Part 2

Kun saattojoukko oli saapunut kaupungintalon edustalle, hyppäsi Attilio alas satulasta, kiiruhti portaita ylös ja polvistui setänsä eteen, ottaakseen häneltä vastaan lipun ja suudellakseen tätä kättä, joka jakeli hänelle niin runsaita kunnianosoituksia. Mutta kun hän kohosi jälleen polviltaan ja alkoi laskeutua alas portaita lähteäksensä kirkkoon, hätkähti hän, ikäänkuin hän äkkiä olisi saanut halvauksen, ja kesti pari kolme minuuttia, ennenkuin hän jälleen muisti, missä hän oli ja kuinka monta tuhatta silmäparia oli häneen kiintyneenä. Hän oli näet oikeanpuolisella lavalla huomannut kasvot, jotka taivaallisen ilmestyksen tavoin riistivät hänet irti kaikesta maallisesta, ja kun nuo suuret tummat, vaaleiden ripsien varjostamat silmät, jotka ilmaisivat sanoin selittämätöntä lempeyttä, mutta samalla myös alakuloisuutta, kiintyivät häneen, syöksyi kaikki veri hänen sydämeensä ja hän punastui, ikäänkuin nuoli olisi iskenyt suoraan hänen rintaansa, ja jollei hänellä olisi ollut lippua kädessään, johon hän saattoi nojautua, niin olisi hänen täytynyt toistamiseen, ja tällä kertaa vastoin tahtoansa, polvistua maahan. Ne, jotka seisoivat häntä lähinnä ja huomasivat hänen horjahtavan, luulivat sitä haavasta ja pitkästä ratsastusmatkasta päivän helteessä johtuvaksi heikkoudeksi, eikä kukaan aavistanut oikeaa syytä, varsinkin kun Attilio heti taas tointui, irroitti väkivallalla katseensa noista suloisista kasvoista ja kääntämättäkään enää päätään naisten puoleen läksi katedraaliin.

Hänen jälkeensä tulvi kaikki kansa ja lavat tyhjenivät nopeasti. Viimeinen, joka nousi paikaltansa ja vasta naapurinsa kehoituksesta, oli vaaleaverinen Gianna, joka kuin unessa tai tähdenlentoa katsellen seurasi silmillään nuorukaista, kunnes hänen kookas vartalonsa katosi kirkon oven pimeään kuiluun. Hänen naapurinsa seurasi toisten mukana saadakseen olla jumalanpalveluksessa läsnä. Mutta Gianna syytti pahoinvointia, kun hänen niinkauan oli ollut pakko istua auringonpaahteessa ja astui silmät maahan luotuina yksin kaupungin halki kotiinsa. Hän nosti kukan maasta, joita katu oli täynnänsä, viedäkseen sen muistoksi kotiin, punaisen neilikan, jota ratsun kaviot olivat tallanneet. Kotona hän asetti sen vesilasiin ja tuumi mielessään, mitähän se merkitsisi, jos kukka virkoaisi. Hänen vanha palvelijattarensa, joka kaupunginportin ampumareiästä oli nähnyt juhlasaaton, ei voinut laata kehumasta Attiliota ja ihmettelemästä hänen vaatimatonta käytöstään, vaikka hän näin nuorella iällä oli saavuttanut jo sankarin nimen, ja puhui edelleen kaikesta siitä kunniasta ja