Part 20

"Olen teille viime vuonna sanonut, että tahdon nähdä ja että minun täytyy nähdä Sakan maakunnan pohjoisosassa olevat vuoriseudut! Kun ette sitä sallineet, päätin minä tulla uudestaan. Nyt olen ne nähnyt, ettekä ole voineet sitä estää. Näette siis, että minulla on maassanne suurempi valta kuin teillä itsellänne. Aijon nyt palata Intiaan. Mutta mitä tietä on matkani käyvä, siitä voi päättää ainoastaan Lhasan ambani Lien darin. Siksipä aijon kirjottaa hänelle. Minnekään en voi lähteä, ennen kuin olen häneltä vastauksen saanut."

"Emme mekään toivo mitään niin hartaasti kuin että Te kuljette sitä tietä, jonka itse valitsette, mutta me emme ole valtuutetut kirjettänne Lhasaan viemään; siitä päättää ainoastaan kuvernööri. Hänen kanssaan Teidän siis tulee neuvotella; voitte tavata häntä mieskohtaisesti. Siksi lähdemme huomenna yhdessä Saka-dsongiin."

"Ei, hyvä herra, vaikka minne muualle, mutta ei vain Saka-dsongiin. Tiedätte, että siellä kuoli karavaaninjohtajani ja on siellä haudattuna. En voi käydä paikalla, johon on täytynyt haudata uskollinen palvelijani; se olisi periaatteitani vastaan. Saka-dsongiin ette vie minua, vaikkapa kutsuisitte kokoon koko Tibetin."

"Jos Teille on Saka-dsongin jälleennäkeminen tuskallista, emme sitä vaadi. Tahdotteko sen sijaan olla hyvä ja tulla mukanamme tasamia myöten Tsangpon rannalla sijaitsevaan Semokuun, jonne pääsemme ainoastaan kahdella päivämatkalla? Minä kirjotan kuvernöörille ja pyydän häntä tapaamaan Teitä siellä."

"Hyvä, minä matkustan huomenna teidän kanssanne Semokuun."

"Kiitän! Lähetän heti pikaviestin kuvernöörille ilmottamaan, jotta Teidän ei tarvitse Semokussa odottaa. Mutta sanokaapa minulle, miksi oikeastaan olette taas tullut? Te matkustelette ympäri Tibetin, Teidät karkotetaan pois ja tulette taas takaisin! Ettekö jo viime vuonna saanut kylläänne, kun teidät pakotettiin poistumaan maasta Ladakin tietä myöten? Ja nyt sukellatte Te taas näkyviin meidän keskellämme! Miten se on mahdollista ja mitä varten Te oikeastaan tulette?"

"Koska minä teidän maatanne ja ystävällistä kansaanne niin kovasti rakastan, etten voi ilman niitä elää."

"Hm! Moinen puhe on Teidän puoleltanne hyvin ystävällistä. Mutta eikö olisi parempi, että Te sen sijaan rakastaisitte hiukan enemmän omaa maatanne? Niin kauvan kuin me emme tee mitään matkoja Teidän maahanne, ei Teidänkään tarvitse meidän maassamme kierrellä. Me pysymme kotona; pysykää Tekin, se on parasta, mitä voitte tehdä."

"Niin kauvan kuin vaan voin satulassa istua, tulen minä aina vain uudestaan! Voitte viedä rauhallisina terveiseni devashungille ja pyytää korkeata herrasväkeä valmistautumaan uutta käyntiäni varten."

He nauroivat tyytyväisinä ja tirkistelivät toisiansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Tulkoon kernaasti meidän puolestamme, jos tahtoo. Ja samoin nauroivat ladakilaisenikin ja olivat hyvin ihmeissään, kun viimeinen vapauden päivämme niin rauhallisesti ja hauskasti päättyi. Tibetiläiset olivat koko ajan tavattoman ystävällisiä, kohteliaita ja taipuisia, eivätkä lausuneet ainoatakaan vihaista tai kovaa sanaa siitä vaivasta, jota olin heille taas aiheuttanut. Kun tuli puheeksi villahistoria, jota Abdul Kerim oli ensin yrittänyt heidän päähänsä istuttaa, nauroivat he sydämellisesti ja sanoivat, että se oli oiva keksintö. He itse ovat silmänkääntäjätemppuihin niin tottuneita, että heitä huvittaa, kun joku muu vetää heitä nenästä onnistuneesti. Ihmeenä pitivät he myös sitä, että olimme ilmitulematta onnistuneet kulkemaan koko maan halki, ja uskoivat minun hallitsevan salaisia voimia, joiden vuoksi minun kanssani olisi varovasti meneteltävä!

