Part 19

Huhtikuun 15. päivänä oli ennen muuta päästävä joku matka jakikaravaanin edelle. Lähdin lampaineni ennen kuin he alkoivat eläimiään kuormittaa ja pääsin aikanani Samje-lan solapyramiidille, josta kohosi viiritanko. Vaikka jakikaravaanin väki voisin meidät nähdä koko matkalla leiristä lähtien, täytyi minun kumminkin mitata solan korkeus, maksoi mitä maksoi, ja välimatkakin oli niin pitkä, etteivät he voineet erottaa, mitä minä puuhailin. Merkittyäni kiehumispisteen, joka osotti 5,527 metrin korkeutta, piirustin vielä näköalankin. Idässä ja kaakossa oli laaja vuorimaailma, joka osaksi kuului eteläpuolella kohoavan Lunpo-gangrin vuorijonoon, osaksi taas Nien-tshen-tang-laan, joka oli pohjoispuolellamme. Olimme siis aivan vedenjakajalla, kahden jättiläismäisen, _Transhimalajan ryhmään_ kuuluvan vuorijonon välissä. Ja tämä sola, Samje-la, on hydrografisissa ja orografisissa suhteissa korkein ja suuriarvoisin, mitä sola yleensä voi Aasiassa olla; se nimittäin erottaa toisistaan pohjoisen umpiylängön ja eteläisen äärettömän valtameren vedet. Se on siis samanarvoinen kuin Sela-la, Tshangla-Pod-la ja Angden-la, sekä paljoa tärkeämpi kuin Tseti-latshen-la, joka on ainoastaan Induksen ja Satledshin vedenjakaja, tai Dshukti-la, joka erottaa Induksen molempien haarajokien vedet toisistaan. Samje-lalla olin nyt saavuttanut halujeni _suurimman päämäärän_; olin noussut Tseti-latshen-lan ja Angden-lan välisen Transhimalajan yli ja vallottanut vielä yhden paikan lisää tällä jättiläismäisellä vuorijonolla, joka on pohjoisessa suurten intialaisten jokien vedenjakajana. Olin onnistunut osottamaan sen tosiseikan, että Transhimalaja jatkuu vielä Angden-la'sta länteen päin katkeamatta 490 kilometriä.

Tavattoman mieltäkiinnittävä oli myös se huomio, että Angden-la ja Samje-la, vaikka ne vedenjakajina ovatkin aivan yhtä tärkeitä, eivät ole ollenkaan samassa vuorijonossa. Angden-la on sen vuorijonon läntisessä jatkossa, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla ja on tunnettu _Nien-tshen-tang-lan_ nimellä; Samje-la taas on eräässä tämän vuorijonon ja Lunpo-gangrin välisessä pitkittäislaaksossa. Nyt voin ainiaaksi vetää suuren mustan ristin niiden jatkuvien, katkeamattomien vuorijonojen yli, joita Hodgson ja Saunders ovat kirjotuspöytänsä ääressä rakennelleet ja joiden pitäisi heidän väitteensä mukaan kulkea ylemmän Brahmaputran pohjoispuolella. Täällä aloin myös miettiä, mikä nimi olisi täst'edes annettava tälle suunnattoman suurelle vuoristolle, joka kulkee samansuuntaisesti Himalajan kanssa. Nimi Lunpo-gangri oli ainakin yhtä oikeutettu kuin Nien-tshen-tang-la, mutta kumminkin olivat molemmat sopimattomat, ne kun tarkottivat ainoastaan määrättyä, kokonaisen vuoriston vuorijonoa, joten niillä oli vain paikallisnimen oikeutus. Silloin iski mieleeni ikäänkuin salama -- "_Transhimalaja_ on se nimi, jonka panen tälle jättiläismäiselle vuoristolle".