maineesta, jota hän vielä voisi voittaa kohottaen siten syntymäkaupunkinsa kaikkia muita, ehkäpä itse Firenzeä ja Roomaakin suuremmaksi. Hän kertoi myös Attilion morsiamesta, jota kaikkien naisten täytyi kadehtia, ihmetellen olisiko hän myös sulhasensa arvoinen, vai pikemmin veljensä herra Lorenzaccion kaltainen, jota trevisolaiset ja kaikkein vähimmin naiset eivät ilolla muistelleet. Kaikkiin näihin puheisiin ei Gianna vastannut mitään tai korkeintain pari sanaa, ja kävi vanhuksen suureksi ihmeeksi ompelukehänsä ääreen istumaan aivan kuin olisi ollut tavallinen työpäivä, ja kohotti vain silloin tällöin katseensa vesilasissa olevaan kukkaan. Iltapuolellakin, jolloin kaikki huvit alkoivat, karusellit ja hypyt ja taiteelliset ilotulitukset, jäi hän paikalleen istumaan vanhuksen lähdettyä ulos ja yhdyttyä yleiseen iloon. Vasta myöhään illalla palasi uskollinen palvelija kotiin puolikuolleena väsymyksestä ja tomuisena, mutta sittenkään ei hän voinut kyllikseen kertoa ja valittaa, että hänen emäntänsä päänsäryn vuoksi oli ollut pakoitettu pysymään kotosalla. Vaaleaverinen Giovanna kuunteli kaikkea hiljaisena, osoittamatta yhtä vähän iloa kuin surua, ikäänkuin kaikki tuo ei lainkaan olisi liikuttanut häntä. Hän oli sillä välin ommellut ahkerasti työtään eikä liikahtanut paikaltansa. Mutta neilikka vesilasissa oli täydellisesti vironnut. -- Ilta pimeni, ja kun naiset olivat ääneti nauttineet illallisensa, läksi vanha Catalina, jonka kuusikymmenvuotiset jäsenet olivat kylliksi vaivaantuneet, keittiöön nukkumaan. Hänen emäntänsä jäi vielä valvomaan ja katseli miten kuu kohosi lakeuden takaa ja hopeoitti Rotteniga puron laineita, ja sitä myöten kuin kaupungin juhlahumina hiljeni, alkoi satakieli, joka piti pesäänsä pensaikossa ikkunan alla, niin suloisesti ja kaihoavasti laulaa, että kauniin tytön silmiin kohosi kyyneleitä hänen kuunnellessaan laulua. Hänen rintaansa ahdisti ja poltti siihen määrään, että hänen täytyi nousta ylös, sammuttaa tuli ja heittää tumma vaippa arkipukunsa yli. Sitten hän laskeutui kapeita ja kuluneita portaita alas, avasi talon oven ja astui autiolle kadulle kulkeakseen hetken aikaa viileässä yöilmassa ja tyynnyttääkseen kiihoittunutta vertaan. Mutta ajatuksiinsa vaipuneena hän unohti vetää vaipan päänsä yli, joten jokainen ohikulkija saattoi helposti tuntea hänet, vaikkei kuu tunkeutunutkaan kapealle kadulle. Ja nyt määräsi kohtalo, joka, samoin kuin kaikki maallinen, seuraa korkeampaa johtoa, että tälle tielle eksyi juuri hän, joka koko päivän oli kiertänyt tytön ajatuksissa kuin koiperhonen tuliliekin ympärillä.