Nyt kirjotti tämä nuori mies, jonka nimi oli Rinshe Dortshe eli Rindor -- lyhennys kahdesta nimestä -- Sakan käskynhaltijalle seikkaperäisen kirjeen, ilmottaen siinä, että minä olin sama Hedin sahib, joka kävi täällä viime vuonna, että me ilman kinaa ja ystävyydessä olimme suostuneet yhdessä Semokuun lähtemään, etten halunnut mennä Ladakiin, vaan suoraan Intiaan ja että Lien darin voisi määrätä, mitä tietä myöten oli sinne kuljettava. Kirje pantiin sinettiin ja lähetettiin ratsastavan kuriirin mukana Kintshen-lan yli.

Sitten taas juttelimme ja laskimme keskenämme leikkiä, ja ennen auringon laskua olimme jo niin läheisiä kuin olisimme olleet lapsuuden ystäviä. Oli kuin olisimme sopineet, että yhdymme tässä autiossa laaksossa ja nyt olleet iloiset, kun todellakin tapasimme siellä toisemme.

Tibetiläisten tyytyväisyys olikin helposti ymmärrettävä. Hehän eivät olleet vielä tämän saman päivän noustessa aavistaneet saavansa ennen iltaa näin oivaa saalista. Heidän tehtävänsä onnellinen suoritus tuottaisi heille pelkkiä etuja. He saisivat kuvernööriltä kiitokset ja arvonylennykset. Mutta minäkin otin jakamattomaan iloon osaa. Vapauteni oli tosin lopussa, mutta itse asiassa olikin se ollut pelkkää, hermoja tavattomasti rasittavaa vankeutta. Vasta nyt tunsin olevani täysin vapaa, enkä enää kuten vanki omassa teltissäni. Minun ei enää tarvinnut asua Abdul Kerimin teltin viheliäisessä salakammiossa. Tibetiläiset nauroivat sydämellisesti minun risaiselle, rasvaiselle, nokiselle, karkeasta harmaasta säkkikankaasta tehdylle puvulleni, jossa minä näytin rangaistusvangilta, tai parhaassa tapauksessa kapusiinilaiselta kerjäläismunkilta. Heistä oli käsitettävää, että olin moisessa asussa onnistunut pääsemään koko Bongban läpi huomaamatta. Miten miellyttävää oli nyt, kun sai koko puvun tuleen viskata ja panna ylleen uuden, siistin tibetiläisen puvun; ei tarvinnut työkalujaan ja papereitaan kätkeä riisisäkkiin, ei tarvinnut pesemisen asemesta joka aamu kasvojansa maalata! Heti iltasella, kun olimme uusista ystävistämme eronneet, täytyi Gulamin tuoda minulle vadillinen kuumaa vettä. Ja nyt alkoi teltissäni perinpohjainen peseytyminen, kiireestä kantapäähän asti -- ja vedestä kyllä näki, miten tarpeellinen se oli! Neljästi piti Gulamin tuoda uutta kuumaa vettä, ennen kuin tunsin olevani jotakuinkin puhdas. Sitte leikkasin muhamettilaispartani ihoa myöten ja kaduin vilpittömästi, että olin partaveitseni pois viskannut. Toiselta puolen iloitsinkin, etten ehtinyt muutamia tunteja sitten tulikuolemaan tuomittuja tavaroitani polttaa.

Rindor pyysi saada lainata yhden telteistämme, koska hänen omat tavaransa saapuisivat vasta huomenna. Paitsi Pemba Tseringiä, tunsin edelliseltä vuodelta kaksi muutakin. He olivat tuiki ystävällisiä ja muistuttivat minulle, miten jalomielinen olin ollut heitä kohtaan juomaraha-asiassa. Heidän joukossaan oli myös eräs vanha ryppynaamainen ukko, joka lakkaamatta poltti kiinalaista piippuansa. Hänen nimensä oli Kamba Tsenam ja hänen teltissänsä olimme muutamia päiviä sitten olleet vähällä ilmitulla.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.

