Part 15

Joulukuun 3. p:n vastaisena yönä oli 23,7 asteen pakkanen. Seuraavana päivänä purettiin kuormat ja kannatettiin kuleilla laaksoa myöten alas Shedshokiin. Minun molempia teltti-arkkujani kantoi kaksi miestä, jotka olivat voimiltaan oikeita karhuja. EIäinten selkään jäivät vain kuormasatulat. Joukko joukon perästä läksi alas, ja viimein jäin minä yksikseni. Silloin pudistin uskollisen matkatoverini Robertin kättä, kiitin häntä arvaamattoman suurista palveluksistansa, rehellisyydestänsä, rohkeudestaan ja kärsivällisyydestänsä, pyysin hänen viemään terveiset lähetyssaarnaajille tohtori Nevelle ja lämpimälle Intialle, sanoin jäähyväiset kelpo Rub Dasille ja muille, nousin uskollisen kimoni uuteen ladakilaissatulaan ja ratsastin alas Shedshok-laaksoon. Alkuperäisestä karavaanista ei ollut nyt jäljellä ketään muuta kuin minä itse, ja olin aivan outojen miesten ympäröimä. Mutta samoin olin minä heille outo, eikä heillä ollut aavistustakaan niistä uhkarohkeuksista ja seikkailuista, joihin aijoin heidän kanssansa jouduttautua. Tuuli oli kumminkin yhä sama, ja hiljaisella, kylmällä Tibetin taivaalla tuikkivat samat tähdet kuin silloinkin. Aivan yksinäni en siis olisi!

Shedshokissa lepäsimme joulukuun 5. päivän; sitte alkoi taivallus. Shedshokilainen Tubges, joka oli ensi päivät mukana lammaspaimenena, pyysi joulukuun 13. p:nä saada tulla mukanani päähän asti ja kaikki toiset puolustivat hänen anomustaan. Otin hänet vakinaiseen palvelukseen sitä mieluummin, kun hänen sanottiin olevan taitava metsästäjä. Nyt oli minulla kaksitoista miestä ja itse olin karavaanin kolmastoista, mutta me emme olleet taikauskoisia.

Leirissä n:o 283, samottuamme hirveillä pakkasilmoilla 12 päivää Karakorum-solaa kohti, tein tämän Tibetin-matkani _ensimäisen keksinnön!_ Abdul Kerim tuli nimittäin luokseni nuotiolle ja sanoi:

"Sahib, meillä on vielä kahdeksaksi, jopa kymmeneksi päiväksi eläinten ohria, mutta siinä ajassa ehdimmekin Shahidullahiin, missä voi saada kaikkea."

"Kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi! Oletko sinä järjiltäsi? Etkö tottele käskyjäni? Enkö aivan jyrkästi käskenyt ottamaan ohria 2,5 kuukaudeksi?"

"Minä otin semmoisen varaston, joka riittää Chotanin matkalle."

"Enkö sinulle sanonut, etten menisi Chotaniin tavallista tietä, vaan kiertoteitä, joita tutkiessa menisi vähintään kaksi kuukautta?"

"Kyllä, sahib, minä olen väärin menetellyt", vastasi vanha mies ja alkoi nyyhkyttää. Abdul Kerim oli kunnon mies, mutta hän oli tyhmä; häneltä puuttui Muhamed Isan kokemus.

"Sinä olet karavan-bashi. Karavaanin johtajan velvollisuus on pitää huoli siitä, ettei matkalla puutu ruokavaroja. Kymmenen päivän kuluttua kuolevat juhtamme. Mitä aijot silloin tehdä?"

"Sahib, lähettäkää minut muutamien eläinten kanssa Shahidullahiin ohrien ostoon; minä teen sen matkan kahdessa viikossa."

"Sinä tiedät, että kaikki, mitä Shahidullahissa tapahtuu, ilmotetaan Chotanin ambanille. Kiinalaisten taas ei pidä saada aavistustakaan minun toimistani."

