Part 3

Sillä välin valmistettiin suurella innolla häitä, sekä Buonfiglin että Scarpan taloissa, ja yhtä suurella loistolla ottivat Trevison asukkaat nyt morsiamen vastaan kuin sulhasen yhdeksän viikkoa aikaisemmin. Mutta jos kohta katselijat tunsivat nyt vielä entistä suurempaa iloa, kun kirjallinen ja sinetillä vahvistettu sopimus oli tehty molempien naapurikaupunkien välillä ja nuori morsian kallisarvoisissa koristeissansa sekä kuudentoista komeapukuisen morsiusneidon saattamana saapui valkoisten ratsujen selässä kaupunkiin, niin oli saatossa sittenkin kaksi henkilöä, joiden oli vaikea peittää vihaansa ja suruansa; toinen heistä oli sulhanen itse, joka mielemmin olisi kosketellut käärmettä kuin morsiantansa, toinen herra Lorenzaccio, hänen tuleva lankonsa, joka salassa kiristi hampaitaan ajatellessansa, että hänen täytyi näytellä nöyrän osaa ja vielä lisäksi hymyilläkin nuoremman kilpailijan rinnalla, vaikka hän paljoa mielemmin olisi iskenyt hampaansa lankoonsa ja koko hänen joukkoonsa. Vielä kolmaskin sydän ei jaksanut ottaa osaa tämän päivän juhla-iloon, sydän, joka sykki vaaleaverisen Giannan povessa; sillä hän tiesi, että tätä päivää seuraava yö olisi hänen onnensa viimeinen. Hän ei ollut myöskään, niinkuin edellisenä juhlapäivänä, hankkinut itselleen paikkaa kaupungintalon edustalla olevalla lavalla, vaan oli jäänyt kotiin, kun Attilio morsiamensa rinnalla ratsasti katuja pitkin ja kukkia sateli nuoren parin ylitse. Mutta iltapuolella, kun kansa tulvi kaupungin ulkopuolella olevalle niitylle, missä komeasti koristetun aitauksen sisäpuolella miekkailun piti tapahtua, istui hän kotona raskaine ajatuksineen ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään, jottei hän voinut nähdä mitään. Oi, sydän raukkaani! huokasi hän, nyt on aika tullut, jolloin sinun piti osoittaa olevasi kyllin voimakas kieltäytymään ainoasta onnestasi, mutta oletkin niin heikko, että tahtoisit vain sulaa kyyneleihin. Sinä olet ottanut tehtävän hartioillesi, jota et voi suorittaa! Tosin et silloin vielä tiennyt, että rakkaus on viini, joka kiihoittaa vain janoa, mitä enemmän sitä juo. Nyt autuutesi pikari muuttuu myrkyksi, joka vähitellen riuduttaa sinut, eikä mikään maailman lääkäri eikä kaikkien pyhimysten apu voi pelastaa sinua: -- Samassa tuli Catalina huoneeseen ja kehoitti häntä tulemaan ulos, jotta hän näkisi, olisiko hänen nyt todellakin pakko erota ystävästänsä, ainakin hän voisi nähdä hänet vielä kerran koko ritarillisen voimansa ja kauneutensa loistossa; mutta salassa hän toivoi yhä, että ihme tapahtuisi ja hänen valtiattarensa muuttaisi mielensä. Hän puki siis huolellisesti surevan tytön ylle, joka ei välittänyt mistään, ja vei hänet mukanaan kentälle, jossa vilisi ihmisiä ja missä hevoset hirnuivat ja torvet toitottivat. Keskellä ihmisjoukkoa, ylhäällä lavalla istui morsian sulhasen isän ja sedän välissä, ja ihmiset lausuivat äänekkäästi arvostelunsa hänestä; toiset kehuivat häntä ylitse kaiken, toiset moittivat milloin mitäkin hänessä. Vaaleaverinen Gianna ei sanonut sanaakaan, ja mitä hän tänä hetkenä ajatteli, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Kerran vain puna kohosi hänen poskilleen, kun kaksi nuorukaista lausui toisilleen kulkiessaan hänen ohitsensa: Kymmenen Emiliaa ei voi vetää vertoja yhdelle ainoalle Gianna di Biondalle! -- johon toinen vastasi: Trevison kaupunki vie naisista voiton samoin kuin aseitten käytössäkin! -- ja samassa kiintyivät useiden silmät kauniiseen koruompelijattareen, jonka kasvoilla puna äkkiä vaihtui kalman kalpeudeksi. Sitten ratsasti herra Attilio aitauksen sisäpuolelle täysissä varustuksissaan, kaulaa yksin ei peittänyt teräksinen haarniska, vaan sen sijalla oli nahkainen side, joka oli kiinnitetty turnauskypärään. Kypärän silmikko oli avoinna, ja kaikki saattoivat nähdä, miten kalpea hän oli ja kuinka vakavasti hän katsoi ympärilleen; monet sitä ihmettelivät, sillä olihan hän nuori sankari ja sulhanen vielä lisäksi. Attilio ratsasti lavan luo, missä hänen morsiamensa istui, taivutti päätään hänen edessään, ja antoi Emilian sitoa kypäräänsä nauhan merkiksi, että hän tahtoi olla hänen ritarinsa. Torvet alkoivat soida ja toiselta puolen ratsasti aitauksen sisäpuolelle herra Lorenzaccio silmikko kasvoillaan, mutta kaikki tunsivat hänet sittenkin sotamerkeistä ja haarniskasta, ja toivoivat kaikesta sydämestään, että langon voimakas käsi heittäisi hänet maahan. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Tuskin sanansaattajat olivat sauvoillaan antaneet merkin ja torvet soittaneet fanfaarin, kun ritarit hyökkäsivät ojennetuin keihäin toisiansa vastaan, ja heidän ratsunsa nostattivat niin paksun tomupilven, etteivät katselijat tästä ensimäisestä yhteentörmäyksestä voineet nähdä mitään. Kuului vain teräksisten keihäitten kärkien kalsketta kilpiä ja haarniskoja vasten, ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus. Mutta kun tomupilvi hajosi, oli Attilio horjahtanut paikallaan seisovan ratsunsa selästä taaksepäin, jalat olivat kiinni jalustimissa, mutta veri virtasi hänen kaulastaan; tämä suojaton paikka oli ollut hänen vihollisensa salakavalalle aseelle tervetullut maali. Voittaja seisoi Attiliota vastassa ja oli nostanut silmikon ylös ikäänkuin nähdäksensä, oliko hänen kostontyönsä onnistunut, ja mitattuaan vastustajaansa ilkeällä katseella, sulki hän jälleen kypäränsä, kannusti ratsuansa ja ratsasti hitaasti, ketään tervehtimättä aitauksen ulkopuolelle kauhusta kivettyneen kansan keskitse, joka ei vielä voinut uskoa silmiänsä.