Huhtikuun 25. p:nä ratsasti yhdistynyt joukko Tshomo-utshongin itäpuolella olevan _Radak_-nimisen laakson suuhun. Molemmin puolin minua ratsasti kuusi tibetiläistä ja sen johdosta muistutti joukkomme vankien kuljetusta. Mutta nyt ei minun tarvinnut enää jonkun teltin ohi kulkiessamme laskeutua alas hevosen seljästä.

Kahdella lyhyellä päivämatkalla ennätimme _Kule-la_-solan yli siihen laaksoon, jossa on Semoku suuren karavaanitien varrella. Siellä oli muutamia sinne tänne pystytettyjä telttejä. Kuvernööri ja hänen virkaveljensä asuivat pienessä kivitalossa. Tibetissä on nimittäin jokaista korkeampaa virkaa hoitamassa kaksi miestä. Niinpä esim. Gartokissa hallitsee kaksi garpunia eli varakuningasta; sen järjestelmän tarkotuksena on se, että toinen pitää toistaan silmällä ja antaa ilmi, jos tämä tekisi itsensä konnantekoihin syypääksi. Saka-dsongissa kumminkin näkyi toinen käskynhaltija olevan arvoltaan virkaveljeään ylempi; ainakin hän johti asiain käsittelyä sillä tavalla, kuin olisi hänellä suuremmat valtuudet kuin toisella.

Heti kun olimme saaneet leirimme valmiiksi, tuli Rindor kahden saattajan keralla telttiini ilmottamaan minulle, että käskynhaltija odotti minua asemahuoneessa. Vastasin, että tulkoon kuvernööri minun luokseni telttiini, jos hänellä oli minulle jotain asiaa. Ei kulunutkaan kauvan, kun jo miesjoukko lähestyi. Menin heitä vastaan, pyysin astumaan telttiin ja istuutumaan mikäli sijoja riitti, painuin itse sänkyyni, ja nyt oli minun edessäni kolme herraa, nimittäin Saka-dsongin pun eli kuvernööri Dortshe Tsuän, hänen virkaveljensä Ngavang ja 18-vuotias poikansa Oang Gjä. Telttiaukon edessä tungeskeli kirjava joukko palvelijoita, paimentolaisia ja sotamiehiä.

"Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja että ette ole liian paljon kylmästä kärsineet", alkoi Dortshe Tsuän.

"Oi, kylmä on kyllä ollut! Olen menettänyt karavaanini, vaatteemme ovat risoina ja ruokavaramme lopussa. Mutta, kuten näette, emme ole siitä huolissamme."

"Teidän viimevuotisen Saka-dsongissa käyntinne aikana olin minä Tsonkassa, mutta sain tiedot kaikista liikkeistänne. Silloin Teidät karkotettiin. Miksi olette nyt taas tullut?"

"Nähdäkseni ne seudut, joissa käymästä minut silloin estettiin. Olen pahoillani siitä, että olen ollut pakotettu aiheuttamaan Teille matkan Saka-dsongista Semokuun. Kuitenkin toivon, että pian pääsemme yksimielisyyteen tiestä, jota myöten minun on maasta poistuttava."

Nyt piti kortit hyvästi pelata! Viime päivinä oli mieleni kokonaan muuttunut. Olin levähtänyt, valepuvussa kulkemisen tuottaman sielunliikutuksen jälkeinen herpoutuminen oli lakannut, ja nyt olin taas päättänyt koettaa vielä kerran löytää uutta, ennen kuin minun täytyi rajan yli mennä. Tosin olin onnistunut tekemään hyvin arvokkaan mutkan Bongban poikki, minä olin suorakulmaisesti kulkenut uusimmalla englantilaisella Tibetin-kartalla olevan "_unexplored_"-sanan yli, joka on ollut löytöretkeilijöille kovin houkutteleva -- niin, olin kulkenut p- ja l-kirjainten välitse, niin että "_unexp_" jäi tieni länsi- ja "_lored_" sen itäpuolelle. Mutta minun oli täytynyt jättää käymättä kaksi tämän suuren valkean täplän valtaavaa välipaikkaa, ja uneksin nyt ainoastaan sitä, että voisin vielä parista kohden kulkea Bongban halki! Tosin kuluisi neljä tai viisi kuukautta, jos palaisin Intiaan pohjoista mutkittelevaa kaarta pitkin, kun taas Gyangtsen kautta mennen, kuten alkuaan aijoin, olisin brittiläisellä alueella jo parin viikon kuluttua. Mutta jos onnistuisin kulkemaan pohjoista mutkatietä myöten, veisin minä kotiini ainekset, jotka ehkä olisivat jo tehtyjä löytöjä arvokkaammat.

