapsi painautui tottelevaisesti vuoteelleen ja sulki silmänsä, mutta piteli koko ajan uskollisen hoitajansa kädestä kiinni ja katseli häntä aika ajoittain hämmästynein, mutta täysin hereillä olevin katsein. Eberhardin silmät olivat myös koko ajan kiintyneinä pieniin viattomiin kasvoihin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että kauhunkuvat kohoaisivat jälleen hänen eteensä, jos hän katsoisi ympärilleen.

Siten hän valvoi aamuun asti. Kun paljaat vuorenhuiput järven toisella puolen alkoivat punoittaa ensimäisen aamusarastuksen valossa, tuli taloon liikettä. Renki hiipi avojaloin eteiseen ja pisti varovaisesti päänsä ovesta sisään, viitaten kädellään melkein tyhjään astiaan ja kysyen tarvittaisiinko lisää jäitä. Lääkärin ääneti nyökättyä päätä hän katosi jälleen. Sitten näyttäytyi emäntä yhtä varovaisesti tarjoten apuaan, minkä Eberhard kuitenkin kielsi. Vieraan avuliaisuus oli yön kuluessa vaikuttanut edullisesti kaikkiin talon asukkaihin. Vain ajomies, joka ei vielä ollut vapautunut kokonaan eilisestä humalastaan, kopisteli raskaissa, raudoitetuissa jalkineissaan ääneensä muristen ja kiroillen eteisessä, jotta nuori rouva unissaan liikkui ja kysyi, olisiko jo aika lähteä matkaan. Ei vielä! vastasi Eberhard. Nukkukaa vielä tunnin aikaa. Hän kiiruhti sitten melua pitävän miehen luo estääkseen häntä tunkeutumasta sairashuoneeseen.

Kun hän hetken kuluttua palasi jälleen sisään, näki hän äidin istuvan lapsen vuoteen ääressä. Miksi te nyt jo nousitte? kysyi hän moittien.

Joko? vastasi nuori rouva. Te tahdotte saattaa minut vieläkin enemmän häpeämään. Ikävä kyllä on teidän onnistunut pettää minut ja kaiken yötä istua minun paikallani. Miksi ette ainakin antanut minun vuorotella kanssanne?

Siksi, että saatoin olla nukkumatta, mikä teille oli kovin tarpeen. Eikä tässä ollut mitään sellaista tehtävänä, mitä en yksin olisi voinut suorittaa. Olkaa rohkealla mielellä, hyvä rouva. Meillä on täysi syy olla tähän yöhön tyytyväisiä.

Olisiko vaara siis ohitse?

En uskalla sitä vakuuttaa, jatkoi lääkäri. Sillä te olette luvannut luottaa minuun, ja sen te voitte vain tehdä, jos en salaa teiltä totuutta. Mutta uskokaa minua, kaikki on niin hyvin, kuin tällä sairauden asteella suinkin voi olla. Ja isäntäväki on valmis meitä auttamaan kaikessa, minkä voivat.

Iloinen ilme levisi nuoren rouvan kalpeille kasvoille. Mitä te sanotte? _Meitä_ auttamaan? Oi ystäväni --

Hän ojensi kätensä lääkärille ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

Eberhard kumartui hänen kätensä yli suudellakseen sitä, mutta oikeastaan hän teki sen peittääkseen omaa liikutustaan. Luulitteko, että voisin jättää teidät ennenkuin vaara olisi ohitse? Säästäkää kiitoksenne, älkääkä pelätkö, että vaatisitte minulta mitään uhrausta. Vaikeimman uhrauksen olen jo teidän tähtenne tehnyt. Kaikki mikä nyt seuraa, on vain helpoitusta.

Nuori rouva katsoi häneen kysyen. Teillä on velvollisuuksia myöskin muita kohtaan, sanoi hän, joista minä teitä estän.

Ei, vastasi Eberhard kumealla äänellä. Kokonaiseen vuoteen en ole tehnyt mitään työtä. Erään syyn johdosta, joka voi olla teille aivan yhdentekevä, olen päättänyt, etten koskaan enää toimi käytännöllisenä lääkärinä. Teidän tähtenne eilen illalla rikoin tämän päätökseni. Jos te edelleen tahdotte sietää minua täällä, niin estätte te minua katumasta tekoani, ja siten me voimme olla toisillemme hyödyksi.

