Part 4

Huhtikuun 5. päivän päiväkäsky määräsi Muhamed Isan vuokrattuine juhtinemme ja kuormastoinemme leiriytymään siihen kohtaan, missä Raga-tsangpo laskee Brahmaputran ylävarteen. Meidän joukkomme taas ratsasti Tshuktshung-tshangin vähäistä solaa myöten ylös eräälle vuoriston haaranteelle, joka ulottuu pääjoen rantaan saakka. Sieltäkäsin avautui suuremmoinen näköala yli päälaakson ja joen, joka luikertelee kaksihaaraisena soran ja hiekan halki. Alhaalta näkyi aasikaravaaneja pieniä kuin pisteet, mutta niiden kulkusten kilinä täytti koko laakson helinällään. Solasta laskeutui tie laakson pohjaan niin äkkijyrkkänä, että meidän oli täytynyt palkata ylimääräistä väkeä kantamaan matkatavaroita. Koska hevoset eivät voineet niitä kuljettaen kiivetä alas jyrkkiä vuorenseiniä. Syrjäisissä pikku jokihaaroissa ui isoja tummia kaloja, joita onkimassa istui Shukkur Ali. Kolmen metrin korkuiset hiekkasärkät ovat aivan tavallisia; niiden tuulenpuoleiseen, itäiseen jyrkkään sivuun on monin paikoin muodostunut kuljuja.

Laakson suu avautuu lounasta kohti ja sen taustaksi muodostavat jyrkät vuoret lyhyine poikkilaaksoinensa sievän näköalan. Tämän laaksonsuun kautta juoksee Brahmaputra kohti Raga-tsangpoa, joka täällä alajuoksunsa varrella on tunnettu _Doktshun_ nimellä, samalla kun pääjokea nimitetään _Dam-tshu'ksi_ (Tamtshok). Mutta näiden jokien yhtymäpaikalla ei näkynytkään mitään telttejä, ja myöhemmin selitti minulle Muhamed Isa, ettei hän voinut paikalle jäädä, koska seutu oli aivan karu. Sen vuoksi ratsastimme edelleen _Tangnan_ kylään, jossa on kymmenen kivitaloa. Kylän asukkaat viljelevät hernettä, vehnää ja ohraa, mutta sato on epävarma.

En tahtonut millään ehdolla jättää näkemättä näiden kahden virran yhtymistä, ja siksi käskin väkeni laskeutua Dok-tshu-laaksoa myöten seuraavana päivänä yhtymäpaikalle. Mutta siitäpä ei vartioväki halunnut kuulla puhuttavankaan. Matkapassissahan oli selvästi sanottuna, ettei minulla ollut oikeutta mielivaltaisesti kuljeksia edes takaisin, vaan oli minun matkustettava suoraa tietä Ladakiin. Lopulta he kumminkin taipuivat ehdolla, ettei poikkeamiseni saanut kestää yhtä päivää kauvemmin.

Aamulla toi Muhamed Isa veneen ja airot joelle, samalla kun muutamat palkatut ladakilaiset kantoivat jokien yhtymäpaikalle eilistä tietämme myöten nuoria, kirveitä, salkoja, paaluja ja muonavaroja. Kun tulin rantaan, odotti siellä jo vene valmiiksi kokoonpantuna. Astuin siihen erään tibetiläisen kanssa, joka tunsi virran ja käytti airoja niin kätevästi kuin ei olisi elinikänänsä tehnyt muuta. Mutta hän olikin tottunut omaa venettänsä Tangnan rantojen välillä ohjailemaan ja tunsi kulkuveden laakson alasuuhun.

Kulkumme joen vuolaassa juoksussa tuli kumminkin jännittäväksi ja seikkailurikkaaksi. Joen lasku ei nimittäin ole ollenkaan tasainen, vaan vaihtelee asteettain; matalat, kuohuvat vuolteet vuorottelevat syvien rauhallisten suvantojen kanssa. Vuorenseinämistä on isoja ja pieniä lohkareita syöksynyt jokeen, ja toisinaan näyttää niiden lomitse pujotteleminen mahdottomalta. Mutta soutaja tietää miten ohjata venettään. Lähimmän vuolteen kohina kuuluu jo hyvän matkan päähän, joten me tiedämme tarkkaavasti tähystää eteemme. Jotkut ladakilaisemme juoksevat rantaa myöten varottaakseen meitä, jos todellinen vaara uhkaa.

