Part 3

Muhamed Isa palasi maaliskuun 24. p:nä, tuoden hopeasäkin, uutta postia ja kaikenlaista majuri O'Connorin tavalliseen ystävälliseen tapaansa lahjottamaa tavaraa. Ehtoopäivällä suuri kokous: Ma, molemmat Lhasan herrasmiehet, koko Shigatse-dsong ja Tsaktserkan, runsaasti 20 virkamiestä, 100 palvelijaa, kiinalaisia sotamiehiä ja uteliaita, jotta koko pihattoni oli väkeä täynnä. Uusi passi luettiin minulle juhlallisesti. Siinä oli lueteltu paikat, joiden kautta minun oli mentävä: Raga-tsangpo, Saka-dsong, Tradum, Tuksum, Gartok, Demtshok, ja Ladakin raja. Minä en saisi viivyskellä yhdessäkään ainoassa paikassa, minun täytyi pitää pitkiä päivämatkoja ja samota suoraa suuntaa Brahmaputran ja Induksen laaksossa. Pidin epäkäytännöllisenä intellä näitä ohjeita vastaan; sanaakaan ei mainittu Tsangpon pohjoispuolella olevasta maasta, jossa minä oletin ison vuoriston olevan. Mutta ajattelinpa itsekseni, että kaiketihan tavalla tahi toisella saisimme itse suunnatuksi retkikuntamme sinne, ja päätin toimittaa heille joka tapauksessa runsaasti vaivaa ennen kuin minusta suoriutuisivat. Kahden kiinalaisen -- toinen heistä Tashi-lunpon Labrangin virkamies, toinen Shigatse-dsongin -- piti ensinnä saattaa meitä, sitte alottaisi neljä muuta vuoronsa. Saattue esiteltiin minulle. Herrat tahtoivat jo huomenissa lähdettäväksi taipaleelle, mutta minä selitin tarvitsevamme vielä kaksi päivää varusteluihin. Kaikki heidän kiireisesti hankkimansa muonavarat punnitutin sitte ja maksoin.

Ruskea penikkana karavaaniini otettu narttuni toimitti 25. p:n aamuna pikku välitapauksen, joka ei tosin ollut odottamaton. Sivistymättömät käsitteet telttini pyhyydestä olivat jo pitkän aikaa pysyttäneet koiraa loitolla siitä. Mutta nyt, istuessani juuri kyhäämässä viimeistä kirjettäni, se tuli sisälle ja raapi etukäpälillään yhteen teltin nurkkaan kuopan, vinkui tuskallisesti, laski päänsä polvelleni ja näytti kovin onnettomalta, kuin olisi tahtonut minulle selittää, kuinka avuttomalta hänestä tuntui. Ennen kuin älysinkään -- makasi kaksi pikkaraista penikkaa vikisten jaloissani!

Nuoren emon nuoleskellessa esikoisiansa kuvaamattoman hellästi, laati Muhamed Isa perheelle pehmeän vuoteen. Sille oli koira tuskin asettunut, kun vielä kaksi vikisijää ilmestyi tähän ihmeelliseen maailmaan. Saatuaan runsaan liha-aterian ja kulhollisen maitoa kierähti se hyvin suojattujen pentujensa keralla nukkumaan. Uudet penikat ovat sysimustia, ja pieniä kuin rotat. Minä ostin niille vasun, jossa niiden piti matkustaa, kunnes kykenisivät omin koivin seuraamaan karavaania, tullakseen oikeiksi karavaanikoiriksi. Olimme täälläkin turhaan yrittäneet hankkia joitakuita hyviä koiria, sillä meidän ngangtse-tsolaiset kulkurimme olivat kyllä kelpo vahteja, mutta vähemmän miellyttäviä seuralaisia. Nyt oli meillä äkkiä kokonainen seurue, ja hauska oli niiden kehittymistä tarkkailla. Tästälähtein sai emo aina asustaa minun teltissäni ja meistä sukeusi maailman parhaat ystävykset, sillä minä hoivailin pentuja yhtä hartaalla huolella kuin itse emäkin. Mutta sivullisia se ei likelle laskenut.

