Part 5

"Se ei voi eikä saa tapahtua", vastasi minulle kertoja hymyillen. "Sillä se munkki, joka ulkoapäin lähentäisi suunsa aukkoon ja yrittäisi puhua erakon kanssa, vetäisi sillä päällensä ijankaikkisen kirouksen. Ja jos erakko itse nyt sieltä sisäpuolelta puhuisi, ei niitä kolmea vuotta, jotka hän on jo erakkona elänyt, luettaisi hänelle enää ansioksi, ja niitä hän ei tahdo menettää. Jos taas Lingassa tai Sambe-pukissa joku lama sairastuu, niin saa hän kirjottaa paperiliuskalle sairaudestaan ja ilmottaa, että hän tarvitsisi esirukouksia. Semmoisen paperiliuskan saa hän jättää aukkoon asetettavaan tsamba-vatiin. Sen saatuansa rukoilee erakko sairaan puolesta, ja jos tämä uskoo rukouksen voimaan eikä sen aikana sopimattomia puhu, niin auttaa lama rinpotshen esirukous jo kahdessa päivässä ja sairaus paranee. Erakko sen sijaan ei anna koskaan kirjotettujakaan tietoja."

"Olemme nyt ainoastaan parin askeleen päässä hänestä. Eikö hän kuule mitä me keskenämme puhumme, tai ainakin jonkun puhuvan hänen luolansa vieressä?"

"Ei. Muurit ovat siksi paksut, ettei äänemme voi hänelle kuulua. Ja vaikkapa se kuuluisikin, niin ei hän siihen huomiotaan kääntäisi, sillä hän on syvään mietiskelyyn vaipunut. Hän ei elä enää tässä maailmassa. Hän varmasti kyyristyy öin ja päivin nurkkaansa ja rukoilee rukouksia, jotka hän osaa ulkoa, tai lukee hän pyhiä kirjoja, joita hänellä on muassansa."

"Onko siellä siis niin paljon valoa, että hän näkee lukea?"

"Kyllä; luolan eräällä seinähyllyllä palaa pieni rasvalamppu yhden jumalankuvan edessä ja sen valo riittää hänelle. Kun lamppu sammuu, on sisällä pilkkosen pimeä."

Omituiset ajatukset risteilivät mielessäni, kun sanoin munkille jäähyväiseni ja laskeuduin verkalleen alas sitä tietä, jota luolaan muurattu erakko oli ainoastaan yhden kerran elämässänsä vaeltanut. Edessämme oli hurmaava näköala, joka ei koskaan saanut hänen silmiänsä ihastuttaa. Ja kun pääsin alas leiripaikalle, en voinut luostaria katsella ajattelematta samalla sitä onnetonta, joka tuolla ylhäällä pimeässä lovessansa istuu.

Köyhänä, nimettömänä, tuiki tuntemattomana tuli hän Lingaan, missä oli kuullut luola-asunnon joutuneen tyhjäksi ja ilmoitti munkeille, että hän oli antanut sitovan pyhän lupauksen sulkeutua ainiaaksi pimeyteen.

Kun hänen viimeinen päivänsä tässä turhuuksien maailmassa oli koittanut, saattoivat häntä Lingan munkit juhlakulkueen syvässä hiljaisuudessa, juhlallisesti kuten ruumissaatossa, hänen hautaansa, jonka ovi suljettiin koko hänen loppu-ijäksensä. Olin näkevinäni tämän omituisen saattueen. Olin näkevinäni, kuinka punakaapuiset munkit astuivat äänettöminä, vakavina, kumarassa, katse maahan luotuna, verkallisin askelin, kuin olisivat sillä tahtoneet valmistaa erakoksi menijälle tilaisuuden nauttia auringon valosta mahdollisimman kauvan. Valtasikohan heitä ihmettelyllä hänen sielunsa voimakkuus, johon verraten himmenee kaikki mitä minä voin ajatella, yksinpä varman kuolemankin vaara tuntuu mitättömältä? Sillä käsittääkseni ei siltä sankarilta, joka Hirosen tavoin tukkeaa Port Arthurin sataman suun, tietäen että sitä vallitsevat patterit tulisivat hänet murskaksi ampumaan, vaadita niin suuria sielunvoimia kuin mieheltä, joka antaa haudata itsensä 40 tai 60 vuodeksi pimeyteen. Edellisessä tapauksessa on kärsimys lyhyt ja siinä odottaa ikuinen kunnia, ja jälkimäisessä jääpi uhri yhtä tuntemattomaksi kuolemansa jälkeen kuin eläessänsäkin, ja tuskat ovat loppumattomat, ne voidaan kestää ainoastaan kärsivällisyydellä sellaisella, josta meillä ei ole käsitystäkään.