Kiitäen mennä viilettelee vene alas virtaa. Soutaja istui äänettömänä hampaitansa yhteen purren; painaen jalkansa lujasti veneen pohjaan otti hän airoilla niin voimakkaita vetoja, että känsäiset käsirystöset valkenivat. Olimme jo onnellisesti suoriutuneet useista vuolteista ja luisuimme nyt rauhallisesti tummanruskeaa vedenpintaa pitkin suvannossa, kun äkkiä alkoi taas kuulua varottavaa jymyä, mutta nyt voimakkaampana kuin ennen. Samalla huomasin kahden ladakilaisen varottavan meitä huudoilla ja viittauksilla.

Nousin ylös, katsahdin ympärilleni ja huomasin Dok-tshun jakautuvan kahteen haaraan, joiden vesi syöksyi valkeana vaahtona teräväsärmäisten kallionlohkareitten väliin. Paikka näytti läpipääsemättömältä, kivien raot liian ahtailta veneellemme, jonka pohja voi millä hetkellä hyvänsä repeytyä salakariin. Useiden semmoisten karikivien kohdalla pulppuili vesi kirkkaina kuplina, jotka särkyivät nopeasti, muuttuen vaahtoavaksi hyrskeeksi. "Jos hyvin käy, niin olen iloinen", ajattelin itsekseni, antaen soutajan menetellä mielensä mukaan. Heti jouduimmekin virran nieluun, joka ei enää vastustelemisesta huolinut, ja yhä nopeammin kiidimme molempia vuolteita kohti. Voimakkailla vetäisyillä pakotti nyt soutaja veneen kääntymään vasempaan haaraan. Rannalla seisoivat ladakilaiset sanattomina haaksirikkoamme odottaen, valmiina kahlaamaan meitä vuolteesta pelastaakseen. Veneemme tölmäsi jo ensimäistä lohkaretta vastaan, mutta silloin ohjasi soutaja sen syvemmälle vedelle ja siitä pieneen putoukseen, jonka alapuolella veneemme toinen kylki taas sai sysäyksen. Nyt laajeni väylä, mutta kävi samalla matalammaksi, niin että vene otti lakkaamatta pohjaan, onneksi kumminkaan vuotoa saamatta. Virta oli siksi voimakas, että se ikäänkuin huuhteli meidät kivien ja matalikkojen yli.

Jonkin matkan päässä yhdistyivät molemmat jokihaarat ja joki muuttui syväksi ja hiljaiseksi. Soutaja, jonka kasvoilla ei ollut ainoakaan väre muuttunut, ryhtyi taas soutamalla vauhtia lisäämään. Olimme vielä laakson pohjoispuolella. Mutta juuri kun pääsimme polvekkeeseen, missä joki kääntyy etelää kohti, kuohui ja kiehui taas vesi raivokkaampana kuin koskaan ennen, ja nyt selitti rohkea soutaja, että etemmä meno oli mahdoton. Hengitykseni salpautui nähdessäni valkeavaahtoisen veden särkyvän kosken aalloissa; olisi tarvittu enää sekunti, ja vene olisi armotta kumoon viskautunut. Mutta viime hetkessä ohjasi soutaja aluksemme vastavirtaan, pieneen poukamaan, ja me nousimme maihin. Paikalle rientäneet ladakilaiset vetivät veneen maata myöten kosken alapuolelle, mistä taas alkoi vesitie.

Nyt soluimme mukavasti pitkin etelärannan jyrkän kallioseinän vierusta, syvyyden vaihdellessa l,6 metrin ja vajaan jalan välillä. Minulla oli sauvoin, jolla loitontelin venettä rannasta. Taaskin vei virta meitä laakson pohjoispuolta kohti ja me keinuimme ja hyppelehdimme useiden kapeiden, hauskojen, enimmäkseen kohtalaisen syvien vuolteiden läpi. Siellä ja täällä raapaisee tosin veneemme pohjaan, mutta puinen köli väistää sysäyksestä. Erään keskellä virtaa kohoavan jättiläispaaden alapuolella muodostuu vetävä pyörre, johon olimme vähällä joutua. Pääsimme toki onnellisesti ohitse ja vihdoin saavuimme siihen paikkaan, missä Dok-tshu laskee lumesta syntyneet vetensä Brahmaputran aaltoihin.

