Part 5
Hän ei lukenut kirjettä läpi, vaan pisti sen kuoreen, sulki sen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän tähysteli jälleen ulos, jossa rajuilma vähitellen alkoi hellittää. Sitten hän sytytti sikarin ja alkoi taas astua edes ja takaisin, katsellen pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka juoksentelivat pitkin matalaa kattoa. Hän tarkkasi niitä hetken aikaa puhallettuaan ne paksuun savupilveen. Sitten hän kyllästyi siihenkin, ja katseli vain sen enempää ajattelematta huoneensa valkoisia seiniä.
Äkkiä kuului äänekästä puhetta viereisestä vieraskamarista. Hän kuuli oven läpi, miten karhea miehen ääni, joka ei ollut isännän eikä rengin, sätti liika suuria vaatimuksia. Naiset, jotka heti alkoivat valittaa, kun kapalolapsella on hiukankin nuhaa, eivät sääli vähääkään hevosraukkoja; vaikka kokonaista seitsemän tuntia on tässä herran ilmassa ajettu ylämäkiä ja huonoja teitä, niin on heillä sittenkin sydäntä riistää hevoset seimen äärestä ja uhuttaa ne jälleen viiden tunnin ajoon keskellä yötä, yhdentekevää, jaksavatko ne huomenna edes pärskyäkään. Mutta vaikkapa he tällä elävällä hetkellä laskisivat hänen eteensä sata taalaria, niin mikään hevosrääkkääjä hän ei ollut, hevoset olivat tuotavat kotiin hyvässä kunnossa ja yönsä hän tahtoi myös rauhassa maata eikä taittaa jalkansa ja kätensä matkan varrella tai hukkua johonkin vesilätäkköön.
Arka naisääni, joka silloin-tällöin oli koettanut lausua jonkun rukoilevan sanan, vaikeni nyt, kun viimeisiä sanoja seurasi karhea kirous sekä nyrkinisku pöytää vasten. Isäntä sekaantui asiaan puolustaen ajomiestä ja käskien rengin tuoda olutta kellarista. Ajomies sätti huonoja teitä, joilla hevoset ja vaunut turmeltuivat, isäntä yhtyi siihen ja kysyi, miksi herrasväki lainkaan oli tahtonut tälle tielle. Juuri kun ajomies sai sanotuksi, että maanvyöry oli vuorokaudeksi saattanut maantien epäkuntoon, ja että herrasväki ei ollut tahtonut odottaa, niinkuin muut matkustajat, vaan olivat valinneet tämän vaarallisen tien lapsen vuoksi, joka koko ajan valitti -- avautui ovi, ja miehet vaikenivat äkkiä. Sointuva naisen ääni kuului huoneessa ja näyttipä siltä kuin sen sielukas sävy olisi saanut raa'at miehetkin häpeämään. Ainakin vastasi ajomies melkein nöyrästi, kun häntä jälleen pyydettiin valjastamaan hevoset, että se oli suorastaan mahdotonta ja toi kiroilematta esiin syitään. Ne näyttivät vaikuttavan naiseenkin. Hän oli hetken aikaa ääneti ja kysyi sitten, eikö voisi lähettää ketään hyvää maksua vastaan lääkäriä hakemaan; muuten ei lapsi ehkä eläisi tämän yön yli. Sanoessaan sen vapisi hänen äänensä niin kovasti, että tahdoton kuuntelija viereisessä huoneessa tunsi pistoksen sydämessään. Hän astui ikkunan ääreen, jotta hän sateen rapinassa ei kuulisi noita sanoja. Mutta samassa hajosi paksu pilvi järven yläpuolella ja äkillisessä hiljaisuudessa, kun kirkas kuunsirppi pilkisti esiin, hänen täytyi tahtomattaankin seurata keskustelua viereisessä huoneessa. Isäntä oli kutsunut rengin sisään ja kysynyt tahtoisiko hän lähteä kolmen tunnin päässä sijaitsevaan laaksoon ja hakea sieltä lääkärin. Huonosta tiestä hän ei suuresti välittäisi, sanoi renki, jos rouva maksaisi hyvin, mutta siitä ei olisi suurtakaan apua, sillä Hansel, metsästäjän apulainen oli juuri tänään kertonut hänelle, että Sepp saisi odottaa vielä kokonaisen viikon, ennenkuin hän pääsisi eroon kuulasta, joka oli lävistänyt hänen reitensä, sillä lääkäri oli itse sairas; hän oli pudonnut hevosen selästä; ja