Varmaankin saattoivat häntä munkit samalla osanotolla, samoilla säälintunteilla, millä hengenmies saattaa rikollista mestauslavalle. Mutta mitä mahtoi hän itse ajatella tällä viimeisellä matkallansa maan päällä? Me kaikki kuljemme kerran sen tien, tietämättä kumminkaan milloin. Hän tiesi sen, hän tiesi ettei aurinko paistaisi enää konsanaan hänen hartioillensa lämpimästi, ei koskaan enää loihtisi hänen silmiensä eteen varjojen ja valojen vaihtelua niille pilvenkorkuisille vuorille, jotka häntä odottavaa hautaa ympäröivät.

He saapuvat jo paikalle. Haudan ovi on seljälleen avattu. He astuvat sisään, levittävät riepumaton yhteen nurkkaan ja asettavat jumalankuvat ja pyhät kirjat paikoillensa. Toiseen nurkkaan sovitetaan puuteline, joka muistuttaa reikätuolia, jossa lapset opettelevat kävelemään. Vasta kuoleman saapuessa tulee hän sitä hyväksensä käyttämään. Kaikki istuutuvat ja lukevat rukouksia, ei tavallisia kuolinrukouksia, vaan toisia, semmoisia, jotka käsittelevät Nirvanassa tapahtuvan kirkastumisen elämää ja valoa. Sen tehtyään nousevat saattajat, lausuvat vielä kerran jäähyväisensä, poistuvat ja sulkevat oven.

Nyt on hän yksinään eikä tule enää koskaan kuulemaan muuta ihmisääntä kuin omansa. Ja kun hän rukoilee, ei kukaan hänen ääntänsä kuule. Hän kuulee kuinka veljet vierittävät ovelle raskaita kivimöhkäleitä, latovat ne useiksi riveiksi päälletysten ja tukkivat kaikki lovet pienillä kivillä ja sirpaleilla. Ei ole vielä täydellinen pimeys, sillä ovessa on rakoja ja sen yläsyrjästä pääsee vielä päivänvaloa. Mutta muuri kasvaa. Nyt on enää jäljellä ylhäällä aivan pieni aukko, josta viimeinen auringon säde hautaan pääsee. Joutuuko hän ehkä epätoivoon, hyppää ylös, ojentaa kätensä ovea kohti, koettaen siepata vielä kimalluksen auringon valosta, joka seuraavassa hetkessä sammuu hänen silmiltänsä ainiaaksi? Kukaan ei sitä tiedä eikä saa sitä koskaan tietää, niihin kysymyksiin eivät voi vastata edes ne munkit, jotka olivat paikalla apuna uloskäytävää suljettaessa. Mutta hänkin _on ainoastaan ihminen_, ja hän näki sopivan kiviliuskan tukkeavan ainiaaksi reijän, josta viimeinen valon kajaste pilkahti. Nyt oli hänen edessänsä pimeys, ja jos hän kääntyi, kohtasi häntä vielä läpinäkymättömämpi synkeys.

Hän otaksuu toisten palanneen Samde-pukiin ja Lingaan. Miten viettää hän iltansa? Ei hänen tarvitse oitis alottaa pyhien kirjojensa lukemista, siihen tehtävään jää hänelle vielä aikaa, ehkäpä 40 vuotta. Hän istuutuu matolle ja nojaa päänsä seinään -- oi aikaa! miten loppumattoman pitkältä täytyykään hänestä jo tämän ensimäisen illan tuntua! Vielä ovat kaikki muistot selvinä hänen silmiensä edessä. Hän muistelee suuremmoista näköalaa, jonka muodostaa My-tshun ja Bup-tshun laakso, temppelien julkipuolet ja Pesun muurit. Hän muistelee kvartsiittiin hakattua suunnattoman isoa kirjotusta: "_Om mani padme hum_" ja mutisee puolihaaveissaan pyhiä tavuja. Mutta ainoastaan heikko kaiku vastaa hänelle. Hän odottaa ja kuuntelee ja tarkkaa muistojensa ääniä, hän kysyy epätietoisena, joko pian tulee ensimäinen yö, mutta hänen koppinsa, hänen hautansa ei voi koskaan tulla pimeämmäksi kuin se jo nyt on. Sielunliikutuksen valtaamana nukahtaa hän nurkkaansa väsyneenä ja raukeana.

