Part 1

TREVISON KORU-OMPELIJATAR

Kirj.

PAUL HEYSE

Saksankielestä Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Trevison koru-ompelijatar. Kuolleen järven rannalla.

Trevison koru-ompelijatar.

Satoi jo kolmatta päivää ja puutarhatiet ja metsäpolut maakartanon ympärillä olivat muuttuneet puroiksi. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli siellä oleva seura koettanut parhaansa mukaan ylläpitää hyvää tuultaan, ja suuressa viisi-ikkunaisessa salissa, jonka edustalla oleanderit kukoistivat, kimpoili pilapuheita, kohisi naurua ja sateli sukkelia viittauksia yhtä lakkaamatta kuin sadepisarat ulkona tipahtelivat alas penkereelle. Mutta tänä kolmantena päivänä valtasi arkin arimpien asukkaiden mielet epäselvä aavistus siitä, että vedenpaisumus voisi kestää kauemmin kuin heidän hyvä tuulensa. Tosin ei kukaan uskaltanut rikkoa toispäiväistä yhteistä sopimusta, sitä nimittäin, että kaikki yhdessä kestäisivät tämän koettelemuksen eivätkä pakenisi huoneisiinsa antaakseen siellä täyden vallan pahalle tuulelleen. Mutta yleinen keskustelu, leikit, arvoittelut ja sukkeluudet olivat kaikki katkenneet kesken, kun professori, erinomainen ilmanennustaja, oli kertonut elohopean laskeutuneen vielä entistään alemmaksi ja sanonut, ettei ilmanmuutoksesta siis ollut vähintäkään tietoa. Hän oli hankkinut itselleen uuden ilmapuntarin ja tutki nyt vakavasti syytä siihen, miksi nuo molemmat profeetat eivät pitäneet aivan yhtä. Hänen rouvansa maalasi äänettömänä jo kuudetta lumpeenkukkaa harmaalle paperille; toisen pöydän ääressä asetti Helena rouva shakkinappulat pystyyn jo seitsemättä revanshi-peliä varten, huoneen nurkassa istui Anna rouva rintalapsensa kätkyen ääressä, huitoen viuhkallaan pois kärpäsiä ja samalla koettaen ratkaista arvoituksia ja charaadeja vanhasta kalenterista, joka oli hänen polvellaan. Nuori tohtori, joka pelasi Helena rouvan kanssa, tahtoi käyttää hyväkseen lomahetkeä kertoakseen erään alasaksalaisen kaskun, mutta hän keskeytti äkkiä puheensa muistaessaan, että hän jo eilen oli sen kertonut. Anna rouvan mies, seuraten vanhan Shandyn viisasta väitöstä, että on helpointa kestää sielun tuskia ja vaivoja ruumiin ollessa vaakasuorassa asennossa, oli heittäytynyt pitkin pituuttaan vanhalle nahkasohvalle ja puhalteli kosteaksi tulleesta sikarista sinisiä savurenkaita salin matalaa kattoa kohti.

Näiden enemmän tai vähemmän surkeitten välttämättömään kohtaloon alistumisyritysten kestäessä herätti pakostakin keski-ikäisen miehen huolettoman iloinen kasvojenilme huomiota, miehen, joka kädet selän takana jo puolisen tuntia oli hitaasti kulkenut edes-takaisin lattialla. Väliin hän pysähtyi hetkeksi shakkipöydän ääreen tai kurkisteli maalaajattaren olan yli tai siveli ohi astuessansa nukkuvaa lasta keveästi otsalle, mutta näytti kuitenkin tekevän tuon kaiken aivan koneellisesti, vajonneena ajatuksiinsa, jotka kulkivat kaukana sateisesta nykyhetkestä viivähtäen jossain aurinkoisessa muistossa tai vastaisessa toiveessa.

Mikä teidän on, teidän korkea-arvoisuutenne? kysyi Eugenie rouva, joka palasi juuri saliin tehtyään pienen taloudellisen retken keittiöön ja ruokahuoneeseen. Me kaikki muut olemme yhtä happaman näköisiä kuin tämä inhottava päiväkin; mutta teidän kasvoillanne loistaa kaunis ilma, suorastaan aurinko, ikäänkuin olisitte salakihloissa tai kuin olisitte äsken saaneet teoksen valmiiksi tai päässeet vapaaksi hampaasta, joka teitä koko vuorokauden on kiusannut. Tunnustakaa heti paikalla mitä se on, tai me epäilemme, että te tunnette jumalatonta vahingoniloa sen johdosta, ettemme me muut, niinkuin te, lähde maalle, jossa vasta oikein saatte istua kahlehdittuna kirjojenne ääressä.