parturi, joka, niinkuin kaikki tiesivät, oli kova juomaan, ei osannut sitä tehdä, sillä hänen kätensä vapisi liiaksi. -- Seurasi jälleen hiljaisuus. Sitten kuului taaskin naisen alakuloisen-haikea ääni; hän kysyi, eikö lasta voisi paareilla kuljettaa laaksoon, hän itse olisi valmis auttamaan kun hän saisi vain lisäksi pari luotettavaa miestä ja jonkun, joka lyhdyllä näyttäisi tietä. -- Se oli aivan mahdotonta, vastasi jälleen isäntä. Paareja heillä ei ollut, joihin lapsi olisi voitu mukavasti sijoittaa, ja mahdotonta oli heidän kaikkien myös lähteä kotoa; mutta voisihan hän kuitenkin vielä puhua vaimonsa kanssa.
Vastenmielisesti isäntä nousi uuninpenkiltä ylös, kun emäntä samassa hyökkäsi sisään, ja sanoi hätäisesti, että lapsenhoitajatar pyysi rouvaa huoneeseen, lähdöstä ei voinut olla kysymystäkään, sillä voisihan lapsi kuolla heidän käsiinsä.
Kuuntelija huoneessaan poistui ikkunan luota. Ikäänkuin vieraan voiman ajamana hän astui pari askelta ovelle, sitten hän pysähtyi jälleen ja pudisti huoaten päätään. Hän yritti jälleen astua edes-takaisin kapeassa huoneessa, mutta joka askeleella hän pysähtyi, ja kuunteli. Sikari oli häneltä sammunut. Koneellisesti hän meni kynttilän luo sytyttääkseen sen uudelleen, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, oli hänen hengityksensä sammuttanut tuon heikon liekin. Nyt hän katseli hetken aikaa pimeässä kynttilän hehkuvaa kipinää, ja kammottava tunne valtasi hänet. Sitten pieni punainen pistekin katosi. Ehkäpä tuolla toisessakin huoneessa kaikki riippui vain yhdestä henkäyksestä ja musta yö nieli tuon pienen elämänkipinän, joka oli suuremman arvoinen kuin tämä muutaman pennin kynttilä.
Nielköön vain! Mikä oikeus meillä on sekaantua sellaiseen asiaan? Ehkäpä, yrittäessämme puhaltaa siihen uutta eloa, sammutammekin sen vain sitä varmemmin hapuilevilla käsillämme. Ja mitä sekään merkitsee? Pelastaisimme elämälle vain ihmisen, joka ehkä kerran toivoisi, ettei hän koskaan olisi syntynyt, jolle ehkä se hetki koittaa, jolloin hän ikuisesti nukkuakseen lausuu ainoalle ystävälleen hyvää yötä! -- --
Taaskin hän kuunteli ja pidätti hengitystään, jotta ei ainoakaan ääni toisesta huoneesta häneltä menisi hukkaan. Äkkiä hän oli kuulevinaan heikkoa valitusta, ja heti sen jälkeen lempeän naisen äänen, joka koetti rauhoittaa, sitten kiihkeää itkua -- ja sen jälkeen vallitsi jälleen syvä hiljaisuus. --
Sen kauemmin ei hän kestänyt pimeässä huoneessaan. Hän ei tahtonut muuta kuin ottaa selkoa, miten lapsen laita oli; hän tunsi olevansa oikea hirviö, kun hän yksin koko talossa piiloittelihe nurkassaan, kun yksin nuo raa'at ihmisetkin osoittivat osaanottoa. Nopeasti hän avasi oven ja astui hapuillen tyhjän vierastuvan läpi eteiseen. Toisen huoneen ovi oli raollansa, valoa tunkeutui siitä ulos, hän kuuli nyt selvästi lapsen voivotuksen ja äidin lohduttavan äänen. Pitäisi keittää teetä, sanoi emäntä, jotta lapsi hikoilisi. Kunpa vain sitä olisi talossa! -- Ehkäpä seljakukkasista olisi sama apu, sanoi isäntä. -- Sitten taas kaikki oli hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin palvelijattaren mutinaa ja huokausta nurkasta, missä hän polvillaan rukoili toisen isämeidän toisensa jälkeen. -- Pankaa vielä toinen höyhenpatja peitoksi, sanoi ajomies. Lapsi on vilustunut. Sitä paleltaa. -- Renki kopisteli uunin luona ja kumartui juuri heittääkseen suuren halon uuniin. Samassa hän tunsi lujan käden olkapäällään, joka pidätti häntä. Katsoessaan taakseen seisoi vieras herra hänen takanaan.