Tämä syrjäjoki jakaantuu laskiessaan kahdeksi suistohaaraksi, joiden somerorannat ovat puolentoista metrin korkuiset. Päähaaran vasemmalle rannalle löimme paalun, johon sidottiin köyden toinen pää, ja toisen pään vein minä soutamalla toiselle rannalle, mitatakseni virran leveyden. Se oli 54 metriä. Sen jälkeen mittasin syvyyden yhdestätoista eri paikasta, aina yhtä pitkien välimatkojen päästä. Korkein siten saatu syvyys oli 1,3 metriä. Samassa paikassa mittasin Lythin virtamittarilla virran nopeuden pinnalta, keskivirrasta ja pohjalta. Kun nyt tuntee virran leveyden ja keskimääräisen juoksunopeuden, huomaa että Dok-tshun molempien haarojen kautta laskee vettä 33 kuutiometriä sekunnissa.

Siinä missä nämä molemmat virrat yhtyvät on Dok-tshu vuolas ja pauhaava, Brahmaputra taas hidasjuoksuinen, syvä ja tyven. Se on 46 metrin levyinen ja syvimmistä paikoin 4,67 metriä syvä. Uoma on siis sangen kapea ja onttoutunut, syöpynyt. Virtaava vesimäärä nousee 84 kuutiometriin sekunnissa, joten Tsangpo siis oli nyt ainoastaan puolitoista kertaa syrjäjokeansa suurempi. Paikka on 4013 metriä meren pintaa ylempänä.

Kun olin sanotut työt suorittanut, saivat ystävämme Tso Ting Pang jo Lava Tashi tulla mukanani lyhyelle soutumatkalle, jonka tein pääjoen laskusuuntaan. Kun taas nousimme maalle, eräälle ulkonemalle, oli väkemme sytyttänyt nuotion ja pannut pöytään parastansa, nimittäin kovaksi keitettyjä munia, kylmiä kananlihaleikkeleitä ja maitoa. Hauskassa sekalaisessa seurassa, johon kuului ruotsalainen, kiinalaisia, tibetiläisiä ja ladakilaisia, söimme myöhäisen päivällisen, keskellä suuremmoisinta, voimakkaimmin muovailtua maisemaa, mitä yleensä ajatella voidaan. Sillä aikaa kun toiset polttivat piippujansa ja hörppivät rasvaista teetänsä piirustelin minä luonnoksia tästä jättiläisportista, jonka kautta Brahmaputran vesipaljoudet vyöryvät itää kohti Dihong-laaksoon ja Assamin tasangoille. Olisin viipynyt täällä vielä kauvan, olisin katsellut kuinka tämä virta, joka ei koskaan kylläänsä saa, jokaisessa ohikiitävässä silmänräpäyksessä kantaa melkoisen vesiveron Dok-tshulta, mutta hämärä oli tulossa ja kuljettavanamme oli vielä pitkä paluumatka. Panimme sentähden veneen kokoon, sälytimme sen kuten muutkin matkatavarat vuokrattujen hevosien kannettavaksi ja läksimme ratsastamaan laaksoa ylöspäin. Mutta nytkin, kuten niin usein ennen, yllätti meidät pimeys. Edellämme kulki Rabsang kahden tibetiläisen kanssa. Nämä kolme lallattivat täyttä kurkkua. Kaikki olivat hyvältä tuulella. Ilma oli raitis ja miellyttävä. Tähdet tuikkivat kirkkaina, ja kiinalaishevosten kulkusten kilinä, joka sekottui iloisiin lauluihin, herätti vuorenseinissä uinailevan kimeän kaiun. Muutamassa vaarallisessa paikassa kylän lähellä, missä tie menee joen yli kiveämää myöten, tuli meitä vastaanottamaan väkeä paperilyhtyjä kantaen, pian sen jälkeen istuimme rauhallisina telteissämme, väsyttävän, mutta opettavan päivätyön suoritettuamme.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Erakkomunkkeja.