Sillä välin olivat Attilion knaapit ja turnausvartijat kiiruhtaneet paikalle, ja he nostivat tuskissaan valittavan nuorukaisen satulasta alas ja laskivat hänet peitteelle maahan. Ja kun ihmisjoukko ratkesi äänekkääseen valitukseen, katosi kaikki järjestys; väki tunkeutui aitauksen sisäpuolelle; lavalla istujat nousivat nopeasti paikoiltansa, ja vain väkivallalla saattoivat sanansaattajat tehdä sen verran tilaa kuolevan ympärille, että vanhemmat ja omaiset sekä morsian pääsivät hänen lähelleen. Mutta hän makasi liikkumattomana, suljetuin silmin, ja sillä välin kuin jotkut valittivat, toiset kirosivat Lorenzaccion kavaluutta tai huusivat haavuria ja pappia, jotta kuoleva saisi lohdutusta viimeiselle matkalleen, ei hänen huuliltaan kohonnut ainoatakaan tuskan eikä valituksen ääntä, vaikka hänen näin nuorella iällä täytyikin liittyä taivaallisiin sotajoukkoihin. Ehkäpä tämä kova kohtalo tuntui hänestä tervetulleelta, kun hän täten saattoi vapautua vihatuista siteistä, ja kuullessaan nimeänsä huudettavan ja tuntiessaan morsiamensa äänen, yritti hän pudistaa päätään ikäänkuin sanoaksensa, ettei hän tahtonut viimeistä hengenvetoaan valheella hengähtää. Mutta äkkiä kansa, joka tiheänä joukkona ympäröi kuolevaa, väistyi hämmästyneenä syrjään; sillä vaaleaverinen Gianna tunkeutui joukon läpi kasvoiltaan kalpeana kuin aave, mutta käytökseltään arvokkaana, ikäänkuin hänet vasta tuskan orjantappurakruunulla olisi kruunattu kuningattareksi kaikkien naisten yli. Menkää pois, sanoi hän ojentaen kätensä morsianta kohti; tämä kuoleva on minun, ja samoin kuin elämässä kuuluin hänelle sieluineni ja ruumiineni, tahdon myös kuolemassa olla hänen luonaan, eikä kukaan vieras saa riistää edes hänen henkäystäänkään minulta! -- Sitten hän polvistui armaansa viereen ja kohotti lempeästi hänen päänsä polvelleen, jotta hänen juhlapukunsa tahrautui vereen. Attilio, sanoi hän, tunnetko minua? -- Attilio avasi heti silmänsä ja huokasi: Oi, Giannani, kaikki on lopussa! Kuolema ei sallinut minun vannoa toiselle uskollisuutta, mikä kuului vain sinulle. Minä kuolen, vaimoni. Anna minulle viimeinen suudelma ja ota vastaan sieluni syliisi.