Te ette heitä enää lastuakaan uuniin, käski vieras äänellä, joka näytti tottuneen tottelevaisuuteen. Ja laittakaa itsenne ulos täältä, te kaikki, jatkoi hän kääntyen toimettomien katselijoiden puoleen. Ilma on täällä niin raskas, että tervekin ihminen voi siihen tukehtua. Ymmärrättekö?
He katsahtivat toisiinsa, vain vieras nainen ja lapsenhoitajatar eivät huomanneet mitään siitä, mitä huoneessa tapahtui. Äiti oli polvillaan vuoteen ääressä ja oli kietonut käsivartensa voihkivan lapsen ympärille, ikäänkuin hän olisi tahtonut varjella sitä rosvoilta. Hoitajatar seisoi hänen vieressään ja seurasi neuvottomana lemmikkinsä levottomasti ympärilleen vilkuilevaa katsetta ja kuumeesta hytkähtelevää suuta, josta aika ajottain pääsi hiljainen valitus. Hän pelästyi nyt, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuoleman ilmielävänä edessään, kun vieras astui vuoteen jalkapuoleen, laski kätensä polttavalle otsalle ja ohimoille, tarttui pieneen käteen ja tunnusteli valtasuonta. Kauhun huudahdus, joka vaistomaisesti pääsi hänen huuliltaan, herätti äidin epätoivoisesta tilasta. Tämä katsoi ihmeissään vieraaseen ja äkillinen toivonsäde välkähti hänen kasvoilleen.
Hyvä rouva, sanoi vieras, tahdotteko luottaa ventovieraaseen, joka tosin ei uskalla luvata pelastavansa lapsenne, mutta kuitenkin suunnilleen tietää, mitä tiede tällaisessa tapauksessa määrää tehtäväksi?
Äiti ei voinut vieläkään vastata. Äkillinen, suurimmassa hädässä tullut apu lamautti hänet kokonaan.
Ottakaa, sanoi vieras ojentaen lompakostaan korttinsa; itse nimi ei ole teille tuttu, mutta sen edellä käyvä arvo vakuuttanee teille, että toiset ovat luottaneet minuun. Ovatko he siinä tehneet oikein vai väärin, ei kuulu tähän.
Nuori rouva pysyi entisessä asennossaan vuoteen ääressä, mutta ojensi vieraalle toisen kätensä, joka ei tukenut lapsen päätä, ja sanoi: Minä luulen, että jumala armossaan on lähettänyt teidät minun luokseni. Minä luotan teihin.
Antakaa sitten heti tuoda kylmää kaivovettä ja puinen amme. Muusta pidän itse huolta.
