Part 17

Helmikuun 17. ja 18. päivänä jatkoimme epävarmoin askelin kulkuamme kaakkoa kohti, milloin laaksoja, milloin lakeita rinteitä myöten ja aina syvässä, väsyttävässä lumessa kahlaten. Mutta tuskin oli leirimme n:o 333 pystytetty, kun meidät yllätti ankara myrsky. Vielä äsken oli taivas kirkas, mutta tuossa tuokiossa peittivät lounaasta syöksyvät tulikeltaiset tomupilvet sen puhtaan sinisen värin. Istuin juuri telttini suojassa piirustamassa, kun myrsky pyyhälsi pois hiilikulhoni koko sisuksen. Miehet olivat koonneet läjän villiaasin lantaa, ja sekin katosi yhtä rutosti; näimme sen kokkareiden lentelevän vuoren rinnettä alas niin hauskasti, kuin olisivat ne panneet kilpakiipeämisen toimeen. Antilopiparvi syöksyi leirimme ohi; niiden talja loisti kuin silkki ja sametti, aina sen mukaan, minkälainen oli karvojen asema ja valaistus. Riennän katon alle ja kuulen ainoastaan joskus huudon, kun joku miesten telteistä uhkaa kaatua; tai kuulen raudan pauketta, kun telttipaaluja lyödään maahan; tai kalisevan, kaikuvan äänen, joka syntyy myrskyn siepatessa pesuvatini ja kiidättäessä sen ylös vuoren juurelle. Luulee olevansa ruhjoutuvassa laivassa, jonka purjetta tuulen paukkuvat tempaisut riepoittelevat. Kallion kärjet, jotka vielä sumusta himmeästi näkyvät, ovat vaarallisia, uhkaavia kareja, joille voimme milloin hyvänsä törmätä. Mutta suuri ja majesteetillinen on semmoinen myrsky, kun se hillittömässä raivossansa maan yli ajaa.

Helmikuun 19. p:nä samosimme suotuisalla maaperällä, joka laskeutuu loivasti etäältä siintävää _Lemtshung-tson_ rantaa kohti. Kuljin enimmäkseen jalkaisin, mikä olikin helppoa, kun tuuli lykki takaa päin. Mutta samalla se tuuli, kuten tavallista, kohmetti kokonansa, vaikka lämpömäärä kello yhden aikaan nousi -2,2 asteeseen. Erään kukkulan juurelta näkyi kokonainen jono mustia pilkkuja, joita luulimme kesyiksi jakeiksi. Mutta pian osottautuivat ne kepeäjalkaiseksi antilopilaumaksi, joka kiiti tasankoa myöten pohjoiseen päin. Nyt tapasi jo usein paimentolaisten kesämatkojen jälkiä. Jo kaksi päivää sitten olin poikennut Rawlingin ja Deasyn tieltä ja olin nyt Tibetin kartan _isoimman valkean täplän länsireunalla_.

Kun eräs harmaja kimo oli yöllä jättänyt maailman, oli meillä enää kymmenen eläintä, siis neljäs osa alkuperäisestä karavaanista! Aamusilla saivat ne jauhoja ja vedessä keitettyjä teenlehtiä, jota annosta ne mielellänsä hörppivät. Ruokavaroja oli meillä enää tuskin kuukaudeksi.

Olimme vielä kymmenen kilometrin päässä järven rannasta, kun leiriydyimme erään luolan lähelle. Luolassa oli kesäajoilta jäänyt jauhinkivi ja kaksi jakin nahkaa. Rantaa pitkin kulki ihmisten tallaama polku. Viivyimme paikalla yhden päivän ja toimitimme taas kuormaston valinnan. Kaikki varatyökalut, kuten lämpömittarit, metrimitat, silmälasit y.m., sekä vielä muutamia europalaisia vaatteita, kaksi lakkia, sidetavaroita ja kirjesalkkuja ommeltiin säkkiin, johon pantiin kiviä painoksi, ja upotettiin avannosta järveen, jonka jää oli lähes metrin paksuinen. Nyt oli minulla enää ainoastaan kolme muuttokertaa alusvaatteita; ensi valikoinnissa voitaisiin niistä siis vielä kolmannes uhrata -- me olimme kuin ilmapallo, joka puolentaa varalastiansa, pysyäkseen ilmassa siksi että on päässyt meren yli, kiinteän maan kohdalle.