Silloin Gianna kumartui Attilion ylitse, ja kun hän oli kosketellut hänen huuliaan, sammui Attilion silmä ja hänen päänsä vaipui Giannan syliin. Mutta kaikki, jotka seisoivat ympärillä, tunsivat niin syvää sääliä tätä jaloa paria kohtaan, ettei kukaan uskaltanut, ei edes kenkään Scarpan perheen jäsenistä, häiritä rakastavaisten jäähyväisiä. Päinvastoin, kun nuoren sankarin ruumis oli nostettu paarille kaupunkiin kannettavaksi, jakautui kansa kahtia, toiset kulkivat kuolleen jäljessä, toiset seurasivat saattoa, joka kuljetti hänen armastaan kotiin, sillä Gianna oli vaipunut tiedottomana kuolleen ystävänsä rinnalle. Vain nuori Emilia palasi äitinsä kanssa vielä samana yönä Vicenzaan. Hänen isänsä, herra Tullio Scarpa, jäi Buonfiglien taloon ollakseen läsnä Attilion hautajaisissa, kaksinkerroin surren tyttärensä onnettomuutta ja poikansa häpeää.

Mutta kun kolmantena päivänä rakas vainaja kannettiin hautaan, Madonna degli Angelin kappeliin, niin astui heti arkun jäljessä, kaikkien sukulaisten edellä Gianna leskenhunnussa ja syvässä surupuvussa. Kohottaessaan huntuaan suudellaksensa vainajan otsaa, näki kaikki kansa, mikä ihme oli tapahtunut. Sillä Giannan kultaiset hiukset, jotka aina muulloin loistivat kauaksi, olivat muutamissa öissä muuttuneet hopeanharmaiksi ja hänen kasvonsa kuihtuneet ja rypistyneet kuin vanhan naisen.

Ja monet arvelivat, ettei hän kauan jaksaisi enää elää, vaan seuraisi pian rakastettuansa hautaan. Kuitenkin eli hän vielä kolme vuotta, jona aikana hän ei luopunut leskenpuvustaan eikä näyttäytynyt missään, missä iloittiin tai juhlittiin. Mutta hiljaisuudessa hän valmisteli työtä, jonka hän oli luvannut Madonna degli Angelin kappelille, suurta lippua, jossa ylienkeli Mikael valkoisessa haarniskassa tappoi lohikäärmeen. Enkelin panssarin hän ompeli omilla valkoisilla hiuksillaan. Tämä lippu asetettiin toisen lipun viereen, joka koristi Attilion hautaa kappelissa. Kun lippu oli valmis, ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin koruompelijatarkin kannettiin viimeiseen lepoon ja laskettiin hänen oman pyyntönsä mukaan Attilion rinnalle. Kauan jälkeenkinpäin vielä saapui paikalle sekä muukalaisia että kaupungin omia asukkaita ihailemaan molempia taidokkaasti ommeltuja lippuja ja he puhelivat keskenään Gianna la Biondasta, joka antoi armaalleen mukana hautaan kaikki mitä hän omisti, yksin kunniansakin, vaikka hän aivan helposti, vain vaikenemalla, olisi voinut säilyttää sen koskemattomana.

* * * * *

Kun lukija oli lopettanut, vallitsi puutarhasalissa vielä hetken aikaa äänettömyys, ja sade, jonka hiljainen tihkunta oli koko ajan säestänyt kertomusta, pysyi yksin äänessä.