Kartanollamme vallitsi hirmuisen hoppuinen hyörinä. Raskaat kantamukset nuoritettiin, miehille varattu riisi ja tsamba sekä hevosten ohrat ommeltiin tarkasti punnittuihin säkkeihin; torilta tuotiin kiinalaisia makarooneja, kaalinkeriä, sipuleita, hienoja vehnäjauhoja, mausteita, perunoita ja niin paljon munia kuin saatavissa oli. O'Connorilta saamani kirjat yksistään täyttivät kokonaisen arkun; luettuani heittelisin ne yksitellen tien oheen.

Lähtöpäiväni aattona, 26. p:nä, saapui Lhasasta nuori Tshumbissa toimiva, erinomaisen hienokäytöksinen ja sorea kiinalainen virkamies _Ma Tshi Fu_, tuoden terveiset heidän ylhäisyyksiltänsä. Hän pahoitteli, ettei ollut saanut tilaisuutta osottaa minulle vieraanvaraisuutta, ja pyysi, etten luulisi saattuettani vartioksi, vaan suojelusvartioksi, jolla oli käsky palvella minua parhaansa mukaan! Ma Tshi Fu toi myös amban lieniltä hyvin kohteliaan kirjeen, jossa valitettiin sopimuksen järkähtämättömyyttä. Aina ovat kiinalaiset minulle olleet kohteliaita ja hienotuntoisia. He olivat maan herroja, eikä minulla ollut oikeutta kuljeskella Tibetissä. Kuitenkaan eivät he koskaan käyttäneet kovia sanoja, saatikka voimakeinoja, joita heillä oli tarjona, vaan menivät vieraanvaraisuudessaan niin pitkälle kuin heille omaa maataan kohtaan tunnollisia ollessaan kävi mahdolliseksi. Sen vuoksi on minulla heistä mitä parhain ja mieluisin muisto tältä matkalta kuten edellisiltäkin.

Illalla jätin jäähyväiseni hyvälle Ma'lle, lahjotin hänelle kolme kelpaamatonta hevosta, jotka kuitenkin saattoi hyvällä hoidolla pelastaa, ja kiitin häntä kaikesta minulle osottamastansa ystävällisyydestä. Kaikki, jotka olivat meitä palvelleet, saivat melkoisia rahalahjoja, ja Kung Gushuk, pyynnöstään, 45 rupiita puutarhansa vuokraa! Ilolla olisin antanut hänelle moninkertaisesti tuon summan niistä unohtumattomista päivistä, jotka olin viettänyt unestaan heräävien kevättuulien huminassa soleitten poppelien juurella.

Maaliskuun 27. p:nä herätettiin minut varahin. Nousin ratsaille Robertin, Muhamed Isan ja kolmen suojelusherrani saattamana; neljäs oli lähtenyt jo edellä karavaanin mukana. Muhamed Isa sai viedä tashi-lamalle sydämellisimmät hyvästini ja lausua hänelle toivomukseni, että hänen elämän-uransa pysyisi aina niin onnellisena ja heloittavana kuin se oli tähän asti ollut. Oiva karavaaninjohtajani toi mitä ystävällisimmät tervehdykset tashi-lamalta takaisin, sekä hänen lahjottamansa jumalankuvan ohella, pyhäinjäännöksenä säilytettäväksi ison silkkikadahin. Ratsastimme kiinteänä jonona viimeisen kerran kaupungin kiellettyjä katuja ja näimme luostarin kullattujen temppelikattojen katoavan dsongin taakse.

Kahdeskymmenes luku.

Raga-tsangpoa pitkin.

Oitis kun etenimme _Njang-tshun_ poikkilaaksosta ja jouduimme _Tsangpon_ laaksoon, sieppasi meidät riepoteltavakseen länsimyrsky, joka verhosi koko maiseman läpinäkymättömään tomusumuun. Virran pitkät lakkapäät laineet kuohahtelivat korkeina, jotta ei toista rantaa näkynyt. Hevoset olivat levottomat eivätkä tahtoneet suostua astumaan lautoille, mutta lopulta saimme sentään viedyksi ne onnellisesti virran yli. Minä ratsastin nyt jokseenkin kookkaalla ruskolla, jonka olin ostanut Shigatsessa. Pieni valkea ladakilaisheponi oli yhä vielä terve, mutta kaikesta työstä vapautettu. Ainoastaan kolme lehiläistä veteraania oli minulla enää jäljellä, kaksi hevosta ja yksi muuli. Robert oli ottanut ratsukseen yhden ngangtse-tsolaisen hevosen ja Muhamed Isa tukevan shigatselaisen kimon. Shigatsessa olimme sitäpaitsi ostaneet vielä kaksi muulia; muutoin kuljetettiin kuormastoa vuokratuilla hevosilla ja aaseilla.

