Part 16

Halusin pois tästä vuorten ja laaksojen sokkelosta, jonka vedet virtaavat vielä Itä-Turtestaniin. Olimme vielä Kara-kash-joen alueilla, ja meidän täytyi ennemmin tai myöhemmin kulkea jonkun solan läpi, joka tämän alueen Tshang-tangin suolajärvien altaasta erottaa. Tammikuun 3. p:nä samosimme Kara-kashin erästä lähdelaaksoa myöten, leiriytyen sen yläosassa, missä raju lumituisku peitti koko maiseman. Semmoista ilmaa jatkui yöhön asti. Merkillistä oli, että sakean lumen läpi näimme tähtien tuikkivan. Ennen peittivät taivasta mustansiniset pilvet, eikä pudonnut ainoatakaan lumihitusta. Kummallinen maa!

Ilma kaunistui, kun me tammikuun 5. p:n aamuna jatkoimme matkaamme Kutusin tunnustelemaa tietä pitkin itään päin. Nousimme nietosten läpi pieneen solaan (5485 metriä), jonka toiselta puolen eräs Kara-kashin haara taas tiemme katkaisi. Pois täytyi meidän päästä tästä ikuisesta sekamelskasta, joka vain vei meiltä aikaa ja väsytti voimiamme. Meillä ei kumminkaan ollut valittamisen syytä niin kauvan kuin eläimet kestivät. Iloitsin jokaisesta päivästä, joka toi kevään aimo askelta lähemmäksi ja loitonsi meistä talvikylmää. Se tunkee kaiken läpi. Jalkani ovat turrat, Gulam venyttää niitä ja hieroo minua joka iltatulen paahteessa, mutta hänen ei onnistu saada niihin taas elämää. Mustepullossa jäätyy muste kokkareeksi, joka on tulella sulatettava. Kirjottaessani täytyy minun kumartua hiilikulhon päälle ja sittenkin jäätyy muste kynässä, joka taas puolestaan jäätyy paperiin kiinni.

Eräällä aivan matalalla kynnyksellä voimme tammikuun 8. p:nä vihdoinkin katsella näköalaa, jota olin kauvan ikävöinyt: avarata, aukeata ylätasankoa, jonka läpi olin kulkenut syksyllä 1906! Kaakosta tunsin oitis sen ulospistävän vuoren, jota pitkin olimme silloin kulkeneet. Meidän siis täytyi olla korkeintaan kahden päivämatkan päässä Aksai-tshin-järvestä. Muutamia päivämatkoja olin nyt kulkenut miltei samaa tietä kuin Crosby. Järven luona täytyi minun mennä oman, v. 1906 kulkemani tien poikki, sitten oli meidän vaellettava Arport-tsolle ja kuten viime vuonnakin mentävä Bowerin, Deasyn, Rawlingin ja Jugmayerin tien poikki.

Koko maa oli alhaalla riippuvan pilvikaton peitossa. Viisi kilometriä kuljettuamme löysimme ikävöidyn sulan raikasvesisen lähteen (+0,6 astetta), jonka luo, 4,977 metrin korkeuteen, teimme leirimme n:o 300. Sinä iltana lauloivat mieheni taas iloisia lauluja ja Suän huppeli heille hullunkurisimpia tanssejaan. Olimme taas ylhäällä "_maailmankatolla_", ja edessämme levisi koko autio Tibet.