Vielä ajatellessani sitä suurta voittoa, jonka olin tänä päivänä saavuttanut ilman omaa ansiotani, johti Lobsang minut taas nykyiseen asemaan, ilmottaen, että jakien musta jono liikkui ylös solaa kohti. Nousimme silloin ja astuimme jalkaisin alas rinnettä, jota kulkua haittaavat graniittilohkareet ja mura peittivät. Maasta kumpuavat lähteet kokoontuivat pian puroksi. Erityisellä mielihyvällä katselin minä sen kirkasta, notkeata hyppelyä lohkareiden välitse ja kuuntelin sen surunvoittoista lorinaa. Sävel oli tavallinen; juuri äsken olin kuullut Buptsang-tsangpon purojen sitä laulavan. Ja kuitenkin luulin kuulevani pohjaäänenä veden soittoa, joka herätti minussa uutta ikävöimistä. Buptsang-tsangpon laineet ovat tuomitut ikuiseen häviöön Tarok-tson ja Tabie-tsakan järvissä, missä ne haihtuvat ja leviävät taas kaikkien taivaan tuulten mukana. Mutta puro, jonka rantaa pitkin nyt kuljemme, laski Tshaktak-tsangpoon ja Brahmaputraan, ja sen päämääränä on Intian valtameri, jonka suolaisten aaltojen ylitse kulkee tie minunkin kotimaahani!

Olimme juuri saaneet telttimme kuntoon, kun jakit jo lähestyivät tiheissä joukoissa, viheltelevien ja laulavien ajajiensa seuraamina. Nämä tekivät pienen mutkan, ettei tarvitsisi liian likeltä ohitsemme kulkea. Pelkäsivätkö he meitä, vaiko jo epäilivät? Mitähän he Saka-dsongissa meistä kertoisivat? Olivatko he miehen kämmenen kokoinen pilvi, josta purkautuisi aikanansa rajuilma iskien pieneen karavaaniini, joka nyt oli toisen kerran kulkenut kielletyn maan läpi ilman lupaa?

KoImaskymmenestoinen luku.

Ilmisaatu!

Muinaisina aikoina ulottuivat Lungo-gangrin jääkielekkeet aivan laaksoon asti ja minä näin niistä vielä hyvin selviä jälkiä, kun me huhtik. 16. p:nä laskeuduimme alempiin seutuihin. Laakso on täällä täynnä vanhoja somerikkokerrostumia, jotka ovat pelkkää graniittiä; muutamien niiden yläpintaa peittää hieno multa ja sammal. Taas sivuutimme jakikaravaanin, joka oli leiriytynyt jo hyvin lyhyen päivämatkan tehtyänsä. Nähtävästi aikoivat he levätä seuraavan päivän, sillä jakeilta oli riisuttu kuormat ja tavarat pinottu muuriksi. Jos tibetiläiset aikovat seuraavana päivänä jatkaa matkaansa, laskevat he jakit kuorminensa laitumelle, sillä 350 jakin kuorman purkaminen ja taas sälyttäminen yhden yön vuoksi olisi liian suuritöinen tehtävä. Minun puolestani jääkööt kernaasti tänne niin kauvaksi aikaa kuin vain mahdollista; siten pääsisimme me edelle ja voisimme ehtiä Saka-dsongin ohi ennen kuin meidät annettaisiin ilmi. Mutta ei sentään, viisaampaa olisi Saka-dsongia kokonaan välttää, ei siksi, ettemme näkisi Muhamed Isan hautaa, vaan jotta me emme suotta herättäisi epäluuloa. Päivänselvää oli, että viranomaiset kysyisivät, miksi pieni ladakilaisjoukko kulkee salateitä eikä suurta tasamia myöten. Ja silloin ottaisivat he meidät kuulusteltavikseen.