Voin rauhoittaa teitä, rakas ystävä, naureskeli puhuteltu. Tällä kertaa ei ole mikään paha pelissä, vaikka olenkin hyvällä mielellä, ja teidän otaksumanne ovat, jumalan kiitos, kaikki yhtä perättömiä, yksi niistä suorastaan mahdotonkin, sillä tuskinpa olisin hyvilläni, jos minun, näin kauan käytyäni vapaana, pitäisi ruveta tohvelisankariksi, vaikka kaikille läsnäoleville pienille tohveleille olenkin jo aikoja sitten antanut anteeksi. Mikä minua kaikista olosuhteistamme huolimatta pitää tasapainossa, ei ole mikään muu kuin eräs kaunis kertomus, jonka tänä aamuna varhain, tarkastaessani vanhoja papereitani, sattumalta sain käsiini ja joka nyt seuraa minua aivan kuin viehkeä sävel joskus voi lakkaamatta kaikua korvissamme.

Kertomusko? ja vielä lisäksikö kaunis? sanoi taiteilija. Se teidän on heti meille kerrottava, sehän on aivan luonnollista. Emmekö me ole tämän sateen aikana jakaneet sekä hyvät että pahat keskenämme, ja nytkö te aikoisitte pitää sen omananne? Sepä vasta olisi kaunista!

Mutta ehkä se ei miellytä teitä lainkaan, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa pysähtyen hänen eteensä ja jutellessansa edelleen sitoen lumpeenkukan pitkän varren solmuun. Minua ainakin miellyttävät niin harvat niistä kertomuksista, jotka nykyään ovat suosittuja, että jo kauan sitten olen sanonut itselleni: sinulla on vanhanaikuinen aisti, sinä et ole seurannut aikaasi. Historioitsijana voin ehkä lohduttaa itseäni. Sillä emmehän me ole riippuvaisia ainoastaan siitä, mikä on uusinta. Ja voihan myös olla, että tutkiessani historiaa olen kyllästynyt sellaisiin _historioihin_, joita nykyään kirjoitetaan ja suositaan. Eroitus puunveistosmaisen, vanhan kaupunkikronikan ja uudenaikaisen, valokuvantarkan, stereoskooppimaisen, sirotekoisen ja laajan novellin välillä onkin tavattoman suuri. Toinen on vain raaka-ainetta, vuolemattomista hirsistä kyhätty, sen liitteet ovat ratkenneet, sen ainekset sikin sokin, jotta vain tuntija tai asianharrastaja voi siitä omansa löytää. Mutta meidän taidehikkaassa nykyajassamme on kaikki niin siloiteltua ja kiiltävää, niin itsetietoista ja harkittua, niin yksinomaan tyyliä ja muotoa, että itse asia useinkin katoaa, tarkoitus unohtuu muodon vuoksi ja me tuskin enää kertojan psykoloogisten hienousten tähden välitämme itse ihmisistä, joiden kuvaamiseen hän käyttää monia konstejansa. Minä sitä vastoin seison yhä vielä vanhalla kannalla, minulle itse kertomus _kertomuksena_ on pääasia. Onko se hiukan paremmin tai huonommin kerrottu, ei merkitse minulle mitään. Jos se mitä on tapahtunut tai minkä mielikuvitus on keksinyt, jo vanhan kronikan muokkaamattomassa, karkeassa muodossa vaikuttaa minuun, niin olen mieluimmin kaikkia tyylillisiä koristeluja vailla ja annan vain oman mielikuvitukseni täydentää puutteet. Mutta te uudenaikaiset ihmiset -- ja niin sanoessaan hän heitti ivallisen silmäyksen näyttelijään ja tupakoitsijaan -- te ette ole tyytyväisiä, ennenkuin olette saaneet koristaa kertomuksen kaikilla mahdollisilla koruilla ja laitteilla, vaikka se alastomana, jumalan luomana olisikin ollut kaikkein kaunein.