Tammikuun 10. p:nä läksimme suoraa tietä sitä ulkonevaa vuorta kohti, jonka juurella oli ollut leirini n:o 8, missä tiesin olevan hyvän laidunmaan. Siitä paikasta erotti meitä ainoastaan iso tasainen, kasviton ylänkö, ja matkaa oli sinne 24 kilometriä. Tuuli oli kova, jonkun ajan kuluttua olimme luuta myöten palelluksissamme. Edellä kulkevan karavaanin suojapuolella kohosi savumainen tomupilvi. Mutta jo kaukaa alkoi näkyä maaperän keltainen, heinistä johtuva väri, näky, joka elähdytti miehiämme niin kovin, että he alkoivat jo kulkiessaan laulaa. Eläimetkin huomasivat, että lähestyttiin hyviä laitumia, ja lähtivät ilman kehotushuutoja ravaamaan. Teltit pystytettiin samaan paikkaan kuin viime vuonnakin; täällä sattuivat pitkät tibetiläiset tieni yhteen. Jonkunlaisella kaiholla katselin paikkaa, johon Muhamed Isa oli pystyttänyt korkean kivisen muistomerkin. Tähän saakka olin kiertänyt kaikki Rudokista päin uhkaavat vaarat, ja minua ei ollenkaan liikuttanut se, että Venäjä ja Englanti olivat toisillensa luvanneet olla päästämättä kolmeen vuoteen ainoatakaan europalaista Tibetiin. Paikka oli 4937 metrin korkeudessa.

Jo useita päiviä sitten olin puhunut tästä paikasta ja sen hyvistä laitumista, ja kun olimme 11. p:nä lähteneet, voin luvata miehille illaksi vieläkin paremman leiripaikan. He ihmettelivät, miten minä tunsin tämän erämaan niin hyvin. Monet myrskyt olivat hävittäneet suuren, vuoden 1906 karavaanin jäljet, mutta pian näkyi _Aksai-tshin_-järvi, jonka pinta nyt, kamalalla ilmalla, näytti harmaalta ja kolkolta. Sen rannalla yhtyi kuusi kiangipolkua erään oivallisen suolattoman lähteen luona, ja sinne sytytimme mekin leiritulemme, samojen kivien väliin kuin silloinkin. Seutu on todellinen keidas. Mutta myrsky raivosi ja järvellä vyöryivät korkeat aallot. Ne olivat jäähtyneet -- 6,3 astetta kylmiksi, mutta niissä ei näkynyt jäätymisen oireitakaan. Yöllä oli aika lumisade ja seuraavana päivänä, lepopäivänä, loisti järvi (4929 metriä) sinisenä keskellä huikaisevan valkeata maisemaa. Yhden hevosen vei veronansa hyvä laidun. Se makasi kivikovaksi jäätyneenä, kun tammik. 13. p:nä läksimme matkalle. 14. p:nä kuljimme kaakkoa kohti tasankoa myöten, jonka pehmeä, raskas tomu vei taas yhden muulin surman suuhun. Karavaani vetäytyy yhteen sulloutuneena jonona eteenpäin; kun eläimet ovat yhdessä, on niille samoaminen helpompaa. Jäljelle jääneitä, jotka alkavat jo uupua, hoputtavat ladakilaiset. Leirissä n:o 304 oli laidun taas huono, ja kahdesta muulista ei näyttänyt enää pitkäikäisiä tulevan. Illalla oli kirpelevän tulinen pakkanen. Lämpömittari laski 39,8 asteeseen, siis melkein elohopean jäätymispisteeseen! Sen alempaa lämpömäärää en ole vielä Aasiassa tavannut.

Tammikuun 30. päivänä täytyi meidän kulkea lähetysten, sillä ryöppyävä lumi peitti oitis jäljet. Meillä oli kaksi luotsia; viimeisenä ratsastin minä, tallattua polkua myöten, joka alussa näytti mustalta juovalta; mutta ylempänä, missä oli kahden jalan paksuinen hanki, ei näkynyt enää maata eikä kiviä. Eräs ruskea hevonen, joka jo oli kuormaton, laskeutui hangelle kuolemaan; useampia hevosia ja muuleja olimme menettäneet edellisten päivien koettelemuksissa, jotka olivat niin samanlaisia, että olen tässä sivuuttanut kolmatta viikkoa, joll'aikaa kuljimme _Arport-tson_ yli järven kapeimmalta kohdalta.