Hän avasi nopeasti molemmat matalat ikkunat, poisti raskaan höyhenpatjan ja levitti suuren vaipan lapsen yli; sitten hän kutsui rengin jälleen sisään, joka yhdessä toisten kanssa seisoi eteisessä ja äreänä odotti, mihin tämä itsevaltainen sekaantuminen johtaisi. Vieras kysyi, oliko lähitienoilla saatavissa jäätä tai lunta. -- Kyllähän sitä on, vastasi renki äreästi, mutta rotkoon, jossa jää ei milloinkaan sula, aurinko kun ei pääse sinne koskaan paistamaan, on puolen tunnin matka metsän halki. Huomen-aamulla voisi yrittää lähteä sinne. -- Käsittäkää minut oikein, sanoi lääkäri; lasken tähän pöydälle kaksi taalaria. Nyt on kello puoli kymmenen. Kuu on korkealla taivaalla, ilma on tyyntynyt. Se, joka puoli-yhdeksitoista tuo minulle sylillisen lunta tai jäätä, saa nämät kaksi taalaria palkakseen. Huomen-aamulla tuokoot vaikka koko jäätikön talon edustalle, niin en maksa siitä ropoakaan.
Hyvä on, sanoi renki naurahtaen lyhyesti ja vetäytyi ovesta ulos. Samassa toi hoitajatar vettä ja tyhjän astian. Muitta mutkitta vieras nosti lapsen vuoteesta, riisui nopeasti vaatteet sen yltä ja antoi sen äidin pideltäväksi siksi aikaa kun hän pesi sen ruumista jääkylmällä vedellä. Sitten hän kuivasi sen yhtä nopeasti, kantoi sen jälleen vuoteeseen ja kääri kostean liinan hehkuvan pään ympärille. Lapsi, joka äsken vielä oli huutanut hänen käsissään, näytti olevan kiitollinen tästä virkistyksestä. Sen silmät eivät harhailleet enää levottomina ympäri huonetta, kerran vain se katsoi hiljaa ja ihmeissään äitiin ja ikäänkuin syvään huoaten painoi silmäluomensa kiinni.
Se kuolee! huusi hoitajatar ja purskahti katkeraan itkuun. Arvasinhan sen, kylmää vettä ja vielä lisäksi avonaisen ikkunan ääressä -- oi, rouva, miten te sellaista sallitte?
Vaiti, käski vieras tai poistukaa huoneesta! Minä toivon, hyvä rouva, jatkoi hän lempeämmällä äänellä, ettette odota mitään ihmettä minulta. Taistelu, jota meidän on käytävä, ei voi yhdessä yössä tulla voitetuksi. Lapsi sairastaa kovaa hermokuumetta, ja meidän tulee vain varoa, ettei se tunkeudu aivoihin. Mutta älkää antako myöskään jokaisen uuden taudinenteen saattaa teitä epätoivoon. Sen verran kuin minä voin arvostella asiaa, ei mitään raskauttavia asianhaaroja ole olemassa. Katsokaahan, lapsi avaa jälleen silmänsä. Luonto tuntee, että sitä tahdotaan auttaa. Vanhako pienokainen on?
Hiukan kahdeksannella.
Kaunis lapsi! Ja niin voimakas! Kuinka äärettömästi te lienette kärsinyt!
Kyyneleet nousivat äidin silmiin. Hän painoi kasvonsa pientä, kuumaa kättä vastaan, joka lepäsi tummalla vaipalla, ja viimeisten, raskaitten tuntien koko tuska suli kiihkeään itkuun.
Vihdoin hän nousi ylös ja katsoen kiitollisena vieraaseen kävi tuolille istumaan, jonka tämä oli nostanut hänelle vuoteen ääreen. Vieraskin otti tuolin ja kävi jalkapuoleen istumaan, kiinnittäen levolliset ja vakavat silmänsä pieneen tyttöön. He olivat vaiti, ja hoitajatar, joka häpesi nyt ajattelematonta kiivauttaan, muutti joka viides minuutti kosteaa käärettä. Ulkona oli kaikki hiljennyt, viimeiset pilvetkin olivat kadonneet taivaalta, kuu loisti ikkunasta sisään ja valaisi äidin kapeaa, valkoista kättä, joka siveli yhtämittaa lasta. Ulkoa kuului sateen synnyttämien pienten purojen lorinaa, sekä yksitoikkoista veden tipahtelua kattoräystäästä, ja tallissa ajomies vihelteli hoitaessaan hevosia.