Ensi ajatuksenani oli erottaa Abdul Kerim heti paikalla ja tilata kirjeessä Hadshi Naser shahilta uusi varasto, jonka voisi meille lähettää vuokraeläimillä. Mutta mitä ajattelisivat länsitibetiläiset ja ladakilaiset nähdessään minun tuottavan uusia muonavaroja Lehistä, vaikka olin niukan kahdeksan päivämatkan päässä Shahidullahista, joka on Chotaniin suoraan menevän tien varrella! Koko suunnitelmani tulisi ilmi ja menisi myttyyn. Ensimäiset paimentolaiset pidättäisivät minut, kenpäties jo englantilaisetkin, jotka olin tähän asti niin hyvin välttänyt. Heidän tarvitsisi vain kieltää alkuasukkaita hankkimasta ruokavaroja eläimillemme. Jos taas hankin tarpeeni Shahidullahista, niin täytyisi Chotanin ambanin ilmottaa siitä Kashgariin, josta taas kulkee sähkösanomalinja koko Aasian halki Pekingiin, missä hänen ylhäisyytensä Na Tang oli osottautunut aivan taipumattomaksi, kun lähettiläs Vattenberg oli vaivojansa säästämättä koettanut hankkia minulle lupaa tehdä toinen matka Tibetin halki. Täällä ylhäällä autiossa laaksossa oli asemani luja. Hlljaa, varovasti ja epäluuloa herättämättä olimme pujahtaneet brittiläisen alueen läpi. Mutta sikäli kuin joutuisin yhteyteen ulkomaailman kanssa, tarttuisin minä kiinni.

Istuin koko illan teltissäni, punnitsin asiaa puoleen ja toiseen ja mittailin harpilla kartaltani välimatkoja. Olimme noin 160 kilometrin päässä viimevuotisesta leiristämme n:o 8, missä oli mainio laidun. Sinne asti pääsisimme ilman pienimpiäkään vaikeuksia. Mutta sieltä olisi sitte Tong-tson rantaseuduille vielä 650 kilometriä. Lisäksi kohtaisimme tiellä ennen sinne pääsyämme paimentolaisia ja karjamaita. Hevoset olisivat kaikessa tapauksessa menetetyt, mutta tibetiläiset muulit ovat Gulam Rasulin sanojen mukaan tottuneet itse toimeentulostaan huolehtimaan, eivätkä saa koskaan ohria. Mutta ensi työksi oli koetettava päästä vapaalle, aukealle Tshang-tangille, pois tästä hiirenloukusta, Shedshok-laaksosta, joka oli vienyt meidät aina vain kauvemmaksi luoteeseen. Vaikkapa olisi pakko kaikki menettää ja nelinkontan ryömiä ensimäiseen telttiin, en minä voisi antautua; kerran tehdystä suunnitelmasta ei saisi hiuskarvankaan vertaa poiketa.

Yö tuli kirkkaine taivainensa, tuikkivine tähtinensä ja purevine pakkasinensa; jo kello yhdeksän oli -29,1 astetta. Elukat seisoivat hiljaa, tiheässä joukossa, lämmittääkseen siten toisiaan. Jos sattumalta heräsin, ei eläimistä kuulunut mitään; olisin voinut luulla niiden karanneen. Lopulta kiihtyi pakkanen -35,1 asteeksi. Kun minut herätettiin, oli Kuntshuk jo ollut tiedustelumatkalla, tarkastanut ympäristöä eräässä leveässä, tänne idästä päin aukenevassa laaksossa, ja, sikäli kuin oli voinut nähdä, löytänyt erinomaisen tien. Leiristä n:o 283 oli meillä vielä kahden päivän matka peljättyyn Karakorum-solaan, jonka aijoin kiertää. Jos kulkisimme sivulaaksoa myöten ylös itään päin, niin saapuisimme pian Karakorumin vuoriston pääharjalle ja säästäisimme kahden päivän matkan, päätin sitä koettaa.