Hitaasti, hyvin hitaasti kuljemme lumituiskussa. Tuulenpuuskat sieppaavat luotsin huulilta varotushuudot, mutta hänen äänensä ei kuulu meille asti; me pysyttelemme vain tallatulla polulla. Lobsang astelee edellä, usein peittyy hän kuivaan, tupruavaan lumiryöppyyn ihan tyyten. Ojapaikoissa on lunta metriä paksulta ja me pääsemme eteenpäin ainoastaan askel askeleelta, sitä mukaa kuin luotsit lapioivat meille lumen läpi kuurnaa tieksi. Eläimet kompastelevat tavan takaa; uudestaan kuormittaminen aiheuttaa pysähtymisiä, kun kaikkien täytyy pysyä samassa kuurnassa. Ihmiset ja eläimet ovat lopen nääntyneet ja ponnistelevat siematakseen ilmaa keuhkoihinsa. Tuiskulumi on meidät tukahduttaa ja ajaa meitä eteenpäin kuin luudalla lakaisten. Käännymme siihen selin ja kumarrumme eteenpäin. Ainoastaan lähimmät muulit voi nähdä, viides kuvastuu jo epäselvästi, ja etumaiset näyttävät ainoastaan hieman tummemmalta valkealta. Luotseista en näe enää vilahdustakaan. Taas kulkee jono muutamia askelia eteenpäin, kunnes jälleen sattuu uusi este. Kun minun edelläni kulkeva muuli lähtee astumaan, vajoaa se kuoppaan, josta kahden miehen täytyy sitä ylös auttaa, pysytellen kuormaa pystyssä. Kuljemme nyt itään päin ja maaperä kohoaa. Jos _tätä vielä joitakuita päiviä jatkuu, niin olemme mennyttä!_.

Vihdoin pääsemme lakealle solapengermälle (5568 metrin korkeus). Jo meren pinnan tasalla olisi sellainen kulku kylliksi vaikea, saati sitten kamaralla, joka on useita satoja metrejä korkeammalla kuin Montblancin huippu ja jolla ei ole mitään muuta kuin harmaatakiveä. Solan itäpuolella oli paikoittain metriä paksulta lunta. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän auttamattomasti jäädä lumituiskuun ja siinä odottaa -- mutta mitä? Ruokavarathan olivat loppumaisillaan, ja jos mieli löytää laidunmaita, piti meidän päästä eteenpäin. Tie laskeutui taas loivasti alaspäin. Lunta ei ollut enää niin paksulta ja me lähestyimme laakson avartumaa, josta tuuli oli muutamia paikkoja lumesta paljaiksi lakaissut. Oikealla puolella oli rinne, jolla Abdul Kerim luuli näkevänsä muutamia lumesta kurkistelevia ruohonkorsia ja pyysi saada leiriytyä. Töin tuskin onnistuimme saamaan telttimme kuntoon.

Kamala leiri! Tuuli kiihtyi rajuilmaksi, eikä kuulunut mitään muuta kuin sen ulvontaa. Teltistäni näen ainoastaan valkean kaaoksen, maan, vuorien ja taivaan välillä ei ole mitään erotusta, kaikki on valkean valkeata. Lumituiskusta ei erota edes telttejä, sillä hieno lumi pöllyää sisään ja peittää kaiken hienolla jauhollansa. Polttoaineiden haeskelua ei ole ajatteleminenkaan; siksi on teltissäni jo kello kolme 17 asteen pakkanen. Ulkoa en näe ainoatakaan elävää olentoa; voisin siis yhtä hyvin olla tässä erämaassa aivan yksinkin.

Uskollinen Gulamini tuo toki vihdoin hiiliä; Lobsang ja Sedik ovat löytäneet muutamia kuivia risuja. Gulam kertoo Sonam Kuntshukin aikovan laskeutua lumeen kuolemaan, mutta minä neuvon hänen kernaammin ottamaan kelpo annoksen kiniiniä. Myöhään illalla kuului taas tuulenpuuskien välistä veisuuta Allahille, hyvin heikkoa, tavallista haikeampana. Kuljemme synkkää kohtaloa kohti. Olen tällä kertaa jännittänyt jousen liian kireälle, se voi milloin hyvänsä katketa. Me hautaannumme täällä lumeen, eläimet kuolevat nälkään ja meidän itsemme täytyy -- -- se on enää vain ajan kysymys!