Ankaraa myrskyä kesti päivästä päivään. Joskus sattui tiemme varrelle mustia telttejä. Jokaisessa leirissä täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Jäljillemme ei saanut jäädä paperipaloja, kynttilän- ja sikarinpätkiä, sillä siitä sai olla varma, että läheiset tibetiläiset tutkivat paikan perinpohjin heti, kun olimme siitä poistuneet. Suunnitelmanani oli Lemtshung-tson sivuuttaen samota _Tong-tsolta_ suoraan etelään, poikittain halki tuon ison valkean täplän. Meille niin paljon vahinkoa aiheuttaneista, ainaisista myrskyistä oli toki se etu, että olimme huomaamatta päässeet suurien alojen läpi. Abdul Kerim oli minulle ostanut lampaita; niitä oli meillä lopulta hevosten ja muulien apuna 17 kappaletta. Aikomukseni oli vähin erin isontaa lammaskaravaania, jott'en olisi yksinomaan toisista eläimistä riippuvainen. Myös täytyi meillä olla Abdul Kerimin varalta yksi vapaa hevonen, sillä hänhän oli esimiehemme, eikä hänen siis sopinut jalkaisin kulkea, kun kerran minä, tavallinen karavaanin ajaja, ratsastin.

Sairas muuli niukahdutti jalkansa. Miehet kaatoivat sen seljällensä, sitoivat nuoran sen kavioon ja vetivät nuoran toisesta päästä. Kun nuora oli hyvin tiukalle pingottunut, löi Lobsang siihen telttitangolla; siten rynnistettiin nyrjähtynyttä jalkaa paikoillensa! En kuitenkaan huomannut tämän parannustavan tuottavan mitään apua. Ei; muuli oli mennyttä kalua, nyt ollessamme asemassa, jossa niin kovasti olisimme tätä parasta eläintämme tarvinneet.

Ja mennyttä se vain oli. Maaliskuun 8. päivän aamuna se ei kyennyt enää askeltakaan astumaan. Tuntui raskaalta, kun täytyi se kuolemaan tuomita. Se ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja surullista oli nähdä, kuinka tuores, terve veri voimakkaana suihkuna juoksi autiota, hedelmätöntä maata kostuttamaan. Se lepäsi hiljaa, kärsivällisenä; muutaman vavahduksen perästä oli henki lähtenyt. Se jäi yksinäisyyteen, meidän jatkaessamme matkaamme tuntemattomia kohtaloita kohden. Lähtiessämme ottivat ruskea narttu ja keltainen koira korvauksen kaikista viimeaikaisista puutteista; ne jäivät jäljelle, kuolleen muulin luo, löytäen lähtökohdakseen sen valkeassa kaulassa ammottavan haavan.