Ja herätessään tuntee hän nälkää, ryömii aukolle, ojentaa kätensä torveen ja löytää sieltä tsamba-vadin. Vettä saa hän lähteestä, hän valmistaa ateriansa, syö ja syötyänsä asettaa kulhon taas aukkoon. Sitten istuu hän ristissäpolvin, rukousnauha kädessään, ja rukoilee. Muutamana päivänä tapaa hän kulhossa teetä ja voita sekä sen vieressä muutamia risuja. Hän kopeloi pimeässänsä käsillänsä, löytää tulukset ja taulaa ja sytyttää teekannun alle pienoisen tulen. Liekin valossa näkee hän luolan sisustan, sytyttää lampun jumalankuvien eteen ja alkaa lukea kirjojansa. Mutta tuli sammuu ja vasta kuuden päivän kuluttua saa hän taas uudestaan teetä.

Ja päivät kuluvat ja syksy tulee rankkasateinensa; hän ei niitä kuule, mutta hän luulee huomaavansa, että luolan seinät ovat nyt kosteammat kuin ennen. Hänestä tuntuu maidottoman pitkältä se aika, jona hän ei ole enää auringon valoa nähnyt. Vuodet vierivät, hänen muistinsa heikentyy ja käy epäselväksi. Kirjat, jotka hän toi mukanansa, on hän jo moneen kertaan tukenut, hän ei enää niistä välitä, kyyröttelee sopessaan ja mutisee itsekseen niiden sisältöä, jonka hän jo aikaa osaa ulkoa. Koneellisesti antaa hän rukousnauhan helmien solua sormiensa läpi, ja tiedottomana hapuilee hän tsamba-kulhoa. Hiiviksiikö hän ehkä seinänvieriä pitkin, kopeloiden kädellänsä kylmiä kiviä, löytääkseen raon, josta valonsäde voisi pilkahtaa? Ei, tuskin hän enää tietääkään, miltä näyttää ulkona aurinkoisella tiellä. Miten hitaasti kuluukaan aika! Ainoastaan unessa unohtaa hän tilansa ja on vapaa nykyisyyden rajattomuudesta. Ja hän ajattelee: "Mitä onkaan maallinen pimeydessä eletty elämä ijankaikkisuuden säteilevän valon rinnalla!" Pimeydessä viipyminen on ainoastaan valmistusta. Vuosikaudet läpeensä etsii mietiskelevä munkki yöt ja päivät vastausta elämän ja kuoleman arvotukseen, ja uskoo ja taas uskoo, että hän jälleen elää ihanammassa muodossa, kun koetuksen aika on ohi mennyt. _Usko_ on ainoa selitys hänen käsittämättömälle sielunlujuudellensa.