Vähän matkan päässä leiristä alaspäin teki laakso polven oikealle. Eläimet olivat menneet sinne yön aikana, mutta kääntyneet olivat takaisin, kun eivät löytäneet sieltä ruokaa, Eräs muuli oli jäänyt sinne kuolemaan; se oli menehtynyt sellaiseen omituiseen asentoon, kuin olisi se kuollut juuri sillä hetkellä, jolloin yritti nousta: polvillensa, turpa maahan painettuna. Siihen se oli jäätynyt kivikovaksi. Pakkasta oli toki ainoastaan 26,9 astetta.

Myrsky raivosi entisellä voimallaan vielä tammikuun 31. p:nä. Kuormitimme 19 muuliamme ja hevostamme ja kuljimme samaisessa lumituiskussa arviokaupalla alas laaksoa myöten. Lunta tupruutti suunnattomia määriä; moista lumentuloa en ollut Pamirissakaan kokenut. Päivässä jaksoimme kulkea ainoastaan 4,5 kilometriä; pystytimme sitte taas telttimme, jotka jälleen kohosivat tummina lumesta. Rinteellä samosi neljä isoa villiaasia kinoksissa jyhkeästi kuin lumiaura. Koirat kyllä lähtivät niitä ajamaan, mutta luopuivat yrityksestään, kun lumituisku liiaksi pidätteli. Juhdat söivät riisiannoksensa ja saivat sitte kierrellä kukkulalla lumen alta karua ruohoa kaivamassa.

Kolmaskymmenes luku.

Kolmikymmenpäiväinen myrsky.

Tuikkivilla tähdillä kylvetty talvitaivas pingotti tummansinistä telttiänsä yksinäisen leirimme yli ja 28 asteen pakkanen ennusti selvää päivää. Pyryä olikin kestänyt runsaasti. Helmikuun 4. p:nä ei leijaillutkaan vuoriston päällä ainoatakaan pilvenrepaletta, ja auringon huikaisevat säteet valaisivat taas tätä jumalien ja ihmisten hylkäämää ylänköä, joka vielä äsken oli talven valkeaan verhoon haudattuna. Aamulla sain surusanoman: yksi hevonen ja muuli lepäsivät telttini edessä kuolleina. Jäljelle jääneillä 17 juhdalla jatkoimme matkaamme itään, kulkien _Shemen-tson_ pohjoista epäsäännöllistä rantaa pitkin. Lumi väheni, ja leirissä n:o 320 oli somerikko miltei paljas. Järven yli oli suuremmoinen näköala. Rawlingin kartta tästä seudusta on suurella tarkkuudella tehty.

Vielä helmikuun 5. päivänäkin leiriydyimme tämän ison järven rannalla, jonka lahtien ja niemien rantoja pitkin olimme kulkeneet. Matkalla kuoli taas yksi muuli. Vaikka olimmekin jo polttaneet kaiken, mitä ilman vain voi toimeen tulla, tulivat kuormat sittenkin eloon jääneille juhdille liian raskaiksi. Eräs iso vanttera muuli kulkee etumaisena ja seuraa uskollisesti Gulamia, joka johtaa karavaania. Sen kannettavana on vähintään kaksi tavallista kuormaa, ja sittenkin on se lihava ja voimakas. Ihmisistä ei näy merkkiäkään. Eräällä kalliorinteellä rääkkyy naakkaparvi. Leirissä tarkastamme taas muonavarat ja minä päätän keventää kuormastoa kolmella riisisäkillä. Nämä riisit piti vedellä ja liotetuilla jauhoilla sekotettuina syöttää seuraavina päivinä eläimille. Omista ruokavaroistani oli enää jäljellä kaksi astiallista säilykkeitä, vähän sekahedelmiä ja korppuja. Lihaa emme olleet nähneet enää pitkään aikaan. Koko päivän myrskysi, ja aurinko oli taas pilvien peitossa.