Attilio näet, joka oli väsynyt kaikista kunnianosoituksista ja juhlan hälinästä enemmän kuin sodan melskeestä, oli haavaansa syyttäen hiipinyt tanssiaisista pois saadakseen yksin ja tuntemattomana kulkea niillä vanhoilla paikoilla, missä hän poikana oli leikitellyt. Mutta vieläkin enemmän oli häntä kiihoittanut se toive, että hän näkisi jälleen sen katseen, joka yhä vielä paloi hänen sydämessään. Eräältä porvarilta oli hän taitavasti tiedustelemalla saanut kuulla, että vaaleaverinen kaunotar oli juuri sama taiteilijatar, joka oli ommellut lipun, ja hän oli päättänyt seuraavana päivänä muitta mutkitta käydä hänen kotonaan saadakseen muka kiittää häntä tästä työstä. Vajouneena alakuloisiin ajatuksiinsa ja miettien kaikkea sitä mitä oli tapahtunut ja mahdollisesti tulisi vielä tämän jälkeen tapahtumaan, hän kohtasi nyt puoleksi verhotun olennon, joka ikäänkuin odotti häntä. Ei kumpainenkaan, kun he nyt äkkiä seisoivat vastatusten, saanut sanaakaan suustaan. Mutta Attilio tointui ensin. Minä tunnen teidät, madonna, sanoi hän lähestyen kohteliaasti kumartaen. Te olette Gianna la Bionda [vaaleaverinen Gianna] -- keltakutri. -- Ja minä tunnen myös teidät, Attilio Buonfigli, vastasi kaunotar. Kukapa Trevisossa ei _teitä_ tuntisi! -- Sitten he vaikenivat molemmat, ja kumpikin käytti hyväkseen katuhämärää tarkastaaksensa mielin määrin toisiansa, ja nuorukaisen mielestä oli Gianna tässä hämärässä valossa vielä monta vertaa kauniimpi kuin päivällä, ja Giannasta tuntui, ikäänkuin nuorukaisen silmät olisivat loistaneet vielä paljoa kirkkaammin hänen puhutellessaan häntä, kuin aamulla, jolloin hän ääneti oli vain kaukaa katsellut häntä. -- Suokaa anteeksi, madonna, jatkoi nuorukainen jälleen, että astun keskellä yötä ja kadulla kuin rosvo teidän luoksenne. Aikomukseni oli huomenna tulla teitä tervehtimään ja kiittämään siitä suuresta työstä ja ihmeellisestä taidosta, jota minun lippuni valmistaminen on teiltä vaatinut. Jollette pane pahaksenne, niin sallikaa minun saattaa teitä kotiin, koska ollette yksinänne. Totta tosiaan, tahtoisinpa suorittaa paljoa vaikeamman ja vaativamman ritarityön voidakseni osoittaa teille suurta kiitollisuuttani. -- Tähän kaunotar, vaikka hän muuten osasi erittäin hyvin asettaa sanansa, ei tiennyt muuta vastata kuin: Asuntoni on vain kuuden askeleen päässä ja se on aivan liian vaatimaton voidakseni pyytää teitä sisään. -- Älkää puhuko niin, sanoi Attilio. Paljoa suuremman suosion te osoitatte minulle, jos te sallitte minun astua taloonne ja viivähtää siellä neljännestunnin, kuin jos te olisitte ruhtinatar, jolta minun pitäisi pyytää jotain armoa; sillä minä olen kävelystä hiukan väsynyt ja lasillinen vettä virkistäisi minua. -- Siihen vastasi kaunis Gianna, joskin hiukan epäröiden ja punastuen: Kukapa voisi kieltää Bacchilionen voittajalta hänen juhlapäivänänsä lasillista vettä, jota hän niin kohteliaasti anoo? Astukaa sisään, herra Attilio. Minun kehno taloni ja mitä siinä on, on teidän käytettävänänne. -- Näin sanoen hän avasi pienen portin, antoi nuorukaisen astua sisään, ja työnnettyään jälleen salvan oven eteen, koska juhlapäivinä oli paljon roistoväkeä liikkeellä, jotka kalastivat sameassa vedessä, hän ohjasi vieraansa, tarttuen häntä ystävällisesti käteen kiinni, pimeitä kiertoportaita ylös, jotta tämä jäi aivan sokaistuna seisomaan, kun huoneen ovi avautui ja kirkas kuutamo loisti heitä vastaan. -- Istukaa, sanoi tyttö, kunnes tuon teille vettä. Tai ettekö pitäisi hyvänänne pikarillista viiniä, jota me itsekin juomme. -- Mutta Attilio, jonka sydän sykki valtavasti, pudisti vain äänettömänä päätään ja astui ikkunan luona olevan tuolin ääreen, missä Giannan ompelu oli ja tarkasteli sitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut kopioida mallin. Silloin Gianna jätti hänet yksin ja meni keittiöön, missä imettäjä nukkui sikeässä unessa kylmän varalta kivilattialle levitetyllä peitteellä. Oi imettäjäni, sanoi hän kuiskaten, jospa tietäisit, kuka tänne on tullut!