Ja kun seuraavan päivän ilta tuli ja sen varjot alkoivat laskeutua alas inhaan, jylhään Nagrong-laaksoon, en voinut ajatella mitään muuta kuin uskollista vanhaa matkatoveriani, vanhinta kaikista niistä, jotka olivat mukanani Tibetissä olleet, ruskeata Puppya. Keltaisen koiran kanssa oli se jäänyt kuolleen muulin ääreen ja sittemmin ei niitä ollut kukaan nähnyt. Olimme toivoneet, että ne löytäisivät meidät kuten lukemattomia kertoja ennen oli tapahtunut. Mutta huomasin, että ne olivat eksyneet jäljiltämme ja etsivät meitä nyt vuorilta ja laaksoista epätoivoisina, tuskasta suunniltaan, hakiessansa aina vain loitoten meistä. Ei mikään vaivannut minua niin paljon kuin tämän vanhan telttitoverini muisteleminen. Vielä eilisaamuna makasi se huopamatollaan, tavallisessa nurkassaan, ja yhdessä söimme me aamiaista. Missä oli se nyt, missä tilassa tällä hetkellä? Yöt ja päivät se haukkuen ja vinkuen juoksisi Tshang-tangin autiolla aavikolla, kuono maassa, etsien hävinneitä jälkiämme, kunnes sen käpälät olisivat verihaavoja täynnä. Mitähän se tekee, kuu yö tulee kamaline pimeyksinensä ja susinensa? Asettuisikohan se jonkun kukkulan huipulle, koettaen meitä tuulesta vainuta, vai istuisikohan äärettömällä tasangolla, kuuta haukkuen? Pysyvätkö ehkä molemmat yhdessä, vai etsivätkö meitä eri haaroilta ja häipyvät toisistansa? Joutuisiko Puppy vielä koskaan ystävällisten paimentolaisten luo ja taas hyviin oloihin? Vai kärsisikö puutetta, sidottuna jonkun kurjan teltin eteen, jossa toivottomassa murheessaan vinkuen muistelisi kulunutta elämäänsä, jonka vietti karavaanissani ensimäisistä elinpäivistään lähtien, jolloin minun huoneessani Srinagarissa latki maitoa? Näihin kysymyksiin en saa koskaan vastausta, sillä Puppy ja keltainen koira ovat näytelleet osansa meidän romaanissamme loppuun. Vastaisuudessa muodostuu niiden kohtalo aivan toiseksi, enkä minä opi koskaan tuntemaan niiden historian seuraavaa lukua. Se oli poissa, eikä palannut, ja minä kaipasin sitä aivan kuvaamattomasti. Makasin yöllä valveilla vuoteellani ja ajattelin sen surua, katsoin joka aamu, eikö se ehkä ollut palannut ja mennyt tavalliseen soppeensa, luulin iltasin kuulevani sen hiljaiset askeleet teltin edestä, ja usein olin sumun läpi näkevinäni laihtuneen koiran piirteet joltain kukkulalta tai kallionkärjeltä, jolla se turpa pystyssä myrskyyn ulvoo. Jonkun ajan minua suorastaan vaivasi eräs päähänpisto: varjot, koiran levoton sielu, ja sen näkymättömät aaveet vainosivat minua joka askeleella. Minä tunsin näkymättömän koiran olevan läheisyydessäni, se tuli mukanani telttiin, aina samanlaisilla ratsastusmatkoilla juoksi se rinnallani, istui vierelläni, kun olin tibetiläisten joukossa, ja aina valitti ja anoi apua. Ja minua vaivasi se, etten voinut harhailevaa, etsivää ystävääni auttaa, en sitä edes lohduttaa. -- Mutta pian sain muuta ajateltavaa; toiset koirat tulivat ystävikseni, ja päivä päivältä kietoonnuin yhä enemmän vaaran sotkeutuneihin, selvittämättömiin lankoihin, joiden _täytyi_ johtaa ratkaisevaan käänteeseen ja joissa menneisyyden murheet haihduttaa nykyhetken vakavuus.

Kun minut aamulla herätetään näihin epävarmoihin kohtaloihin ja edessä oleviin seikkailuihin, tuntuu minusta elämä kolkolta ja yksinäiseltä. Mitä pitemmälle aika kuluu, sitä hartaammin ikävöin ratkaisua. Kun Gulam herätti minut tänään, maaliskuun 14. päivänä, valitti hän, että Abdul Kerim ei menettele minulta saamansa kellon kanssa kunnollisesti. Joko on kello tai sitten karavaaninjohtajan pää pyörällä. Hän kumminkin uskoi viimemainitun siinä tilassa olevan, sillä kelloa hän ei voinut oikeastaan epäillä, koska sitä vedetään ainoastaan joka toinen päivä. Gulam väitti, että Abdul Kerim joka kerta kun häneltä kysytään, paljonko on kello, vastaa aina: "seitsemän", olipa sitten mikä päivän aika hyvänsä!