Seuraavana päivänä nousimme hitaasti Dok-tshun laaksoa myöten luodetta kohti. Tie oli hurmaavan kaunis. Sen varrella voi lakkaamatta istahtaa villeistä vuorinäyistä rauhassa nauttimaan. Nyt en kumminkaan voi niissä viivähtää, sillä päiväkirjastani täyttyisi sivu sivun perästä, jos joskus aikoisin loppuun kuvata tämän matkan, jossa meitä vielä odotti paljon kovia kohtaloita ja ikäviä seikkailuja.

Useiden vuorien kukkuloilla näkyy muurien ja tornien raunioita. Selvästi huomaa, että muinaisina aikoina tämä laakso on ollut tiheämmin asuttua. Kahdessa paikassa antavat kallionsivut suojapaikan kitukasvuisille katajapensaille. Laakson pohjoispuolella on virta muinoin hionut kallioseinän alaosan, ja sen sileään pintaan on hakattu kaksi piirustusta, jotka muodostavat kahden Buddhakuvan hahmopiirteet ja ovat kylläkin taiteellisesti tehdyt. Läntinen niistä on kahden muun, huonosti näkyvän kuvan keskellä ja sen alla on kaikenlaisia kallioon hakattuja koristeita, köynnöksiä ja merkkejä. Kohta tämän paikan yläpuolelle leiriydyimme _Lingon_ kylään eräässä taiteellisen kauniissa, viehättävässä laakson-aukeamassa.

Osa Lingon asukkaita muuttaa kesällä karjalaumoinensa kuuden jopa seitsemänkin päivämatkan päähän pohjoiseen päin, sillä Lingon ympärillä on maaperä karua ja satoon ei ole luottamista. Veneettä, kahlaamalla ei voida Dok-tshun yli kesäisin kulkea. Talvella menee kyllä joki jäähän, mutta harvoin niin kovaan, että se kantaisi. Mainitsemista ansaitsee vielä se seikka, että suoraan lännestä juoksevaan Dok-tshuun eli Raga-tsangpoon yhtyy täällä vanha tuttumme My-tshu, joka tuo sekunnissa 15,11 kuutiometriä vettä. Koko Dok-tshun vesimäärän olin edellisinä päivänä laskenut 33 kuutiometriksi. Erotus Raga-tsangpon ja My-tshun vesimäärän välillä on siten 18 kuutiometriä, joten My-tshu siis on ainoastaan Ragan syrjäjoki. Mutta toiselta puolen on huomattava, että Dok-tshu laskee useiden vuolaiden suistohaarautumien kautta My-tshuun, joka juoksee syvemmällä laaksossa ja on juoksultaan tasaisempi. Tältä kannalta katsoen pitäisi siis My-tshun olla pääjoki. Kysymystä voidaan pitää makuasiana.

Huhtikuun 8. p. oli ihana päivä. Kello 1 oli varjossa 11,4 astetta lämmintä. Meidän piti nyt tutustua lähemmin _My-tshuun_, jokeen, jonka me tunsimme ainoastaan kuulopuheelta. Sitä paremmin tunsimme sen idästä tulevan sivujoen, jonka yli olimme matkalla kulkeneet. Tapamme mukaan vaihdamme kuormaeläimiä melkein joka kylässä, missä leiriydymme, ja Robert itse maksaa niistä vuokran kylänväelle, jottei saattoväkemme saisi tilaisuutta pistää sitä omaan kukkaroonsa, ainakaan meidän läsnäollessamme. Tavallisesti kulkee karavaani jonkun matkan edellä ja kaksi kylänmiestä seuraa minua, antaen minulle tietoja seudusta.