Hetken kuluttua, koeteltuaan lapsen valtasuonta, hän jatkoi: Hän nukkuu nyt hiukan. Jos tahdotte ehkä kirjoittaa kirjeen ja antaa tietoja omaisillenne, niin voisitte sen nyt kaikessa rauhassa tehdä. Ajomies, joka parastaikaa valjastaa, voisi toimittaa kirjeen lähimmälle postiasemalle.

Minulla ei ole ketään, joka voisi minun viipymiseni johdosta tulla levottomaksi, sanoi nuori nainen punastuen hiukan. Me elämme niin itseksemme --

Eikö ketään? toisti Eberhard oudoksuen, ja hänen silmänsä kiintyivät vaistomaisesti käteen, jota koristi kaksi vihkisormusta.

Nainen huomasi sen ja ymmärsi hänet heti. Tämä toinen sormus, sanoi hän ilman vähintäkään hämmästystä, ei merkitse toista avioliittoa. Se on mieheni sormus, jonka hän, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, veti sormestaan ja antoi eräälle toverilleen pyytäen hänen toimittamaan sen minulle takaisin. Sen jälkeen olen kieltäytynyt kaikesta, mikä olisi voinut johtaa muutokseen elämässäni, vieläpä olen pysytellyt erilläni mies vainajani perheestäkin, kun eräs hänen läheisistä sukulaisistaan luuli omistavansa oikeuksia minun käteeni. Olen päättänyt elää yksinomaan muistoilleni ja lapselleni, ja tämä päätös on minulle pyhä.

Hoitajatar heräsi nyt, kohosi vaivalla pystyyn, mutta virkistyi heti nähdessään emäntänsä ja lääkärin, ja vakuutettuaan moneen kertaan, että tohtori oli ankarasti kieltänyt häntä valvomasta hän kiiruhti nyt sitä suuremmalla innolla työhönsä. Peskää lapsi, sanoi Eberhard, samoin kuin me eilen illalla pesimme hänet, ja antakaa hänelle jälleen lämmintä maitoa. Minä jätän teidät nyt puoleksi tunniksi. Katsokaas, tuolta tulee myös jäävarasto. Ei missään maailmassa meidän olisi sen edullisempi olla kuin tässä erämaassa, sillä tauti on sen laatuinen, ettei se minkäänlaisia lääkkeitä kaipaa. Näkemiin asti, hyvä rouva!

Hän kumarsi kevyesti ja läksi huoneesta. Sitten hän astui järven rantaan, irroitti veneen, ja työnsi voimakkaasti sen vesille.

Aurinko ei ulottunut vielä tummien havupuiden peittämien kukkuloiden huipulle, mutta tyyni ilma lepäsi raskaana ja helteisenä järvellä ja ahdisti koko yön valvoneen miehen rintaa. Hän katseli veneen laidan yli syvyyteen, ja hänestä tuntui kammottavalta huomatessansa, että vesi veneen vieressä oli kristallinkirkasta ja aivan valkeaa, ja sittenkin näytti järvi, vaikka taivas oli aivan kirkas, mustalta kuin pohjaton kuilu. Hänen mieleensä muistui jälleen, mitä eräs puunhakkaaja matkalla oli kertonut hänelle: järven sanottiin olevan pohjattoman, ja se ulottui ikäänkuin suunnaton kaivo aina helvetin kuiluun saakka, josta paholaiset tulivat uimaan, kun kuumuus alkoi käydä liian rasittavaksi. Hän nosti airot veneeseen ja katseli ympäröiviä rantoja, joita synkkä havumetsä pimensi. Alastomilta kallioilta, jotka kohosivat korkeimpien mäntyjen huippujen yläpuolella, oli punertava hohde kadonnut ja sijalle tullut kaamea harmuus. Sillä nyt tunkeutui aurinko täydellä voimalla esiin ja koetti kullata mustaa kattilaa, joka oli ikäänkuin raudasta valettu. Mutta vain häikäisevä valkea valo uiskenteli järven pinnalla. Ympäröivät tiheät metsät imivät itseensä valonsäteet, eikä missään näkynyt vienompaa valoa. Vain pieni niittypalsta majatalon läheisyydessä, missä punatäpläinen lehmä oli laitumella, ja sininen savu, joka kohosi piipusta, toivat mieleen sen lohdullisen tiedon, että tässäkin autiossa seudussa asusti ihmisiä.