On vaikea ajatella niitä muutoksia, joita tapahtuu lamassa seuraavien vuosikymmenien kuluessa, hänen eläessään pimeässä luolassa. Hänen näkönsä täytyy heikontua, ehkäpä tyyten sammua. Hänen lihaksensa kuihtuvat, hänen mielensä sumenee sumenemistansa. Valon ikävöiminen ei näy ahdistavan häntä minään ainaisena mieleenlyöttymänä, sillä hänhän voisi reväistä kirjastansa lehden ja noetulla lastulla kirjottaa tiedoksi, että hän on päättänyt koetusaikaansa lyhentää ja maailmaan palata. Hänen tarvitsisi vain panna sellainen paperi tsamba-kulhoon. Mutta moinen tapaus on munkeille tietymätön. He tiesivät ainoastaan, että se lama, joka oli 69 vuotta luolaan muurattuna elänyt, oli vielä ennen kuolemaansa halunnut nähdä auringon. Minulle kertoivat munkit, jotka silloin olivat Tangissa olleet, että hän oli kirjottanut toivovansa päästä ulos. Hän oli ollut aivan kokoonkutistunut, pieni kuin lapsi, ruumiista olivat jäljellä ainoastaan luut ja vaaleanharmaa pergamenttimainen nahka. Silmien väri oli hävinnyt, ne olivat vaaleat ja soaistuneet. Liituvalkea, kampaamaton tukka riippui vanuneina kimppuina päässä. Parta oli harva, hoitamaton. Hän ei ollut koko aikana peseytynyt, ei kynsiänsä leikannut. Ruumiin verhona oli hänellä enää vain rääsyjä, sillä aika oli kuluttanut ja lahottanut hänen vaatteensa eikä hän ollut uusia saanut. Niistä munkeista, jotka olivat häntä 69 vuotta sitten luolaan saattaneet, ei ollut enää ainoatakaan elossa. Itse oli hän silloin ollut varsin nuori, mutta kaikki hänen ikätoverinsakin oli kuolema korjannut ja uusi munkkipolvi oli muuttanut luostarin seinien sisälle. Kaikille oli hän outo. Ja tuskin oli hänet saatu päivänvaloon kannetuksi, kun hän jo heitti henkensä.

Semmoisella erakolla täytyy olla kallionluja usko ja järkkymätön vakaumus. Aikakäsitteen on häneltä täytynyt tukahtua, hävitä, luolan pimeys tuntuu hänestä ijankaikkisuuden sekunnilta. Sillä hänellä ei ole enää niitä apuneuvoja, joilla hän voi ajankulun määrätä ja muistossaan pitää. Talven ja kesän, yön ja päivän vaihtelut huomaa hän ainoastaan luolan lämpömäärän vaihtelusta. Hän muistelee useita sadeaikoja menneen, kenties tuntuu hänestä kuin seuraisivat ne toinen toistansa aivan nopeasti, samalla kun odotuksen yksitoikkoisuus pimittää hänen ymmärrystänsä. Käsittämätöntä on, ettei hän semmoisissa oloissa tule hulluksi, ettei hän huuda valoa, ei hyppää ylös ja juokse epätoivoisena seinää vasten tai lyö päätänsä teräviin kiviin, kunnes kaatuisi verisenä maahan, vapauttaen itsensä pois elämästä.

Mutta hän vain odottaa kuolemaa kärsivällisesti, ja kuolema voi vielä 10 tai 20 vuotta itseänsä odotuttaa. Maailman ja sen elämän muistot heikkenevät heikkenemistään; hän on jo aikoja sitten unohtanut itäisen aamuruskon ja auringonlaskun kultaamat pilvet. Ja jos hän tuijottaa ylöspäin, ei hänen sammuneille katseillensa tuikahda ainoakaan yön kiiluva tähti, vaan ainoastaan luolan musta laki. Mutta vihdoinkin, kun hän on pitkät vuodet pimeydessä viettänyt, kirkastuu kaikki hänen ympärillänsä säteilevän kirkkaaksi -- nimittäin silloin, kun kuolema tulee ojentamaan hänelle vapauttavan kätensä. Eikä kuoleman tarvitse odottaa, ei pyytää, ei houkutella, sillä lama odottaa häntä, ainoata, toivottua, tervetullutta vierastansa ja kirvoittajaansa. Jos hän vielä on tajullansa, on hän pienen puutelineensä asettanut kainaloittensa alle voidaksensa kuolla samassa asennossa johon Buddha on kuvattu niissä tuhansissa kuvissa ja kuvapatsaissa, joita me Tibetin läpi matkustaessamme tapasimme luostarien temppeleissä.

Kun tsamba-kulho, joka on niin monien vuosien kuluessa joka päivä täytetty, vihdoinkin koskemattomaksi jää ja määrätyt kuusi päivää ovat kuluneet, murretaan ovi auki, luostarin abotti astuu kuolleen luo ja rukoilee hänen puolestansa, samalla kun toiset munkit rukoilevat dukangissa viisi, kuusi päivää. Sen jälleen puetaan vainaja valkeaan pukuun, päähän pannaan "ringa"-niminen päähine, ja niin vaatettuna poltetaan hänet roviolla. Tuhka kootaan, sotketaan saven kanssa ja asetetaan pieneksi pyramiidiksi muodosteltuna tshorteniin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Targo-gangri ja Shuru-tso.