Vihdoin sanoi nuori tohtori shakkipöydän äärestä: Tuossa kertomuksessa on hiukan venetsialaisen koulun kultaväritystä. Sitä eivät nykyiset palettikeinot saa enää esille. Vaikka tuntuipa minusta, kuin kopioitsijan oma sävy olisi paikka paikoin hyvinkin selvästi astunut esille.

Kopijoitsijanko! huudahti se, joka loikoi sohvalla ja viskasi sikarin luotaan. Kylläpä näkyy, ettet sinä tunne vielä hänen korkea-arvoisuuttaan. Hän on vain pitänyt meitä pilkkanansa ja tahtonut kerrankin asettaa täysivärisen kuvan meidän heikkojen sommittelujemme rinnalle. Lyönpä vetoa, että tämä San Niccolon kronikka on paljoa nuoremmalta ajalta kuin Macphersonin kuuluisa Ossian.

Hänen korkea-arvoisuutensa ei näyttynyt lainkaan kuuntelevan näitä puheita. Ja mitä te arvelette tämän kertomuksen siveellisestä puolesta? kysyi hän kääntyen Eugenie rouvan puoleen.

Puhuteltu tuumi hetken aikaa, sitten hän vastasi: En tiedä voiko olla puhettakaan siitä, että näin omituinen tapaus voisi kelvata malliksi tai esikuvaksi. Eikö myös eri aikakausilla ole omat tapansa ja eri kansoilla omat luonnonlaatunsa? Minä myönnän, että intohimoinen antautuminen, joka ei perustu ikuiseen uskollisuuteen, on tuntunut minusta vastenmieliseltä, ja että tämän kertomuksen traagillinen loppu vasta sovitti sen mieltävieroittavan alkupuolen. Ja sittenkin, jos tuo vaaleaverinen Giovanna olisi ollut minun sisareni, niin hetkeäkään epäröimättä olisin astunut käsikädessä hänen kanssaan saattojoukossa Attilion arkun jäljessä.

Parempaa siveellisyystodistusta ette olisi voinut antaa, vastasi kertoja. Sallikaa, että siitä hyvästä suutelen teidän kättänne.

Kuolleen järven rannalla.

Oli keskikesä, mutta ylhäällä vuoristossa puhalsi terävän kylmä tuuli, joka uhkasi muuttaa rankan sateen lumeksi. Ilma oli niin pimeä, että tuskin saattoi eroittaa sadan askeleen päästä taloa Kuolleen järven rannalla, vaikka se olikin valkeaksi silattu ja päivä vasta oli mailleen menossa. Sisällä paloi tuli takassa, emäntä seisoi keittiössä ja paistoi kaloja samalla liikuttaen jalallaan kätkyttä, joka oli siirretty lieden ääreen. Vierastuvassa loikoi isäntä uuninpenkillä ja sätti kärpäsiä, jotka eivät sallineet hänen rauhassa nukkua; paljasjalkainen palvelustyttö kehräsi nurkassa ja katsoi huoaten silloin-tällöin himmeiden ikkunalasien läpi ulos surkeaan ilmaan; kömpelö renki astui muristen sisään, ravisteli itseään kuin uitettu koira, jotta raskaat vesipisarat pirskuivat vaatteista joka taholle, ja heitti kasan märkiä verkkoja uuninnurkkaan. Ei kukaan sanonut sanaakaan. Tuntuipa siltä kuin kukin olisi pelännyt, että pahantuulen ja harmin pilvi, joka painosti taloa, olisi räjähtänyt riita- ja kiistakuuraksi, jollei jokainen koettaisi hillitä mieltänsä.

Ulko-ovi kävi ja outoja askelia kajahti eteisestä. Isäntä ei liikahtanut, palvelustyttö nousi vain paikaltaan ja avasi vierastuvan oven.