Pieni saari, jolla kasvoi muutamia koivuja, oli järven toisen rannan puolella; sinne hän ohjasi veneen, sitoi sen paaluun kiinni ja riisui vaatteensa heittäytyäkseen uimaan. Muistaessaan äkkiä, minkä päätöksen hän edellisenä yönä oli tehnyt, tunsi hän sisällistä väristystä. Hänestä tuntui, että se, mitä hän ei nyt enää halunnut, tapahtuisi sittenkin, ikäänkuin hän olisi kihlautunut syvyyden kanssa ja se vaatisi häneltä oikeuttaan. Silmänräpäyksen ajan hän aikoi pukea vaatteet jälleen ylleen ja soutaa nopeasti takaisin; mutta sitten, häveten heikkouttaan, hän pudisti yltään kaiken pelon ja hyppäsi veteen.

Aivan kuin jää, joka juuri äsken on auringossa sulanut, jähdytti häntä kova vuoristovesi. Hänen täytyi turvautua koko uimataitoonsa pysyttääkseen alituisella kiivaalla liikunnolla verta sulana. Mutta kun hän sitten nousi rantaan ja nojautuneena nuoreen koivuun, jalat syvälle sammaleihin peittyneinä kuivasi ruumistaan, hengitti hän kevyemmin ja riemuisammin kuin vuosikausiin. Hän katsahti taloon toiselle rannalle. Se oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut eroittaa vartalon ääriviivoja tai kasvojen piirteitä. Mutta hänestä tuntui hyvältä ajatella, että tuon katon alla hengitti ihmisiä, jotka tarvitsivat häntä ja luottivat häneen.

Pian sen jälkeen kohosi lapsi matalassa sairashuoneessa vuoteeltaan, katseli etsivin silmin ympärilleen ja sanoi: isä on mennyt pois. Onko hän jälleen kuollut! Hänen pitää istua minun vieressäni. -- Äiti suuteli pienokaista otsalle ja pyysi häntä rauhoittumaan. Tuo kiltti herra ei ole sinun isäsi, sanoi hän; sinun ei pidä sanoa häntä siksi. Hän on lääkäri, joka tekee sinut jälleen terveeksi, jos tottelet kauniisti mitä hän käskee. -- Eikö hän ole isä? toisti lapsi miettivästi. Hänen näytti olevan vaikea riistäytyä irti tuosta ajatuksesta. Mutta mikä hänen nimensä on sitten? kysyi hän. Eihän hän vain lähde pois?

Hän tulee juuri takaisin, kultaseni, sanoi lihava hoitajatar, jonka silmiin nousi kyyneleitä, kun hän kuuli lemmikkinsä jälleen puhuvan järkevästi. Katsokaa vain, hyvä rouva, kuinka nopeasti hän soutaa, ikäänkuin hänellä olisi kova kiire lapsen luo. Kas, sepä vasta on lääkäri! Ja tänään hän näyttää minusta vielä paljoa kauniimmalta kuin eilen. Miten kaunis on tuo musta parta ja valkea iho, silmät vain ovat niin synkät, että täytyisi pelätä häntä, jollei hän olisi niin hyvä.

He näkivät hänen hyppäävän rantaan, mutta hän ei katsonut heihin, menipä vielä ovenkin ohi tulematta sisään, ja he kuulivat hänen puhuvan ulkona emännän kanssa. Mutta pian sen jälkeen hän tuli huoneeseen, astui heti lapsen luo ja jutteli ystävällisesti hänen kanssaan. Hänen läsnäolonsa näytti vaikuttavan kuin taika lapseen. Hänen kehoituksestaan tämä sulki silmänsä ja hengitti levollisemmin. Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kalojen loiskutuksen järvestä. Hetken kuluttua lääkäri nousi ja sanoi hiljaa: Hän nukkuu ja kuume on hiukan helpoittanut. Toivottavasti seuraa pari rauhallista tuntia, ja minä pidän kyllä huolen siitä, että kaikki talossa on hiljaista. Käyn hetkeksi lepäämään, kunnes kanaliemi on valmista, jota olen tilannut pienelle potilaallemme.