Heti Lingon takana käännymme My-tshun laaksoon ja ratsastamme pohjoiseen päin, jättäen Raga-tsangpon laakson länsipuolelle taaksemme. Tie kulkee juuri käänteessänsä mahdottoman suuren graniittikukkulan yli, ristiin rastiin polveillen ylös ja alas pyöreiksi hioutuneiden möhkäleiden lomitse ja muodostaen paikoin porrasjaksoja, joita myöten eivät kuormitetut juhdat voi kulkea. Siksipä täytyy meidän kuormastoa kantamaan ottaa kylästä apuväkeä. Vasemmalla puolellamme soluu syvä, leveä, juoksultaan tasainen joki. Alas syöksyneet harmajat graniittilohkareet pistävät helakkoina tummanviheriästä vesitaustastaan, jossa uiskentelee ja pulahtelee mustaselkäisiä kaloja aivan siirtokunnittain. Eräässä graniittipinnassa näkyy buddhalainen kivipiirustus, jota aika on osittain hivuttanut. Nyt seuraa mani-keko toistansa. Korkealla, eräällä kalliopengermällä on pieni nunnaluostari, _Gunda-tammo_. Alhaalla taas kulkee ketjusilta joen yli, kahden tylpistyneen pyramiidin välillä. Silta on ainoastaan jalankävijöitä varten. Joessa, joka on uurtautunut syvälle rantapenkereittensä sisään, on vielä nähtävänä kaksi kirkkaanviheriätä jääkaistaletta. Uoma on muuten säännöllinen kun kanava. Erääseen kallioseinään muutaman sivulaakson suuhun on maalattu mustat kasvot, kooltaan kaksi metriä läpimitaten, silmät, nenä ja suu punaisiksi sivellyt.

Mitä ylemmä nousemme, sitä useammin tulemme huomaamaan, että kuljemme pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla kulkiessa tavallista useammin "_Om mani padme hum_" kulkijan huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty ylevillä kirjoitelmilla, joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuri liikkeen valtasuoni, joka on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla. Lakkaamatta kohtaamme jak- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä, ja oikealla päätänsä raapaisten, ja pistäen kielensä kauvas ulos suusta huutavat ne minulle: "Onnea matkalle, bombo".

Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä suuremmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi, voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen kristallimainen liuskakivi. Tangin maakunnassa, jossa on useita kyliä korkealla virran yläpuolella, leiriydymme _Lung-gandän-gumpan_ luostarin alapuolelle. Luostarissa on 21 munkkia, jotka kuuluvat gelugpa-lahkoon.

Vielä huhtik. 10. p:nä seurasimme My-tshun juoksua, sivuuttaen tuntemattomia kyliä ja luostareita. Nämä kylät ovat tavallisesti rakennetut sivulaaksojen suuhun, missä on parhaiten toivo saada kasteluvedestä hyötyä. Toktshalungissa oli äsken käynyt karavaani; siihen oli kuulunut runsaasti 100 jakia, joita naiset ja miehet ajoivat, osaksi myös ratsastivat. Tämä karavaani, joka oli myönyt Tangin tsambaa, oli tuolta länsitibetiläiseltä kultakaivokselta palatessansa viipynyt kolme kuukautta matkalla. Se oli kulkenut vuoriston yli vievää tietä, koska sen varrella oli jakeille sopivia laitumia. Niin saapuvat maan parempi-osaisten seutujen maaperän tuotteet paimentolaisille, jotka niitä vaihtavat villoilla, nahoilla ja suolalla. Lyhyen matkan tehtyämme leiriydyimme _Ghe'hen_, jossa on 19 taloa. "Angdi", soittaja, vingutti ja raappi siellä kaksikielistä soitintansa, vaimonsa meille tanssiessa.

Täältä kääntyi shigatselainen vartioväkemme takaisin, jätettyään passimme juhlallisesti neljälle uudelle miehelle, joiden johtajana oli Tangin gova. He olivat tehneet meille erinomaisia palveluksia, siksi annoinkin heille hyvät todistukset ja juomarahat. Tyytyväisinä lupasivat he rukoilla minun puolestani elämänsä loppuun asti.