Karavaani oli leiriytynyt _Sadungin_ kylään Tsangpon pohjoisrannalle, mistä aamulla jatkoimme mitä ihanimmalla ilmalla. Asukkaat nimittivät Brahmaputraa sillä kohdalla _Tamtshok-kambaksi_ ja sanoivat virran laskevan vielä kahden kuukauden ajan, mutta sitte nousevan ja heinäkuun lopulla tulvivan runsaimmillaan, peittäen silloin enimmän osan laaksonpohjukkaa ja kohisten majesteetillisena edelleen. Syyskuun lopulla vesiraja alenee, ja virta jäätyy näillä paikoin ainoastaan kylminä talvina.

Toinen leirimme oli tashi-laman puutarhassa _Tanakissa_, missä ennenkin. Saattueemme neljä herrasmiestä olivat ottaneet palvelijansa mukaansa ja pitivät itse huolta joukkonsa muonituksesta. He olivat kai saaneet lähtiessään määrärahan siihen tarkotukseen, mutta eleskelivät kuitenkin kyläläisten kustannuksella, syöden ja asuen ilmaiseksi ja ottaen joka päivämatkaa varten uudet hevoset niistä vuokraa maksamatta. Matkaraha siten säästyi koskemattomana ja he olivat senvuoksi varsin tyytyväiset toimeensa.

Kaksi päivää ponnistelimme jälleen kamalassa hietamyrskyssä, jälkimäisenä leiriytyen _Rungmassa_, mutta sitte etenimme paremmalla säällä yhäti Tsangpon vartta pitkin. Matkallani alituiseen keräilin asukkailta tietoja seudun maantieteestä, kulkuneuvoista, ilmanalasta, virran tavoista ja tuulten suunnista, mutta sellaisille yksityisseikoille ei ole tässä kirjassa tilaa. Maaliskuun viimeisenä päivänä tarkastelimme _Tarting-gumpan_ luostaria, joka kohoaa valtaisella kukkulalla.

Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyneenä hätkähdin luostarin "lhakangin" eli jumalainsalin pylväskäytävässä, sillä vaikka olimmekin Tashi-lunpossa nähneet monia jumalainsaleja, niin emme vielä niin avaraa, vanhaa ja salaperäisessä valaistuksessaan niin ihmeellisen tenhoisaa. Miten väririkas ja silti hillitty sävy! Suojama muistuttaa satuluolaa, jota katsellessaan tulee ajatelleeksi EIefantan kalliotemppeliä, mutta täällä on kaikki punaiseksi maalattua puuta, ja kattoa kannattamassa on 48 pilaria. Niiden kapiteelit on sivelty vihreiksi tai kullattu sekä varustettu runsailla aistikkailla kaiverruksilla, ja lakea koristavat omituiset orsi-ulkonemat, veistellyt leijonat, arabeskit ja köynnökset. Permanto on kivilevyistä, joiden rakoihin on vuosikausien tomu tallautunut, niin että se on sileä kuin asfaltti, päivänvalo tulee ketjuverkon kattamasta nelikulmaisesta lakeisesta. Suojamassa on valta-istuin tashi-lamaa varten, joka oli käynyt luostarissa kaksi vuotta takaperin ja jota odotettiin taas kahden vuoden kuluttua saapuvaksi. Melkein kahden metrin korkuisen rukouslieriön (korlon eli mankorin) ääressä istuu kaiken päivää lama, edessään jalankorkuinen pino irrallisia lehtisiä, joita hän selailee niin joutuisasti, samalla sanellen niiden sisällön, että käy ihmeeksi, kuinka hänen kielensä kerkiää seuraamaan mukana. Luostarin muissa loistokkaissa suojamissa kulkiessamme saimme yhä paremman käsityksen sen tärkeydestä.