Äkkiä lapsi kohosi ylös tyynyltään, katsoi vieraaseen mieheen suurin silmin ja sanoi: Onko isä täällä? Eikö hän ole kuollut? Minä tahtoisin suudella häntä, äiti. Onkohan hän tuonut jotakin hyvää minulle? -- Isän syliin -- missä on Sefi! -- Voi, pää parkaani! Isä, pitele päätäni -- vettä!
Eberhard nousi ja kohotti vesilasin lapsen polttaville huulille. Kiitos, isä! sanoi lapsi. -- Sitten hän oli taas levollisempi, ja ainoastaan puoleksi suljettujen huulien vavahtelusta saattoi nähdä, että hän kärsi.
Minun täytyy selittää teille, sanoi nainen kääntyen hiljaisen lääkärin puoleen, joka jälleen oli käynyt paikalleen istumaan, miten lapseni tuollaista kuvittelee. Oi, minä saan syyttää vain itseäni tästä äärettömästä mielenliikutuksesta. Rakkaan lapseni isä oli itävaltalainen upseeri. Muutamia kuukausia häittemme jälkeen täytyi hänen lähteä sotaan Italiaan. Sitten saapui Solferinosta sanoma, että hän oli kaatunut tämän verisen päivän ensimäisten uhrien mukana. Sen jälkeen olen aina hartaasti halunnut Italiaan, ja vaikkei pieninkään kumpu merkitse sitä paikkaa, jossa rakas mieheni lyhyen elämänsä päätyttyä lepää, niin tahdoin ainakin kerran saada hengittää sitä ilmaa, jossa hänen sydämensä lakkasi sykkimästä. Myöskin pienokainen halusi päästä sinne, mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä paremmin hän alkoi ymmärtää sitä, mitä hänelle hänen isänsä kuolemasta kerroin. Monet asiat estivät minua kuitenkin lähtemästä; pelkäsin myöskin, että lapsi, jolla oli kovin herkkä mielikuvitus ja hellä sydän, voisi liiaksi rasittua tällä matkalla. Ja nyt saan näin suuresti katua sitä, että seurasin mielihaluani. Jospa olisitte nähnyt, herra tohtori, miten hän suuren muistomerkin juurella taistelukentällä kuunteli jokaista vanhan raajarikkoisen sotilaan sanaa, jotka hänelle käänsin, miten hän kyseli minulta kaikkea punoittavin poskin ja loistavin silmin -- ikäänkuin hän olisi ollut jo paljoa vanhempi. Hänellä oli vilun väreitä tullessamme kotiin, ja yöllä hän valitti päänsärkyä eikä nukkunut hetkeäkään. Mutta isästä hän ei puhunut enää ennenkuin nyt, kun hän luuli hänen istuvan tässä vuoteen ääressä. Olisi ehkä ollut parempi jäädä sinne, missä olimme. Mutta minä pelkäsin italialaisia lääkäreitä enkä uskonut vaaraa myöskään niin suureksi ja uhkaavaksi. Vaunuissa,arvelin -- sillä heti asemalta otin ylimääräisen kyydin -- voisimme saada melkein yhtä mukavan sijan lapselle kuin vuoteessakin, varsinkin kun ilma oli leuto ja hän itse hartaasti halusi päästä kotiin. Sitten rajuilma yllätti meidät kaikkein pahimmalla taipaleella, ja me kiitimme luojaa, kun saavuimme tänne. Mutta mitäpä meistä täällä olisi tullut ilman teidän apuanne!