Somerikkokerrostumien loputtua jouduimme lakeaan laakson leventymään, jossa oli erinomainen heinikkö ja miljoonia vereksiä, inhottavia hiirenreikiä. Oikein tuntee tyydytystä, kun Takkar joskus semmoisen kiusallisen nakertajan kuoliaaksi puraisee. Emme vielä kärsi mitään puutetta; Tubges hankkii minulle metsäkanoja ja eräs vuohemme lypsää hiukan maitoa. Leiriin n:o 383. näkyivät Lunpo-gangrin huiput ainoastaan pienentyneessä koossa; eräs on ohut kuin varjostin. Itäkaakosta näkyy useita huippuja, vuorijonon jatkoa, ja helposti voi laskea, että tasamin varrella kohoava yksinäinen vuorenrunko _Tshomo-utshong_ on Lunpo-gangrin itäisessä jatkossa. Tästä leiristä lähtien tein läheisten korkeiden kukkuloiden kulmamittauksia; tulokset julkaisen myöhemmin.

Huhtikuun 19. päivä. Juuri matkaan lähtiessämme kulki ohitsemme kaksi jätkämiestä, ajaen edellään muutamia satoja suolakuormilla sälytettyjä lampaita. Meillä oli sama matka kuin heilläkin ja meidän täytyi sattua yhteen. Minun ajaessani omia lampaitamme alamäkeä myöten piteli Abdul Kerim hevostansa ja puheli molempien miesten kanssa, kääntääkseen heidän huomionsa pois. Mutta heistä näki, että kummallinen seuramme oli herättänyt heidän mielenkiintoansa ja että he meitä tarkasti tähystelivät. Minä onnuin käydessäni, sillä pisti päähäni, että eivät suinkaan tibetiläiset olleet koskaan nähneet nilkkua europalaista, jos nimittäin he ollenkaan olivat sitä rotua tavanneet. Minut taas olivat ihmiset vuosi sitten nähneet Pasa-gukissa ja Saka-dsongissa ja silloin minä _en_ ontunut. Onnistuinkin huomaamatta pääsemään tungettelevan naapurijoukon ja samoin äskeisen ison jakikaravaanin ohi. Viime mainittu oli kulkenut kaksi päivää toista tietä myöten, mutta nyt taas meidän tiellemme kääntynyt.

Oikealla puolella jää Rukjok-joki yhä etemmä tiestä. Aivan meidän edessämme etelässä näkyi korkea huippu, joka kohoaa Pasa-guk-kylän yläpuolella. Sanotussa kylässä olimme viime vuonna leiriytyneet, Suolalampaat ja jakit olivat jääneet meistä hyvin etäälle ja vihdoinkin saavuimme me nyt vanhan ystäväni Tshaktak-tsangpon rannalle. Tämä joki oli nyt melkoista matalampi kuin viime vuoden toukokuun viimeisinä ja kesäkuun ensimäisinä päivinä. Tässä paikassa poikkesimme etelään vievältä valtatieltä ja kuljimme pohjoista kohti Tshaktak-tsangpon oikeata, läntistä rantaa pitkin, leiriytyen pian tämän rannan eräälle nurmelle (4,634 metriä korkealle).

Palattuansa näytti Abdul Kerim hyvin vakavalta. Hänen oli ollut vaikea vastata kaikkiin kysymyksiin, miksi me kuljimme sinne tänne Tshaktak-tsangpoa pitsin, emmekä, kuten kaikki muut, menneet Saka-dsongiin suurta valtatietä myöten. Siihen oli hän vastannut, että mieliimme oli erittäin terotettu sitä, että oli otettava tarkat tiedot miten paljon villoja näillä seuduin olisi ensi kesänä saatavana. Silloin olivat suolakaravaanin miehet sanoneet: "Te ette näytä pelkäävän maantierosvoja; ne oleksivat juuri täällä ylhäällä vuoristossa. Oletteko hyvin aseestetut?"

"Kyllä, meillä on kaksi pyssyä ja yksi revolveri."