Olimme kuulleet, että eräs 80-vuotias lama oli edellisenä iltana kuollut, ja minä pyysin saada katsastaa hänen kammiotansa. Pyyntöni evättiin selityksellä, että jotkut munkit parhaillaan lukivat kuolinrukouksia eikä heitä saanut häiritä. Kumminkin neuvottiin meille vainajan talo; menimme sinne ja koputimme portille, pitkän odotuksen kuluttua tuli eräs mies sitä avaamaan. Puolen pienestä pihasta vei musta teltti, jossa kaksi miestä ja yksi vaimo vuoli kahden jalan pituisia lastuja, joihin sitte kirjotettiin rukouksia ja pyhiä lauselmia. Näillä lastuilla oli määrä sytyttää vainajan polttorovio. Joku piirusteli uskonnollisia vertauskuvia ja ympyröitä paperilevylle, joka myös oli poltettavaksi tarkotettu. Matalat portaat noustuamme tulimme kapealle avonaiselle kuistille, jonka laidassa olevassa komerossa säilytettiin nahkakirstuihin sullottuina vainajan vaatteita; toisessa komerossa asusti hänen palvelijansa, joka nyt paineli puuleimasimella ja punaisella värillä rukouksia valkealle paperille. 700 semmoista paperisuikaletta oli määrä polttaa vainajan kanssa, ja rukoukset seuraavat hänen henkeänsä halki tuntemattoman avaruuden.

Täältä pääsimme hänen kammioonsa, joka oli hiukan enemmän kuin kaksin verroin minun telttini kokoinen. Kammiossa istui selin ristikkoakkunaan kaksi vanhaa munkkia. Heidän edessänsä oli pikku pöytä, jolle oli asetettu kuolinrukouskirjat. Permannolla keskellä kammiota istui kaksi muuta munkkia. Kaikkien neljän täytyi rukoilla kolme vuorokautta yötä päivää vainajan sielun puolesta. Kammio, jossa oli yksi pylväs, oli täynnä jumalankuvia, pyhiä astioita, lippuja ja kirjoja, ollen pieni museo.

Sohvavuode, jota punaiset uutimet osaksi verhosivat, oli siten asetettuna poikkiseinälle, että jalkopuoli oli akkunaan päin. Tällä vuoteella istui vainaja syvään kumartuneena eteenpäin ja ristissäsäärin; päivänvalo tuli hänen niskaansa. Hän oli kirjavaan pukuun vaatetettu, kengät jaloissa, kasvoilla ohut kadah ja päässä kruunun muotoinen, punaisen ja sinisen kirjava päähine. Hänen edessänsä oli jakkara jumalankuvinensa, maljoja ja kaksi pientä palavaa kynttilää.

Mutta tässä asussa ei häntä anneta tuhon omaksi. Hänet puetaan valkeaan kaapuun ja polville levitetään neliskulmainen liina, jolle on piirretty iso ympyrä ja muita vertauskuvallisia merkkejä, päähän pannaan paperikruunu, vangsha: keisarin kruunua muistuttava nelikulmanen röytäätön hattu. Siten sonnustettuna asetetaan hänet istualleen temppelin alapuolelle kunnaalle, jolla polttaminen tapahtuu. Joku lama vie hänen tuhkansa Kang-rinpotshelle (Kailas'ille), missä se pannaan pyhään tshorteniin.

Tämän _Jundung Sultingin_ olivat hänen vanhempansa luovuttaneet Tarting-gumpan veljeskunnalle v. 1832, jolloin hän oli viisivuotias; hänen munkkinimensä oli Namgang Rinpotshe. Hänkin siis oli ruumiiksitulemismuoto, ja häntä pidettiin suuressa arvossa pyhyytensä, oppineisuutensa ja viisautensa tähden. Näiden ansioittensa perusteella korotettiin hänet poltettavaksi, kun taas toisten Tartingin munkkien ruumiit palotellaan. Tilaisuudessa oli saapuvilla hänen ainoa sukulaisensa, sisarensa, vanha kurttuinen eukko. Ruumiinvartijat söivät juuri päivällistänsä, joka oli levitetty pikku lavitsalle ja johon kuului kuivattua kylmää lihaa, tsambaa ja tshangia (olutta). He olivat tylsiä ja hämmästyneitä, eivät olleet koskaan europalaista nähneet ja epäröivät vastata kysymyksiini, istuunnuttuani permannolle heidän joukkoonsa muistiinpanojani tekemään. Huomasin kumminkin, että he olivat levottomia enemmän kuolleen kuin oman itsensä tähden. Määrätyistä 72 tunnista oli juuri kulunut 24, kun minä saavuin keskeyttämään sielumessun ja häiritsin sielua, joka oli vapautumaisillansa. Mutta Namgang Rinpotshe istui yhä hiljaa ajatellen loppumattoman selittämätöntä näkemystä, joka avautui rukouslauseesta: "_Om mati moji sale do_"; mutta niin kauvan kuin minä kammiossa viivyin ei minkään mitään jylhää ihmettä tapahtunut, ei ennusmerkkiä näkynyt.