Nainen kääntyi poispäin lääkäristä, joka istui ääneti ja synkkänä, ja pyyhki kyyneleet silmistään. Sitten he istuivat jälleen ääneti vastatusten. Eberhardin olisi tehnyt mieli pyytää naista puhumaan lakkaamatta. Hänen äänessään oli jotakin, joka teki hänelle sanomattoman hyvää, ikäänkuin hellä, vilpoinen käsi olisi laskeutunut hänen kuumeiselle sielulleen. Mutta hän huomasi, miten naisen huomio jälleen kiintyi kokonaan lapseen, eikä hänellä itsellään ollut mitään hänelle sanottavaa. Hän tarkasteli vain häntä heikossa kynttilän ja kuun valossa, ja hänen otsansa sekä silmänsä, jotka muodoltaan olivat erittäin hienot, ja ilmeeltään surunvoittoiset ja lempeät, muistuttivat suuresti hänen kasvatusäitiänsä, joka usein hellästi ja huolestuneena oli katsellut häntä. Nainen oli vartaloltaan täyteläinen ja notkea, ja jokainen hänen päänsä liike viehkeä. Tuuhea ruskahtava tukka riippui epäjärjestyksessä niskassa; kaikki hänessä ilmaisi rikkaan, sivistyksen ja hyvän aistin jalostaman elämän tottumuksia, vaikka kaikki olikin muuttunut hänelle aivan arvottomaksi, kun hänen kalleinta aarrettansa nyt uhkasi vaara.
Ovi avautui varovaisesti ja renki kantoi sisään suuressa astiassa jäätä, pyyhkäisten hien otsaltaan. Hän näytti riemuiten taskukelloaan, joka puuttui vielä kymmentä minuuttia määrä-ajasta, ja pistettyään hyvin ansaitun palkkionsa nahkakukkaroonsa hän kysyi avuliaasti, tarvittaisiinko hänen apuaan vielä. -- Hän saattoi mennä rauhassa nukkumaan, vastasi lääkäri. Sitten tämä valmisti itse jäätä varten pussin vahakankaasta, jonka hän repi irti matkalaukkunsa vuorista, ja neuvoi hoitajattarelle, miten se oli asetettava otsalle. Ei, sanoi nuori nainen, sinä menet nukkumaan, Josefina, puoleentoista vuorokauteen et ole silmää ummistanut. -- Onko rouva muka sitten nukkunut? vastusteli palvelijatar. Minulle uni ei ole yhtä kipeään tarpeeseen kuin rouvalle. Olenhan ainakin syönyt. -- Tee mitä sanon, vastasi äiti. Minä tiedän, ettei siitä mitään apua ole, vaikka yrittäisinkin nukkua. Huomen-aamulla ehkä, jos yö on ollut rauhallisempi.
Sallikaa minun koettaa teidän valtasuontanne! sanoi nyt tohtori. -- Heti sen jälkeen hän läksi pois huoneesta sanaakaan sanomatta. Molemmat naiset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä ja palvelijatar, joka oli jo vanhemmanpuoleinen, lihava nainen rokonarpisine, pyöreine kasvoineen ja hyväntahtoisine tummine silmineen, käytti hyväkseen lomahetkeä kehuakseen tuntematonta auttajaa nyt yhtä suurella innolla kuin hän äsken oli moittinut häntä. Hänessä on jotakin erikoista, sanoi hän, voisipa luulla, ettei hän itse ole aivan terve, mutta hänen silmissään on hyvä ilme, ja kuinka taitavasti hän kaikkeen tarttuu kiinni ja tukee pienokaisen päätä ikäänkuin hän koko elin-ikänsä olisi hoitanut lapsia, ja samalla hän on niin kaunis ja nuori, mutta sittenkin joskus, kun hän istuu noin synkkänä paikallansa, voisi luulla, ettei hän ikänä ole nauranut ja hän sulkee silmänsä aivan kuin hänellä, olisi pistoksia rinnassa, vaikka hän koettaakin salata kipua toisilta.
