Part 23

Minun oli suotu kulkea Transhimalajan kahdeksan solan yli, kun kaikki toiset matkustajat olivat kulkeneet yhteensä seitsemän yli. Seitsemän minun solaani oli ennen tuntematonta. Toisista olin ennen nähnyt Titsha-lan ja Men-lan. Lopuista Transhimalajan solista olen ainakin koonnut suullisia tietoja. Tshukti-la on molempien Indushaarojen välinen vedenjakaja; Tseti-latshen-la Sadletshin ja Nganglaring-tson välinen. Shiar-gang-la ja Shan-shung-la ovat Salvenin ja Brahmaputran vedenjakajalla. Kaikki muut ovat valtameren ja umpitasangon välisellä suurella vedenjakajalla. Kaikki europalaisten ja punditien tähän asti kulkemat solat ovat vuoriston itäisessä ja läntisessä osassa. Chalamba-lan ja Surnge-lan välillä ei oltu Transhimalajan yli kuljettu ainoastakaan kohdasta, ja juuri näiden kahden solan välissä oli se suuri valkea täplä. Tästä tunnettiin ainoastaan Ryderin ja Woodin mittaamat huiput ja muutamia kärkiä, jotka Nain Sing oli nähnyt pohjoisesta päin. Jos en ota huomioon sitä matkaa, jonka punditit tekivät Manasarovarin ja Ruldap-tson välitse ja jonka yksityiskohtia en tunne, on Chalamba-lan ja Dshukti-lan välinen taival 950 kilometriä pitkä. Näiden kahden rajamerkin välillä ovat kaikki ne solat, joiden yli nouseminen teki minulle mahdolliseksi seurata Transhimalajan kulkua ja osottaa, että sen itäiset ja läntiset, jo tunnetut siivet ovat yhteydessä keskenään ja saman vuoriston osia, sekä että tämä vuoristo on maailman korkein ja valtaavin, ja että siihen voidaan verrata ainoastaan Himalajaa, Kara-korumia, Arka-tagia ja Kven-lunia. Sen pituus on 2,300 kilometriä laskettuna Shiar-gang-lasta Yasiniin lähelle Induksen jyrkkää polvea, mutta jos voidaan todistaa, että Transhimalaja jatkuu Hindukushin nimellä ja kulkee pitkin Salvenia, niin on sen pituus noin 4,000 kilometriä. Pohjoisessa ja etelässä ovat sen rajat jyrkät ja selvät: pohjoisena rajana Nain Singin ja minun löytämäni järvet, etelässä suunnaton Indus-Tsangpo-laakso. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput ovat jälkimäisiä matalammat. Mutta Transhimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan solien. Viiden Himalaja-solan, nimittäin Shar-chalep-lan, Manda-lan, She-ru-lan, No-lan ja Kore- eli Potu-lan keskimääräinen korkeus on 5,101 metriä, kun taas minun viiden ensimäisen solani keskimääräinen korkeus nousee 5,600 metriin. Mutta Himalajan korkein huippu, 8,840 metriä korkea Mount Everest, on 1,540 metriä korkeampi kuin Nien-tshen-tang-la, joka, mikäli tiedetään, on Transhimalajan korkein kohta. Siitä riippuvat myös näiden kahden vuoriston muut muotosuhteet. Transhimalajan harjat ovat lakeammat, sen laaksot matalammat ja kapeammat; Himalajan harjat ovat terävät ja suipot, sen laaksot syvät ja voimakkaasti uurtautuneet. Edellinen vuoristo on kiinteämpi ja jyrkempi kun jälkimäinen, suhde, joka on hyvin luonnollinen, kun muistaa, että Himalaja saa pääosan länsimonsuunin sadevarastosta, jonka sadeaallot ovat lukemattomia vuosituhansia Himalajan laaksojen pohjiin syövyttävästi vaikuttaneet, kun taas Transhimalaja saa monsuunisateista ainoastaan suhteellisesti vähäpätöisen osan. Jos olisi mahdollista näiden kahden vuoriston kivimäärää toisiinsa verrata, niin varmaankin huomattaisiin, että pohjoinen on mahtavampi kuin eteläinen. Sillä semmoisen vertailun pitäisi alkaa meren pinnasta, ja vaikka Transhimalaja onkin kapeampi, alkaa sen nousu toki vasta 3,000 ja 5,000 metrin korkeudesta, nimittäin Tsangpon laaksosta, kun taas Himalajan nousu, tarkasti ottaen, alkaa meren pinnan tasalta eli ehkä 100 metriä ylempää. Vedenjakajana on Transhimalaja suuremman, tärkeämmän arvoinen kuin Himalaja. Länsi-Himalaja jakaa Induksen ja sen syrjäjokien vedet; idässä on se Brahmaputran ja Gangeksen välisenä vedenjakajana. Mutta jokainen vesipisara, joka taivaasta Himalajalle putoaa, menee Intian valtamereen. Sitä vastoin on koko keskinen Transhimalaja eteläisen Intian valtameren ja pohjoisen umpitasangon välisenä vedenjakajana. Ainoastaan läntisellä sivullansa jakaa Transhimalaja Induksen ja sen muutamien oikeanpuoleisten syrjäjokien vesiä ja itäisellä sivullansa Salvenin ja Brahmaputran vesiä. Tibetin rajojen sisällä on ainoastaan yksi joki, joka alkaa Transhimalajan pohjoisrinteeltä ja leikkaa vuoriston poikittain, mutta se joki onkin leijona, sitä nimittävät tibetiläisetkin leijonajoeksi, se on _Singi-kamba, Indus_. Salven alkaa samoin tämän vuoriston pohjoisrinteeltä, mutta pääsee valtamereen tarvitsematta kulkea vuoriston läpi. Kaikki muut pohjoisrinteeltä alkavat joet -- isoimmat niistä ovat Buptsang-tsangpo ja Soma-tsangpo -- virtaavat pohjoisiin umpinaisiin suolajärviin. Ainoastaan Transhimalajan keskipaikoilla, mutta kumminkin noin 1,000 kilometrin pituudelta, sattuu vuoriston pääakseli ja mantereen vedenjakaja yhteen; sillä lännessä kulkee vedenjakaja Induksen lähteeltä pohjoista kohti ja sitten länteen, kulkeakseen Panggong-tson umpinaiseen Tibetiin, ja idässä kulkee se Tengri-norin ja Salvenin lähteiden välisistä seuduista lähtien pohjoista kohti.