Mitenkä voisin kiittää teitä kaikesta huolenpidostanne ja hyvyydestänne? sanoi äiti katsoen häneen lämpimästi.

Siten, ettette koskaan kiitä, vastasi lääkäri äkkiä jyrkällä äänellä; sitten hän poistui nopeasti huoneesta.

Hänen huoneessaan oli entisellä paikallaan kirje, jonka hän yöllä oli kirjoittanut; suuri punainen sinetti loisti vastenmielisenä hänen silmiinsä. Sittenkään hän ei voinut sitä hävittää, vaan pisti sen kirjelaukkuunsa talteen. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja koetti nukkua. Mutta ajatukset hyörivät hänen päässään, vähä väliä hän luuli kuulevansa lapsen ja suloisen naisen äänen toisesta huoneesta ja hän kohosi pystyyn kuuntelemaan ja vaipui vasta kauan tuumittuaan ja haudottuaan ajatuksiaan levottomaan uneen.

Päivällisen aikana tuli emäntä sisään, ja nähdessään, että hän nukkui, aikoi hän jälleen hiipiä varpaillaan pois. Mutta samassa hän olikin jo pystyssä, kysyi, oliko kaikki valmista ja seurasi hänen mukanaan keittiöön. Missä on liemi? kysyi hän ja astui lieden ääreen, josta tulvi häntä vastaan mieluisa tuoksu monista padoista ja pannuista.

Kömpelö palvelustyttö, joka sekoitti jotain keittoa, pudotti hämmästyneenä kauhan lattiaan ja katseli suu selällään, miten vieras kohotti erään padan kantta ja vakavana maisteli keittoa. Sitten hän käski tuoda lautasen, kaatoi sille kanalientä ja eroitti huolellisesti pois juurikkaat, jotka uivat liemen pohjalla.

Kääntyessään taakseen ja aikoessaan viedä keitosta lapselle, näki hän kauniin rouvan kynnyksellä. Onko tuo nyt laitaa? sanoi tämä suloisesti hymyillen. Sen sijaan että nukkuisitte, hääritte te kokkina!

Minä keitän vain sairaalle, vastasi Eberhard. Terveet jätän emäntämme huostaan, joka suoriutuu kyllä kunnialla työstään minun sekaantumatta hänen toimiinsa. Nukkuuko pikku potilas?

Hän heräsi juuri. Hän kysyi jälleen teitä.

Kun he astuivat huoneeseen, istui lapsi pystyssä ja hymyili lääkärille. Sitten hän otti vastustelematta muutamia lusikallisia lihalientä, jota tohtori hänelle tarjosi. Hänellä ei näyttänyt olevan nälkä, mutta hän söi sittenkin siksi, että Eberhard pyysi häntä syömään. Samalla hän kuunteli tarkasti kaikkea, mitä tämä hänelle kertoi, miten hän tänään oli nähnyt kalojen tanssivan järvessä ja miten he yhdessä lähtisivät kalastamaan niinpian kuin lapsi saisi nousta ylös. Sitten hänen ajatuksensa taaskin hämmentyivät. Siniset silmät painuivat puoleksi kiinni ja pää vaipui alas tyynylle.

Olkaa rohkealla mielellä, sanoi lääkäri. Me edistymme vähä kerrassaan, mutta sittenkin me pääsemme eteenpäin. Josefina saa ahkerasti muuttaa jääkääreitä. Sillävälin te seuraatte minun mukanani ulos. Päivällinen odottaa.

Antakaa minun olla täällä lapseni luona, pyysi nuori rouva hiljaa.

Ei, vastasi Eberhard lyhyesti. Teidän täytyy tulla tunniksi ulos. Toista potilasta täällä me emme tarvitse, ja teidän valtasuonenne on varsin kiihoittunut. Kun me olemme syöneet, käymme me hoitajattaren sijalle.