Samassa tuli keskustelun-alainen takaisin kädessään suuri lasi maitoa, jonka hän ojensi naiselle aivan kuin lääkettä lapselle. Juokaa, hyvä rouva, sanoi hän, se on vasta lypsettyä ja tekee teille hyvää. Sillä te tarvitsette välttämättä vahvistusta, eikä meillä ole täällä mitään parempaa saatavana. Olisi hyvä, jos pienokainenkin koettaisi juoda, vaikka kuinkakin vähäisen. Ojentakaa hänelle lasi ja kehoittakaa häntä juomaan. Katsokaa, se käypi. Meidän täytyy kaikella tavalla koettaa vahvistaa lapsen voimia, jotta hän jaksaa kestää kaikki uudetkin myrskyt. Ja totelkaa nyt minua ja käykää nukkumaan tuohon vuoteelle. Minä valvon, ja hoitajatar voi myöskin vielä olla pari tuntia hereillä. Keskiyön jälkeen herätän teidät; sitten saa palvelijatar maata. Ei, sanoi hän miltei kiivaasti, kun nainen yritti estellä, te tottelette minua nyt, tai minun täytyy uskoa, ettette luota minuun täydellisesti.
Nainen astui vielä kerran vuoteen ääreen, jossa lapsi, jääkääreestä rauhoittuneena näytti nyt nukkuvan. Hän kumartui hentojen kasvojen puoleen ja suuteli silmiä, jotka olivat rauhallisesti suljetut. Minä tottelen teitä, sanoi hän sitten, ja vieno hymy karehti hänen huulillaan. Lupaattehan herättää minut, jos lapsen tila huononee.
Lääkäri puristi hänen kättään ja kävi hänen paikalleen vuoteen ääreen istumaan, jolla välin palvelijatar auttoi nuoren rouvan toiselle vuoteelle lepäämään, poistettuaan siitä ensin kokonaisen vuoren höyhentyynyjä.
Neljännestunnin kuluttua hiipi uskollinen palvelijatar varpaillaan vuoteen ääreen, kumartui lääkärin puoleen ja tarttui, ennenkuin tämä ehti sitä estää, hänen toiseen käteensä painaen sitä vasten huulensa ja kuiskasi: Jumalan kiitos, hän nukkuu! Oi, herra tohtori, te saatte ihmeitä aikaan! Neljään yöhön rouva ensi kertaa nyt ummistaa silmänsä. Ensinnäkin suru ja liikutus, ennenkuin saavuimme onnettomalle taistelutantereelle ja sitten lapsi --! Jos kertoisin teille, herra tohtori, minkälaisia enkeleitä minun isäntäväkeni ovat. --
Toisen kerran! keskeytti lääkäri hänen sanatulvaansa. Nyt teillä ei ole muuta tehtävänä, kuin myöskin panna maata eikä nousta ylös ennenkuin minä käsken. Teitä ei täällä yhtään tarvita ja huomenna teidän pitää olla taas työssä. Tuolla on yllin kyllin tyynyjä ja peitteitä. Laittakaa itsellenne vuode uunin viereen ja hyvää yötä sitten. Ei mitään vastustelemisia, kuuletteko? Tahdotteko herättää emäntänne turhilla keskusteluilla?
Kelpo palvelijatar katseli häntä arasti ja nöyrästi, ja kantoi sitten höyhenpatjan huoneen nurkkaan; muutamien minuuttien kuluttua saattoi hänen syvästä hengityksestään päättää, että hänkin oli rauhallisesti nukahtanut viime päivien rasituksen jälkeen.