Minä itse ajattelin sitä merkillistä ihmiskohtaloa, joka oli eilen päättynyt. Lapsellisena noviisina hän ainiaaksi jätti vapaan elämän mustien telttien ja laitumella käyvien karjojen välillä, lausui jäähyväiset maailmalle ja sen turhuudelle ja tuli jäseneksi munkkijoukkoon, josta ei nyt enää ainoatakaan ollut elossa. Hän oli nähnyt vanhempien toisen toisensa jälkeen kuolevan, nuorten miehiksi varttuvan ja uusia lupautuneita hän oli nähnyt hyväksyttävän. He vaelsivat aikansa temppelisaleissa, sytyttelivät kynttilät, täyttivät vesimaljat jumalankuvien edessä ja erkanivat sitte hänen luotaan, siirtyen uusiin kohtaloihin, jotka odottivat ikuisella vaelluksella Nirvanaan päin. 75 vuotta oli hän elänyt luostarille, asuen samassa kammiossa, jossa hän nyt ruumiina lepäsi. Miten monet kengänpohjat mahtoikaan hän tällä samaisella kivipermannolla kävellen kuluttaa! Seitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi oli hän syventynyt pyhiin kirjoihin ja mietiskellyt sitä valoisampaa olemassaoloa, joka avautuu polttorovion tuonpuoleisessa elämässä. Seitsemänkymmentäviisi vuotta oli hän nähnyt länsimyrskyjen kaahaavan lentohietapilviä Brahmaputran laaksoa pitkin. Vielä eilen oli hän erkanemisen hetkellä kuunnellut temppelin kellojen kumahtelua, jotka isoilla haukansulilla koristeluilla kielillään olivat julistaneet hänen lähtevän matkalle tuolle puolen haudan. Horjuvin askelin oli hän sitte lähtenyt seuraamaan edeltäkäyneen veikkovainajansa epävarmaa polkua.

Toivottomalta, surulliselta ja synkältä näyttää semmoinen elämäntarina. Ja kuitenkin täytyy sillä, joka on uskonut päivänsä ja yönsä luostarimuurien hämärälle, olla uskollisuutta, vakaumusta ja kärsivällisyyttä, se elämä kun on vankeutta, jonka hän henkisesti sairastuneena miehenä on vapaaehtoisesti valinnut. Antaessaan elävältä muurata itsensä Tartingin pimeisiin asuntoihin on hän luopunut maailmasta, ja kun hänen polttorovionsa savu kerran kohoaa, täytyy sen kaiken oikeuden mukaan olla mieluinen suitsutus ijankaikkisen valta-istuimen edessä.

Kahdeksi päiväksi leiriydyimme me Dshe'hen eli _Dshe-shung'iin_ ja menettelimme siis jo siinä hiukan toisin kuin matkapaperimme sanamuoto olisi sallinut; suojelusvartiomme ei toki asettunut vastaankaan. Ensimäisenä päivänä ratsastin _Tugdän-gumpaan_, joka on rivi kuutiomaisia, kaksikerroksisia taloja tummanharmaansinisine, valkea- ja punaviiruisine seinineen. Sanottu luostari kuulunee samalle lahkokunnalle kuin Tashi-lunposta lounaaseen päin sijaitseva kuuluisa Sekija, jonka lamoilla on oikeus mennä muutamilla ehdoilla yhden kerran naimisiin. Suoraan kaakkoon päin Tugdänistä on kukkuloiden väliin kätkeytyneenä pieni, köyhä nunnaluostari _Gandän-tshöding_. Julkipuolen keskikohdalta päästään vaatimattoman pääportin kautta dukangiin, hämärään temppeliluolaan, jonka kattoa kannattaa kuusi punaista pilaria sirosti leikattuine pylväänpäinensä. Pilareihin lyötyihin vaarnoihin on ripusteltu kurjia uhrilahjoja, rauta- ja muuta romua. Serkulha-kangiin eli kaikkein pyhimpään tulee valoa isommasta suojamasta, ja kun sekin on hämyinen, niin täytyy tuolla olla pilkkosen pimeä.