Matkapukuinen mies seisoi kynnyksellä ja kysyi, oliko tämä Kuolleen järven majatalo. Tytön myöntäessä lyhyesti hän astui sisään, viskasi läpimärän vaipan pöydälle, matkalaukun sen viereen ja heittäytyi uupuneena penkille ottamatta märkää hattua päästään tai laskematta keppiä kädestään, ikäänkuin hän hiukan levättyänsä olisi aikonut taas jatkaa matkaansa. Palvelustyttö oli jäänyt hänen eteensä seisomaan ja odotti, mitä vieras mahdollisesti käskisi. Mutta hän näytti kokonaan unohtaneen, että muitakin paitsi häntä itseään oli huoneessa, hän nojasi vain päätään seinää vasten ja sulki silmänsä. Kaikki oli hiljaista ummehtuneessa, kosteankuumassa huoneessa ja ainoastaan kärpästen surina ja palvelustytön vaistomaiset huokaukset katkaisivat silloin-tällöin äänettömyyttä.

Vihdoin toi emäntä ruokaa tupaan; pieni poika, joka katseli suurin silmin vierasta, kantoi kynttilää jäljessä, ja isäntä nousi vastahakoisesti uuninpenkiltä, haukotteli ja astui pöydän luo. Mutta hän jätti vaimonsa tehtäväksi pyytää vierasta syömään, johon tämä päätään pudistaen vastasi. Muuta lihaa, kuin paria kanaa ja hanhea, ei talossa ollut saatavana, puolusteli emäntä itseään. Heille itselleen sellainen ruoka oli liian kallista, eikä herrasvieraita usein enää tullut taloon senjälkeen kuin kaksi vuotta sitten uusi maantie oli rakennettu vuoren toiselle puolelle, ja posti, jota muinoin oli tätä tietä tuotu, kulki nyt sieltä. Hyvällä ilmalla saapui tänne joskus joku matkailija tai taiteilija, joka tahtoi maalata Kuollutta järveä, mutta sellaisesta ei ollut suurtakaan tulolähdettä eikä kalastuksellakaan voinut paljoa ansaita. Mutta jos herra tahtoi jäädä yöksi taloon, niin vuoteet olivat kyllä hyvät ja viereinen huone vasta viikko sitten valkaistu. Olutta sekä Tyrolin viiniä oli heillä myös jokunen pullo kellarissa, ja itse he valmistivat viinaa, jota kaikki kehuivat.

Kaikkiin näihin tarjouksiin ei vieras vastannut muuta kuin että hän aikoi jäädä tänne yöksi ja halusi saada lasillisen raitista vettä. Sitten hän nousi ylös luomatta ainoatakaan silmäystä isäntäväkeen, joka ääneti istahti illallista syömään, vaikka iloinen kymmenvuotias poika oli tuttavallisesti lähestynyt häntä ja lakkaamatta tarkastanut hänen kellonvitjojaan, jotka hämärässä loistivat. Palvelustyttö otti toisen kynttilän uuninreunalta ja näytti vieraalle tietä viereiseen huoneeseen, missä hän täytti vesiruukun ja jätti hänet yksin vieraan hiljaisesti kiitettyä häntä.

Isäntä kirosi vieraan poistuttua. Kun kerrankin joku eksyi taloon, niin oli hän tietenkin tuollainen maantienkuljeksija, joka ei tahtonut syödä mitään, tuskinpa edes maksaisi yösijaansakaan, vaan päällepäätteeksi veisi liinavaatteet mukanaan. -- Sellaiset junkkarit, sanoi emäntä, antavat ensin kantaa eteensä kaikki herkut keittiöstä ja kellarista ja imartelevat minkä ennättävät isäntäväkeä. Mutta tuo herra oli varmaan sairas, tai häntä painosti syvä suru, koskei ruoka eikä juoma maittanut. -- Samassa astui vieras jälleen sisään ja kysyi, voisiko hän sateen tauottua saada veneen soudellaksensa järvellä ja pyytääksensä soihdun valossa kaloja. Hän oli valmis suorittamaan runsaan maksun. Emäntä työnsi salaa miestään kylkeen, ikäänkuin sanoakseen: mitä minä sanoin! Hänen laitansa ei ole oikea. Älä vain vastustele häntä. -- Isäntä, jota ansio houkutteli, vastasi epäystävälliseen tapaansa, että hänen puolestansa olivat vaikka molemmat veneet saatavissa; täällä ei ollut tapana kalastaa öiseen aikaan, mutta jos häntä huvitti, niin mikäpä häntä esti koettamasta. Renki saattoi heti paikalla näyttää hänelle, missä veneet ja verkot olivat ja vuolla hänelle soihdunvarsia. Isäntä antoi merkin rengille, joka yhä kalusi kaloja ja avasi sitten itse kummalliselle vieraalle oven.