Transhimalajan pohjoispuolella muodostaa Sisä-Tibet maailman valtaisimman ylängön, ja mitä etemmä itään menee, sitä suuremmaksi käy erotus tämän ylängön pinnan ja Brahmaputran laakson vastaavan osan korkeuden välillä. Niinpä on Tengri-nor kokonaista 1,000 metriä ylempänä kun iso, siitä suoraan etelässä olema joki, kun taas Tshunit-tso on ainoastaan 156 metriä ylempänä kuin Tradum. Ja jos tarkastamme Tarok-tson (4,627 metriä) ja siitä lounaaseen päin sijaitsevan Brahmaputran vastaavan kohdan välistä suhdetta -- viimemainitun suurin korkeus on 4,644 metriä -- niin huomaamme, että Tarok-tso onkin 20 metriä alempana kuin tämä Himalajan ja Transhimalajan muodostaman jättiläismoisen kaksoiskaaren säteellä virtaava joki. Siihen suuntaan kulkiessa olisi siis tehtävä jyrkkä nousu Transhimalajan harjalle ja sitten vielä melkoisempi lasku alas ylänkömaan järveen. Voi siis pitää varmana, että Tabie-tsaka on vieläkin alempana ja on itse asiassa koko Bongban syvin syvänne.

Olen pannut tämän kirjan nimeksi Transhimalaja, koska siinä kuvattujen kohtaloiden ja seikkailujen näyttämönä on ollut tämä valtaava Tsangpon pohjoispuolella kohoava vuoristo, sekä vuoriston etelä- ja pohjoispuoliset seudut. Kulkiessani ensi kertaa sen vedenjakaja-harjan yli Sela-lassa, aijoin minä säilyttää saman nimen, jota jo Hodgson käytti, nimittäin Nien-tshen-tang-lan. Vielä Tshanglo-Pod-lan ja Angden-lan yli kuljettuani en ollut mieltäni muuttanut, sillä nämä solat kuuluvat samaan vuorijonoon, jota Tengri-norin etelärannalla nimitetään Nien-tshen-tang-laksi. Ja vielä Tseti-latshen-lan ja Dshukti-lankin yli noustuani uskoin näidenkin solien olevan Nien-tshen-tang-lan läntisen jatkon solia ja että siis Hodgsonin, Saundersin, Atkinsonin, Burrardtn ja Ryderin mielipide oli oikea. Mutta toisen diagonaalisen, Tibetin läpi tekemäni matkan jälkeen ja vaellettuani Bongban läpi useammasta kohdasta tulin siihen päätökseen, ettei yhdestä ainoasta vuorijonosta voinut olla puhettakaan, vaan että kysymyksessä oli kokonainen ryhmä toisistaan täysin erotettuja vuorijonoja. Silloin tajusin, että nimeä Nien-tshen-tang-la, joka tarkottaa yhtä ainoata kaikista näistä jonoista, ei ole hyvä antaa koko vuoristolle. Silloinhan sillä olisi voinut olla yhtä epäoikeutettuna nimenä Lunpo-gangri, Kamtshung-gangri, Targo-gangri tai mikä hyvänsä paikallisnimi. Vielä sopimattomammalta tuntui minusta Saundersin "Gangri Mountains", koska Tibetissä on kaikkien lumipeitteisten vuorten nimenä "gangri" ja se nimi olisi tässä yhteydessä ollut tyhjä kuori. Yhtä vähän voin hyväksyä Burrardin "Kailas Range'a". Oli keksittävä nimi, joka soveltuisi koko tälle lujasti toisiinsa sidotulle vuorijonoryhmälle, joku maantieteellinen käsite, johon ei mahdu väärinkäsitystä, ja minä päätin koko vuoristolle, jonka yhteys ja yhteenkuuluvaisuus minun oli suotu todistaa, panna nimeksi Transhimalajan.