Luostarin 16 nunnaa kuuluvat Tashi-lunpon alueeseen, ja tashi-lama kustantaa heille kerran päivässä teen; muu toimeentulonsa täytyy heidän kerjätä telteistä ja taloista. Siksipä onkin muutamia heistä aina kierroksella. Nytkin oli ainoastaan viisi sisarta kotona, huonosti puettuja, likaisia keropäitä kaikki. Kaksi oli nuorta ja ujoa, toiset ryppykasvoisia vanhuksia, joiden alkujaan punaiset puvut olivat mustuneet liasta ja tahrautuneet keittiössä, viheliäisessä luolassa, jossa he viettivät suurimman osan päivästä. Luostareissa käydessäni jätin aina muutamia rupiita muistoksi, eivätkä asukkaat olleet koskaan liian pyhiä ottamaan jaloa metallia vääräuskoisenkin kädestä vastaan.

Koko laaja Dshen laakso on luostariketjun ympäröimä. Huhtikuun 2. p:ksi olivat kiinalaisemme ilmottaneet tulostani suureen _Tashe-gemben_ luostariin, jonka 200 munkkia kuuluvat samaan lahkoon kuin Tashi-lunponkin munkkikunta. Meillä oli tunnin ratsastusmatka tähän pyhyyksien valkoiseen kaupunkiin, joka on rakennettu erään vuoriharjanteen juurelle. Runsaasti 100 luostariveljeä oli minua tervehtimässä pääportilla, opastaen minut kivetylle juhlakartanolle, joka on samanlainen kun Tashi-lunpossakin, kehyksenä pylväsaltaaneja, seinät somistetut lukemattomilla freskomaalauksilla Buddhasta, ja sielläkin on valta-istuin tashi-lamaa varten, hän kun pitää siellä kerran vuodessa messun. Kivestä ja puusta tehdyt portaat vievät eteispyhäköstä dukangiin, joka kuten tavallista on divaaneilla varustettu ja pilarien tukema. Kolmea seinää pitkin kulkee lehteri, josta riippuu kokonainen metsä raitisvärisiä aistikkaita temppeli- ja muita lippuja. Alttarien keskessä kohoaa Shakya Toba, Buddha, ja kuvapatsaiden eteen on asetettu joukko kiillotettuja messinkimaljoja, jotka säteilevät kuten kynttiläliuta, teroittaen hämärään saliin tenhoisen virran päivän; ja lampunvalon hohdetta. Maljat ovat täynnä kristallikirkasta vettä, jumalien juomaa.

Toisella sivuseinällä on komeroissaan kanoonisista teoksista valtaisimman kirjan, Kandshurin, kookkaat 108 nidettä; niteitä on siten sama määrä kuin rukousnauhassa helmiä. Tandshur, toinen kokoelma, joka ei ole kanooninen, käsittää 235 kookasta nidettä. Niinpä tarvittaisiin tibetiläisten molempien raamattujen kuljettamiseen kokonainen 150 hevosen karavaani; ainoastaan rikkaat luostarit kykenevät pitämään kirjastossaan molemmat. Herättäneepä munkeissa turvallisuuden tunnetta se tieto, etteivät muut kuin he itse ole perehtyneet näihin äärettömiin uskonnon aarteihin. Maallikko ei silloin pysty munkin kanssa väittelemään; hänellähän ei ole koskaan tilaisuutta tunkeutua noihin ijankaikkisiin totuuksiin.

Vieressä on kasang-lhakang, temppelisali, jossa on 16 pylvästä ja Shakya Toban kuvapatsas. Sali saa hyvän valaistuksen kattoakkunoista ja siellä loistaa kultaa ja arvoesineitä, kukkaköynnöksiä, uskonnollisia puita ja kultakoristeisia kiillotettuja lippaita. Sielläkin on tavattoman loistavasti nidottuja pyhiä kirjoja, jokainen on koruompeleiseen silkkiverhoon käärittynä. Vaskinen gong kajahtaa joka kerran, kun uhrimaljoihin kaadetaan raikasta vettä.