Kaadettuaan suuresta kiviruukusta lieden ääressä vettä pikariin, jäi hän hetkeksi paikoilleen seisomaan, painoi kylmät kätensä polttavia poskiansa vasten ja puhui itseksensä: Herramme pyhä äiti, varjele sydäntäni toivottomilta toiveilta! -- Sitten hänen oli taas helpompi olla ja laskettuaan leipäpalasen tinalautaselle, vei hän sen sekä vesipikarin herra Attiliolle, joka sillä välin oli istahtanut tuoliin katsellen ulos ikkunasta. Minä häpeän, sanoi Gianna, tuodessani teille vanginruokaa, vettä ja leipää. Mutta jos ojennatte vain kätenne ulos, niin kasvaa vanha viikunapuu muurin ja vallihaudan välissä, jonka hedelmien painostava latva ulottuu ikkunaani saakka. -- Gianna, vastasi nuorukainen, ja otti pikarin hänen kädestänsä, en haluaisi koskaan muuta juomaa, jos ikuisesti saisin olla teidän vankinanne. -- Gianna vastasi koettaen hymyillä: Te ikävystyisitte hyvin pian, sillä ulkona maailmassa ja nuoren morsiamenne rinnalla odottavat teitä tuhannet ilot, onni ja kunnia. -- Mihin kiihoitat minua! huudahti nuorukainen ja synkkä pilvi kohosi hänen otsallensa. Tiedä, tuo kihlaus, jonka sinä luulet tuottavan minulle autuutta, merkitsee minulle helvettiä. Kun voimani haavakuumeen jälkeen olivat vielä heikot enkä ollut vielä oma herrani, annoin viekoitella itseni tuohon vihattuun verkkoon, jossa nyt vääntelen itseäni kuin kala kuumalla rannalla. Voi nuoruuttani! Miksi silmäni nyt vasta ovat auenneet, kun kaikki on myöhäistä! Miksi minä nyt vasta opin tuntemaan itseni sen jälkeen kuin mielettömyydessäni olin luvannut täyttää tuon onnettoman velvollisuuden! -- Näin sanoen hän hypähti pystyyn ja kiersi kaikuvin askelin kuun valaisemaa huonetta aivan kuin nuori pantteri, joka on saatu ansaan ja suljettu rautahäkkiin. -- Mutta vaaleaverinen Gianna, jota hänen oudon vieraansa raju tunnustus säikähdytti, ei tehnyt samoin, vaan silittäen valkoisilla sormillaan punaista neilikkaa hän sanoi: Te hämmästytätte minua, herra Attilio! Eikö teidän morsiamenne ole nuori ja kaunis ja siveä mieleltänsä, koska avioliitto hänen kanssaan tuntuu teistä kiroukselta? -- Ja vaikkapa hän olisi enkeli Jumalan valtaistuimelta, huudahti nuorukainen ja pysähtyi äkkiä tytön eteen, niin tuo kukka, jota sinun kätesi on kosketellut, olisi minulle kallisarvoisempi lahja kuin koko hänen olentonsa kaikkine kykyineen ja hyveineen! Oi, miksi sinä minulle tämän teit, Gianna? Ken ei koskaan aurinkoa ole nähnyt, hän voi elää hämärässä ja tyytyä siihen. Mutta senjälkeen kuin silmäni tänä aamuna näki sinut, tiedän, että maailmassa on olemassa yksi ainoa nainen, jonka rakkauden ja suosion tähden voisin uskaltaa mitä hyvänsä ja panna alttiiksi sekä ruumiini että sieluni, ja se nainen olet sinä, Gianna la Bionda; jospa ikuinen yö nielisi minut, jotta minun ei tarvitsisi hiipiä jälleen hämärään ja kylmästä värjöttäen ja kurjana uneksia auringostani!