Joka ajalla on oma muotinsa, ja sen mukaan on pakostakin mukauduttava, sanoi sohvalla loikoja antamatta häiritä rauhaansa.

Ja kukin aika kokee ja kertoo _omat_ tarinansa, sanoi näyttelijä. Niinkauan kuin nyrkkioikeus oli voimassa, olivat kertomukset tosin kouraantuntuvampia, Achilleuksesta alkaen aina jaloon Manchan ritariin saakka. Sen jälkeen on elämään tullut hiukan enemmän _sielua_, ja kun tapahtumat ovat sisällisiä, niin ei niitä voi myöskään ulkonaisesti piirtää yhtä karkeilla vedoilla kuin keski-aikuisia ritari- ja kalpakertomuksia. Vain ulkopiirteet ja hiukan valoa ja varjoa ei riitä enää; me tahdomme nähdä koko värikisailun, herkimmät vivahteet, vieläpä hämärän koko hempeyden, ja koska me itse olemme muuttuneet tunnelma-ihmisiksi, niin ei meillekään ole enää yhdentekevää, mihin määrin kertoja ottaa osaa henkilöittensä tunnemaailmaan.

Kyllä ymmärrän, ivasi hänen korkea-arvoisuutensa, "vähän lihaa, paljon tunnetta", se on nykyajan tunnus, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä olen ikävän keski-ajan miehiä, joskaan en romantiikan käsityskannan mukaan, ja siksi pidän kertomukseni kernaammin omana tietonani, se kun ei mukaudu vähimmässäkään määrässä nykyajan muotiin, sillä samalla kuin tässä olevat runoilijat nyrpistävät nenäänsä sen vaatimattomalle, esi-isien aikaiselle muodolle, loukkaa sen sisällys varmaan naisia, jos kohta se minun mielestäni onkin täysin siveellinen.

Koska te itse olette meille kyllin siveellinen, sanoi Eugenie rouva, niin voimme empimättä tuon vakuutuksenne jälkeen kuunnella kertomustanne.

Varsinkaan kun ei ole läsnä ainoatakaan ripillä käymätöntä nuorta neitiä, täydensi Helena rouva.

Lukuunottamatta tätä pientä viatonta olentoa kätkyessä, sanoi Anna rouva, mutta hän ei varmaankaan ota sitä kuuleviin korviinsa.

Voisihan sitä siis yrittää, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa. Mutta nyt äkkiä alkaa minua peloittaa, että lemmikki, joka miellytti minua niin suuresti meidän ollessa kahden kesken, voisi näyttää epäedulliselta ja kierolta näin hemmoitellussa seurassa. Monen salassa ihaillun aarteen ei ole käynyt sen paremmin. Ja vanha kronikoitsijani, jonka kirjoittaman kertomuksen aivan vaatimattomasti kopioin omaksi huvikseni, ei tietenkään ollut runoilijana mikään Boccaccio tai joku muu hänen kaltaisistansa, vaikka hän tämän kertomuksen nojalla vähällä olisikin voinut tulla siksi.

Älkäämme viivähtäkö johdannossa sen kauemmin, sanoi nyt professori. Pahinta, mitä teidän kertomuksellenne voi tapahtua, on se, että runoilijamme julistavat sen vain hyväksi _aiheeksi_, ja jos sadetta kestää vielä pari viikkoa, niin he sepittävät siitä murhe- tai huvinäytelmän, josta näyttämöt eivät suuresti tule kostumaan.

Jumalan nimeen sitten, huokasi hänen korkea-arvoisuutensa, jota siten jota taholta ahdistettiin, ja läksi käsikirjoitustaan hakemaan.