Niinpä lähde maailmalle, sinä valtaisen vuoriston soinnukas nimi, raivaa tiesi maantieteen oppikirjoihin ja muistuta lapsille kouluissa maailman katon lumipeitteisiä huippuja, joiden välissä ovat monsuunimyrskyt alusta asti raivoisaa lauluansa laulaneet.

* * * * *

Lähdin Toktshenista heinäkuun 24. p:nä kahdentoista palvelijani kanssa kuin joukko maantierosvoja. Yhdeksän päivää olimme siellä viettäneet ilman muuta tehtävää kuin katsella miten monsuunisateet, joita minä varomattomasti olin alkuasukkaille luvannut, luotisuoraan valuivat alas. Paikallisviranomaiset sääsivät tällä kertaa, että kun minulla ei ollut passia Lhasasta, ei minulla ollut edes oikeutta käyttää Ladakiin menevää valtatietäkään, vaan täytyi minun kääntyä takaisin Sisä-Tibetiin samaa tietä myöten, jota olin tullutkin. Jos en olisi jo saanut kyllääni valkeasta täplästä, niin olisin hyväksynyt heidän ehdotuksensa mielihyvällä. Mutta minä olin väsyksiin asti työtä tehnyt ja ikävöin kotiin. Kun he kokonaan kielsivät minulta apunsa ja pyytämämme kuljetusvälineet, niin läksimme jalkaisin ja annoimme viimeisten kymmenen hevosemme ja muulimme kantaa kuormastoa. Kamba Tsanamin teltistä ostettu kimo oli, kuten ennenkin, minun käytettäväni. Suojelusväkeä minulla ei ollut -- ei haluttu olla minun kanssani missään tekemisissä, jotta oltaisiin syyttömiä, jos devashungin kanssa sattuisi jättilaskuja tulemaan.

Rankkasateessa saavuimme _Tirtapurin_ temppeliin. Lobsangin, Gulamin, Kutusin, Tubgesin, Suänin ja Kuntshukin piti saattaa minut täältä Simlaan, kun taas Abdul Kerim ja muut saivat palkkansa ja palkkionsa, mennäkseen Gartokin kautta kotiinsa. Simlaan menevää tietä minä en tuntenut; kartalla näytti Simla olevan lähempänä kuin Ladak. Siksi luulin oman joukkoni pääsevän matkansa päähän ennen toisia. Mutta tämä tie on niin jylhä, kuin vain kuvitella voi, ja Satledshin syrjäjoet ovat uurtautuneet syvälle maan kamaraan. Voi luulla joutuneensa Coloradon kanjoniin. Yhtenä päivänä on kiivettävä jyrkkää rinnettä 1,000 metrin korkeuteen ja seuraavana päivänä laskeutuu tie saman verran alaspäin. Matka on siis vähintään kaksin verroin niin pitkä kuin kartalla näyttää. Siksipä ehtikin Abdul Kerim Lehiin paljon ennen kuin me Simlaan. Sen johdosta ensimäiset meistä levinneet tiedot tiesivät kertoa hänestä eikä minusta, ja monet ystävistäni luulivat silloin minulle pahinta tapahtuneen. Näytti nimittäin oudolta, kun väkeni oli palannut kotiinsa terveenä ja minä itse olin yhäkin kateissa.