Niinpä kuljimme joulukuun 20. päivänä kovasti narskuvassa lumessa itäkoillista kohti. Laakso näytti hyvin lupaavalta, varsinkin kun eräässä paikassa tapasimme vanhoja hevosen jälkiä. Laakson keskellä juoksi sileällä, pettävällä jäällä peittynyt puronuoma, muu kaikki oli muraa. Erään kukkulan ohi kuljettuamme loppui kasvullisuus kokonansa. Kello yksi oli 21 asteen pakkanen. Parta on härmästä valkea, kasvoliinani on muuttunut jääkimpuksi ja kaikki eläimet ovat tulleet valkeakarvaisiksi. Tuntimääriä käy matka hitaasti ylämäkeen. Muutamissa paikoin kapenee laakso aina 2 metrin levyiseksi. Paras päivän aika oli jo mennyt, kun karavaani äkkiä pysähtyi. Edessä oli kaikki hiljaista ja minä odotin Kutusin kanssa, mitä nyt olisi tulossa.

Hetken kuluttua palasi Abdul Kerim hyvin masentuneena ilmoittamaan, että laakso oli kahdessa kohden läpipääsemätön. Lähdin paikalle. Ensimäinen lohkare voitiin vääntää syrjään, mutta toinen oli ilkeämpi. Olisimme tosin voineet kuljettaa kuormaston jäätä myöten lohkareiden välitse ja alitse, mutta elukoille ei ollut mitään tietä olemassa. Pitäisikö meidän nyt yrittää laittaa tie, jota myöten voisimme yhdistetyin voimin auttaa juhdat yksitellen lohkareen yli? Kyllä, mutta täytyi lähettää miehiä ylös laaksoa myöten tarkastamaan, oliko useampiakin moisia sulkuja edessä päin. He toivat tiedon, että ylempänä oli tie vieläkin huonompi, jonka vuoksi minä käskin laittaa leirin, koska iltavarjot alkoivat jo laskeutua.

Hyväinen aika, millainen leiri! Ei ainoatakaan ruohonkortta, ei vettä! Taas istumme loukussa jyrkkien kallioseinien välissä, joiden kyljistä pakkanen voi millä hetkellä hyvänsä räjäyttää tuhoavia lohkareita. Elukat kaapivat lunta, etsien heinää. Yön aikana kävelevät ne ympäriinsä ja kompastelevat telttien nuoriin. Lämpömittari laskeutuu 34,4 asteeseen.

Pakkasaamu! Täytyy varoa, ettei koske metalliin, sillä se polttaa kuin tuli. Eräs aasi tunkeutui telttiini ja etsi pesuvadistani jotain syötävää. Sen suureksi ihmeeksi tarttui vati turpaan, kulkien jonkun matkaa mukana. Nälkäiset eläimet olivat yön aikana syöneet kaksi tyhjää säkkiä ja kuusi nuoraa, sekä pahasti kalunneet toistensa häntiä. Talvella on täällä elämä oikeastaan vain epätoivoista taistelemista jäätymistä vastaan.

Päiväkäsky määräsi nyt leiriytymään koko seuraavaksi päiväksi semmoiselle paikalle, jossa olisi japkak- ja burtsevarpuja. Nousin ylös 37 asteen pakkasessa ja tapasin leirin jo valmiin laakson oikealla puolella. Eläimet lähetettiin oitis eräälle kasvien peittämälle kukkulanrinteelle ja siellä söivät ne hyvällä ruokahalulla koviksi jäätyneitä kuivia varpuja. Levähdyspäivän kuluessa hakattiin purosta jäätä ja sulatettiin miesten molemmissa suurissa kattiloissa. Hevoset ja muulit saivat sitten vuoronsa mukaan kylliksensä juoda.