Huhtikuun 13. päivän matkamme vei meidät My-tshun laaksoon, johon tulimme ikäänkuin rotko- tai luolatielle, joka on kaivettu hienorakeiseen graniittiin, porfyriin ja kristallimaiseen liuskakiveen. Se on suuremmoisimpia näköaloja, mitä olen koskaan nähnyt. Kuljimme oikeaa, läntistä joenrantaa, jossa äkkijyrkät, valtaavat kalliot kohoavat kuten vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasempaakin äyrästä pitkin kulkee jalkapolku, joka näyttää tavattoman vaaralliselta, se kun pujotteleikse korkealla pitkin kallioseinää. Länsisivulla avautuu sivulaaksoja, joiden taustalla näkyy lumipeitteisen pääharjanteen osia. Se on kumminkin ainoastaan toisen luokan harjanne, joka erkanee Transhimalajasta etelää kohti kulkien My-tshun jokialueen länsirajana. Siitä erkanee itää kohti kolmannen luokan vuoriharjanteita, joiden välissä juoksevat My-tshun läntiset syrjäjoet. Kartalle piirustettuna se kaikki muistuttaa haaraista, oksaista puuta.

Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin muistuttaen hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten tienrakennustyölle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka nimi on _Tigu-tang_, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin, kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman, johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona.

Täällä nimittäin laskee My-tshuun idästä virtaava _Sha-tshu_-joki, jota yläjuoksunsa varrella _Bup-tshuksi_ nimitetään ja jonka yli me olimme ratsastaneet 2,5 kuukautta aikaisemmin, kun se oli paksussa jäässä. Huhtik. 15. p:nä kuljetti Bup-tshu 6,09 kuutiometriä vettä ja My-tshu 6,29 kuutiometriä sekunnissa. Nyt ne olivat siis miltei yhtä vesirikkaat. Suhde voi kumminkin melkoisesti muuttua, riippuen siitä, kuinka suuren osan kosteudentulosta kumpikin saapi. Korkeus oli täällä 4331 metriä.

Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa äkkijyrkän pengermöitymän ylimmällä askelmalla komeilee amfiteatterimainen _Linga-gumpan_ luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna. Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät vuorenhuipulla. Mani-rivi näyttää meille tietä sinne missä hurskaat, nuhteettomat asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.

Olimme kuulleet puhuttavan eräästä lamasta, joka oli jo kolme vuotta elänyt muutamaan Lingan luostarikaupungin yläpuolella olevaan luolaan muurattuna. Vaikka kyllä tiesin, etten saisi nähdä tätä munkkia enkä hänen asuntoansa, en kumminkaan tahtonut päästää tilaisuutta käsistäni, vaan läksin pyhiinvaellusmatkalle nähdäkseni hänen asumuksensa edes silmäykseltä.

Huhtik. 16. p:nä, Tukholmasta lähtöni kolmantena puolivuosipäivänä, oli kolkko, tuulinen ilma ja sakea lumisade. Taivasta peittivät paksut pilvet. Nousimme ratsastaen Lingaa kohti, sivuuttaen sen useat upeat tshortenit ja viimeiset makuusuojat; näimme vanhan, punaisen- ja valkeankirjavaksi sivellyn puunrungon, kuljimme erään lammikon sivu, jonka kristallikirkasta lähdevettä kattoi jääriite, ja saavuimme ylös pienen _Samde-puk'in_ luostarin luona. Tämä luostari on rakennettu kahden sivulaakson väliin, aivan erään vuoriharjanteen kärkeen. Se on Lingan haaraluostari, ja siinä on ainoastaan neljä munkkia, jotka kaikki tulivat minua ystävällisesti vastaanottamaan.