Eberhard astui ilman muuta edeltä, eikä nuori rouva uskaltanut vastustella. Ulkona, varjossa, sen huoneen ikkunan alla, jossa lapsi makasi, oli pöytä katettu kahdelle. Emäntä toi juuri vadillisen kalakeittoa, ja sen jälkeen paistettua kananpaistia. Syödessänsä he vaihtoivat tuskin ainoatakaan sanaa. Molemmat olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa. Vain silloin-tällöin Eberhard pakoitti nuorta rouvaa panemaan myöskin suuhunsa ne muutamat palat, jotka hän lautaselleen oli leikannut. Minä panen pahakseni, jollette te syö, sanoi hän iloisesti; minä olen itse määrännyt ruokalistan. Lääkärit, niinkuin tiedätte, ovat herkuttelijoita, ja toivoakseni en ole saattanut tätä mainettamme häpeään. Te kuuntelette taaskin ääntä sisältä. Voin vakuuttaa teille, että neitosemme on päivällislevolla.

Nuori rouva katseli Eberhardia kiitollisesti hymyillen, mutta hymy peittyi heti taas kyynelten taakse. Suokaa anteeksi tuskan järkyttämälle sydämelleni, sanoi hän, etten heti voi tottua jälleen valoon. Sain kestää liian kovaa myrskyä, ja maa horjuu yhä vielä jalkojeni alla. Huomenna käyttäydyn jo paremmin.

Sitten he vaikenivat taas molemmat ja katselivat järvelle, jonka pintaa kova helle painosti. Sirkka siritti puutarhassa talon takana, sisältä kuului uuninpenkiltä isännän kuorsausta, rannassa loiskivat aallot hiljalleen keinuttaen veneitä ja sairashuoneessa lauloi hoitajatar puoliääneen lapselle samaa kehtolaulua, jota hän jo vuosikausia oli hänelle laulanut.

* * * * *

Rauhallista päivää seurasi levoton yö. Kuume kiihtyi taaskin, lapsi valitti lakkaamatta ja vain vaivoin saatiin hänet pysymään vuoteessa. Vasta keskiyön jälkeen hän rauhottui.

Lääkäri ei ollut loitonnut kymmentäkään askelta talosta. Vain illalla hän oli lähtenyt ulkoilmaan polttamaan sikariaan. Hän kiersi silloin talon ympäri, ja joka kerta, kun hän joutui sairashuoneen avonaisen ikkunan ulkopuolelle, pysähtyi hän hetkeksi ja lausui jonkun rohkaisevan sanan äidille, joka ei liikahtanut vuoteen äärestä. Kun hän yöllä istui nuoren rouvan vieressä -- hoitajattaren he olivat siksi aikaa lähettäneet nukkumaan -- sanoi Eberhard äkkiä: ihmeellistä miten lapsi on teidän näköisenne. Vastikään, kun te hämärässä kumarruitte hänen ylitsensä ja pienokainen, taudin tuottama, harvinaisen kypsä, sielukas ilme kasvoillaan, katsoi teihin, olisin voinut luulla näkeväni edessäni kaksi sisarta. Kymmenen vuoden kuluttua tulee lapsesta teidän nuortunut kuvanne.

Ehkäpä olette oikeassa, vastasi kaunis rouva. Mutta hän on vain ulkonaisesti minun näköiseni. Kaikki henkiset ominaisuutensa hän on perinyt isältään, ja usein minun täytyy ihmetellä, että tuollainen yhtäläisyys voi ilmetä jo niin nuorella iällä ja vielä lisäksi tytössä. Hänen rehellisyytensä, epäitsekkäisyytensä, rohkeutensa -- minusta tuntuu useasti, kuin mies vainajani olisi uudestaan syntynyt tässä lapsessa.

Te mainitsette ominaisuuksia, joita tänä lyhyenä tuttavuutemme aikana olen huomannut teissä itsessännekin runsaassa määrässä.