Yöllä tapahtui mitä tervetullein sään muutos, koko taivas meni pilveen ja lämpömittari laskeutui ainoastaan 17,2 asteeseen; aamulla tuntui joltisenkin lämpimältä. Muutamia muuleja oli kadonnut, mutta ahkerasti etsittyään löysi Lobsang ne. Kohta karavaanin mentyä läksin minäkin Kutusin kanssa. Mutta emme olleet vielä kauvas ehtineet, kun näimme Muhamed Isan shigatselaisen kimon laihana ja kankeaksi jäätyneenä lumessa makaavan. Se oli jo muutamia päiviä ollut surkeassa kunnossa ja viimeiset rasitukset olivat nyt siitä lopun tehneet. Nääntynyt eläin tarvitsi todellakin pitkän, pitkän levon!

Jonkun ajan kuluttua sivuutimme laaksonsolmun sekä onnettoman 283. leirin ja olimme taas suurella karavaanitiellä, kuolleiden hevosten tiellä. Eräässä syvänteessä oli neljä hevosraatoa aivan vieretysten, kuin olisivat ne kuolemassakin halunneet seuraa. Eräs iso harmaantäplikäs koni ei ollut vielä muuttunut, mutta toinen hevonen näytti jo ikäänkuin täytetyltä, kolmas, jonka kankeat jalat olivat hajallaan, muistutti kumoon kaatunutta voimistelupukkia. Muutamat näkyivät lumesta ainoastaan osittain, toiset olivat omituisessa taaksepäin vääntyneessä asennossa kokoon lysähtäneet; mutta useimmat olivat sellaisessa asennossa, että kuolema näytti ne yllättäneen juuri sillä hetkellä kun ne suuren ponnistelun jälkeen olivat lepäämässä. Nahka pingottui suorana, sileänä selkärangan ja kylkiluiden yli, ja selkäpuolelta katsottuina näyttivät ne täyteläisiltä, mutta toiselta puolen katsoessa näkikin niissä olevan ainoastaan tyhjän, kuivan, puukovan luurangon, joka kolisi, kun keltainen koira, joka ei matkalla ollut saanut mitään syötävää, niitä kalusi. Ensimäisiä raatoja haukkuivat koirat, mutta nyt ei niille ollut tämä näky pitkään aikaan mitään uutta ollut. Mitä kärsimyksiä ja mitä epätoivoista elämäntaistelua ovatkaan nämä autiot vuoristot aikojen kuluessa nähneet! Jos on yöllä valveilla, luulee kuulevansa kuoleman tiellä kulkevien menehtyneiden kuormajuhtien huokauksia ja niiden vaivaloista hengitystä, luulee näkevänsä noiden kuolemaan tuomittujen sotavanhusten loppumatonta kaatuilemista, kun ne julmien ihmisten palveluksessa eivät jaksa enää etemmä kulkea. Kun koirat hiljaisina talviöinä haukkuvat, näyttävät ne haukkuvan kummituksia ja haamuja, jotka kompastelevin askelin koettavat päästä pois niiltä lumikentiltä, jotka leviävät niiden ja Ladakin mehukkaiden laidunmaiden välillä. Jos mikään tie maailmassa ansaitsee nimen "_Via dolorosa_", niin sen ansaitsee juuri Kara-korum-solan yli kulkeva karavaaniväylä, joka yhdistää Itä-Turkestanin Intiaan. Kuten tavattoman suuri huokausten silta nostaa se ilmassa kohoavan saarensa Aasian ja koko maailman korkeimman vuorimaan yli.

Yhä soukkenee laakso, tämä sekakiviseinien välinen käytävä. Sen nimi on _Kisik-unkur_ eli "punainen reikä" -- sopiva nimi! Tänne on karavaani laittanut leirin. Ei näy elollisen elävän merkkiäkään. Eläimet seisovat tiheässä joukossa; muulit nuuhkivat edellisten vierasten jäätynyttä lantaa. Tästä reijästä alkaen nousee tie _Dapsangin_ ylätasangolle, missä lumipyry parhaillaan riehuu, ja täällä laaksossakin karkeloivat lumihituset ilmassa. Hämärissä saapuu Kuntshuk ainoastaan kahdentoista lampaan kanssa; toiset olivat tiellä paleltuneet. Yö laskeutuu ikuisen lumen yli uhkaavana ja kamalana. Kaikki on täällä ylhäällä kylmää ja kolkkoa. Missään ei näy elämää, ja kumminkin täyttää keltainen koira kuilun yksinäisellä haukunnallansa. Olemme 5128 m korkealla.