Kolme päivää _Lingan_ luostarin seudulla oleskeltuamme jatkoimme huhtikuun 17. p:nä matkaamme luoteista kohti ahtaassa _My-tshun_ laaksossa. Joen vesimäärä on nyt taas tuntuvasti vähennyt. Tilan puute estää minua tätä ihmeellistä tietä ja sen jylhyyttä laajemmin kuvaamasta. Lingan läheisessä laakson-avartumassa kulkee teitä itäiseen ja läntiseen vuoristoon, ja niiden haarat vievät lukuisiin kyliin, joiden nimet ja likimäiset asemat minä aina merkitsen muistiin. Liike käy nyt paljoa pienemmäksi, vaikka tämän erämaanpolun varrella tapaa vieläkin lukuisia mani-kekoja ja muita uskonnollisia tiemerkkejä.

Seuraavana päivänä lähestyimme taas Transhimalajan pääharjannetta, sillä suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kääntyi tiemme sitä kohti. Edelleenkin on vallitsevana graniitti, johon jääkauden hivutus on leikannut laaksojen jylhät muodot. Tie on kurja, hyvin kivinen; joen molemmilla rannoilla näkyy jääkaistaleita, joiden väliset vihertävät ouruvedet täyttävät laakson kylmän levottoman pulinansa kaiulla. Eräs "pama"-niminen katajapensaslaji ilahduttaa tummalla vihreydellään katsetta, jolle muutoin tarjoutuu ainoastaan sorarinteitä.

Joella on täällä oma nimensä, _Langmar-tsangpo_, vaikka se ei ole itsenäinen joki, vaan My-tshun ylävartta. Se muodostuu pohjoisesta tulevasta _Ke-tsangposta_ ja lännestä juoksevasta _Gomo-tsangposta_. Yläjuoksunsa varrella on edellisen nimenä _Dgorung-tsangpo_; se tulee Transhimalajan varsinaiselta vedenjakajalta ja on siis pääjokena pidettävä. Minulle sanottiin, että sen lähteet olisivat puolentoista päivämatkan päässä, laaksojen yhtymäkohdassa. Govon oikealla rannalla on pieni pamapensaikko, ja virran yli viepi kolmikaarinen kiinteä silta. Tämän sillan kautta kulkevat tärkeät liikeväylät Tok-dshalungiin, josta jo ennen olen maininnut. Jaki- ja lammaslaumat käyvät jyrkänteillä laitumella, ja pyöreät lammastarhat muistuttavat Tshang-tangin elämää. Vähän yläpuolella sillan ratsastimme puolijäätyneen Gomon yli; syrjälaaksoista tulevat purot ja lähteet muodostavat koristeellisia jääputouksia. Joki on kesäisin näillä seuduin niin mahtava, ettei sen yli mistään kohti ratsain pääse. Pohjoisessa ja etelässä näkyy lumipeitteisiä vuoria.

Huhtikuun 20. p:n aamuna ilmotettiin Robertin ruunikko-hevosen kuolleen puoliyön aikana, kylläisenä ja lihavana. Ratsastimme epämiellyttävien paasikeilojen yli korkeampia seutuja kohti; laakso väljeni, korkeussuhteet alenivat. Vaikka se vähänen, mikä vielä oli joesta jälellä, kuohui ja kiehui, kävi sen jääpeite kumminkin aina vain paksummaksi, kunnes se viimein kattoi melkein koko virran uoman. Jään alta kuului veden kohina ja loiske. Rehevät sammalikot peittivät rannat kokonaan, näköala laajeni ja koko seudun ulkomuoto muuttui alppimaiseksi. Eräässä lammastarhassa istui kymmenen miestä pyssyt kädessä. Synkät pilvet verhosivat vuorenharjanteita, ja tuokiossa alkoi lumipyry, joka kumminkin pian taukosi.

Viimeinen taival oli kamala. Kaikkialla oli pelkkää soraa ja lohkareita, joita toki paikoittain voi kiertää, ratsastamalla joen jäätä myöten. Leiripaikkamme nimi oli _Tshomo-sumdo_, laaksonpääty, autiossa seudussa; mutta vartioväkemme oli pitänyt huolta juhtaimme oljista ja ohrista, lähettäen muutamia jakeja niitä noutamaan.