Pian sen jälkeen peittyi kuu pilveen ja vain tähtitaivaalta laskeutui heikko kajastus järvelle, jonka yksinäinen vartija sairasvuoteen ääressä saattoi nähdä ikkunasta. Nyt vasta hän tunsi nälkää ja janoa ja hän joi loput maidosta, jota oli lasissa pöydällä. Kun hän laski lasin paikalleen, luuli hän näkevänsä nuoren rouvan liikuttavan itseään kouristuksen tapaisesti vuoteellaan, ja hän lähestyi häntä varpaillaan. Nainen hieroi tuskallisen unen vallassa käsillään silmiään ikäänkuin koettaen pyyhkiä pois kyyneleitä, mutta nukkui edelleen ja kädetkin vaipuivat väsyneinä taas alas. Eberhard katseli kauan näitä kauniita kasvoja, joilla hänen unensa kuvastuivat ikäänkuin pilvenvarjot tyynellä veden pinnalla, tuskaa -- pelkoa -- toivoa! Nyt hän hymyili, ja hienopiirteisten huulien hiljaa liikahdellessa tulivat kaikkein valkoisimmat hampaat esille. Heti sen jälkeen synkkeni otsa, kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, hän kohotti molemmat kätensä, liittääkseen ne ristiin; silloin Ebenhard näki hänen nimettömässä sormessaan kaksi vihkisormusta ja hän tuumi mielessään, olikohan tuo toinen ollut lapsen isän vai kellähän nyt oli oikeus tuohon käteen. Mutta valitus lapsen huulilta keskeytti hänen ajatuksensa. Hän asetti vain peitteen paikoilleen, joka oli valunut alas ja kääri vieraan naisen jalat, josta eivät kengät olleet edes poistetut, lujemmin peitteen sisään; sitten hän palasi jälleen toimeensa, uudisti jääkääreen, joka neljännestunnin kuluttua oli jälleen sulanut ja kostutteli sillointällöin parilla vesipisaralla lapsen kuumaa suuta.
Keskiyön aikana kohosi järvellä vinha tuulenpuuska, ja nuorta lääkäriä puistutti kylmästä, sillä ikkunat olivat yhä auki. Hän tarttui lähinnä olevaan vaatekappaleeseen, jonka hän näki matkatavaroiden joukossa, ja kääri sen ympärilleen. Se oli naisen pitkä, pehmeä, silkillä sisustettu kaapu, jonka päähineen hän veti päänsä yli. Erikoinen orvokinhaju ympäröitsi häntä, silkki siveli vienosti hänen poskiaan, hänen oli ihmeellisen hyvä olla tässä valepuvussa. Mutta vaikka hän usein sulki silmänsä viideksi minuutiksi ja kaikenlaiset harhakuvat kulkivat hänen sielunsa silmän ohitse, niin ei häntä sittenkään nukuttanut.
Äkkiä hän avasi silmät selkosen selälleen, kohosi tuolilta pystyyn ja tähysteli ulos ikkunasta järvelle vapisten koko ruumiissaan. Keskeltä pimeyttä liiteli jotain valkoista häntä kohti, ikäänkuin hitaasti astuva, vaippoihin kääritty olento, joka kulki suoraan taloa kohti. Kuu oli jälleen tullut esille ja valaisi sumupilveä, joka oli irtaantunut vuorilta ja leijaili nyt järven yläpuolella. Kun se joutui keskelle tuulenhenkeä, joka puhalsi terävästi rotkosta, hajosi se järven pinnalta. Mutta yhä vieläkin seisoi Eberhard, joka oli silmillään seurannut ilmavaa kummitusta ja tähysteli siihen suuntaan, jonne se oli kadonnut. Hiki oli kohonnut hänen otsalleen, hengitystä ahdisti, silmät, jotka olivat kohonneet kuopistansa, olivat ikäänkuin kiinninaulitut yhteen ja samaan paikkaan, niinkuin tuo näky milloin hyvänsä olisi voinut uudistua. Samassa tarttui pieni, kuuma käsi kauhusta jähmettyneen miehen jääkylmään käteen. Oletko minun luonani, isä? huusi pienokainen ja nousi vuoteessa istualleen. Laihat käsivarret tavoittelivat häntä, ja ennenkuin Eberhard oli ennättänyt mitään tehdä, oli lapsi tarttunut hänen kaulaansa ja painanut kuumoittavat kasvonsa hänen olkapäätään vasten. Isä, huusi hän, älä mene pois, muuten äiti itkee jälleen ja minun täytyy kuolla!