"Niitä kyllä tarvitsette. Näemme, että olette rauhallista väkeä ja siksi varotamme teitä. Kuusi päivää sitten hyökkäsi näillä seuduin erään telttikylän kimppuun 18-miehinen rosvojoukko, jonka joka miehellä oli pyssy ja hevonen. Ne ovat ryöstäneet kolme telttiä, vieneet mukanaan 400 lammasta sekä noin 200 jakia ja poistuneet samaa tietä, jota myöten te nyt aijotte kulkea. Niitä takaa-ajamaan on lähetetty sotilaita, mutta rosvot ovat ampuneet niistä kaksi miestä ja toiset ovat pötkineet pakoon. Ei kukaan tiedä missä tämä rosvojoukko nykyään oleksii. Olkaa yöllä varuillanne, jos henkenne on kallis! Jos päällenne hyökätään, niin antakaa itsenne rauhassa ryöstää! Teitä on ainoastaan kolmetoista, ettekä siis voi puolustautua."

Mutta yö kului rauhallisesti, vasta toisena aamuna varhain ilmotettiin, että pohjoisesta lähestyi telttejämme viisi ratsastajaa. Kaukoputkella katsottuna supistui niiden joukko yhteensä kahdeksi mieheksi, yhdeksi vaimoksi ja muutamiksi jakeiksi. Ne tekivät kaarroksen, ikäänkuin olisivat peljänneet meitä, mutta Abdul Kerim seisahdutti heidät, saadakseen heiltä tietoja. Sitte kuljimme Tshaktak-tsangpon pohjoisrantaa pitkin suoraan itää kohti. Maa nousee loivasti, laakso on melko leveä ja rikas laidunmaista. Telttejä ei näy, mutta kyllä lukuisia kesäleirejä. Tshaktak-tsangpon ja sen idästä tulevan syrjäjoen _Gäbuk-tshun_ yhtymäpaikalla on kivinen muistomerkki. Koillisessa kohoaa kaksi keskikorkuista lumihuippua pienenpuoleisine jäätikköinensä. Selvää oli, että Tshaktak-tsangpo lähti näiden vuorten pohjoispuolelta, sillä voi nähdä joen terävästi uurtautuneen läpi murtautumislaakson. Pääjoen sekunnissa viemä vesimäärä lienee ollut 7, syrjäjoen 2 kuutiometriä. Näillä seuduin on joen nimenä _Kamtshung-tshu_; Tshaktak-tsangpon nimen saa se vasta Pasa-gukin alapuolella. Leiriydyimme näiden kahden joen kulmaukseen. Olimme nyt melkein suoraan pohjoiseen päin Saka-dsongista ja ainoastaan kahden päivämatkan päässä siitä. Mutta meidän ja kuvernöörin hallituskaupungin välillä kohosi vielä vuorenharjanne, eräs Lunpo-gangrin alempi jäsen.

Elämäni oli näinä päivinä synkkää ja yksinäistä, tulevaisuutemme epävarma. Me vaelsimme ikäänkuin pimeydessä ja kopeloimme käsillämme ympärillemme, ettemme kompastuisi. Jokainen päivä, joka kului ilman turmiollisia seikkailuja, tuntui minusta yllätykseltä. Näiden seikkailujen kertomiselle ei minulla ole tässä tilaa. Nyt olimme me enää kahden päivämatkan päässä tasamista, suuresta valtatiestä, jolla karavaaneja ja matkustajia kulkee edestakaisin ja hallituksen viranomaiset ovat vastuunalaiset siitä, ettei kulkemaan pääse kukaan siihen oikeudeton. Mutta minä taas olin valepukuuni ja ainaiseen kiihtymiseen kokonaan kyllästynyt ja toivoin käännöstä, joka minut tästä vankeudestani vapauttaisi. Mutta siitä ei voinut tulla puhettakaan, että minä itse antautuisin tibetiläisten armoille. Heidän itsensä piti paljastaa kuka minä olin ja siksi kuin se tapahtuisi, ei tämä levottomuus loppuisi.