Yöllä oli ollut 24 asteen pakkanen, mutta siitä huolimatta oli päivä kaunis. Tosin puhalsi tuuli, kuten tavallista, mutta aurinko paistoi toki taivaalla ja me ajattelimme taas kevättä. Kolme paimenta ajoi muutamia satoja lampaitansa länteen päin. Viime lumi oli karkottanut heidät entisiltä laitumilta ja nyt olivat he menossa lumetonta laidunmaata etsimään. Heidän sanojensa mukaan olimme me ainoastaan yhden päivämatkan päässä Tong-tsolta. Tämä Tong-tso oli se piste, josta aijoin lähteä etelään päin tuntemattomaan maahan tunkeutumaan. Jos onnistuisin kulkemaan tämän maan läpi vaikkapa vain yhtä suuntaa myöten, niin kuluneen talven vaivat eivät olisi turhaan menneet. Paimenten ilmotus oli oikea, sillä seuraavana päivänä leiriydyimme jo _Tong-tson_ rannalla (4511 metriä), jonka havaitsimme olevan aivan samassa paikassa, mihin sen on kartalleen merkinnyt kuolematon punditi Nain Sing. Kaakossa kohosi suuremmoinen _Sha-kangshamin_ vuoristoryhmä, jonka pohjoisjuuritse olin v. 1901 ratsastanut.

Nyt oli löydettävä sopiva sola, jota myöten pääsisi sen vuoriston yli, joka salpasi tiemme etelässä. Kaakossa näkyi eräs lovi, ja me lähdimme sinne. Tiemme oikealla puolella, erään kukkulan juurella, oli kaksi telttiä. Lähetimme sinne Abdul Kerimin, leiriytyen itse erääseen syvään kapeaan hivuuntumisuurtoon, jonka pohjalla oli tavaton määrä tuulen ajamaa kianginlantaa ja kuivia ruohotukkoja. Kelpo johtajamme kertoi, että kaksi miestä, Naktshu Tundup ja Naktshu Hlundup, oli ottanut hänet epäystävällisesti vastaan. He olivat kotoisin _Naktshun_ seudulta, kolmen päivämatkan päästä, etelästä, ja heillä oli yhteinen vaimo. Ensi aluksi olivat he kyselleet, kuinka monta meitä oli ja montako pyssyä meillä oli, ikäänkuin olisivat ennen kaikkea tahtoneet tietää eivätkö he naapureineen jaksaisi ehkä meitä voittaa. Edelleen olivat he kertoneet jonomme etupäässä nähneensä ratsastajan, samalla kun kaikki muut, Abdul Kerimkin, olivat jalkaisin kulkeneet. _Se mies oli tietysti europalainen!_ Abdul Kerimin vastattua, että europalaiset eivät matkusta talvella, sillä he ovat liian arat kylmälle, ja että me olimme ainoastaan ladakilaisia villanostajia, olivat miehet pudistaneet päätänsä vastaten etteivät olleet ikinä kuulleet ladakilaisten näillä seuduin talvella matkustelevan. Mutta vähitellen onnistui Abdul Kerimin voittaa heidän luottamuksensa, ja kun hän oli kahdesta jakista ja kuudesta lampaasta maksanut niiden kaksinkertaisen hinnan, jättivät tibetiläiset epäluulonsa -- kehnon kullan tähden. Kauppa oli päätettävä vasta seuraavana päivänä. Silloin noudettiinkin uudet eläimet ja kantovoima oli omillemme siunausta tuottava apu. Onneksi herättivät telttimme paimentolaisissa pelonsekaista kunnioitusta. Tärkeätä oli minusta se, että niiden kanssa, jotka olivat alussa meille vihamielisiä, voitiin tehdä heille edullisia kauppoja. Sillä voitimme heidät puolellemme, eivätkä he enää ajatelleet meidän ilmiantoamme, vaikkapa olisimme näyttäneetkin epäiltäviltä. Sillä jos sitten olisi tullut ilmi, että he olivat saaneet hyvän maksun, olisi lähin päällikkö ottanut kauppasumman heti takavarikkoon, vieläpä antanut rangaista kovaonnisia, jotka olivat antautuneet tekemisiin epäiltävien henkilöiden kanssa.