Lähin shakkisiirtoni oli nyt valeliike, nimittäin että pidin kiinni Gyangtsen tiestä. Lopulta suostuisin noudattamaan Dorishe Tsuänin toivomusta ja luopumaan Gyangtsesta ehdolla, ettei minun tarvitsisi kulkea niiden maiden kautta, jotka jo tunsin. Selitin siis hänelle, miten lyhyt matka oli täältä Gyangtseen ja miten mukava ja helppo olisi sitä tietä päästä minusta erilleen -- mutta ei mikään vaikuttanut häneen, hän vastasi vain: "Se kaikki on totta, mutta se tie on Teiltä kielletty."

"No hyvä! Silloin luovun siitä Teidän mieliksenne, mutta sillä ehdolla, että annatte viedä minun kirjeeni brittiläiselle kauppa-asiamiehelle Gyangtseen. Te käsitätte, että omaiseni ovat pitkästä poissaolostani levottomat ja ikävöivät kirjettä."

"Sen minä kyllä käsitän, mutta valitettavasti en voi kirjettänne toimittaa. Kaikkia viranomaisia on ankarasti kielletty tekemästä mitään palvelusta europalaisille, joilla ei ole maassaolo-oikeutta."

"Mutta sallittehan toki silloin kahden oman palvelijani viedä kirjeeni Gyangtseen?"

"En, en koskaan."

"Te voitte ainakin ilmottaa minun Semokuun tuloni devashungille ja pyytää hallitusta lähettämään siitä tiedon Gyangtseen?"

"Rindorin kirjelmän saatuani lähetin oitis pikaviestin devashungille. Jonkun päivän kuluttua tiedetään Lhasassa, että taaskin olette täällä."

Minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa tibetiläistä viranomaista kirjeitäni perille toimittamaan. Siitä seikasta, että Dorishe Tsuän kieltäytyi tekemästä minulle tätä itsessään vähäpätöistä palvelusta, oli se valitettava seuraus, että omaiseni saivat minusta varmoja tietoja vasta syyskuussa ja siksi luulivat onnettomuuden minua kohdanneen. Sen sijaan, että olisin parissa viikossa päässyt rajalle, täytyikin minun kääntyä takaisin hiljaiseen Sisä-Tibetiin ja laivani takana löisivät aallot taas umpeen, pidin sentään itsestään selvänä, että tieto tasamille ilmestymisestämme kulkisi sekä virallisesti että huhun mukana Gyangtseen ja leviäisi sieltä kaikkialle. Pahaksi onneksi ei kuitenkaan niin käynyt, ja poistuttuamme taas tasamilta peitti kohtaloani sama läpinäkymätön pimeys kuin ennenkin.

"Ei, sahib", huudahti Dorishe Tsuän, "ainoa Teille luvallinen tie on se tie, jota olette pohjoisesta tänne tulleet."

"Sille tielle en ikinä lähde! Turhaa on siitä edes puhuakaan!"

"Teidän täytyy."

"Te ette voi minua pakottaa. Ensiksikään en Teille ilmota, mitä tietä olen tullut, ja, kuten tiedätte, olen matkustanut valepuvussa."

"Se ei merkitse mitään! Tiedetään Teidän laskeutuneen Samje-lan ja Kintshen-lan kautta. Solien tuolla puolen vartioväki, jonka annan mukaanne, kyselee teltiltä teltille äskeisen matkanne uraa."

"Mutta paimentolaiset vastaavat rangaistusta peljäten, etteivät ole nähneet ainoatakaan ladakilaista."

"Minä saan heidät tunnustamaan totuuden pikemmin kuin luulettekaan."

"Voitte minut tappaa, jos tahdotte, mutta Te ette voi minua koskaan pakottaa Samje-lan yli menemään. Ajatelkaa, että minä olen europalainen ja tashi-laman ystävä. Se voi teille päänne maksaa."