Toktshenista heinäkuun 24. p:nä lähtiessäni riemastutti minua ajatus, että askel askeleelta laskeutuisimme alempiin seutuihin ja yhä lämpimämpiin ja tiheämpiin ilmakerroksiin. Kuukautta myöhemmin olimme kumminkin Toktsheniakin ylempänä, edessämme oli maa lumen peitossa ja taas kuulimme raekuurojen risaisia telttejämme pieksävän. Mutta _Shipkissä_ pystytimme telttimme taas puistoon, joka loisti kesän rehevimmässä kauneudessa, ja kuulimme tuulen humisevan tiheälehtisten aprikoosipuiden latvoissa. Shipki on viimeinen tibetiläinen kylä. Sen puistokeitaasta alkaa jyrkkä rinne _Shipki-la_-solaan, johon noustessa on kiivettävä korkeuteen, joka vastaa kuutta päälletysten ladottua Eiffeltornia. Sinne päästyä seisoo Tibetin ja Intian rajalla. Käännyin ympäri ja silmäilin viimeisen kerran noita lohduttoman autioita, hedelmättömiä vuoristoja, joissa unelmani olivat toteutuneet ja onnentähteni oli loistanut kirkkaammin ja ystävällisemmin kuin koskaan ennen.

Elokuun 28. p:nä 1908 leiriydyimme Poon kylään ja minä vietin täällä kaksi päivää herrnhutilaisten lähetyssaarnaajien vierasvaraisessa talossa. Herrat Marx ja Schnabel sekä heidän ystävälliset perheensä osottivat minulle ylenmääräistä hyvyyttä. Täällä myös sain kuulla tuhannet ulkomaailman uutiset -- mieleni oli kuin kuuntelisin vihdoin saavutetun meren rantahyrskettä. Runsaan kahden vuoden kuluessa en ollut nähnyt yhtään ainoata europalaista; itse tibetiläisessä puvussani näytin maantierosvolta. Mutta lähetyssaarnaajat pukivat minut europalaiseen kesäpukuun ja panivat intialaisen hatun päähäni.

Tie laskeutuu yhä alemmaksi, ilma tulee lämpimämmäksi. Uskollinen ystäväni, iso pörröinen Takkar katselee minua kysyvin silmäyksin. Se ei pidä kesän tuoksuvasta seppeleestä eikä niityn kirjavasta kukkeudesta. Se muistelee etäisten lakeiden tasankojen vapaata elämää, se kaipaa taisteluita erämaan susia vastaan ja uneksii ikuisten lumimyrskyjen maasta. Eräänä päivänä näimme sen juovan tien poikki virtaavasta pienestä purosta ja sitten laskeutuvan vilpoiseen varjoon makaamaan. Siten oli se jo monet monituiset kerrat tehnyt, mutta nyt näin sen viimeisen kerran! Se kääntyi takaisin ja juoksi yksinänsä Tibetiin. Kuitenkin oli ero siitä raskas, kuten huomasin siitä, että se oli katsonut velvollisuudekseen pyytää Poon lähetyssaarnaajia lähettämään minulle terveiset. Eräänä aamuna löysivät nämä sen asemansa portin edessä makaamasta, ja ollen vanhalle tavallensa uskollinen, ei se aikonut ketään sisään tai ulos päästää. Mutta se otettiin vierasvaraisesti vastaan ja lähti kahleeseen kytkettynä vankina uusia kohtaloita kokemaan. Joskus saan vieläkin herra Marxin kautta tervehdyksen vanhalta Tattariltani, joka puolusti telttiäni niin uskollisesti, kun minä sen kotimaassa valepuvussa matkustelin.