Nuorukainen oli tarttunut tytön molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut takertua niihin kiinni, jotta hän ei syöksyisi alas kuiluun, mutta heitti ne jälleen irti, kun Giannan kasvot pysyivät liikkumattomina, ja astui avonaisen ikkunan ääreen. Hetken aikaa oli huoneessa aivan hiljaista ja vain satakieli alhaalla pensaassa viserteli edelleen. Mutta äkkiä, ikäänkuin nopean päätöksen johdosta, kääntyi nuorukainen taas huoneeseen päin ja sanoi: Ja vaikka minä ja kaikki muutkin joutuisivat perikatoon, niin en tee sitä sittenkään, en siedä näitä kahleita ja siteitä! Huomenna varhain kirjoitan Vicenzaan ja vaadin lupaukseni takaisin ja sitten astun kummankin kaupungin eteen ja vaadin jokaisen miekkasille, joka uskaltaa väittää, ettei Gianna la Bionda ole kuningatar kaikkien naisten parissa! -- Sitä te ette tee, Attilio, sanoi nyt kaunotar ja katsoi rauhallisesti hänen ohitsensa yöllistä taivasta kohti. Että te niin äkkiä olette kiintynyt minuun ja tahdotte antaa minulle sydämenne, on minulle ylen suuri lahja, josta minä koko elämäni ajan olen teille kiitollinen, joskaan en tunne ansaitsevani sitä vähimmälläkään tavalla. Mutta minä en voi ottaa sitä vastaan syöksemättä meitä molempia kadotukseen. Ajatelkaa, ystäväni, miten voimakkaana vasta tukahdettu viha molempien kaupunkien välillä on jälleen leimahtava, jos te Scarpan perhettä ja samalla koko kaupunkia häpäisisitte hylkäämällä morsiamenne, jota te ette kuitenkaan voi syyttää mistään viasta tai rikoksesta, yksinomaan vain siksi, että toiset kasvot ovat teitä enemmän miellyttäneet. Ja kukapa tiesi, vaikka nämät kasvot, jos kohta ne tänään vielä voisivatkin ansaita teidän ihastuksenne ja intohimonne, jo vuoden perästä olisivat niin kuihtuneet, että te ihmetellen kysyisitte itseltänne, miten te niin kiihkeästi saatoitte ihastua niihin? Eikö usein kesän lopulla voi yhtenä ainoana yönä syksy tulla, jotta puu, jonka oksat vielä eilen olivat täydessä vihannuudessaan, äkkiä kellastuu ja rumentuu? Minä olen jo täyttänyt kolmekymmentäyksi vuotta, te, ystäväni, olette nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja astutte vielä vuoren rinnettä ylös, jonka kukkulalle minä jo olen ehtinyt. Antakaa minun, vanhempana olla myös viisaampi ja käyttää järkeäni meidän kummankin puolesta. Ja siksi on minun luja päätökseni: vaikka huomaisinkin joskus, että teidän tunteenne on muuta kuin vain ohimenevää oikkua, ja vaikka kaikki olosuhteet ihmeen kautta muuttuisivatkin teidän toiveittenne mukaan, -- en sittenkään suostuisi _koskaan teidän puolisoksenne_, vaikkapa itse vanhempanne tulisivat luokseni ja puhuisivat teidän puolestanne!