Jouluaattona v. 1905 olin syönyt päivällistä herra ja rouva Grant Duffin luona Englannin vierasvaraisessa lähetystössä, sitten ollut illallisella kreivi D'Apchierin luona Ranskan lähetystössä ja lopuksi viettänyt joulua kreivi Rexin luona Saksan lähetystössä; se tapahtui nyt niin levottomassa Teheranissa. Seuraavana vuonna oli samana päivänä luonani vielä Muhamed Isa ja Robert, ja me olimme asutulla seudulla. Miten vähän aavistin tänään, että vanha Aasia soisi minulle vielä yhden jouluaaton ja että joulukuun 24. p:nä 1908 istuisin pöydässä iloisten, ystävällisten japanilaisten piirissä, etäisessä Mukdenissa, missä joku vuosi sitten sotapauhu jyrisi kuolemattomien mandshukeisarien haudoilla! Mutta tänä vuonna, 1907, olen aivan yksinäni, kahdentoista henkivartijani kanssa matkalla -- Ukrainaani.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Maailman katolla.

Aamun valjetessa oli säteilevä auringonpaiste ja tyyni ilma. Karavaani kulki hitaasti ylös korkealle _Dapsangille_. Minä Kutusin kanssa kuljin jälkimäisenä, narskuvassa lumessa kahlaten. Olin käskenyt Abdul Kerimin odottaa ylhäältä. Tarkastettuani mittauskoneen, joka osotti 5428 metrin korkeuden, tutkin kaukoputkella näköpiirin -- typistyneiden vuorten sekamelskan. Ainoastaan pohjoista kohti laskeutui loiva, leveä hivuuntumiskouru ja siksi päätin matkata siihen suuntaan.

"Nyt eroamme Kara-korumin tieltä ja ratsastamme itään päin", sanoin minä. "Seuratkaa jälkiäni, minä ratsastan etumaisena." Miesten kasvoilla kuvastui hämmästys. He olivat uneksineet Chotanin puistoista ja viinirypäleistä, ja minä tarjosin heille niiden sijasta Tshang-tangin graniittilohkareita ja lumikenttiä. Eivät kuitenkaan virkkaneet mitään, vaan kulkivat perässäni äänettöminä ja kärsivällisinä. Ei ollut helppo näytellä nyt luotsin osaa, sillä maa oli paksun lumen peitossa. Osotin Kutusille suunnan ja hänen oli käytävä hevoseni edellä lumen paksuutta mittaamassa. Penger oli joltisenkin lakea, mutta kuoppapaikoissa oli lunta 1-2 metrin vahvuudelta. Hanki, joka oli usein niin luja, että kannatti hevosen, oli tavattoman pettävä. Se upotti yht'äkkiä, jolloin hevosen vajoaminen viskasi minut pois satulasta ja hevonen peuhasi ja hyppi kuin delfiini sekä miltei hukkui jauhomaiseen, kuivaan lumeen. Meidän täytyi senvuoksi kääntyä ja koettaa onneamme toisaalla.

Lobsang, joka oli aina vaaran hetkinä nokkela, etsi parempaa ylimenopaikkaa. Kaikissa tapauksissa täytyi meidän päästä kourun yli. Miehet polkivat nyt lumeen polun, jota myöten eläimet yksitellen talutettiin. Hevosten kanssa se kävi päinsä mitä parhaiten, mutta muulit kaatuivat usein ja viivyttivät meitä kauvan. Kuinka pitkälle nämä lumikentät ulottuisivat? Ne veivät meiltä paljon aikaa ja peittivät jokaisen ruohonkorren, joka vielä mahdollisesti voi jossain rotkossa kasvaa. Kuljimme eteenpäin hitaasti kuin etanat. Samoan jalkaisin, lumen läpi; turkkini ovat lyijynraskaat. Mutta monituntisen rasittavan työn jälkeen saavumme toki hivuuntumiskourun oikeanpuoliselle penkereelle, jolla ei ollut niin paljon lunta ja pääsimme nopeammin eteenpäin.