Tämänpäiväisellä matkalla ratsastin tapani mukaan etumaisena, kahden jalkamiehen seuraamana. Oikealla, erään vuorenkärjen takana, oli niin kätkössä teltti, että huomasimme sen vasta sitte kun jo olimme ohi päässeet ja oli myöhäistä astua alas ratsun seljästä. Kaksi jälkeemme töllistelevää miestä seisoi sen edessä. Jos he vertaavat huomioitansa naapuriensa huomioihin, saavat he epäluuloillensa hyvää aihetta! Leirissämme kävi eräs ukko ja kaksi puolikasvuista poikaa. Heidän telttinsä oli läheisyydessä ja he halusivat saada varmuuden siitä, mitä väkeä me olimme. Sanoivat olevansa hyvin köyhiä ja kerjäsivät hiukan rahaa. Heiltä saimme tietää, että olimme _Bongba-tsthangman_ piirin rajalla. Tässä piirissä on 300 telttiä ja sitä, kuten koko Bongban maakuntaa, hallitsee käskynhaltija Karma Puntso, jonka teltti oli kuuden päivämatkan päässä etelässä päin. Hän on 25-vuotias, asuu isossa teltissä ja hoitaa virkaansa vasta toista vuotta, isänsä kuolemasta lähtien. Oli sittenkin rauhottavaa tietää, ettei hän ollut ehtinyt saada kokemuksia europalaisista ja heidän mutkikkaista matkoistansa. Saatuansa Abdul Kerimiltä kaksi tengaa, hiipivät vieraat ilta-auringon hohteessa takaisin kotiinsa, iloiten siitä, ettemme olleet voroja.

Nyt laskeutui kylmyys 26,7 asteeseen -- talvi oli edelleenkin merkillisen tungetteleva, mutta päivä, maaliskuun 18., oli kaunis. Kuljin koko matkan jalkaisin, näytellen lammaspaimenen osaa, koska sivuutimme useita telttejä. Niiden joukossa oli myöskin eilen luonamme käyneen ukon teltti. Kävikin ilmi, että hän oli varakas mies, joka voi meille myydä erityisiä välttämättömiä elintarpeita! Matkalla ampui Tubges seitsemän peltokanaa, josta oli seurauksena, että kaksi tibetiläistä tuli sitä vastaan vastalauseensa panemaan, väittäen, että peltokanoja ampuvat ainoastaan europalaiset. Mutta Abdul Kerim selitti heille, että hän itse kerran söisi kernaammin peltokanoja kuin ainaista lampaanlihaa!