Vasta sitten kun Gianna oli vaiennut, käänsi hän katseensa jälleen nuorukaiseen, ja kun hän näki miten kalpea tämä oli ja miten hänen kauniit silmänsä harhailivat epätoivoisesti ympäri huonetta, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä rakkautensa ja säälintunteensa valtaamana tahtonut ottaa kaikki ne sanat takaisin, jotka hän juuri suurimmalla itsehillitsemisellä oli saanut sanotuksi. Hyvää yötä, madonna, sanoi nuorukainen surullisena ja näytti aikovan lähteä, mutta seisahtui jälleen ja katsoi maahan. -- Te olette minulle pahoillanne, Attilio, sanoi Gianna. -- Hän vastasi: En, Jumalan nimessä, Gianna! Mutta sallikaa minun mennä; sillä totta tosiaan minä olen viipynyt liian kauan ja olen puhunut kuin mieletön ajattelematta että se, mitä olen tarjonnut, ei teille ole edes sen arvoista, että te ojentaisitte kätenne ottaaksenne sen vastaan, puhumattakaan siitä, että sen vuoksi _taistelisitte tai kärsisitte_ jotain. Siksi lähdenkin nyt häpeissäni ja minä yksin olen syypää siihen, että kunniapäiväni, joka alkoi niin juhlallisesti, loppuu näin surkeasti. Voikaa hyvin, Gianna! Teidän ompelemanne lipun, joka tänä aamuna oli kallein aarteeni, lahjoitan nyt johonkin kirkkoon, jotta se ei muistuttaisi minulle sitä kättä, joka niin kylmästi kieltäytyi minulta.

Nuorukainen kumarsi ja lähestyi jo kynnystä, kun hän vielä kerran kuuli nimeään mainittavan. Giannan sydän, joka jo hyvän aikaa oli riehunut kahleissansa, mursi ne äkkiä ja kohosi hänen huulillensa. Attilio, sanoi hän punastuen, voimatta enää hillitä itseään, en voi antaa teidän tuolla tavalla lähteä luotani, jos tämän jälkeen olen pakoitettu vielä elämään. Sen minkä sanoin teille, pysyy entisellään, ettekä te sitä voi hituistakaan muuttaa, sillä se on teidän parhaaksenne, ja teidän onnenne on minulle kalliimpi kuin omani. Mutta en sanonut teille vielä kaikkea. Tietäkää siis, että siitä saakka kun sulhaseni kuoli, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta, en ole koskaan ajatellut enkä toivonut saavani omistaa ketään miestä, mutta puhtauteni ja kunniani säilyttäminen ei ole myöskään vaatinut minulta taistelua eikä tuskaa. Sillä minulla ei ole niinkään vähäiset ajatukset itsestäni, ei kuitenkaan katoavan kauneuteni vuoksi, vaan siksi, että tiedän omistavani vapaan ja voimakkaan sielun, jota en ole halukas antamaan huonomman enkä heikomman valtaan, niinkuin kuitenkin naisen avioliitossa on tehtävä. Ja vaikka monet ovatkin kosineet minua, niin en koskaan ole tavannut ketään, jonka palveleminen ei olisi tuntunut minusta orjuudelta ja alennukselta. Vasta tänään, kun näin teidän ratsastavan meidän kaupunkiimme, jonka te olitte vapauttanut ja kunniaan kohottanut, kun näin miten jalosti ja vaatimattomasti te nuoruudestanne huolimatta otitte vastaan niin suuren onnen, osoittamatta vähintäkään ylpeyttä tai uhkarohkeutta, vaan ikäänkuin Jumalan lähettiläs kuuntelitte vapautetun kaupungin kiitosta, niin silloin minä tuumin mielessäni: miksi en ole enää nuori voidakseni ansaita tuon nuorukaisen rakkautta? Ja kun näin kaulassanne punoittavan arven, ajattelin minä: avojaloin aina pyhälle haudalle saakka tahtoisin pyhiinvaeltaa, jos se onni tulisi osakseni, että yhden ainoankin kerran saisin painaa huuleni tuota pyhää haavaa vasten. Ja kun sitten palasin kotiin selvästi käsittäen mitä minulle oli tapahtunut, nostin kadulta kukan, juuri _tämän_, vain siksi, että teidän hevosenne kaviot olivat sen murskanneet, jotta se pantaisiin päänalukseni alle, kun minut kerran kannettaisiin viimeiseen lepoon. Ja nyt, kun olen sanonut tämän kaiken sinulle, Attilio, toista uudelleen kovat sanasi, jos sinulla on siihen sydäntä, sano, että tämä käsi on kylmästi kieltäytynyt sinulta!