Pian hän palasi takaisin laukku kainalossa, josta hän veti esille käsinkirjoitetun vihon. Kirjoitus on kahdenkymmenen vuoden vanha, sanoi hän istahtaen ikkunan ääreen ja avaten vihon, jonka hän oli laskenut polvilleen. Minä tutkin siihen aikaan lombardialaisten kaupunkien historiaa ja olin joutunut myöskin Trevisoon, jossa toivoin kaupungin arkistosta ja luostarikirjastosta saavani arvokkaita tietoja. Toiveeni ei kuitenkaan täyttynyt, löysin vain dominikani luostarista S. Niccolossa, 14:nneltä vuosisadalta polveutuvan merkillisen kronikan, josta mielelläni olisin luostari-isille maksanut kauniit rahat. Mutta minun ei sallittu muuta kuin viileässä ruokasalissa, veli Antonion valvonnan alaisena, merkitä muistiin mikä minulle saattoi olla tärkeää. Tässä vihossa näkyy vieläkin suitsutukselta tuoksuvan, tummanpunaisen luostariviinin jälkiä, jolla koetin silloin tällöin huuhdella alas kronikkatomua, kunnes monien kuivien muistiinpanojen parista sattui käsiini.

Vaaleaverisen Giovannan kertomus.

Vaaleaverisen Giovannan kertomus, joka virkisti minua äkkiä kuin lähde kuivalla ylängöllä, monta vertaa enemmän kuin mikään viini.

Siihen aikaan näet -- kysymyksessä on nimittäin 14:nnen vuosisadan ensimäinen neljännes -- syttyi Trevison ja läheisen Vicenzan kaupungin välillä aivan vähäpätöisistä seikoista kiivas taistelu, jonka salainen naapurikateus kohotti ilmiliekkiin samoin kuin vähäinen tuulenhenki voi saattaa hiljaisen tulipalon loimuamaan korkealle. Vicenzan asukkaat kutsuivat venetsialaiset apuun ja yhdessä heidän kanssaan he kiivaassa käsikahakassa valloittivat ensin San Salvatore di Collalton linnan, sittemmin itse Trevison kaupungin ja vasta häpeällisten nöyryytysten ja veroraskautusten jälkeen he poistuivat panttivankeineen ja saaliinensa.

Kun nämä seikat tulivat tunnetuiksi ja tieto siitä levisi aina Milanoon asti, ei kukaan enemmän siitä harmistunut kuin eräs jalo nuorukainen, Attilio Buonfigli nimeltään, erään arvossa pidetyn porvarin poika, joka oli kotoisin meidän kovasti koetellusta kaupungistamme ja joka nuoresta pojasta saakka oli oleskellut Milanossa hoviknaappina herra Matteo Viscontin talossa; hän oli siihen aikaan viidenkolmatta vuotias ja taitava kaikissa ritarillisissa toimissa. Heti kun hän sai kuulla rakkaan kotikaupunkinsa onnettomuudesta, päätti hän, ettei hän nukkuisi ainoatakaan yötä panssaritta ennenkuin hän olisi saanut tilaisuuden kostaa tätä häpeää, ja hän pyysi sen vuoksi herraltaan vapautta toimestaan ja ratsasti muutamien aseellisten ja taisteluhaluisten ystäviensä kanssa Milanon portista ulos. Ja koska hän, niin nuori kuin hän olikin, oli Viscontin palveluksessa saavuttanut kunniakkaan nimen, niin tulvi hänen luokseen, heti kun hänen aikeensa tuli tunnetuksi, joka taholta reippaita ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka vannoivat johtajalleen uskollisuutta ja lupasivat seurata häntä taisteluun mitä vihollista vastaan tahansa. Kun hänellä oli niin paljon miehiä koossa, että hän olisi voinut hyökätä vaikka itse Venetsiankin kimppuun, lähetti hän salalähetin Trevisoon ja ilmoitti isälleen ja sedälleen minä päivänä hän aikoi saapua Vicenzan portille ja vaatia korvausta kärsitystä vääryydestä. Hän toivoi, että hekin olisivat valmiit yhtymään hänen joukkoonsa, jotta he jumalan avulla voisivat tallata vihollisen jalkojensa alle.