Satoi yhä, ja vesi rapisi vesiränneissä talon edustalla. Mutta vieras ei näyttänyt välittävän mistään, vaan astui nopeasti rantaan ja tarkasteli lyhdyn valossa, jota renki hänen jäljessään kantoi, molempia veneitä, ikäänkuin valitaksensa varmemman niistä. Molemmat seisoivat kodan suojassa, jonka katto-orsissa riippui kaikenlaisia kalastuskojeita. Vieras lähetti jonkun tekosyyn nojalla rengin sisään, etsi sitten rannalta pari raskasta kiveä, jotka hän kantoi suurempaan veneeseen ja seisoi sitten hetken aikaa syvään hengittäen ja tähystellen vettä, jonka pinnalle, niin pitkälle kuin lyhdyn valo ulottui, sadepisarat kimpoilivat. Tuuli asettui hetkeksi, yö oli aivan pimeä, mainingit kuohuivat ja pirskuivat veneitten kokkaa vasten ja talosta kuului nyt yksitoikkoista laulua, jolla emäntä nukutti rintalastaan. Sekin kuulosti epätoivoiselta, se ilmaisi pikemmin äidin huolta kuin iloa ja lisäsi tämän synkän perukan toivotonta tunnelmaa.

Vieras aikoi juuri palata takaisin taloon, kun etelästäpäin johtavalta maantieltä, samalta suunnalta, mistä hän itsekin oli tullut, kajahti piiskanläimäyksiä ja kuului pyörien ratinaa, jotka vaivalloisesti kulkivat kuoppaisella ja savisella tiellä. Heti sen jälkeen ilmestyivät tienkäänteestä vaunut ja pysähtyivät majatalon oven eteen. Tulta tuotiin eteiseen, naisen ääni kysyi yhtä ja toista, emäntä vastasi kaikkein ystävällisimmällä äänellä, ja vaunuista nousi kaksi naista, jotka kantoivat jotain huiveihin käärittyä. Renki kuljetti ajajan kanssa hevoset suojaan, ja muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki jälleen hiljennyt.

Kaikki tuo oli kulkenut kuin varjokuva vieraan silmien ohitse herättämättä hänen uteliaisuuttaan tai myötätuntoaan. Vielä kerran hän silmäsi pilviin, tuumien eivätkö ne alkaisi hajota; sitten hän astui taloa kohti juuri samassa kun vierastuvan vastaisessa kamarissa syttyi tuli ja varjoja alkoi liikkua uudinten takana. Hän antoi lyhdyn jälleen rengille, pyysi hänen hankkimaan onkia ja syöttejä ja palasi takaisin huoneeseen.

Täällä hän sytytti kynttilän, joka seisoi väärässä tinajalassa horjuvalla pöydällä. Sitten hän avasi ikkunan, päästääkseen raitista ilmaa huoneeseen, ja katseli hetken aikaa, miten vesi tippui kattoräystäästä maahan hypitellen edestakaisin vanhaa pullokorkkia. Sen enempää ei hän pimeässä voinut eroittaa, mutta rotkossa, järven rannalla vinkui tuuli kuin häkkiin kytketty eläin, ja puut talon ympärillä ähkyivät rankkasateessa. Avonaisen ikkunan ääressä ei ollut hyvä olla. Mutta vieras näytti vain nauttivan rajuilman synkästä musiikista, ja vasta sitten, kun myrsky piiskasi sateen suoraan hänen kasvoihinsa, peräytyi hän peremmälle ja astui autioiden seinien sisäpuolella hitaasti edes ja takaisin, kädet selän takana ja rauhallinen ilme kasvoilla ja silmissä, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaikki tai ei mitään ympärillään. Vihdoin hän otti matkalaukustaan esille kynän ja paperia, kävi istumaan himmeän kynttilän ääreen ja alkoi kirjoittaa seuraavaa:

"En tahdo mennä levolle, Karl, sanomatta sinulle hyvää yötä. Kuinka väsynyt olen sen kai huomasit jo kuusi viikkoa sitten, kun aivan ohimennen tapasimme toisemme. Sillä kertaa olisi minun pitänyt puhua ja selvitellä sinulle tautiani, niinkuin tapamme on ollut. Niinpä voisin nyt kaikessa rauhassa polttaa vain viimeisen sikarini, tarvitsematta enää liikuttaa kynääni omaksi sekä sinun kiusaksesi. Mutta sillä kertaa olivat huuleni kuin kiinniliimatut. Varmaan olisimme myöskin ruvenneet riitelemään keskenämme, ja koska lopulta kumpikin olisi kuitenkin pitänyt oman kantansa, niin olisihan ollut turhaa pilata toisiltamme noita viimeisiä hetkiä. Sillä tunnen sinun periaatteesi ja tiedän, että jos olisit täällä, tekisit kaiken voitavasi saadaksesi minut, niinkuin on tapana sanoa, rakentamaan jälleen sovintoa elämän kanssa. Mutta jos luulet minun syykseni sen, että olen tullut elämän veriviholliseksi ja että minun on pakko siitä erota, niin erehdyt kokonaan. Minä eläisin kernaasti, jos elämä sallisi minun elää. En ole niin arka enkä niin pehmeäluontoinen, että 'kohtalon kovat iskut' voisivat järkyttää tasapainoani siinä määrin, että heti joutuisin aivan suunniltani, sanan todellisessa merkityksessä. Kukapa samoin kuin nuo tutkimattomat voimat viskaisi heti kaikki hiiteen, jollei jokin asia kävisi aivan oman mielen mukaan? Nuo ikuiset voimat ovat kai sokeampia ja oikullisempia kuin mitä me aavistamme, ja meidän, viisaampien täytyy oppia antamaan myöten. Mutta siinäpä pulma onkin. En usko, että kauan enää voisin näytellä järkevän osaa, jos tällaista elämää jatkuisi. Epätoivoissani yritin pelastaa ainakin terveen järkeni tässä sielunrauhani haaksirikossa, mutta se ei onnistunut. Tarkastellessani vastikään vanhaa korkkia, joka kattorännissä ikkunani edustalla hyppi edestakaisin naurettavan avuttomana sateen käsissä, tuntui minusta, kuin olisin nähnyt siinä omat aivoni, jotka olivat karanneet kuumasta pääkallostani saadakseen virkistävän kylvyn. Jos ihminen tarvitsee kokonaisen neljännestunnin ennenkuin hän voi irtaantua niin mielettömästä ajatuksesta, niin täytyy sinun myöntää, ettei tarvita kovinkaan paljon ennenkuin tuollaisen ajatusryhmän hauras säie voi kokonaan katketa. Minulla voi olla kuinka kauniit ajatukset tahansa ihmisen velvollisuuksista lähimäisiään kohtaan: mutta odottaa kunnes valekuollut sielu sammuu elävässä ruumiissa, nähdä sen hiipivän paikasta toiseen ja alentuvan kotieläintäkin kurjemmaksi sekä itselleen että toisille kauhuksi -- siihen tarvitaan lampaan tylsyyttä, joka voi odottaa teurastajaansa, vaikka se tuntee madon kalvavan aivojaan ja tietää auttamattomasti sairastavansa pyörätautia.

Mutta unohdan aivan, että kaikki tämä tuntuu sinusta varmaan sekavalta lorulta, koska minun viime kokemuksistani tiedät vain sen verran kuin kaikki muutkin: että kasvatussisareni vuosi sitten -- tänään juuri on siitä vuosi umpeen mennyt! -- kuoli, hänen isänsä muutamia päiviä myöhemmin ja hänen äitinsä tänä keväänä. Tiedäthän, että nuo kolme ihmistä muodostivat koko minun perheeni, että rakastin heitä hellästi, että he, sinua lukuunottamatta, olivat ainoat ihmiset, jotka varsinaisesti olivat lähellä minua. Heidän kuolemansa olisi joka tapauksessa ollut minulle syvä suru. Mutta ehkäpä olisin lopulta sittenkin voinut voittaa tuon surun ja elää edelleen, jollei salamanisku _yhdellä_ kertaa olisi heitä kaikkia riistänyt minulta. Tottahan se on: jokainen ihminen on korvaamaton, mutta ei kukaan ole välttämätön. Tiede, työni, nuoruuteni olisivat voineet saada haavan arpeutumaan. Mutta nyt se yhä on avoinna, eikä mikään voi pysähdyttää verenjuoksua. Sillä nuo kolme rakasta ihmistä eläisivät varmaan vielä nytkin, jollei minua olisi ollut! -- --

Minun täytyy palata kauaksi taaksepäin ajassa voidakseni selittää tätä synkkää väitettäni.