Maaliskuun 19. päivä. Olin juuri syönyt aamiaiseni maukasta peltokanaa ja kulhollisen maitoa, kun minulle ilmotettiin, että kolme tibetiläistä lähestyi leiriämme. Ne pysähtyivät kumminkin jonkun matkan päähän, ja Abdul Kerim meni heidän luokseen. Telttini senpuoleinen sivu oli auki, mutta suljettiin aikanansa. Tibetiläiset kysyivät, emmekö voisi antaa lääkkeitä eräälle miehelle, jonka jalka oli kipeä. Itse asiassa oli heillä tietysti vain aikomuksena meitä vakoilla, sillä he jäivät seisomaan koko lähtöajaksemme ja tarkastivat matkan päästä kaikkea. Maalattuani kasvoni ja käteni hiivin siis salatietä Abdul Kerimin telttiin, kun taas Kutus ja Gulam konttasivat minun telttiini samaa tietä, sullomaan siellä tavaroita. Ja sitten ajoin Lobsangin ja Tubgesin kanssa lampaita ylös solatietä myöten (4918 metriä). Mutta emme olleet vielä kauvas päässeet, kun Abdul Kerim tuli hevosellani ratsastaen ja kiihkeästi viittoi meitä pysähtymään. Muutaman minuutin kuluttua tulisi nimittäin vastaamme eräs ratsastava tibetiläinen, jolla oli iso koira. Teimme sentähden mutkan, kulkien tien varrella kohoavan kukkulan taitse, joll'aikaa karavaanin johtaja pidätteli tibetiläistä. Niin vältin vaaran. Jonkun ajan kuluttua saapuivat Kuntshuk ja Sedik, kumpaisellakin köysi kädessänsä ja heidän välillään suuri koira, vihainen elukka, joka haukkui niin että kuola suusta valui, koettaen purra miehiä, jotka sitä herransa luota pois taluttivat. Se oli niin sanottu "takkar" ja sen nimen se sai pitää meidänkin luonamme. Se muistutti bernhardilaiskoiraa, oli pikimusta, kaulassa ja rinnassa valkea pilkku, ja äkäinen kuin susi. Miehet olivat saaneet sen kahdella rupiilla.

Mutta ei ainoastaan sitä; Abdul Kerim oli 86 rupiilla ostanut ratsastajan ratsunkin, ja karautti nyt tyytyväisenä meitä tavottamaan, kun me laskeuduimme solan harjalta erääseen lampaista, jakeista ja telteistä kirjavaan laaksoon, jossa näkyi kahdessakin kohden ratsastajia. Nämä hevosmiehet aivan pelottavassa määrässä muistuttivat sotamiehiä. Uusi hevonen oli entisen omistajan sanojen mukaan yksitoistavuotias. Omistaja oli lisännyt, että jos se elää yli 15 vuoden, tulee se elämään 30-vuotiaaksi. Se oli joukkomme uusi jäsen ja herätti yleistä mielenkiintoa varsinkin Takkarissa, joka rauhottui nähtyänsä taas entisen ystävänsä ja toverinsa.

359. leirisijamme nimi oli _Luma-shar_. Olimme silloin ison _Kangsham-tsangpo_-joen pohjoisrannalla. Tämä joki tulee _Sha-kangshamin_ pohjoisrinteeltä, tuon valtaavan vuoristorungon, jonka ohi olin v. 1901 kulkenut niin että se jäi tieni eteläpuolelle, aivan lähelle sitä. Sen länsikylki tarjosi nyt meille suuremmoisen näyn. Vuori oli noin kahden päivämatkan päässä kaakossa.

Seuraavana päivänä täytyi meidän päästä joen yli. Tehtävä oli epämieluinen, sillä vaikka edellisenä yönä oli ollut 18 asteen pakkanen, ei jää kannattanut rannoilla. Abdul Kerim yritti mennä ratsain yli, mutta hevonen upposi keskellä virtaa, syöksyen päistikkaa veteen. Lobsang riisui silloin saappaat jalastansa, meni paljain jaloin yli ja palasi takaisin viemään toisten avulla kuormaeläimemme varovasti rantaan. Vaikein oli lampaiden ylisaaminen. Niitä täytyi yksitellen ajaa ja sarvista vetää. Miltei kaikki karavaanin jäsenet saivat tästä jääkylvystä osansa.