Yhä lisääntyvällä levottomuudella olin odottanut sitä hetkeä, jolloin lähes kaksitoistakuukautisen täydellisen vaitiolon jälkeen saisin taas kirjeitä kotipuolelta, ja olin itsekseni kysynyt, voisinkohan ne lukea kyyneliin puhkeamatta. _Gaurfassa_ saavutti minut postilähetys syyskuun 9. p:nä. Luin koko illan, koko yön ja koko seuraavan päivän, ja viimeiset päivämatkat Simlaan voin kulkea iloisin mielin, kuu tiesin ettei minua odottanut mikään suru ja että kotona oli kaikki hyvin. Nyt humisi tuuli Himalajan seeteripuissa entistään lempeämpänä ja Satledshin kohinaa minä pidin riemumarssin rummutuksena.

Syyskuun 15. päivä oli minun suuri päiväni. Olin ollut yötä _Fagun_ bungalowissa. Tämä leiri, jossa olin yksinäni, oli järjestyksessä 499. Simla olisi viidessadannes leiri. Tuntui merkilliseltä seisoessa erämaan ja korkeimman sivistyksen rajalla. Komean maantien suojuksen vieressä istui eräs herrasmies rikshassaan -- hän oli Reuterin kirjeenvaihtaja, ystäväni _Edward Buck_. "Nyt sitä saa soittaa suutansa", ajattelin minä. Ja sitä sitten jatkuikin viimeisen päivämatkan ajan.

Etäältä jyrkiltä kukkuloiltaan näkyy ihana, hieno kaupunki, ja sen valkeat talot kimaltelevat puiden välistä. Eräs kaunis neitonen valokuvaa meidät kodakillaan; mutta on vielä varhainen aamuhetki ja ilman enempiä onnettomuuksia pääsemme me pelastumaan miesten pukumyymälään. Sillä poolaisesta puvustani huolimatta täytyi minun perinpohjin uuteen asuun pukeutua ennen kuin voisin näyttäytyä varakuninkaan palatsin porttien sisäpuolella.

Ensi päivät asuin vanhan jalon ystäväni eversti Dunlop Smithin luona ja sain nyt tilaisuuden kiittää häntä ja hänen ystävällisiä omaisiansa siitä vaivasta, jota olivat minun tähteni nähneet ja niistä yhdeksästä kelpo tavaroilla täytetystä arkusta, jotka he olivat viime vuonna minulle Gartokiin lähettäneet. Sitten muutin varakuninkaan palatsiin ja nautin lordi ja lady Minton luona samaa rajatonta vierasvaraisuutta kuin muinoinkin. Akkunaani näkyi taas Himalajan harja, kohoten näköpiirin rajalle selvänä ja terävänä, ja sen takana levittäytyivät Tibetin vuoret ja laaksot kuin rannaton meri.

Syyskuun 24. p:nä kokoontui 150 herraa ja naista palatsin juhlasaliin. Tällä kertaa oli se muodostettu luentosaliksi, ja kultaompeleisella verholla katetulla alustalla, jolle muutoin on valtaistuimet asetettu, oli tuotu valtaava Tibetin kartta. Ensimäisillä tuoleilla istuivat Intian armeijan ylipäällikkö lordi Kitchener, Pandshabin kuvernööri sekä Alwarin ja Gwaliorin maharadshat, ja vierasten joukossa olivat edustettuina kaikki kenraalit, kaikki ylemmät upseerit, kaikki valtiosihteerit, tiedemiehet ja corps diplomatiquen jäsenet, jotka nyt juuri olivat Simlassa. Valtiosihteeri, eversti Victor Brook ilmotti hänen ylhäisyytensä varakuninkaan ja lady Minton tulon. Minussa oli kauhea kuume, mutta ennen kuin itse huomasinkaan kuulin loistavassa salissa kaikuvan oman ääneni "Your Excellencies, Ladies and Gentlemen" ja sitä seurasi kertomus viimeisestä matkastani. Kello oli yksi yöllä, kun esitelmäni päättyi. Kun lordi Minto oli vielä pitänyt ystävällistäkin ystävällisemmän puheen, lähtivät vieraat sivuhuoneisiin illalliselle.

Eräässä seraissa linnan alapuolella asui minun kuusi ladakilaistani ja viimeiset seitsemän juhtaani. Usein laskeuduin heitä tervehtimään ja leikin jonkun aikaa vanhan matkatoverini, pienen Puppyn kanssa.