Helmikuun 7. päivänä olin ratsastanut pikku kimollani viimeisen kerran. Kun me helmikuun 8. p:nä 28,3 asteen pakkasessa jatkoimme matkaamme kaakkoa kohti, voi se enää ainoastaan tyhjiltään kulkien karavaanin mukana laahustaa ja silti se lopulta kaatui. Sen sijaan tuli ratsukseni tibetiläinen harmaja kimo. Tuskin jaksoimme kulkea 8 kilometriä, mutta kumminkin oli päivä vaiherikas. Erään lakean kukkulan toisella puolella seisoi pantholops-antilopi, joka ei paennut, vaikka olimme aivan lähellä. Pian huomasimme, että se oli maassa kiinni ja koetti päästä irti. Koirat syöksyivät sen kimppuun, mutta kaksi miestä juoksi niitä pidättämään. Antilopi oli tarttunut sen polulle viritettyyn ansaan; polulla näkyivät kahden miehen verekset jäljet. Silminnähtävästi olimme talvimetsästäjien läheisyydessä ja nämä olivat meidät ehkä huomanneet. Ehkäpä olivat jo nähneet minut, ainoan ratsastajan ja ainoan europalaispukuisen! Kenties oli valepukuun sonnustautuminen jo liian myöhäistä? Silloin olisi koko suunnitelmani mennyt myttyyn ja koko talvi olisi ollut hukkaan tuhlattu.

Satimeen tarttunut otus paloiteltiin, koirat saivat ahmia kyllikseen sisälmyksiä, ja saadusta lihasta tuli neljä kohtalaista miehen kantamusta. Sitte jatkoimme matkaamme. Eräässä laaksonsuussa näimme lammasaitauksen ja kaksi mustaa pilkkua, joita luulimme kiviksi. Ruohokkoisen kukkulan takaa löysimme suolattoman vesisyvänteen. Se oli siksi tervetullut löytö, ettemme voineet olla sen likelle leiriytymättä. Ei kestänytkään kauvan, kun ladakilaiset istuivat jo tulen ympärillä hyvää, kauvan ikävöityä lihaa paistamassa.

Nyt, kun läheisyydessä nähtävästi oli ihmisiä, näytti minusta olevan paikallaan antaa miehille menettelyohjeet. Kaikki kutsuttiin telttini luo. Selitin heille, että ainoastaan viekkautta ja varovaisuutta käyttäen onnistuisi meille tässä kielletyssä maassa matkustaminen, ja että ne puutteet, joita hekin jo olivat kokeneet, olin ottanut kestääkseni ainoastaan voidakseni nähdä seutuja, joissa ei ainoakaan sahib ollut vielä koskaan käynyt. Jos mieli suunnitelman onnistua, täytyi jokaisen näytellä osansa hyvin. Joka kerran kun tibetiläiset tapansa mukaan kysyisivät "mistä?" ja "minne?", oli heille vastattava, että me jok'ainoa olimme ladakilaisia, kauppias Gulam Rasulin palvelusväkeä, ja että tämä oli lähettänyt meidät Tshang-tangiin tiedustelemaan, miten paljon lampaanvillaa olisi paimentolaisilla ensi kesänä myytävänä. Abdul Kerim olisi johtaja ja päällikkö, ja hän järjestäisi kaikki meidän kauppatapamme. Siksi saisi hän 100 rupiita menoihin, mutta hänen oli niistä aina tehtävä tili iltasin, jos ei ollut ketään vakoilijaa saapuvilla. Minä itse olisin hänen palvelijansa, eräs muhamettilainen nimeltä -- Adurrahman, ehdotti karavan-bashi -- ei, _Hadshi Baba_ kuulosti minun korvissani paremmalta. Jos siis milloin olisimme tibetiläisten parissa, eivät he saisi koskaan unohduksissaan kutsua minua sahibiksi, vaan aina Hadshi Babaksi. He käsittivät aseman ja lupasivat tehdä parhaansa.