Nuori rouva pudisti päätään. Jos näytän rohkeammalta kuin mitä todellisuudessa olen, niin riippuu se kokonaan synnynnäisestä arkuudestani. Olin aivan toivoton ja murtunut tuskasta ja pelosta, kun te tulitte luoksemme. Mutta minä en uskaltanut sitä näyttää; sillä silloin olisi minun omien sanojeni kaiku murtanut minut ruumiillisesti kokonaan. Mieheni saattoi rohkeasti katsoa kaikkea silmiin, vieläpä kaikkein hirveintäkin, ja samoin on lapsenkin laita; hän saattoi uhrata mitä tahansa, itseään lainkaan ajattelematta.

Entäs te? Enpä usko, että te näinä koettelemuksen päivinä olette säästänyt itseänne.

Onko äidille mikään uhraus? vastasi nuori rouva. Mutta ennenkuin tulin äidiksi, täytyi minun useinkin ponnistaa kaikki voimani voidakseni tehdä toisille jotain, mikä ei ollut minulle itselleni mieleistä. Lapsen laita on aivan toinen, vaikka nuoret tavallisesti ovat ja saavatkin olla itsekkäitä. Voisin kertoa teille lukemattomia pieniä piirteitä, jotka usein miltei ovat pelottaneet minua; sillä niin varhainen sydämen kypsyys ei ennusta pitkää ikää. Ja kukapa tietää, vaikka aavistukseni vielä toteutuisikin!

Eberhard katsoi ulos järvelle eikä ollut kuulevinaan noita viimeisiä sanoja. Äkkiä hän sanoi: Varmaankin teillä on mukananne miehenne kuva. Tahtoisittekohan te näyttää sitä minulle?

Nuori rouva irroitti kaulastaan hienon venetsialaisen ketjun, avasi siinä riippuvan medaljongin ja ojensi sen lääkärille. Tämä tarkasteli kuvaa runsaasti viisi minuuttia ja antoi sen sitten ääneti hänelle takaisin. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: Oliko se nuoruudenrakkaus?

Ei oikeastaan sanan tavallisessa merkityksessä. Olinhan tosin hyvin nuori tutustuessani häneen, ja ennen häntä ei kukaan mies ollut vielä tehnyt syvempää vaikutusta minuun; mutta jo kahdeksan viikon kuluttua vietettiin häät minun oikeastaan tietämättä, kuinka kallis hän oli minulle, Hänen todellisen arvonsa opin tuntemaan vasta lyhyenä avioliittoaikanamme, ja rakkaus kehittyi intohimoksi vasta sitten, kun olin kadottanut hänet. Jos te olisitte tuntenut hänet, niin teistä olisi varmaan tullut ystäviä; hänellä ei ollut ainoataan vihollista.

Eberhard oli noussut paikaltaan ja astui hiljaa huoneessa edes-takaisin. Nyt hän seisahtui pöydän ääreen ja otti käteensä kirjan, joka pilkisti esiin käsilaukusta. Etusivulle oli nimi "Lucilie" kirjoitettu. Ne olivat Lenau'n runoja.

Pidättekö te tästä runoilijasta? kysyi lääkäri äkkiä.

En tiedä itsekään, viehättääkö hän minua vai työntääkö hän minut luotaan. Vaikka minulla muuten onkin varsin tarkka aisti sellaisissa asioissa, niin juuri hänen runoistaan en pääse selville mikä on todellista tunnetta, mikä teeskentelyä. Hän on kärsinyt paljon. Ja sittenkin minusta tuntuu usein, ikäänkuin hän tahallaan pitäisi haavansa avoinna kaikenlaisilla kiihoituskeinoilla. Miksi tuon kirjan otin mukanani matkalle, en todellakaan tiedä. Ehkäpä lohduttaakseni itseäni.

Tämän maailmaan kyllästyneenkö runoilijan runoilla?

Miksikä ei? Hän kuoli mielenvikaisena. Joka kerta kun sitä ajattelen, on minun helpompi kestää sitä surua, jonka mieheni kuolema minulle tuottaa. Kuinka ihana oli hänen kuolemansa, saada kuolla nuorena, kaikkien rakastamana, sankarina uhrata henkensä isänmaansa puolesta! Ja hänen kuvansa on muuttumattomana säilynyt sydämessäni, ei sairaus eikä kuolemankamppaus ole sitä vääristänyt eikä mielenhäiriö tehnyt minulle vieraaksi. Ei mikään mahda olla sen kauheampaa, kuin nähdä jonkun rakkaan omaisen kadottavan järkensä. Eikö se teistäkin olisi kaikkein hirveintä?