Aivan tämän luostarin vieressä vuoren juurella on _Dup-kangin_ erakkola, jossa erakko viettää päivänsä ja vuotensa. Se on rakennettu lähteen päälle, joka pulppuaa nelinurkkaisen, viisi askelta pitkän kammion keskellä. Muurit ovat hyvin paksut, tukevasti rakennetut ja akkuna-aukottomat. Oviaukko on aivan matala ja puinen ovi suljettu. Mutta ei siinä vielä kylliksi. Oven eteen oli rakennettu muuri, jossa oli rakennus-aineena käytetty sekä isoja kivilohkareita että pienempiä kiviä, joiden pienimmätkin välit oli piikivillä huolellisesti tilkitty. Ovesta ei siis voinut nähdä merkkiäkään. Mutta sisäänkäytävän vieressä on aivan pieni aukko, josta erakolle annetaan ruokaa. Auringon valoa on sisällä tietysti mitättömän vähän, koska sitä pääsee sinne ainoastaan yhdestä pitkästä kapeasta railosta. Sekin vähäinen valo tulee väliteiden kautta, koska laitosta ympäröi muuri, muodostaen etupihan, jolle pääsee ainoastaan se neljästä munkista, jonka toimena on erakolle jokapäiväisen ruuan vieminen. Tasaisesta katosta nousee savu-torvi, sillä erakko saa joka seitsemäs päivä keittää teetä. Sitä varten työnnetään hänelle aukosta kahdesti kuukaudessa muutamia risuja. Tästä savupiipusta pääsee myös hiukan valoa sisälle. Ne kaksi aukkoa ovat samalla luolan ilmanvaihtolaitoksena.

"Mikä on sen laman nimi, joka on luolaan muurattu?" kysyin minä.

"Hänellä ei ole mitään nimeä, ja jos me sen tietäisimmekin, niin emme uskaltaisi sitä koskaan ilmaista. Me sanomme häntä lama rinpotsheksi."

"Mistä hän on tänne tullut?"

"Hän on syntynyt Ngorissa Naktsangissa."

"Onko hänellä sukulaisia?"

"Sitä emme tiedä, ja jos hänellä niitä olisikin, niin eivät ne hänen täällä olostaan mitään tiedä."

"Kuinka kauvan on hän jo pimeydessä asunut?"

"Siitä on kolme vuotta, kun hän sinne muutti."

"Ja kuinka kauvan tulee hän siellä asumaan?"

"Kuolemaansa asti."

"Eikö hän saa ennen kuolemaansa enää koskaan päivänvaloon tulla?"

"Ei, sillä hän on tehnyt mitä ankarimman pyhän lupauksen, ettei lähde luolasta muutoin kuin kuolleena."

"Kuinka vanha hän on?"

"Hänen ikäänsä emme tiedä, mutta hän näytti noin neljänkymmenen vuoden vanhalta."

"Mutta entä jos hän sairastuu? Voiko hän silloin apua saada?"

"Ei. Hän ei saa koskaan toisen ihmisen kanssa puhua. Jos hän sairastuu, niin hänen täytyy kärsivällisesti odottaa kunnes paranee tai kuolee."

"Te ette siis milloinkaan saa tietoa hänen tilastansa?"

"Emme ennen hänen kuolemaansa. Joka päivä lykätään hänelle aukosta kulhollinen tsambaa ja joka seitsemäs päivä hiukan teetä ja palanen voita. Ne korjaa hän yöllä ja asettaa tyhjän kulhon paikoillensa seuraavaa ateriaa varten täytettäväksi. Jos jonakin päivänä tapaamme kulhon aukossa täynnä, niin tiedämme, että muuriin suljetun asiat eivät ole paikallaan. Ellei hän seuraavanakaan päivänä ole kulhoon kajonnut, lisäytyy pelkomme, ja jos hän ei kuuteen päivään ole ruuasta välittänyt, niin katsomme hänet kuolleeksi ja murramme sisäänkäytävän auki."

"Onko sellaista jo ennen tapahtunut?"

"Kyllä. Kolme vuotta sitten kuoli eräs lama, joka oli kaksitoista vuotta noiden muurien sisällä viettänyt. 15 vuotta sitten kuoli toinen lama, joka oli asustanut erakkona 40 vuotta, sulkeutuen 20-vuotiaana pimeyteen. Mutta bombo on kai Tangissa kuullut puhuttavan lamasta, joka on 59 vuotta asunut Lung-gandän-gumpan luostarin erakkoluolassa, kokonaan valosta ja maailmasta eristettynä?"

"Mutta eikö ole mahdotonta, ettei muuriin suljettu puhuisi sen munkin kanssa, joka panee tsamba-vadin aukkoon? Saapuvillahan ei ole todistajaa, joka voisi valvoa, että kaikki käy sääntöjen mukaan."