Tästä lähtien täytyi ratsastaa jäätä myöten, joka öisen 15 asteen pakkasen jälkeen oli kaunis, liukas ja luja. Seutu ei kuitenkaan ole autio. Useissa paikoin tapaa pohjoiseen muuttavien paimentolaisten tai Tok-dshalungista palaavien kauppiasten jakeja ja lammaslaumoja. Kahden mustan teltin luona varustautuu väki juuri päivän matkalle. Heillä oli muassaan vuohia, joiden korviin oli sidottu punaisia vaatetilkkuja.

Kuljemme edelleen. Edessämme kohoaa _Tshang-la-Pod-lan_ kupera laki. Pääsemme ylös ilman suuria ponnistuksia, vaikka jäinen tuuli puhaltaakin kasvojamme vasten. Mittaustyöni voin alottaa vasta sitten, kun olin lantavalkealla käteni lämmittänyt. Näköala on rajotettu, lakea ja epäselvä. Sillä puolella, josta olimme tulleet, näkyy toki syviä laaksoja ja näyttää kuin olisimme korkeammalla kuin niitä reunustavat vuorenselänteet. Korkeus on täällä 5,573 metriä! Tshang on suomeksi pohjoinen, Pohjoismaa, Pod eli Pö Tibet, s.o. varsinainen maa, jonka asukkaat enimmäkseen ovat paikoillaan eläjiä. Tshang-la-Pod-la on siis paimentolaisten asumien pohjoisten ylänköjen ja etelään päin merta kohti viettävän maan välinen solatie. Juuri tämän, näiden kahden maan välisen rajasuojusmaisen ominaisuutensa johdosta on Transhimalajalla niin suuri merkitys. Sentähden onkin niin useita Tshang-la-pod-la nimisiä solia. Miten usein ilmotettiin minullekin joku sola, olipa sen nimi mikä tahansa, _aina_ vaan Tshang-la-pod-la'ksi, jos se vain oli pohjoisten, haarajoettomien purojen ja eteläisen Tsangpon välisen vedenjakajan paikoilla. Niinpä olin ratsastanut Transhimalajan yli toiseen kertaan solasta, joka on 71 kilometriä länteen Sela-la'sta, ja totesin, että _Nien-tshen-tang-lan_ valtainen vuorijono ulottuu tänne saakka. Yhä elävämmäksi muuttui haluni seurata sitä askel askeleelta länttä kohti.

Leiriydyttyämme solassa, jossa yökylmä nousi -23 asteeseen, laskeuduimme ratsain huhtikuun 22. p:nä hitaasti pyöristyneiden vuorien ympäröimää _Shak-tshu_-joen laaksoa myöten, joka vähitellen laajenee. Ja taas tulemme aukealle tasangolle, pois vuorisokkelosta, jonka katkaisee rankkasateiden paisuttama My-tshun lisäjoki, ja minä huomaan, että Transhimalaja on tärkeä raja ilmastollisissakin suhteissa.

Illalla ilmotti gheläinen vartioväki palaavansa takaisin ja jättävänsä meidät uudelle suojaväelle, koska olimme jo Labrangin alaisessa _Largäpin_ piirissä. Uuteen suojajoukkoon kuului viisi jo ikänsä elänyttä miestä. Heidän johtajanansa oli pikkuinen ukko, jonka kädet vapisivat ja puhe oli epäselvä. Seuraavana aamuna, kun gheläiset, jotka ikävöivät lämpimämpiin kyliinsä, kovasta lumituiskusta huolimatta olivat lähteneet, oli minun saatava järkiinsä uusi vartioni, joka aikoi viedä minut Shala-lan (Transhimalajan!) solan kautta lounaaseen, _Targo-tsangpon_ lähteille, saman joen, jonka rannalla vietimme päivän. Nain Singin kartan mukaan kiertää tämä joki Targo-gangrin sen itäpuolitse ja laskee sitten Dangra-tso'hon, joksi pyhää järveä täällä nimitetään. Mutta Nain Sing ei ole koskaan paikalla ollut, ja minä halusin luoda silmäyksen seudun maantieteeseen. Sovimme sentähden, että matkustaisimme kauvemmas luoteeseen, ja selitimme miehille, että passissamme on lähimpänä paikkana mainittu Raga-tasam, johon vie kaksi tietä: toinen Sha-lan kautta, toinen pohjoispuolitse, Targo-gangriin kääntyen, ja että minä olin päättänyt valita jälkimäisen tien. Passissa oli kielletty käymästä Lhasassa, Gyangtsessa ja Sekija-gumpassa, mutta Dangra-dshum-tson tiestä ei siinä sanallakaan mainittu. Siksipä täytyisi miesten noudattaa meidän toivomuksiamme.