Ja niinpä tapahtuikin ja aie pantiin niin viisaasti ja nopeasti toimeen, että trevisolaisten onnistui anastaa saalis ja panttivangit vihollisiltaan juuri kun he olivat paluumatkalla Venetsiaan, ja samana päivänä nuori Attilio osoitti vicenzalaisille kuumassa tappelussa Bacchilione-joen rannalla, kuka heistä oli herra. Siten lehti oli kääntynyt ja Trevisossa vallitsi nyt yhtä suuri riemu, kuin aikaisemmin Vicenzassa. Yksi ainoa asia samensi kaupunkimme iloa. Nuori voittaja oli saanut syvän haavan kaulaansa, jonka erään vicenzalaisen miekka oli häneen iskenyt, ja monena päivänä riippui hänen elämänsä vain hiuskarvasta. Hänen oma isänsä sekä hänen jalo äitinsä hoitivat häntä voitetun kaupungin parhaimmassa talossa, jonka eräs arvossapidetty porvari, herra Tullio Scarpa omisti, ja jonka vanhin poika, Lorenzaccio oli aina kuulunut trevisolaisten pahimpiin vihollisiin eikä nytkään koko sinä aikana, jolloin haavoittunutta voittajaa hoidettiin hänen vanhempiensa talossa, astunut jalallaan sen kynnyksen yli. Sitä ystävällisemmin silmäili Attilioa, vaikka hän olikin Vicenzan vihollinen, Lorenzaccion ainoa sisar, nuori Emilia, jotta kumpaistenkin vanhemmat sen huomasivat ja alkoivat toivoa, että vuosikausia kestänyt viha näiden kaupunkien välillä voisi kadota ja mustasukkaisuus muuttua hyväksi naapuruudeksi, jos saataisiin aikaan liitto näiden molempien perheiden välillä, jotka edustivat niin arvokkaalla tavalla kumpikin kotikaupunkiansa. Tämän toiveen esitti Attiliolle hänen rakas äitinsä, kun haava alkoi parantua, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan sanottavanakaan, sillä hänen sydämensä oli vielä aivan vapaa, ja nuori Emilia oli suloinen nuori neito. Mutta sydämessään tuntui hänestä vastenmieliseltä valita itselleen puoliso tästä kaupungista ja siksi hän kihlauksen jälkeen pysytteli varsin loitolla nuoresta tytöstä ja olisi kernaimmin rikkonut jälleen kaupat, jollei hän olisi pelännyt sen kautta kylvävänsä uudestaan vihaa keskelle itävää satoa.

Siten kului neljä tai kuusi viikkoa ja haavuri selitti, että nuorukainen voisi jo vaaratta nousta ratsun selkään ja käyttää kilpeä ja keihästä, joskaan haava ei vielä sietäisi teräksisen kaulavanteen painoa. Päätettiin siis lähteä Trevisoon, jonne morsiamen oli määrä muutamia viikkoja myöhemmin seurata vanhempinensa, sillä pelastettu kaupunki tahtoi kaikella komeudella viettää jalon poikansa ja vapauttajansa häitä. Eivätkä kelpo porvarit olleet antaneet ajan kulua hukkaan nuorukaisen maatessa sairasvuoteellaan, sillä he olivat valmistaneet rakkaalle, nuorelle sankarilleen sellaisen vastaanoton, ettei moista minkään ruhtinaankaan osaksi vielä ollut tullut.

Kunnialahjojen joukossa, joita kaupunki tahtoi hänelle lahjoittaa, oli lippu, joka sekä aineen että tekonsa puolesta oli oikea ihmekapine, ja sen oli hänen setänsä määrä ojentaa hänelle koko raadin puolesta. Kymmenen jalan korkuinen, hienosta tammipuusta veistetty salko oli ylt'yleensä koristettu hopeisilla heloilla, kädensijaan oli rubiini upotettu ja kärki oli kullattu, jotta silmiä häikäisi, kun se auringossa kimalteli. Tähän salkoon oli kiinnitettynä raskas silkkibrokaadinen lippu, johon oli kirjaeltuna kultainen kruunupäinen kondorikotka, Buonfiglin suvun vaakunalintu, joka taisteli punaisen käärmeen kanssa, ja käärmeen kultasuomukset olivat niin luonnollisia, että olisi voinut luulla elävän madon kiemurtelevan edessään. Kuvan yläpuolelle oli liekkikirjaimin kirjaeltu latinankielellä sanat: "Älä pelkää, sillä minä pelastan sinut."