Silloin levitti Gianna kätensä nuorukaista kohti, joka seisoi tajuttomana ja mykkänä hänen edessään kuin kuolemaan tuomittu, joka mestauspaikalla saa armon julistuksen, ja hän kumartui hänen kaulaansa suudellakseen arpea, jota hänen huulensa olivat himoinneet. Mutta Gianna ojentautui jälleen ja sanoi: Sen minkä teen, ystäväni, teen täysin itsetietoisesti enkä koskaan tule sitä katumaan, vaikka tiedänkin, että monet moittisivat ja tuomitsisivat käytöstäni, jos se tulisi tiedoksi. Minä lahjoitan teille ainoan aarteeni, sen, mitä tähän asti olen varjellut kuin silmäterääni. Sillä nähkääs, tällä samalla paikalla, missä te nyt seisotte, seisoi teidän tuleva lankonne, herra Lorenzaccio ja kiusasi minua rukouksillaan ja lupauksillaan omaksensa ja tahtoi viedä minut puolisonansa Vicenzaan. Se mitä minä kielsin häneltä, kaupunkini _viholliselta_ ja sortajalta -- ja tällä tikarilla minun täytyi uhata häntä, ennenkuin hän luopui hurjasta kosimisestaan, yhä vieläkin on hänellä tikarin haavan arpi oikeassa kädessään --: sen _lahjoitan_ minä teille, kaupunkini _pelastajalle_ voiton merkkinä, enkä vaadi muuta palkkaa, kuin että te unohdatte minut jälleen, astuessanne alttarin eteen ja vannoessanne uskollisuutta toiselle. Älkääkä huolehtiko siitä, miten minun sitten käypi. Minun kohtaloni on autuas kaikessa kieltäytymisessään ja kadehdittava kaikessa surkeudessaan, koska olen voinut vapaasti lahjoittaa kunniani parhaimmalle miehelle, minkä koskaan olen tavannut, ja koska minun osakseni on tullut ihanampi kevät, kuin mitä koskaan olen voinut uneksiakaan ennenkuin vuosien talvi oli lumensa alle peittänyt tämän vaalean päälaen. Nämät silmät ja huulet ovat sinun, Attilio, ja tämä koskematon ruumis on sinun, ja sinun omasi on tämä sydän, joka, kun sinä kerran olet eronnut minusta, ei pyydä enää mitään tämän maailman iloista, vaan ikäänkuin lesken sydän on elävä entisestä onnesta, kunnes se lakkaa sykkimästä.

Hän talutti nuorukaisen ikkunan ääressä olevan tuolin luo ja polvistui hänen eteensä, ja nuorukainen otti tytön pään käsiinsä eikä voinut kyllikseen häntä katsella eikä suudella hänen suutaan, otsaansa ja poskiaan, ja kuu oli jo aikoja sitten laskenut, kun he vielä nauttivat tuhansin iloin toisistansa. Mutta kun kaukana vainiolla ensimäinen kukko kiekahti, pyysi tyttö itse nuorukaista irtautumaan hänen sylistään, jotta vanhemmat kotona eivät kaipaisi häntä. He päättivät, että nuorukainen palaisi jälleen seuraavana yönä ja kaikkina sitä seuraavinakin ja he sopivat merkeistä, jotta tyttö tietäisi avata hänelle ovensa; sitten nuorukainen heitti hyvästit kuin juopunut kemuille ja onnensa uhkarohkeudessa hän ei malttanut laskeutua kiertoportaita alas, vaikka katu oli aivan tyhjä, vaan hypähti ikkunalle ja kiipesi muuria alas viikunapuun oksien varassa ja viivähti vielä alhaalla ikkunan edustalla lausuen Giannalle tuhansia lempisanoja ja heittäen hänelle kukkia, jotka hän poimi vallihaudan reunalta ja sitoi kimpuksi, kunnes Gianna, vakoilijan silmää peläten vetäytyi ikkunasta edemmäksi. Silloin nuorukainen riistäytyi sieltä irti ja hiipi varovaisesti kaupunginmuuria pitkin, jotta hän aivan huomaamatta pääsi portilleen. Uniset vahdit eivät tunteneet häntä eikä kukaan kotona ollut kaivannut häntä, jotta hän iloisin mielin astui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen korvatakseen yölepoa lyhyellä aamu-unella.