Eberhard ei vastannut heti ja sittenkin vain lyhyellä kysymyksellä.

Te olisitte siis itsekin toivonut miehenne kuolemaa, jos hän olisi joutunut mielenhäiriöön?

Älkää vaatiko minua vastaamaan. Jos rehellisesti vastaisin, niin koskisi tuo vastaus minuun, ja valehdella en voi.

Sitä parempi, sanoi tohtori. -- Nuori rouva ei ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Hetken kuluttua hän läksi huoneesta.

Keskiyön jälkeen hän palasi jälleen antaakseen äidin levätä.

Nuori rouva ei voinut vastustaa hänen jyrkkää vaatimustaan, ja pyysi vain, että hän sallisi heidän kaikkien kolmen vuorotella; sen hän lupasi ja piti myös sanansa. Sillä aamulla, kun rouva Lucilie heräsi, istui hoitajatar lapsen vuoteen ääressä, ja tohtori makasi olkipatjalla vierastuvassa, ollakseen lähempänä, jos apua tarvittaisiin.

* * * * *

Viikkoa näiden tapahtumien jälkeen istui Eberhard jälleen huoneessaan horjuvan pöytänsä ääressä, kynttilä paloi jälleen himmeästi ja lepatellen, mutta kuu paistoi niin kirkkaana sisään, että senkin valossa yksin olisi voinut tehdä mitä työtä hyvänsä. Hän oli silmäillyt myrsky-yönä kirjoittamaansa kirjettä ja lisäsi nyt tyhjälle sivulle seuraavan jälkikirjoituksen:

"Viikkoa vanhempi, Karl, ja kuitenkin viikkoa nuorempi! Ainakin kun vertaan peilikuvaani niihin ulkonaisiin piirteisiin, jotka irvistävät vastaani näiltä lehdiltä, tuntuu minusta kuin olisin pitkän askeleen astunut taaksepäin, aina sellaiseen aikaan asti, jolloin et edes _sinä_ minua tuntenut. Sellaiseen aikaan, jolloin en koskaan ajatellut kuolemaa, vaikka joka päivä leikkausveitsi kädessä katsoinkin sitä suoraan silmiin, enkä ajatellut sitä sen enempää kuin lastenlääkäri tuhkarokon tartuntavaaraa. Lukiessani nyt uudelleen tätä kirjettä olen kylmäverisesti tutkinut sen sairaaloisia kasvoja, aivan kuin ensimäistä parasta ventovierasta potilasta jossakin sairaalassa. Sinua tämä muutos varmaan ilahuttaa aivan kuin onnellisesti voitetun taudin käänne. Mutta minä, rehellisesti tutkiessani itseäni, en voi muuta kuin surkutella itseäni. Kaikki oli jo niin hyvin valmiina, matka-arkku pakattuna, viimeiset jäähyväiset sanottuna, kuulin jo veturin vihellyksen -- samassa sainkin tietää, että olin myöhästynyt junasta, ja istun nyt asemalla tuollaisen vastenmielisen tunteen vallassa, etten ole siellä enkä täällä; ja miten naurettavalta tuntuukaan, kun olen pakotettu jälleen tyhjentämään matkatavarani arkusta ja jäämään paikoilleni.

Mitenkä kaikki tuo on tapahtunut, kerron sinulle aivan lyhyesti, jotta et luulisi, että viime hetkessä olisin pelkurimaisesti peräytynyt ja päättänyt pitää tätä maailmaa jälleen parhaana kaikista maailmoista. Ei, Karl, vanha rakkaus _ammattiini_ teki minulle tuon kepposen; minä huomasin, että oli tärkeämpää pelastaa nuori elämä kuin lopettaa oma ennenaikojaan vanhentunut henkeni. Kysymyksessä olevan lapsen tähden sitä kannattikin tehdä, sen voin sinulle vakuuttaa. Ja varsinkin äidin!