Hyvin huolestuneena neuvotteli Dorishe Tsuän kuiskaillen Ngavangin kanssa ja lausui sitten:

"Teidän tähtenne menen minä niin pitkälle, että sallin Teidän matkustaa Ladakiin samaa tietä kuin viime vuonnakin, siis Tradumin, Tuksumin, Shamsangin, Parkan ja Gartokin kautta."

Tätä "pulasta pääsemistä" olin juuri peljännyt! Jos koko Tibetissä oli mitään tietä, jota tahdoin hinnalla millä hyvänsä kiertää, niin oli se juuri Ladakin suuri valtatie. Minä vastasin: "Ei koskaan! Ei askeltakaan suurta karavaanitietä myöten Ladakiin!"

"Mutta miksi ei? Teidän pitäisi niin suuresta myönnytyksestä olla meille kiitollinen."

"Minun maani lait kieltävät jokaista omia jälkiänsä myöten takaisin palaamasta! Siihen ette minua pakota, vaikka leikkaisitte pääni poikki."

"Mutta Teidän maassannepa on kummalliset lait! Saanko kysyä mitä tietä myöten Te sitten oikeastaan haluaisitte lähteä?"

"Itäisempää suuntaa myöten. Mutta siitähän vielä ehdimme sopimaan."

Vastustelu ärsytti minua. Toisen shakkivedon voittaminen oli nyt kunnianasia! Asemani oli varma. Tasam oli jo poissa pelistä. Jos minun vain sallittaisiin kulkea Transhimalajan yli jonkun itäisemmän solan kautta, vallottaisin minä yhdellä tai toisella sotajuonella Teri-nam-tson, Mendong-gumpan, alisen Buptsang-tsangpon, Tarok-tson, Selipukin ja Transhimalajan kahdeksannen solan.

Myöhemmin keskustelimme kaikesta mahdollisesta. Dorishe Tsuän pyysi saada nähdä aseitamme ja kysyi eikö hän saisi ostaa yhtä revolveria.

"Ei, mutta minä lahjotan sen teille patruuninensa ja kaikkinensa, jos sallitte minun lähteä ehdottamaani suuntaa myöten."

"Hm!"

"Mutta Teidän täytyy ensin hankkia minulle kaikki ruokavarat mitä kahdeksi kuukaudeksi tarvitsemme, samoin uudet jalkineet, puvut, tupakkaa, hevosia, muuleja ja jakeja."

"Varsin mielelläni! Laittakaa vain luettelo kaikesta mitä tarvitsette!"

Se oli heti tehty. Jauhoja, tsambaa, teetä, sokeria, japanilaisia savukkeita, -- joita oli sanottu täältä saavan -- kaikkea oli tuotettava Tsongkasta, jonne lähetettiin jo tänään ratsastajia. Viikon kuluttua piti kaiken sieltä tilatun olla teltissäni. Loput voitaisiin hankkia Saka-dsongista. Illansuussa olin ritarillisen ystäväni pun Dorishe Tsuänin luona pitemmällä vastavierailulla ja myöhään illalla uhrasin Lien darinille kirjottamani kirjeen liekeille. Mielestäni oli nyt paras odottaa -- mutta ei vain mitään kiinalaista sekaantumista meidän ruotsalais-tibetiläiseen politiikkaamme!

Iltasella ajettiin sotilasvartion hevoset ja muulit asemahuoneelle. Meidän olisi pitänyt ryhtyä samoihin varokeinoihin, sillä yöllä karkasivat sudet hevostemme kimppuun. Rusko, jonka 14 päivää sitten olimme ostaneet 100 rupiilla, pantiin yöksi liekaan, jottei olisi päässyt karkaamaan. Kun ei se siis voinut pakenemalla pelastua, keskittivät sudet hyökkäyksensä siihen, söivät sen kokonaan suihinsa ja veivät pään muassaan. Ainakaan ei sitä aamulla ollut jokseenkin puhtaaksi kalutun luurangon lähettyvillä.