Ukko joutui ymmälle, mietti ja kokosi uskottunsa sotaneuvotteluun. Hänen telttinsä oli oitis täynnä harmaisiin lammasnahkaturkkeihin puettuja mustia paljaspäitä miehiä. Neuvottelua jatkettiin Muhamed Isan teltissä. Jonkun aikaa tuumailtuansa ilmottivat he suostuvansa ehdotukseeni, jos minä jokaisesta jakista maksaisin päivässä kokonaisen tengan puolen tengan sijasta. Minä iloitsin, toivoen pääseväni yhä likemmäksi pyhää vuorta, saavani nähdä sen hienot yksityiskohdat yhä selvemmin esiintyvinä, katsellessani sitä sekä auringon valaisemana että pilvien ympäröimänä. Toivoin näkeväni sen milloin kukkuloiden taa katoavana, milloin taas näkyviin sukeltavana kuten sotalaiva valkovaahtoisella ulapalla, kun korkeat lakkapäät aallot vyöryvät keulan edessä, eli paremmin sanoen, kuten täysissä purjeissa oleva laiva ylängön merellä. Tosin tiesin tuottavani itselleni ikävyyksiä, jos en seuraisi passin määräyksiä. Mutta nyt oli kysymys maantieteellisistä löydöistä, ja silloin täytyi kaiken siekailun väistyä.

Huhtikuun 24. p:nä oli meillä kova vastatuuli, ilma oli kylmä ja Targo-gangri peittäytyi puolittain pilviin. Vanhat vartiomieheni ja neljä ratsastajaa, joilla kaikilla oli rihlapyssy seljässä, olivat niin toistensa näköiset kuin olisivat he samassa muotissa valetut. Heidän saattamanansa ratsastin Targo-tsangpon rantaa myöten alas kapenevaa laaksoa, joka viettää järveä kohti tavattoman hitaasti, silmin huomaamattomasti. Lopulta soukistuu laakso niin ahtaaksi, että jää täyttää koko sen pohjan. Mutta tie eroaa joesta oikealle ja kulkee läheisten kukkuloiden lomitse, joiden väliltä meidän oli ratsastettava useiden sivujokien yli. Mustat teltit, laitumella käyvät kesyt jakit, kiviset lammasaitaukset, villiaasit, miljoonat maahiiret muistuttavat Tshang-tangin elämää. Villejä jakeja ei sen sijaan näillä seuduin tapaa. Lintumaailmaa edustaa korppi, villisorsa ja joskus joku pienempi lintu.

Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suuremmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon, _Shuru-tso_-niminen järvi. Ngangtse-tso'lle lasketaan täältä Shang-buk-la-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso, jota me vähitellen lähenemme ratsastaen viiden selvästi huomattavan pengermän yli, jotka ovat niiden aikojen jätteitä, jolloin Dangra-dshum-tso oli nykyistään paljoa isompi. Ympärillämme luikkii kaksi sutta; vanhus ratsastaa nelistä niitä ahdistamaan, mutta kun sudet äkkiä pysähtyvät, ikäänkuin häntä odottamaan, kääntyykin hän koreasti takaisin. "Jos minulla olisi ollut puukko ja pyssy, niin olisin ne molemmat tappanut", kerskaa hän palattuansa.

Eräältä äkkiä toinen toisensa päältä kohoavalta kaksoispengermältä tulemme vihdoin Targo-tsangpon laaksoon, missä joki on jakautunut useiksi haaroiksi, joissa vilisee villihanhia ja sorsia. Ranta kasvaa pensaikkoa. Leirimme on oikealla rannalla, lähellä Targo-gangrin majesteetillista vuorenjuurta.