Leiri n:o 287 oli autioin, mitä kaikilta matkoiltani muistan Takla-makan-erämaan hiekkamerta lukuunottamatta. Takanamme luikerteli tiemme valkean lumen halki kuin liituvalkea juova, ja edessämmekin oli kaikki lumen peitossa. Elukat kytkettiin mahdollisimman liki toisiansa ja saivat ohria illaksi.

Lopetettuani päivän työt, sytytin kaksi kynttilää -- muutoin poltin ainoastaan yhtä -- ja asetin vanhempieni ja sisaruksieni kuvat riviin arkunkannelle, kuten jo monena jouluaattona olin Aasiassa tehnyt, puoli yhdeksän nousi kuu komeana koillisen vuoriston takaa ja kello yhdeksän oli pakkanen laskeutunut 27,1 asteeseen. Teltissä en saanut elohopeaa nousemaan yli -20 asteen! Käteni olivat niin kohmettuneet, etten voinut kirjaa käsissäni pitää, vaan täytyi mennä nukkumaan. Ja se olikin parasta mitä voin tehdä -- siten unohdin joulujuhlan kaikkine kalliine muistoinensa ja yksinäisine kaihoinensa.

Mutta pakkanen laskee 38,6 asteeseen! Yksi hevonen makasi jo kovaksi jäätyneenä paikallansa rivissä; toiset seisoivat raukeina, pää riipuksissa ja isoja jääpuikkoja turvassa. Ensimäisenä juhlapäivänä tuli hyvä ilma. Mutta minä ikävöin pikemmin lumipyryä. Takaa-ajosta ei tosin ollut täällä pelkoa, mutta jos joku turkestanilainen karavaani kulkisi alas Kisil-unkuriin, voisi se löytää jälkemme lumessa ja kertoa, että me olimme sittenkin lähteneet Tibetin tietä myöten. Lumipyry sitävastoin peittäisi kaikki jäljet.

Vaivaloisesti vaelsimme lumen läpi itään päin. Toisena joulupäivänä, leiriydyttyämme aivan elottomaan seutuun, neuvottelin Abdul Kerimin kanssa. Meillä oli ainoastaan kaksi säkkiä ohria. Näin karavaanin johtajan kasvoista, että hän oli itkenyt, enkä senvuoksi purkanut suuttumustani julki. Toisetkin olivat surullisia ja hämmästyksissään; en ollut vielä selittänyt aikomuksiani, mutta he älysivät jo selvästi, että tiemme ei mennyt Chotaniin. Miehille riitti vielä tsambaa kolmeksi kuukaudeksi ja riisiä kahdeksi. Sen johdosta käskin syöttämään niillä eläimiä, heti kun ohrat loppuisivat; ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi riittävä varasto oli jätettävä koskematta, miehiä varten. Neuvottelun aikana kokoontuivat toiset ulos telttini eteen. Ainoastaan Lobsang oli rauhallinen, kuin ei asia häntä koskisikaan. Eläimiä vartioidessaan hän vihelteli ja lauleli. Minä pidin häntä parhaana -- ehkä sen vuoksi, että hän oli tiibetiläinen. Mutta toisistakin pidin paljon; he olivat pulskia miehiä. Illalla veisattiin taas virsiä Allahille; miehet käsittivät nyt, että asemamme oli peräti arveluttava.