Huhtikuun 29. p:nä laskeusimme yhdessä alas Semoku-joen laaksoa; joki laskee yliseen Brahmaputraan. Käännyimme sekä virrasta, että tasamista oikealle ja nousimme nyt laaksoa myöten ylös. Toukokuun 1. p:n vietimme kulkemalla _Lamlung-lan_ solan yli. Tähän solaan nouseminen on vaikeata, mutta palkkioksi avautuu sen 5,118 metrin korkuisesta satulasta ihana näköala valkoiselle vuori-ulapalle. Tsomo-utshongin seitsemän vallitsevaa huippua näkyvät nyt, muodostaen tiheän ryhmän. Keskimäinen niistä on hyvin säännöllinen keila ja aivan alas asti liituvalkea; toiset ovat suurimmaksi osaksi mustia kallioita ja kallionkärkiä, joiden välistä näkyy pieniä sinikimalteisia jäätiköitä. Päävuoren pituussuunta on sama kuin Lunpo-gangrin, jonka jatkoa se on.

Namtshenin laaksossa muodosti yhteinen leirimme kokonaisen pikku kylän, sillä kaikki seudun päälliköt olivat kutsutut neuvotteluun. Tänne toivat myös Rindor ja Pemba Tsering kaikki Saka-dsongista tilaamani tavarat. Viivyimme siellä kaksi päivää. Ilma oli raaka ja kolea, kylmä laskeutui vieläkin 18,2 asteeseen. Keväästä ei siis vielä voinut puhua.

Namtshenin leirissä ostin runsaan varaston riisiä, jauhoja, ohria ja tsambaa, sokeria, steariinikynttilöitä ja saippuata sekä 500 savuketta. Kaikki ne tavarat oli Tsongkasta tuotu. Eräs rikas Ngutu-niminen kauppias, jolla oli 50 hevosta ja jakia, möi meille kaksi muulia ja yhden hevosen, samoin vuohen ja kangasta uusiksi puvuiksi meille kaikille, lisäksi saappaita ja päähineitä. Abdul Kerim ryhtyi joutuin työhön, leikkaamaan punaisesta lhasalaiskankaasta minulle uutta mitä hienointa pukua. Päässä oli minulla kiinalainen silkkimyssy, jonka ympäri käärin punaisen turbaanin; jalassani oli kiinalaiset silkkisaappaat ja vyöllä siro miekka. Istuessani maitovalkean oriini selässä kirjavapeitteisessä satulassa näytin minä todellakin tässä naamiopuvussani arvokkaalta tibetiläiseltä.

Myöskin tänne oli kutsuttuna koolle suuri kokous, joka pidettiin Dorishe Tsuänin teltissä ja jossa oli ratkaistavana kysymys minun paluutiestäni. Dorishe Tsuän painosti, että minun oli välttämätön lähteä Samje-lan kautta kotimatkalle; minä vastasin taas, etten aikoisi lähteä minkään muun, kuin jonkun Samje-lan itäpuolisen solan kautta, Silloin kääntyi hän toisten läsnäolevien paimentolaisten puoleen, jotka tietysti oli edeltäpäin opetettu, ja kaikki vakuuttivat, että Tshang-tangiin pääsisi ainoastaan Samje-lan kautta. Olimme kuitenkin kuulleet hevosten ajajien Gäbuk-lalla kertovan, että Kamba Tsenamin teltiltä menisi tie suoraan pohjoista kohti vuoriston yli. Mutta siihen vastasivat paimentolaiset, joiden piti meille jakeja vuokrata, että se tie oli muka niin huono, että me sitä myöten kulkien pääsisimme Tarok-tsolle vasta kolmen kuukauden kuluttua. Samalla ilmottivat he, etteivät antaisi sille tielle jakejansa, sen kivisissä solissa uuvuksiin ajettaviksi. Silloin tarjouduin jakit ostamaan, mutta ei kukaan suostunut niitä myymään. Kun Dorishe Tsuän oli ilmottanut, että sen, joka kulkee Sakasta Bongbaan, täytyy Buptössä, ylisen Buptsang-tsangpon varrella vaihtaa sekä miehistöä että kuormaeläimiä, tein minä sen ehdotuksen, että ja'an karavaanini kahteen osastoon, annan Abdul Kerimin viedä toisen puolen Samje-lan yli ja itse toisen osan kanssa kuljen sill'aikaa itäisemmän solan kautta. Yhtyisimme taas Buptsang-tsangpon alisen juoksun varrella. Ngutu, hauska mongolilaissyntyinen herra, piti minun puoltani ja sanoi, että hänelle olisi aivan samantekevää, minkä solan kautta minä itse kuljin, kunhan vain karavaanin pääjoukko menisi Samje-lan kautta. Mutta Dorishe Tsuän oli yhä taipumaton ja yritti nyt pelotella minua sillä, että kertoi kymmenestä hyvin aseestetusta rosvosta, jotka muka asustivat sen vuoriston pohjoisosassa, jonka yli halusin kulkea.