Jatkoimme nyt matkaamme etelään, jättäen vasemmalle puolellemme aukean, Sha-kangshamin etuvuoren juurelle asti ulottuvan tasangon. Kahdesti sivuutimme paimentolaisten telttejä ja leiriydyimme somerrinteelle erään lähteen luo. Paimentolaisilla ei ollut mitään myytävää, mutta he antoivat Abdul Kerimille monenlaisia arvokkaita tietoja. Semmoisissa tilaisuuksissa oli Kuntshukilla tapana kirjoittaa salavihkaa muistiin kaikki maantieteelliset nimet. Muun muassa saimme tietää, että jos jatkamme matkaamme etelään päin vielä seitsemän päivää, niin tapaamme erään rikkaan, Lhasasta kotoisin olevan kauppiaan, Tsongpun tashin, joka oleksii talvet keskellä Bongban maakuntaa paimentolaisille teetä myymässä. Saatoin arvata, että hänen leirinsä läheisyys tuottaisi meille vaaraa.

Helmikuun 24. p:stä maaliskuun 24. päivään olimme jaksaneet taivaltaa ainoastaan 290 kilometriä. Siihen oli syynä murhaava myrsky, kuormajuhtien menettäminen ja viime aikoina vaikeakulkuinen seutu. Ainoastaan harvoin onnistui meidän edetä päivässä 10 kilometriä.

Minua suututti se, että jokaisen solamme pohjoispuolella oli aina teltti, ikäänkuin vahtihuone, vakoilijan silmä. Siksi täytyi minun koko matka nousta jalkaisin. Niinpä 26. p:näkin _Santshen-la'lle_, jonka 5356 metriä korkealla laella on pieni kivinen muistomerkki. Etelästä päin näkyy aina vain uusia vuoristoja. 30-40 kilometrin päässä kohosi suunnassa P 60° I Sha-kangshamin korkein huippu. Se oli suuremmoinen kuva kauniilla ilmalla, jolloin ei pieninkään pilvi näköalaa häirinnyt. Tottunein, kimmoisin hyppäyksin kiiti viisi ammon-lammasta kukkuloiden yli, ja eteläpuolisella rinteellä, jota myöten laskeuduimme varovasti alas, juoksenteli lauma pieniä notkeita goa-antilopeja; pantholops-antitopeja ei näillä seuduin näkynyt.

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.

Maaliskuun 27. päivä. Yöllä oli lähes 20 asteen pakkanen -- aina vain talvea! Mutta kello yksi päivällä oli 8 astetta lämmintä -- kevät oli siis tulossa!

Täälläkin oli se tavallinen teltti pitämässä solaa silmällä, pakottaen minut 5300 metriä korkealle _Ladung-la'lle_ jalkaisin kiipeämään! Mutta sieltä avautui ilahduttava näköala: kuljettavaksemme esiintyi noin neljän päivän matka alamäkeä tai tasankoa. Eteläinen rinne on hyvin kalteva, siinä soluu ja lipuu soraa myöten, joka vierii mukana ja jäljestä, ja samalla tekee laskeutuja sen epämieluisan huomion, että saappaat ja vaatteet repeilevät entistäänkin pahemmiksi. Alhaalla kääntyy laakso oikealle, lounaaseen, ja _Janlungin_ seudulla, missä leiriydyimme, kertoi minulle eräs nuori paimen, että seuraavana päivänä saapuisimme Tsong-pun tashin teltille.