Tämän taiteellisen koruompelutyön oli niiden kuuden viikon kuluessa, jolloin Attilio makasi sairasvuoteella, valmistanut eräs nuori neito, joka osasi erinomaisen taidokkaasti ommella tällaisia korutöitä kulta-, hopea- ja silkkilangoilla. Häntä nimitettiin Giannaksi eli Giovannaksi, keltakutriksi, sillä hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä raakaa kultalankaa, ja omilla hiuksillaan hän oli kerran ommellutkin kirkkolipun San Sebastianon kaikkein pyhimmälle neitsyelle. Mutta hiuksensa hän oli suuressa surussaan leikannut poikki, kun hänen sulhasensa, Sebastian niminen kaunis ja reipas nuorukainen oli muutamia viikkoja ennen häitä kuollut isoonrokkoon. Giovanna oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha, ja niin monet kaupungin nuorukaiset toivoivat salassa häntä omakseen tai julkisestikin kosivat häntä, että hän vähä väliä sai kuulla sen ennustuksen, että hänen sulhasensa saisi seuraajan ennenkuin hänen hiuksensa olivat ennättäneet kasvaa jälleen, sillä sanoihan sananlaskukin: "Pitkät hiukset, lyhyt mieli." Tällaisiin puheisiin ei hänellä ollut tapana vastata mitään, yhtä vähän myöntävästi kuin kieltävästikään, vaan hän katsoi vain levollisesti työhönsä, niinkuin ihminen ainakin, jonka kasvot ja mieli ei ole ihmisten turhille puheille avoinna. Ja tosiaankin hän saattoi kaikki ennustukset häpeään, ikäänkuin hän uhraamalla hiuksensa Madonnalle olisi antanut ikuisen neitsytlupauksen, niin ettei miehen käsi koskaan saisi hellästi hyväillen päästää hajalleen hänen päänsä ympärille kiedottuja palmikkoja eikä antaa noiden hienojen kultasäikeiden valua sormiensa lomitse. Monet luulivat, että hän menisi luostariin, varsinkin kun hän kernaimmin ompeli vain kirkkovaatteita ja alttariliinoja ja pysytteli erillään julkisista huveista. Mutta tämäkin luulo petti, ja vähitellen hän muuttui jälleen iloisemmaksi, jos kohta hän mielemmin kuunteli muita kuin itse puhui. Vanhempiensa kuoltua hän muutti asumaan pieneen taloon, joka oli kaupungin muurin juurelle rakennettu, sen tornista avautui kaunis näköala viljavien peltojen yli, joiden läpi Piavesella ja Rotteniga purot virtasivat. Siellä hän asui rauhassa toistakymmentä vuotta, yhdessä vanhan, kuuron palvelijattaren, entisen imettäjänsä kanssa, eikä kukaan käynyt hänen luonaan, joskus vain joku naapurinaisista tai ylhäinen kaupunkilaisrouva, joka tuli hänen luokseen koruompeluja tilaamaan. Vähin myös joku kaupungin hengellisistä isistä tarttui hänen ovensa kolkuttimeen. Silloin hän kutsui aina imettäjänsä huoneeseen, missä hän vieraansa kanssa istui, jotta ei kellään olisi syytä levittää pahoja huhuja hänestä. Mutta vaikkei hän antanut neulan muulloin kuin pyhäisin levätä eikä muutenkaan hoitanut itseään millään tavalla, säilyi hänen kauneutensa sittenkin niin hyvin, että kun hän sunnuntaisin käyskenteli iltaviileydessä vanhan imettäjänsä kanssa kaupungin valleilla tai läheisessä metsässä, niin jokainen, joka vain vilahdukseltakin näki hänen suuret tummat silmänsä vaaleiden ripsien alta pilkistävän esiin, jäi kuin loihdittuna seisomaan ja hänen jälkeensä katsomaan, ja yksinpä ventovieraatkin ja ylhäiset herrat, jotka eivät tunteneet hänen mielenlaatuansa, eivätkä voineet uskoa todeksi, mitä hänestä kerrottiin, tarjosivat hänelle kätensä ja koettivat saada hänet omaksensa. Mutta hänen vastauksensa oli sama kaikille: hän oli siihen määrään kiintynyt ja tottunut nykyiseen elämäänsä, ettei hän halunnut vaihtaa sitä muuhun.