Seuraavana päivänä läksimme aikaisin matkalle ja minä ratsastin taas etumaisena. Kaikki kärsimme kamalaa päänsärkyä -- korkeushan olikin huimaava: 5378 metriä. Olimme kulkeneet vasta kaksi kilometriä, kun pohjoisessa alkoi häämöittää heinäisiä rinteitä, Se oli joululahja! Leiriydyimme sinne. Eläimet juoksivat ruohon kimppuun, ennen kuin niiden kuormatkaan olivat riisutut, ja miten ne söivätkään! Sitä oli hauska katsella. Suän hyppi telttien välissä erästä hullunkurista tanssia. Kaikki olivat oivallisella tuulella. Tällä kertaa en kuullut mitään virsiä Allahille; karavaanin johtaja, joka luuli olevansa kaikkien muhamettilaistensa sieluista jonkunlaisessa vastuussa, luki illalla auringon laskiessa jokapäiväisistä viidestä rukouksesta ainoastaan yhden. Polttopuuvarastomme oli lopussa, mutta Lobsang löysi puumaista turvetta, joka kyti kauvan ja lämmitti oivallisesti. Ja nyt huomasin, että jos meidän kerran pitäisi erota, niin minä tulisin enimmin Lobsangia kaipaamaan.

Joulukuun 28. p:nä riippui taivaalla lyijynraskaita pilviä ja siksi ei pakkanen ollut niin ankara. Jatkoimme kulkuamme loivaa alamäkeä nousten suoraan itää kohti, kunnes saavuimme erään lähdesuonen luo, jonka lämpömäärä oli +0,9 astetta. Vesi tuntui meistä lämpimältä; se muodosti lakeaan laaksoon valtaisia jääharkkoja, jotka etäältä katsoen näyttivät järveltä.

Seuraavaan leiripaikkaan n:o 292 matkatessamme kuljimme edelleenkin mukavaa laaksoa myöten, joka oli joulusta lähtien suonut meille erinomaisen tien. Alin lämpömäärä oli taas laskeutunut 29,9 asteeksi; tuntui kuin vyöryisivät joskus kylmän aallot maan yli. Erääseen paikkaan olivat villit jakit jättäneet käyntikorttinsa ja miehet keräsivät niitä meille kokonaisen säkillisen. Nähtävästi oleksivat nämä eläimet täällä ainoastaan kesäisin; täkäläinen talvi on niillekin liian kylmä. Yksi muuli kuoli, ennenkuin saavuimme välttävän laitumen ympäröimälle, jäätyneelle lähteelle. Tähän asti oli kaikki mennyt hyvin, mutta nopeata ei kulkumme ollut. Viimeisenä kuutena päivänä olimme edenneet ainoastaan 75 kilometriä.

30. päivä joulukuuta. Kun alin lämpömäärä on -18 astetta ja puolipäivän aikana on noin -16, ei päivän ja yön välillä ole suurta eroa. Mutta lisäksi oli nyt taivaskin läpinäkymättömien pilvien peittämä; satoi lunta ja oli puoli-pimeä, miehillä ei ollut matkan suunnasta aavistustakaan ja tuon tuostakin kyselivät ne, mistä aurinko nousee. Vielä yhden päivämatkan pääsimme laaksoa myöten; sitä nyt kuljimme alamäkeen erääseen laaksoristeykseen asti, jossa oli jättiläiskokoinen jääharkko. Matkalla näimme 22 villilammasta lounaassa. Nämä lihavat ja ketterät elukat pakenivat ylös vierinkivirinnettä, potkien irtonaisia kiviä kolisten vierimään alas.

Illalla ilmotin Abdul Kerimille, Gulamille ja Kutusille, että jatkaisimme matkaamme Sisä-Tibetiin ja kulkisimme _Arport-tson_ yli yliselle Brahmaputralle. Nyt mainitsin heille myös aikovani kulkea valepuvussa, voidakseni pysyä aivan tuntemattomana. Hämmästyneinä kysyivät he, enkö sillä antautuisi epäilyttävään seikkailuun, jopa hengenvaaraan. Mutta rauhotin heitä vakuuttamalla kaiken käyvän hyvin, kunhan vain he tottelisivat minua kaikin puolin. Pääasia oli koettaa kaikin keinoin eläimemme pelastaa; jos menettäisimme karavaanimme, niin oli päämäärämme saavuttaminen mahdoton. "Niin", vastasi karavaanin johtaja, "jos vain löydämme hyviä laitumia, jotta eläimet saavat kyllikseen syödä ja levätä, niin kestävät ne vallan hyvin vielä kaksi kuukautta, pitkiä päivämatkoja ne eivät vain voi kulkea."