Oli huhtikuun 24. päivä, Nordenskiöldin "Vega"-laivan Tukholmaan v. 1880 paluun vuosipäivä. Auringon noustessa aukeni edessämme koko maa huikaisevan valkeana, talviseen lumipukuunsa verhottuna. Kylmä oli taas laskeutunut 16,4 asteeseen, mutta nyt auringon kohotessa höyrysi hevosten ympärillä ja lumesta nousi ohuita utupilviä. Voi luulla ratsastavansa solfatari- ja fumarali-seuduissa. Karavaanimme kesti vaivaloisen nousumatkan tällä kertaa hyvin. Lampaista oli enää kaksikymmentä jäljellä. Kahdesti luulimme Kintshu-lan solan olevan aivan edessämme, mutta taas kohosi uusia harjuja luulotellun kynnyksen takana ja me kapusimme kukkuloille, joiden välissä purot virtaavat alas Basangiin ja Saka-dsongiin, missä Muhamed Isa lepää hautakumpunsa alla. Lounaassa tarjoovat Tshomo-utshongin huiput komean näköalan. Vihdoinkin oli solan kivipyramiidille johtava viimeinen rinne noustu ja me olimme 5,441 metriä meren pintaa ylempänä. Itäänpäin on loistava näköala, särmikkäinä ja rosoisina kohoavat Lunpo-gangrin huiput vuorten ja harjanteiden sekamelskasta, jonka värivivahdukset ovat sitä heleämpiä, sinisempiä, mitä kauvempana huiput ovat. Koillisessa kiinnitti katsetta eräs etuvuorten jono, joka oli lumen peittämä juurelta laelle asti. Raga-tsangpon leveä, lakea laakso ulottui itään niin kauvas kuin silmä kantoi. Etäämpänä laaksossa näkyi suuremmoinen lumiharjanne, Himalaja-vuoriston pohjoisin.

Viivyimme kauvan ylhäällä ja minä piirustin näköalan. Vaelsimme sitte karavaanin jälkiä myöten kahden matalahkon vuorenkupeen ylitse ja tapasimme leirimme eräässä selvästi huomattavassa laaksossa, jossa oli hyvä laidun ja osaksi jäätynyt puro. Reittini avautui sen rantaan päin. Kaikki kolme telttiä olivat kuten tavallista, samassa rivissä. Tänään oli kaikki mennyt onnellisesti, mutta huomenna olisi tosi edessä, sillä silloin täytyisi meidän saapua Raga-tasamille, missä olin viime vuonna kokonaisen viikon leiriytyneenä odotellut. Leiri n:o 391 oli siis viimeinen, jossa vielä tunsin olevani rauhassa. Koko päivänä emme olleet nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myös yhtään naapuria. Täällä siis oli ryhdyttävä joihinkin uusiin varovaisuustoimenpiteisiin.

Ensiksi oli tehtävä muutos asunto-oloissamme. Tänä yönä saisin viimeisen kerran nukkua vanhassa myrskyn repimässä teltissäni. Huomisesta lähtien tulisi päällikkömme Abdul Kerim siinä hallitsemaan ja toistaiseksi vieraita vastaanottamaan. Minulle erotettiin Abdul Kerimin tähänastisesta teltistä osasto, joka oli sen verran tilava, että vuoteeni otti sen tasan 2 neliömetrin suuruisen alan. Tämä soppi, joka oli kaikilta puolilta suljettu, olisi minun tuleva vankikoppini. Se muistutti kirjoituspöytäni salalaatikkoa ja minusta se oli yhtä kodikas kuin ahdaskin.