Mankang-lhakangin seiniä koristavat korkeiden jumalien kuvapatsaat, ja sen keskelle on asettu 3,5 metrin korkuinen, lattiasta kattoon asti ylettyvä rukouslieriö, jonka ympärysmittaan meni neljä minun sylimittaani sormenpäistä sormenpäihin laskien. Sen punainen ulkopinta on täynnä jättiläiskokoisia kultaisia kirjaimia; keskikohdalle on kuvattu piiri tanssivia jumalattaria. Samantapaisen pienemmän salin nimi on mankang-tshang. Sen rukouslieriön yläreunassa on puikko, joka lieriön jokaisella pyörähdyksellä lyö kellon kieleen. Eräs vanha lama istui sen edessä pitäen lieriötä rautaisen navan kahvaan sidotulla nuoralla lakkaamattomassa liikkeessä. Hänen ja erään toisen munkin tehtävänä on viipotella tätä kuvatusta koko päivä ja puolet yötä, eli päivännoususta keskiyöhön. Siinä istuessaan ja vääntäessään luki hän samalla rukouksia, mutta ei tavalliseen tapaan mutisten, -- ei, hän mylvi niitä, ulvoi, epäselvin äännähdyksin, jotta vaahto pursusi huulille. Hän hikosi ja ähki, heittelehtien joka pyörähdyksellä hurjasti taaksepäin, sitte jälleen kumartuaksensa etukenoon. Hän oli, kuten minulle selitettiin, uskonnollisessa hurmiotilassa, eikä ottanut äänekkäintäkään huutoa kuuleviin korviin. Kaleeriorjan soutua pitäisin minä keveämpänä kuin tätä pelätintä, joka luolan pimennossa jauhaa loppuun vapaan ajatuskyvyn ja jonka väsymättömän pyörimisen ainoina todistajina voivat olla ainoastaan mykät, usmaiset jumalat. Katsoin kellooni: lieriön kello soi yhdeksän kertaa minuutissa; siis lähes 10,000 pyörähdystä ennen kuin puoliyö saapuu väsynyttä munkkia vapauttamaan. Ja lieriö sisältää miljoonia rukouksia, jotka siis joka päivä nousevat maan tomusta korkeuteen kymmenentuhatta kertaa.

Kokonaisen päivän vietimme tässä ihmeellisessä Tashi-gemben luostarissa, joka on Tashi-lunpon jälkeen minun näkemistäni tibetiläisistä luostareista rikkain ja kaunein, puhtauteen ja hyvään makuun katsoen on se niistä kaikista etusijassa. Temppelisalit saivat lukuisista akkunoista riittävästi valoa, ja puolipäivän aurinko paistoi herttaisesti pylväitten lomitse lumoavana valon ja varjojen karkelona, punahohteen ja kultaloisteen ihastuttavana värileikkinä. Joukko munkkeja istui sohvilla, puhellen saattoväkemme kanssa; auringon valossa ovat heidän muotonsa voimakkaan vaikuttavat, kun he itse punaisissa puvuissaan kuvastuvat punaista taustaa vasten. Toisia nojailee pylväisiin juhlallisina kuin togaan puetut roomalaiset senaattorit; päivänpaiste valelee heitä hehkullaan, samalla kun joukko heidän veljiänsä häipyy lehterien siimekseen. Ja kun auringon säteet sattuvat Buddhan puvun kultaan ja taittuvat kultaisen lotoskukan lehtiin, joiden teriöstä se kohoaa, hajoavat heijastukset tässä satumaisessa salissa niin, että pylväiden katvepuoletkin tulevat valoisiksi ja pylväät muistuttavat läpikuultavia rubiineja. Nämä valovaikutukset hämmennyttävät, ja katselija luulee joutuneensa vuorenkuninkaan saleihin.

Huhtikuun 3. p:nä jatkettiin matkaa täydellä todella edelleen länttä kohti miellyttävien kylien ja pienten luostarien ohi, ja taas lähestyimme Tsangpon rantaa eräässä kohden, missä heiluva köysisilta on pingotettu kahden vaapperan kivilohkareen välille. Veden juoksu on niillä paikoin vuolas; virta on tästälähtein ainoastaan 50 metriä leveä, monin paikoin sitäkin kapeampi; ja itse laakso on Dshe-shungin aukeaman yläpuolella ahtaaksi kuroutunut.