"Jos seutu on niin vaarallinen", tokaisin minä, "niin olette Te velvollinen antamaan kymmenen sotamiestä minulle suojelusväeksi."

"Sotamiehet ovat Saka-dsongin linnoitusväkeä, eikä niitä voida mihinkään muuhun tarkotukseen käyttää."

"Kuulkaa nyt minua, Dorishe Tsuän, älkääkä olko pikkumainen. Jos lähetätte mukaani kymmenen sotamiestä, niin silloinhan voitte liikkeitäni silmällä pitää. Minä maksan sotamiehille palveluksestaan kaksi rupiita mieheen päivässä. Te voitte rauhottaa itseänne sillä, etten minä kykene moisia menoja _kauvan_ kestämään. Siten saatte takeet siitä, etten tee pitkiä syrjämatkoja. Heti kun olen taas yhtynyt Abdul Kerimin joukkoon, olen ulkopuolella aluettanne ja suojelusväki palaa takaisin linnoitukseensa."

"Se on totta", kuului joukosta kaksi ääntä, "jos hän maksaa 20 rupiita päivässä, ei hän voi kauvas mennä."

Dorishe Tsuän nousi ja kutsui vielä muutamia teltin ulkopuolelle neuvottelemaan. Palattuansa hän lausui, että saan tehdä oman tahtoni mukaan, jos vain allekirjoitan kirjallisen selityksen, että otan itse seurauksista vastatakseni, niin ettei häntä voida syyttää, jos minua kohtaa onnettomuus. Tietysti minä lupasin kernaasti moisen paperin allekirjottaa.

Niin oli asia päätetty. Nima tashi, eräs kookas, miellyttävän näköinen, pullistettuihin lammasnahkaturkkeihin puettu mies, määrättiin suojelusväen johtajaksi, ja kun hän ei sanonut pohjoiseen menevää tietä tuntevansa, sai 45-vuotias Pantshor käskyn lähteä johtajamme mukaan. Hänet kutsuttiin telttiin. Itse en ollut häntä vielä nähnyt, mutta Abdul Kerim sanoi hänen olevan saman miehen, joka huhtik. 23. p:nä oli näyttänyt meille tien Kintshen-lan juurelle. Hän oli viime vuonna nähnyt minut ja Muhamed Isan Saka-dsongissa. Tulija oli pieni, laiha, mutta jäntterä mies, kulki aina pyssy olalla ja oli sillä tappanut jo 80 villiä jakia. Kaikkeen, mitä hänelle sanoi, vastasi hän nöyrästi myöntäen: "_La lasso, la lasso!_" Näki että hän oli kavala ja viekas -- siis minulle mies oikeata lajia.

Hänen ja toisten seurassa ratsastimme toukokuun 4. p:nä yli _Gara-lan_ solan, jonka jokseenkin matalalle kynnykselle näkyi Kamba Tsenamin iso teltti entiseltä paikaltansa. Täällä menimme huhtikuun 22. p:nä kulkemamme tien poikki ja olimme niinmuodoin tehneet vetosolmun pohjukan Tsomo-utshongin komeiden lumipaljouksien ympärille.

Pantshor oli Kamba Tsenamin vanhempi veli. Tämä rikas paimentolainen ei tullut ulos teltistänsä toivottamaan tervetulleeksi Saka-dsongin käskynhaltijaa, joka pystytytti telttinsä hänen telttinsä viereen. Laaksoon syntyi nyt telttiyhteiskunta, joka oli paljoa suurempi kuin missään muussa leiripaikassa. Kuriireja ja lähettejä tuli ja meni, pienet jakikaravaanit, jotka kuljettivat viranomaisten ruokavaroja, nousivat telttejämme kohti, ja läheisyydestä saapui paimentolaisia katsomaan eriskummallista europalaista, joka oli räjähtänyt seudulle kuin pommi ja nyt vihdoinkin kiinni saatu.