Laakson pohjasta kumpuaa lukuisia lähteitä, muodostaen kirkasvetisen, hyvin kalarikkaan, ruohoisten penkerien välitse juoksevan puron. Muutamat meistä pysähtyivät täällä, käyttäen Kutusin vyötä verkkona. Jo ensi vedolla saimme 18 kalaa, ja siitä innostuneina emme tyytyneet ennen kuin olimme pyydystäneet niitä 160. Ne olivat tosin pieniä, mutta sittenkin riitti niistä meille kolmelletoista kylliksi asti. Puppyn viime pesyeen ainoa elossa oleva penikka oli hyvin hullunkurinen seisoessaan siinä hiljaa, huomiokyky jännitettynä. Se katseli hypähteleviä kaloja, haukkui niitä ja pudisteli päätään. Ei koskaan vielä elämässään ollut se nähnyt juoksevaa vettä, ja mahtoi varmaankin uskoa, että sen päällä voi kulkea yhtä turvallisesti kuin kirkkaalla jäällä. Mitään pahaa aavistamatta juoksi se siis eräässä kohden, missä puro oli kahden jalan syvyinen, ruohopenkereeltä alas ja katosi veteen. Päästyään suurella vaivalla taas kuivalle maalle oli se yhtä loukkautunut kuin hämmästynytkin, ällisteli ja murisi vielä kauvan, ollen kylmästä kylvystä nyreissään. Myöhemmin pysyi se kaukana tästä ilkeästä purosta.

Abdul Kerimin oli maaliskuun 28. päivänä määrä lähteä uudella ladakilaissatulallani sälytetyllä hevosella tiedusteluretkelle ja ottaa selvä Tsongpun tashista. Hänellä oli kukkarossa viljalti rahaa, voidakseen ostaa kaikkea mitä vain meille myydä haluttiin. Julkeisiin kysymyksiin piti hänen vastata, että Gulam Rasul oli käskenyt meidän yhtyä Raga-tasamissa hänen, kymmenen päivää ennen Lhasasta lähteneeseen karavaaniinsa ja sitte sen kanssa Ladakiin matkustaa.

Itse ratsastin ilman satulaa harmaalla kimollani, mutta en ollut vielä kauvas päässyt, kun jo sivuutimme kaksi telttiä, joista tuli neljä tibetiläistä meitä töllistelemään. Kaksi meistä puhui heidän kanssaan meidän toisten jatkaessa matkaa puron vartta pitkin. Jonkun matkaa taas edettyämme oli meidän oltava varovaisia, tällä kertaa kolmen teltin ja kahden ison lauman vuoksi, joiden omistajalla oli 3,000 lammasta. Kaikkialla tapasimme lammasaitauksia, entisiä leirisijoja ja mani-kekoja; siis olimme taas valtatiellä. Minä kuuluin nyt kokonaan lampaille, vaelsin niiden kanssa, vihelsin niille ja ajoin niitä. Erään vasemmalta tulevan laakson suussa oli iso valkea sinijuovainen teltti, jonka sanottiin kuuluvan seudun päällikölle, gova Tshykjyngille. Eräs mies tuli siitä ulos, riensi perässämme ja tiedusti: "Mistä ja mihin?" Eräästä kerjäläisten teltistä tuli kaksi vaimoa tekemään saman kysymyksen. Kahta kilometriä kauvemmaksi ei meitä voinut telteistä nähdä ja nousin sentähden taas kimoni selkään, mutta en saanut ratsastaa kuin pari askelta, sillä taas sukelsi kauvempana laaksossa uusia telttejä näkyviin. Leiriydyimme puron rannalle _Kungsherjan_ seutuun, paikkaan jossa laakso oli hyvin leveä ja johon näkyi telttejä usealta taholta. Eräästä meidän alapuolellamme olevasta teltistä pistäysi taas mies tiedustamaan keitä olimme. Hän ilmoitti meille, että iso ja arvokkaalta näyttävä teltti oli kolmen päivämatkan päässä sijaitsevan Mendong-gumpan luostarin johtajan Takjung laman oma. No, parempaahan emme olisi voineetkaan kohdata! Lähimpinä naapureinamme oli piiripäällikkö, ylilama ja Tsongpun tashi, sekä vielä hiukan kauvempana itse Bongban maakunnan käskynhaltija! Todellakin täytyi tapahtua ihme, jos onnistuisin ehein nahoin tästä ampiaispesästä pelastumaan. Se oli varmaa, että meidän oli täältä poistuttava aamulla varhain, jottei ehdittäisi meistä puhetta alottaa.