Jonkun ajan kuluttua juoksi Lobsang minulle ilmottamaan, että ne kaksi mustaa kiveä olivat varmasti telttejä. Läksin ulos tähystämään niitä kaukoputkella. Aivan oikein, toisesta nousi savua, mutta ihmisiä, enempää kuin eläimiäkään, ei ollut näkyvissä. Käskin heti Abdul Kerimin, Abdul Rasakin ja Kutusin mennä sinne maksamaan antilopin ja ostamaan kaikkea mitä siellä oli myytävänä, sekä tiedustelemaan asioita. Hetken kuluttua palasivat he kumminkin takaisin, kysyen eikö ollut viisaampaa välttää telttejä ja jatkaa matkaa tietä myöten itään, varsinkin kun telttien asukkaat voivat olla ryöväreitä. Ei, ne miehet ovat meidät nähneet, voivat siitä ilmottaa Rudokiin ja silloin olemme me pinteessä. Siksi on parasta päästä heidän kanssaan ystävällisiin väleihin ja tuudittaa heidät vaarattomiksi. "_Bismillah!_" huudahtivat nuo kolme ja lähtivät, toisten istuessa nuotiolla vilkkaasti keskustellen ja vaihtaen ajatuksiaan päiväntapahtumista ja tulevaisuudentoiveista. Siitä kuin lähdimme viimeisestä Ladakin kylästä, oli kulunut 64 päivää. Edellisellä poikkimatkalla oli yksinäisyyttä kestänyt 81 päivää.

Kolmen tunnin kuluttua palasivat mieheni uudestaan. Molemmissa telteissä asui yhteensä yhdeksän henkeä, kaksi miestä, kaksi vaimoa, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhemman miehen nimi oli Purung Kungga. Hänellä oli 150 lammasta ja kolme koiraa, mutta ei mitään muita eläimiä. Jildanista tänne muuttaessaan olivat he lampaillaan vedättäneet telttinsä ja muut tavaransa. Kaksi kuukautta ovat jo täällä olleet ja aikovat vielä puoleksitoista jäädä. Eilen olivat olleet antilopipolulle virittämäänsä sadinta katsomassa, mutta huomattuansa silloin meidät olivat paenneet pelosta. Olivat pitäneet ihan luonnollisena, että ainoastaan rosvot voivat näillä main kuljeksia. Niin muodoin oli antilopi ollut satimessa korkeintaan tunnin. Abdul Kerim oli siitä maksanut kolme rupiita, ostanut lampaan kolmella, maitoa ja voita yhdellä rupiilla. Huomenissa saisimme maitoa lisää, mutta meidän pitäisi itse se noutaa, sillä he eivät uskalla telteillemme tulla. Antilopin olisimme voineet kernaasti pitää korvauksettakin. Olimmehan matkustajia ja semmoisina oikeutetut ottamaan, mitä löydämme. Heidän kysymykseensä, mitä väkeä me olemme, oli Abdul Kerim kertonut minun neuvomani jutun.

Sikäli oli kaikki käynyt hyvin. 75 päiväksi tarvittavan ruokavaraston asemasta oli meillä ollut ruokavaroja ainoastaan 21 päiväksi. Itäänpäin menevää oikotietä emme olleet löytäneet, vaan oli meidän sen sijasia täytynyt hinautua Kara-korum-solaan. Koko matkalla oli meitä vainonnut ulvova myrsky, pureva pakkanen ja kamala lumituisku. Ja kumminkin olimme onnistuneet pääsemään taas ihmisten ilmoille! Nämä ensimäiset ihmiset olivat kuin luoto valtameressä. Mutta meidän oli taas lähdettävä petollisille aalloille. Tänään matkustimme vaivaiset 10 kilometriä ylämäkistä, ennen kuljettua laaksoa myöten.