Suän oli minun kähertäjäni. Hän oli tänään juuri saanut työnsä valmiiksi, kun Abdul Ketim kurkisti telttiaukosta ja ilmotti minulle kuiskaten, että neljä miestä lähestyi jakeilla samaa tietä myöten, jota me olimme Kintshen-lasta tänne laskeutuneet. Oitis järjestin pukuni ja kiedoin turbaanin päähäni, joll'aikaa teltin aukko solmittiin kiinni ja Takkar sidottiin sen eteen. Katsoin sitte telttiseinän tähystysaukosta, johon näkyi laakson koko ylärinteinen osa, ja huomasin kahdeksan tummansinisen ja punaisen kirjaviin pukuihin puettua, pyssyillä ja miekoilla aseestettua jalkamiestä. Ne kuljettivat yhdeksää hevostansa taluttamalla, yksi mies talutti nimittäin kahta kuormahevosta. Mitä herran nimessä tämä merkitsi? Rosvoja ne eivät voineet olla; sillä rosvot tulevat yht'äkkiä ja yöllä. Pikemmin näyttivät he minusta hallituksen palvelijoilta. Kaksi etumaista ratsastajaa oli varmaankin virkamiehiä. Mieheni istuivat nuotiolla kaikenlaisia tehtäviänsä toimitellen. Huomasin heidän olevan hyvin levottomia.

Vieraat astelivat suoraan lettiämme kohti, kuin olisi tämä ollut heidän matkansa määrä. He asettuivat Abdul Kerimin, Lobsangin, Kutusin ja Gulamin ympärille piiriin ja kävivät heidän kanssaan vilkkaaseen, mutta hiljaiseen keskusteluun. Kolme heistä -- nähtävästi palvelijoita -- asettui hevosinensa tuskin 30 askeleen päähän teltistäni ihan sen aukon eteen, Siellä riisuivat he satulat ja kuormat hevosilta ja laskivat nämä laitumelle, kaivoivat mytyistään kattilat ja kannut, asettivat kolme tavanmukaista liesikiveä paikoilleen, kokosivat polttoaineita, täyttivät ison kattilan vedellä ja keittivät teetä. Selvää oli, että he aikoivat täällä olla yötä ja että heidän tungettelemisensa tarkotuksena oli meidän vakoilemisemme.

Muut viisi menivät Abdul Kerimin telttiin ja istuutuivat jatkamaan keskustelua yhtä hiljaa, hitaasti ja kerrassaan kohteliaalla, sävyisällä äänellä. En pystynyt ymmärtämään, mitä he puhuivat, mutta käsitin vallan hyvin, että kysymys oli vakavasta asiasta, sillä kuulin heidän mainitsevan nimeni -- _Hedin sahib!_ Kun keskustelua oli kestänyt melkoisen tovin, lähtivät he taas ulos ja kiersivät yhteen kertaan telttini ympäri. Sen sisäänkäytävään ei heitä toki raivoissaan haukkuva Takkar päästänyt. Mutta he keksivät tähystysaukon teltin seinästä. Eräs mies pisti sormensa sen läpi ja kurkisti sisään huomaamatta kuitenkaan minua, minä kun viruin maassa samalla puolella, aivan telttiseinän vieressä. Nyt menivät he tulellensa, asettuivat kattilan ympärille piiriin ja ryhtyivät teetä juomaan. He istuivat suoraan telttini edessä; en siis voinut huomaamatta pois päästä.

Nyt kuiskaili Abdul Kerim vapisevalla äänellä teltistänsä minun telttini takaseinän läpi, mitä miehiä nuo olivat. Johtaja, lihava, mutta miellyttävän näköinen nuori mies, oli tehnyt tavanmukaiset kysymykset ja saanut tavalliset vastaukset. Sen jälkeen oli hän vakavalla, päättävällä äänellä lausunut seuraavat sanat:

"Kaksi Pasa-gukin yläpuolella teidän ohitsenne kulkenutta karavaania on ilmottanut tulostanne kuvernöörille. Kun ei ole vielä koskaan sattunut, että Lhasan kauppamiehet olisivat tulleet pohjoisesta, vieläpä kulkeneet salatietä Gäbuk'in kautta, niin alkoivat käskynhaltija ja Saka-dsongin viranomaiset epäillä, että _Hedin sahib on teidän joukossanne kätkettynä_, varsinkin kun hän itse on viime vuonna ilmottanut palaavansa ja aikovansa kulkea pohjoisten vuoriseutujen kautta. Siksi sain minä tovereineni käskyn seurata teidän jälkiänne, saavuttaa teidät ja toimittaa luonanne perinpohjaisen tarkastuksen. Meillä ei ole mitään kiirettä. Huomenna tuovat useat jakit meille ruokavaroja. Te vakuutatte, ettei Hedin sahib ole _valepukuisena ladakilaisena_ joukossanne. No hyvä, kenties olette puhunut totta. Älkää sentään unohtako, että meidän on toteltava käskyä aina pienimpää seikkaa myöten, teitä on kolmetoista ladakilaista, mutta minä näen ainoastaan kymmenen, missä ovat toiset?"

"Ne ovat menneet polttoaineita kokoamaan."

"Kun olette kaikki koolla, alkaa tarkastus ja kyllä silloin jokainen yksityinen tarkastetaan ihoa myöten! Sen tehtyämme tarkastamme koko kuormastonne sisältä ja ulkoa ja tyhjennämme jokaisen säkkinne, jonka löydämme telteistänne! Jos emme tässäkään tarkastuksessa löydä mitään europalaiselle haiskahtavaa, niin tarvitsee teidän enää vain antaa kirjallinen selitys, ettei joukossanne ole ketään valepukuista europalaista, ja se todistus on teidän vahvistettava sinetillänne. Kun se on tehty, saatte te jo varhain huomisaamuna mennä minne haluatte, ja me käännymme takaisin."

Tämän kertomuksen kuultuani oli asia minulle selvä. Tein nopeasti päätökseni ja aijoin sen panna heti toimeen. Ensiksi kutienkin hiivin salaista tietä myöten karavaaninjohtajan telttiin. Siellä olivat ympärilläni muut mieheni paitsi kolme ulkona vahdissa olevaa, joiden piti viipymättä ilmottaa, jos tibetiläiset palaisivat.

"Mitä on tehtävä?" kysyin Abdul Kerimiltä.

"Sen tietää sahib itse parhaiten; minun mielestäni on asemamme epätoivoinen", vastasi kelpo mies, joka oli jo niin usein meidät pinteestä pelastanut.

"Mitä sinä, Lobsang, ajattelet?"

"Ei ole viisasta antaa heille selitystä", vastasi hän hyvin murheellisen näköisenä.

"Sahib", ehdotteli Kutus, "jos ne antavat meidän olla yöhän asti rauhassa, voin minä sahibin kanssa taas livahtaa vuoristoon, kuten silloin, kun Tsongpun tashi oli kintereillämme. Tarkastuksen jälkeen voimme taas alempana yhtyä karavaaniin. Sahibin paperit jaksan minä kantaa; europalaiset tavarat voimme haudata telttiin."

"Ne _tietävät_, että meitä on kolmetoista", huomautti Gulam

Olosuhteiden pakottamina olimme me valejuttuja kertoen kulkeneet koko Tibetin halki. Mutta antaa Abdul Kerimin minun tähteni vahvistaa väärä todistus sinetillänsä, se oli toki minun maantieteelliselle moraalilleni liian karkeata, minä en voinut sitä sallia. Mitähän tulleekin, siitä huolimatta olimme me vielä melko hyvässä asemassa. Olimme sydän-Tibetissä. Ensi askel olisi se, että meidät karkotettaisiin maasta, ja minä saavuttaisin siinäkin jotain, lähetettäisiin minut ruununkyydillä mitä tietä tahansa. Kieltäytyisin jyrkästi Ladakiin palaamasta, mutta menisin kernaasti Nepalin tai vielä mieluummin Gyangtsen kautta Intiaan.

"Ei", lausuin miehilleni, oikaisten itseni, "_minä antaudun itse tibetiläisille_."

Kaikki peräytyivät hämmästyneinä ja alkoivat itkeä ja nyyhkyttää kuin lapset.