Siten hän oli tullut yhdenneljättä vuoden vanhaksi, kun riita naapurikaupunkien välillä syttyi, ja koska hän oli hellästi kiintynyt syntymäkaupunkiinsa, niin tunsi hän katkeraa surua kaiken sen onnettomuuden ja tuskan johdosta, joka kohtasi kaupunkia; sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun pelastus saapui, ja hänen nuori maanmiehensä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, oli hänen mielestään ikäänkuin taivaallinen lähetti, tulimiekkaa kantava enkeli. Ei koskaan hän ollut suuremmalla ilolla ryhtynyt mihinkään työhön eikä suorittanut sitä sen nopeammin eikä taidokkaammin kuin sen lipun ompelua, jonka kaupunki tahtoi ojentaa voitokkaalle pojalleen hänen saapuessaan sen muurien sisäpuolelle; ja kun juhlapäivä koitti ja kun kaikki trevisolaiset, jotka eivät vain olleet sidotut sairasvuoteeseen, kiiruhtivat toreille, kaduille, kaupungin portille, ikkunoihin, vieläpä ylös katoillekin voidakseen kukilla ja riemuhuudoilla tervehtiä Attiliota, niin ei vaaleaverinen Giannakaan malttanut pysyä kotona, vaikka hän torni-ikkunasta olisikin voinut nähdä Vicenzasta saapuvan kulkueen. Hän hankki itselleen paikan matoilla peitetyllä lavalla, jotta hän saisi nähdä sankarin aivan läheltä, ja puki parhaansa ylleen, sinisellä sametilla reunustetut, hopeakankaasta tehdyt liivit ja vaaleansinisen villahameen, sekä palmikoitsi hiuksiinsa silkkinauhoja, jotta jo tuntia ennen juhlasaaton tuloa kadulla nousi hälinää ja kuului hämmästyksen huudahduksia, kun hän näin koreana saapui lavalle erään naapurinsa seurassa. Mutta pian joukon silmät kääntyivät pois hänestä ja tähystelivät kärsimättömästi katua alas, josta sankarin oli määrä ratsain saapua. Osa neuvoskuntaa oli lähtenyt ainakin puolen peninkulman päähän kaupungin portista häntä ja hänen vanhempiansa juhlallisesti vastaanottamaan. Hänen setänsä odotti muiden raatiherrojen kanssa häntä kaupungintalon portailla, ja kallisarvoinen punainen verka, joka peitti portaita, ulettui leveänä raitana yli koko kauppatorin aina tuomiokirkon ovelle saakka, jollainen kunnioitus tavallisesti tuli vain voideltujen ja vihittyjen henkilöiden osaksi.

Mutta kukapa voi kuvailla sitä ihmeellistä ja juhlallista näkyä, kun Attilio vihdoin koko saattojoukkonsa etunenässä lähestyi ratsastaen ruskealla, helasuitsisella sotaratsullaan; itse hän oli aivan yksinkertaisessa puvussa, hienoista teräsrenkaista tehty pantsari peitti hänen vartaloaan, miekka riippui hänen vyötäisillään ja päätä koristi vain hänen ruskea, kihara tukkansa. Poskia ja leukaa varjosti parta ja sen lomista loisti kaulan vasemmalla puolella tulipunaisena leveä arpi. Kalpeus hänen poskiltaan ei ollut vielä kokonaan kadonnut hänen ohjatessaan voimakasta hevostaan, ja vain silloin tällöin levisi vähäinen puna hänen kasvoilleen, kun hän katsoessaan ympärilleen ja tervehtiessään joka puolelle huomasi valkeahapsisia päitä, jotka kunnioittavasti kumarsivat voitokkaalle nuorukaiselle, tai äitejä, jotka nostivat lapsensa korkealle, jotta nämät voisivat paremmin nähdä kaupungin vapauttajan. Mutta juhlallisinta oli sittenkin, kun kaikista ikkunoista ja katoilta alkoi sadella kukkia sankarin yli, jotta hänen vartalonsa aika ajoin kokonaan katosi ikäänkuin monivärisen harson peittoon ja hänen hyvä hevosensa, joka sodassa oli tottunut toisellaisiin kuuliin, alkoi heristää korviaan ja värähyttää sieramiaan ja kesken riemuhuutoja ja kellon soittoa hirnahti äänekkäästi.