Helmikuun 10. päivä. Nousimme laakson rinnettä myöten. Lumi lisääntyi taas. Eräässä paikassa näimme kolmen miehen verekset jäljet. Ollaksemme suojatut tuulelta leiriydyimme erään ulkonevan kallion taakse, mutta ensin täytyi meidän päästä laakson erään halkeaman jääkaistaleen yli. Tälle jääkaistaleelle oli aivan äskettäin hiekotettu tie. Selvää oli, että voimme kohdata ihmisiä millä hetkellä hyvänsä, ehkäpä juuri matkalla leiristä toiseen. Siksi pukeuduin nyt uuteen ladakilaispukuuni ja solmisin vyön uumilleni. Valkean turbaanin pidin aina luonani, pannakseni sen tibetiläisiä kohdatessani päähäni. Tshapani näytti tosin epäilyttävän puhtaalta, mutta Gulam sitoutui likaamaan sen noella ja rasvalla. Pehmeä nahkanuttuni uhrattiin, leikeltiin saappaiden pohjiksi. Tästä leiristä lähtien täytyi Lobsangin ja Kutusin antaa minulle joka ilta tibetinkielen tunteja, ja minä kirjotin kaikki uudet sanat sanakirjaan, joka vähitellen paisui melko suureksi. Siinä työssä kului joka päivä kaksi tuntia -- tervetullut ajanviete nyt, kun kaikki luettavani oli jo loppunut. Erittäin harjottelin minä vastauksia, joita tarvitsin, jos _Hadshi Baba_ pantaisiin ristikuulusteluun.

Helmikuun 14. päivänä oli 30,5 asteen pakkanen! Taaskin lähestyimme päivässä päämääräämme vain 10 kilometriä ja kevättä yhden päivän. Hidasta se on, mutta saa olla iloinen, että yleensä jotenkin vain eteenpäin pääsee. Leiri n:o 329 on vihdoinkin sitten rajasolaan nousevassa laaksossa, jonka korkeuteen olemme useita päiviä nousseet. Eräs muuli uupui, ja siltä riisuttiin kuorma. Vielä oli hiukan ruokaa, jota hakemaan kaikki muut eläimet juoksivat, paitsi minun pieni ladakilaiseni, joka seisoi telttini edessä pää riipuksissa ja silmien alla kaksi jääpuikkoa. Istuin useita tunteja sen luona, hyväilin ja silittelin sitä, ja koetin sille syöttää riisiä ja jauhopaakkuja. Siitä se virkistyi ja läksi vitkallisin askelin toveriensa luo.

Helmikuun 15. päivä. 30,3 asteen pakkanen. Ruma, rasittava päivä. Tie vei teräväsärmäisen soran, lumen ja jään kautta ylös päin. Kimoni kulki omasta taipumuksestaan etunenässä. Ratsastin viimeisenä. Kauvan pysyimme yhdessä ja nousimme askel askeleelta tähän vaikeasti kiivettävään solaan. Mutta jäi ensin yksi, ja taas toinen, ja vihdoin useita eläimiä jäljelle. Niiden joukossa oli minun kimonikin. Pysähdyin sen rinnalle ja kuiskailin sen korvaan virheettömältä ruotsinkielellä: "Älä menetä rohkeuttasi, jännitä voimasi äärimmilleen, nouse hitaasti solaan, siitä lähtien laskeutuu tie useita päiviä alaspäin, kauniille reheville laitumille!" Se kohotti päätänsä, nosti korvansa suippoon, ja katsoi minun ja Kutusin jälkeen, kun me jatkoimme nousuamme solaan. Ainoastaan kaksi muulia seurasi hevostani, jääden seisomaan, kun se pysähtyi, mikä tapahtui jokaisen 20 askeleen päässä.