"Meidän täytyy täällä ijäksi erota, sahib mestataan!"

"Eihän toki, niin vaarallista ei tästä voi koitua", sanoin minä, sillä enhän ollut ensi kertaa tibetiläisten käsiin joutunut. Teltistä ulos astuessani kuulin muhamettilaisten mutisevan minusta: _"Allahu ekbär! -- Bismillah rahman errahim!"_

Astuin hitain astelin tibetiläisten piiriä kohti, kiireestä kantapäähän asti valepukuun puettuna ja kasvot mustiksi maalattuina. Kun jo olin aivan likellä, nousivat kaikki seisomaan, ikäänkuin olisivat tunteneet, etteivät olleet aivan tavallisen ladakilaisen kanssa tekemisissä.

"Istuutukaa!" lausuin, painostaen sanojani käskevällä käden liikkeellä, ja istahdin itse kahden arvokkaimman väliin. Oikealla puolellani istuvan herran tunsin oitis viimevuotiseksi Pemba Tseringiksi! Taputin häntä olalle ja lausuin: "Ettekö tunne minua enää, Pemba Tsering?" Hän ei vastannut sanaakaan, mutta katsoi tovereihinsa silmät suurina ja pää kallellaan, mikä merkitsi samaa kuin: "_Hän se on!_" Miehet ällistyivät tavattomasti; ei ainoakaan puhunut, jotkut katsoa tirkistelivät toisiansa, toiset tuijottivat tuleen, joku työnnälsi kaksi palavaa kekälettä takaisin kiven väliin ja toinen hörppi hitaasti teetänsä.

Nyt tartuin minä taas puheeseen: "Niin todellakin, Pemba Tsering, te olette oikeassa, minä olen Hedin sahib, joka kävi viime vuonna Saka-dsongissa. Nyt olen taas luonanne. Mitä aijotte nyt minulle tehdä?"

Abdul Kerim, Lobsang ja Kutus, jotka seisoivat takanani, vapisivat kuin haavanlehti ja luulivat, että seuraavana askeleena olisi mestauksen valmistaminen.

Miehet eivät nytkään vastanneet, vaan alkoivat keskenään ryhmittäin kuiskailla. Nuori virkamies, joka oli nähtävästi seurueen pääkukko, koskapa toiset katsoivat häneen ja odottivat hänen vastaustansa, alkoi nyt kaivella papereitansa ja etsi niistä erään, jonka luki ääneti. Kun he eivät pitkään aikaan hämmästyksestään selvinneet -- varmaankaan eivät olleet odottaneet voivansa niin helposti minua vangita -- annoin Kutusin noutaa laatikon egyptiläisiä savukkeita ja tarjosin heille niitä kullekin vuorostaan! Jokainen otti yhden, kiitti ja sytytti, kun minä ensin olin antanut heille hyvän esimerkin ja sillä näyttänyt, etteivät savukkeet olleet ruudilla ladatut. Siten oli jää särjetty ja johtaja alkoi puhua hiljaisella äänellä ja minuun katsomatta.

"Eilen saapui hyvin ankara käsky devashungilta: Sakan käskynhaltija on vastuussa siitä, ettei ainoakaan europalainen pääse lännestä päin maahan pujahtamaan. Jokainen täällä näyttäytyvä europalainen on pakotettava palaamaan samaa tietä, mitä on tullutkin. Kun kaksi päivää sitten Sakaan saapui huhu Teidän karavaanistanne, epäili käskynhaltija, että Te se olitte, Hedin sahib, ja me olemme nyt tehtävämme suorittaneet. Käskynhaltijan nimessä kiellämme Teitä askeltakaan kauvemmaksi itään menemästä. Pyydämme Teitä alistumaan meidän määräyksiämme seuraamaan. Kysymys on meidän omasta päästämme ja Teidän mieskohtaisesta turvallisuudestanne. Huomenna tulette muassamme Kintshen-lan kautta Saka-dsongitn."