Mutta levon päivät vierivät ohi ja pian tuli viimeinen niistä. Otin pikku Puppyn syliini, puristin sitä, silitin sen päätä, ja voin sanoa, että minun oli vaikea siitä erota. Sitä oudostutti herransa hieno puku ja se katsoi minuun sillä hetkellä kysyvästi, surullisesti, kuin olisi aavistellut, että meidän välisemme siteet nyt katkaistaisiin emmekä enää toisiamme näkisi. Siitä päivästä lähtien, kun se Kara-korumin lumisolan juurella syntyi, olimme me yhdessä kestäneet kärsimykset ja ilot. Koirista eroaminen on kaikkein raskainta -- miehille jäähyväisten sanominen ei ole minulle niin työlästä!

Jo Simlaan saapuessani olin lahjottanut jokaiselle miehelleni 60 rupiita uusien vaatteiden ostoon ja he olivat niillä myymälästä hankkineet vanhoja messinkinappisia virkapukuja, jotka olivat heidän mielestään aistikkaita ja upeita. Olkalapuissa oli luettavana sanat "Guard London S.W. Railway". En tiedä miten ne olivat Intiaan joutuneet, mutta semmoiseen asuun puettuina ja punainen fetsi päässä seisoivat mieheni syyskuun viime päivänä palatsin pihalla. He saivat pitää minun seitsemän hevostani ja muuliani, satulani, telttini, turkkini, makuusäkkini ja kaiken muun. Kimoni piti heidän myydä Lehissä ja hinta jakaa keskenään. Gulamin piti ottaa pikku Puppy ja pitää huoli siitä, ettei se kärsisi puutetta -- se muistutti pesän selvitystä, huutokaupalla myyntiä. Palkkansa lisäksi sai kukin 100 rupiita lahjaksi ja nelinkertaiset matkarahat Lehiin.

Lordi ja lady Minto olivat erotessamme saapuvilla ja varakuningas piti miehille lyhyen kiitospuheen. Minun oli vaikea heistä erota; yksinpä niin välinpitämätön Lobsangkin, joka oli Simlan komeudesta ja rikkauksista aivan ällistynyt, itki kuin lapsi, kun raskain askelin seurasi tovereitaan heitä odottavien kuormaeläinten luo.

"Mikä uskollisuus, mikä kiintymys!" huudahti lady Minto liikutettuna. "Heidän kyyneleensä puhuvat selvemmin kuin pitkät kuvaukset."

Lokakuun alussa matkustivat varakuningas ja lady Minto vuoristoon ja sanottuani heille sydämelliset jäähyväiset ja kiitettyäni heitä minulle osottamastaan ylemnääräisestä hyvyydestä olin minä nyt suuressa linnassa yksinäni ja hyljättynä. Vasta kahdeksan päivän kuluttua lähtisi höyrylaivani Bombaysta kaukaiseen Itään. Ne viisi päivää, jotka vielä Simlassa viivyin, olin suureksi ilokseni vieraana lordi Kitchenerin asuinrakennuksessa Snowdonissa. En koskaan unohda niitä päiviä. Huoneeni olivat kukilla koristetut ja pöydällä oli neljätoista Tibetiä käsittelevää kirjaa, jotka oli kenraalin kirjastosta minulle luettavaksi etsitty. Elimme kuin neljä nuortamiestä molempien iloisten, toverillisten ajutanttien Wyllien ja Bosfetin kanssa, söimme neljän aamiaista, puolipäivällistä ja päivällistä, ja kulutimme iltamme biljardihuoneessa, jonka uuninreunustassa on kuvaava lauselma: "Strike and fear not!" (Iske äläkä pelkää!)

Iltapäivin kävi kenraali tavallisesti minun kanssani ratsastamassa Tibetiin menevää tietä myöten. Puhelimme silloin Europan tulevaisuudesta Aasiassa ja Afrikassa, ja minä sain perusteellisen kuvan lordi Kitchenerin elämästä ja työstä Egyptissä.

Mutta nämäkin Snowdonin päivät menivät ohi. Lokakuun 11. p:nä vei minut Afrikan voittaja asemalle juuri samaan aikaan, kun väki meni kirkkoon, ja minä sanoin viimeiset jäähyväiseni tälle miehelle, jonka tekoja olen aina rajattomasti ihaillut. Sommerhillin asemalla, varakuninkaan palatsin alapuolella, vaihdoin vielä viimeisen kädenpuristuksen rakkaan ystäväni Dunlop Smithin kanssa. Sitten hävisivät Simlan valkeat kesä-asunnot etäisyyteen ja juna kiiti kuumaa Intiaa ja autiota merta kohti.