Vihdoin otimme viimeisen askeleen tähän lakeaan solaan, jonka suunnaton korkeus oli 5655 metriä! Siellä odotin kauvan. Iso musta muuli nousee solan läpi, toinen ja kolmas sukeltaa myös esille, yhdeksän kuormaeläintä kulkee ohitseni; ne ovat siis pelastetut ja minun harmaja tikseläiseni kymmenentenä. Abdul Kerim ilmottaa neljän eläimen olevan uupumukseen menehtymäisillänsä. Käskin tuoda ne ylös askel askeleelta, vaikkapa siinä menisi koko yö. Ja hän laskeutui taas niiden luo. Hetken kuluttua ilmestyi Tubges ja Abdullah kahta kuormaa laahaten. Yksi neljästä eläimestä oli siis jo saanut loppunsa.

Pimeän tultua saapuivat toiset leiriin, tuoden yhden muulin mukanaan. Sola oli siten vienyt meiltä kolme eläintä ja yhtenä niisiä oli minun pieni ladakilaiskimoni. Se oli kavunnut solan aivan ylimmälle kynnykselle, jossa minä olin sitä turhaan odottanut, mutta siellä oli se kaatunut kuolleena. Se oli puolitoista vuotta palvellut minua uskollisesti, ollut jok'ikisessä leiripaikassa, ja nyt, kun se, viimeinen veteraani, oli poissa, tunsin minä itseni hyvin yksinäiseksi. Se oli tuskin kertaakaan koko matkalla joutunut niin korkealle kuin täällä, missä se kuoli. Valkaiskoot talviset myrskyt ja kesäinen auringon paiste sen luita siellä solan seljällä! Autiota ja tyhjää oli tänä iltana karavaanissa, sillä uskollinen ystäväni oli kuollut. Nyt oli ruskea narttu minun ainoana lohdutuksenani. Se oli ollut jo Srinagarista lähtien luonani, ja sen penikka oli meidän häviötä vastaan taistelevan seurueemme nuorin ja huolettomin jäsen.

Kaksi muulia oli tosin jo päässyt solan läpi, mutta ne kuolivat laaksossa. Jos tiellemme sattuisi vielä yksi semmoinen sola, niin olisi karavaanimme hukassa. Kuormat olivat vielä elossa oleville juhdille aivan liian raskaat. Taas oli siis perinpohjainen valikoiminen tehtävä! Enimmät europalaiset tavarat poltettiin. Huopamatoista, keittiökalustosta ja vara-hevosenkengistä erotettiin tarpeettomat pois. Yksinpä pieni tukholmalainen matkalaukkunikin joutui tulen saaliiksi, samoin koko rohtola, paitsi kiniinirasiaa. Samaa tietä meni europalainen toalettikoteloni, jopa partaveitsenikin. Säästin ainoastaan pienen palan saippuata. Tuleen joutuivat kaikki europalaiset tavarat, joita ilman voi jotenkin toimeen tulla, Frödingin runoista repäisin muutamia lehtiä, joiden sisältöä en ulkoa muistanut; loppu joutui liekkeihin. Jäljellä olevat tulitikut jaettiin miesten kesken; itse pidin 24 laatikkoa, mikä määrä kyllä riittäisi siihen asti, kunnes emme, jos mieli tuntemattomana pysyä, uskaltaisi enää käyttää muuta kuin tuluksia.

Sillä aikaa kun eläimiä kuormitettiin nyt melkoisesti kevenneillä kantamuksilla läksin minä kahden miehen saattamana jalkaisin kävelemään. Toinen miehistä, Kutus, astui rinnallani ja lumituiskun läpi kahlatessani nojasin hänen olkapäähänsä. Puhalsi vimmatusti, tuiskulumi karkeloi kierteen muotoisina pyörteinä ja ryöppysi sakeana alas joka harjanteelta ja kallionkärjeltä. Ainoastaan viisi kilometriä kuljettuamme asetuimme jo leiriin, tavattuamme ensimäisen ruohoisen paikan. Sulatimme lunta, sillä eläimet eivät olleet pitkään aikaan juoneet. Nyt, kun niitä oli ainoastaan yksitoista, oli helpompi hankkia niille tällä tavalla vettä.