Juuri tässä paikassa olimme nyt tienhaarassa. Laaksomme meni ristiin toisen, Kara-korum-harjanteen eteläiseltä korkealta selänteeltä laskeutuvan laakson kanssa. Yhtynyt joki virtasi nyt pohjoista kohti, ja piti sen olla sen _Kara-kash-darjan_ lähdejoki, jonka alisessa laaksossa, _Chotan-darjan_ luona olin useita vuosia sitten ollut vähällä menettää henkeni. Nyt oli kysymyksessä, mennäkö ylös, vaiko alaspäin, ja tutkiakseni kumpainenko suunta oli parempi, päätin uhrata vuoden viimeisen päivän ja lähettää Abdullahin kaakkoon ja Tubgesin koilliseen päin tunnustelumatkalle. Kun oli kaikissa tapauksissa päästävä jääkentän yli, kylvettiin sille hiekkaa tieksi.

Uudenvuoden päivänä 1908 oli loistava päiväpaiste -- kaikkien niiden synkkien arvoitusten hyvä enne, joita tämä vuosi sylissänsä kantoi. Molemmat tiedustelijat toivat samanlaisen tiedon: ei ole mitään esteitä. Annoin heidän keskenään neuvotella ja päättää kumpi tie olisi parempi. He suosittelivat kaakkoon kulkevaa Abdullahin tietä. Se olikin erinomainen. Tapasimmepa laakson suussa kaksi pientä, pyöreätä kivimuuriakin, jotka kumminkin voivat olla jo useita satoja vuosia vanhat. Eräs kuollut jaki vaikutti hyvin elähdyttävästi, niin oudolta kuin tämä sana kuuluneekin. Tie nousi yhä ylemmä erääseen paikkaan, johon näkyi laakson takaa korkeita, jäätikköisiä lumipeitteisiä vuoria. Siinä pysähdyimme ja minä lähetin tiedustelijat ylöspäin. Nämä julistivat tien kelvottomaksi ja sanoivat, että Abdullahin sietäisi saada ruoskaa! Mutta kun moinen menettely ei olisi asemaamme parantanut, pääsi hän suullisella rangaistuksella. Hän myönsi, ettei ollut kulkenut laaksoon läheskään niin etäälle kuin me nyt; mutta palattuansa hän yhtä kaikki pyysi ja saikin kourallisen tupakkaa, palkkioksi tiedusteluistansa. Sanoin hänelle, että se oli ollut kehnoa keinottelua ja ettei hän enää koskaan tulisi minun tupakkani savua maistamaan.

Nyt ei auttanut muu kuin leiriytyä. Voimakas luoteistuuli puhalsi, ja kaikilta harjanteilta ja huipuilta tuprusi jauhonhienoa lunta ihan kimputtain. Polttoaineksia etsiessään olivat miehet puetut napaseutujen asukasten tapaan. Tarkemmin katsoen ei siis uusijoulu tuonut meille mitään hyvää ennettä, vaan pikemmin sen vastakohdan, paluumatkan.

Tämä paluumatka alkoi varhain tammikuun 2. p:nä ja vei meidät taas alaspäin leirin n:o 293 ohitse ja jääkenttien itäpuolisen vierinkivirinteen ylitse. Eräässä kohti muodosti lähdevesi jään keskelle miellyttävästi kuohuvan suihkulähteen. Kun laakso oli kääntynyt koilliseen, leiriydyimme erääseen kulmaan, jossa juoksuhiekka oli pieniksi valleiksi kasaantunut.