Yhtä viisaasti ja salaisesti he liikkuivat seuraavinakin öinä, jottei kukaan koko kaupungissa aavistanut heidän suhdettansa lukuunottamatta imettäjää, Catalinaa, joka kuitenkin oli yhtä vaitelias kuin viikunapuukin ikkunan alla. Sillä hän huolehti siihen määrään emäntänsä onnesta ja kunniasta, ettei ankarimmillakaan kidutuskeinoilla olisi voitu saada nuorukaisen nimeä hänen huuliensa yli. Yksi asia vain huolestutti häntä, se että hänen emäntänsä pysyi horjumattomasti päätöksessään; kaikki piti loppua niin pian kuin Attilio oli vaihtanut sormuksia morsiamensa, Emilia Scarpan kanssa. Mitä te ajattelette? sanoi imettäjä, luuletteko, että voitte levollisesti katsella, miten toinen koristelee itseään kukalla, jota te olette rinnallanne kantanut? Niin totta kuin te olette minulle rakkaampi kuin oma lapsi, se vie teidät perikatoon; teidän sydämenne halkeaa kuin omena, jota veitsellä leikataan kahtia. -- Imettäjäni, sanoi Gianna, voithan olla oikeassa. Mutta mitä se merkitsee? Parempi, että minä, kuin se, jota rakastan sekä tämä kaupunki, joka on meidän kummankin äitimme, joutuu perikatoon. -- Mitä järjettömyyksiä te puhutte! vastasi vanhus. Jos hän rakastaa teitä, niinkuin hän vakuuttaa, niin ei hänkään voi eroa kestää, ja silloin teidän itsepäisyytenne johtaa kaksi ihmistä kurjuuteen. Mitä itse kaupunkiin tulee, niin se voisi nyt, kun sillä on tällainen sankari, vaatia miekkasille vaikka kolme Vicenzaa paljoa mahtavampaa kaupunkia. -- Samaa sanoi Attiliokin ja sanoi sen vielä paljoa kiihkeämmin mitä lähemmäksi se aika tuli, jolloin hänen täytyi ikiajoiksi jättää jäähyväiset näille rakkaille silmille. Hän toivoi yhä, niinkuin hän ensi päivästä alkain oli tehnyt, voittavansa Giannan vastustuksen ja hän oli päättänyt uhrata kaikki hänen tähtensä. Gianna sitä vastoin, jolle kuolemaa ja eroa katkerampi oli se ajatus, että hänen rakastettunsa sydän voisi kylmetä ja hän kerran vielä katua sitä, että hänen nuori elämänsä olisi sidottuna vanhempaan naiseen, koetti, niin pian kuin nuorukainen yhä uudestaan toi esille pyyntönsä ja rukouksensa, saada hänen kiihkonsa laimentumaan laskemalla leikkiä omasta iästään ja miesten vaihtelevaisuudesta ja tekemällä parhaillaan kuluvan hetken niin suloiseksi, että tämä unohti koko kolkon tulevaisuuden.